tiistai 28. helmikuuta 2017

Kuningas järkäleiden joukossa: Taru sormusten herrasta


Hei taas pitkästä aikaa! Koulu on jälleen vienyt minut mukanaan ja sekä lukeminen että bloggaaminen on jäänyt vähiin, mutta yritän nyt saada nämä muutamat postaukset ulos ennen kuin jono jälleen kasvaa entisiin mittoihinsa. Ensimmäisenä kovimman luokan klassikkokamaa.

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. WSOY, 1973-1975. S. 893 (liitteineen 981). Englanninkielinen alkuteos The Lord of the Rings julkaistu vuosina 1954-1955.

Luettuani loppuun Mercy Fallsin sudet olin edelleen vanhempieni luona ilman hyllyäni täynnä vielä lukemattomia kirjoja: oli siis aika turvautua toiseen uudelleenlukuun. Harkitsin Varjojen kaupunkeja, kun äkkiä muistin, että olen vuosikaudet luvannut itselleni ja ympäröivälle maailmalle lukea uudestaan Tarun sormusten herrasta. Joululoma tuntui täydelliseltä ajankohdalta tätä projektia varten, ja sainkin Sormuksen ritarit laskettua vielä edellisen vuoden kirjasaldoon. Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat sitten vuoden 2017 ensimmäiset kirjat.

Sananen kirjojen jaosta. Aion arvioida koko trilogian yhtenäisenä teoksena, sillä sellaiseksi Tolkien sen kirjoitti ja sellaisena hän olisi sen julkaissut, jos olisi saanut kustantajansa suostumuksen. Aion kuitenkin laskea sen saldoihini kolmeksi eri kirjaksi kuten jo kävi ilmi, sillä olen ahne teknisesti tässä on kolme eri kirjaa. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin teos on myös sisäisesti jaettu kuudeksi eri kirjaksi, mutta selkeyden vuoksi viittaan näihin "Sormuksen ritarien ensimmäinen/toinen osa" tapaan.

Luin tämän tiiliskiven viimeksi noin 12-vuotiaana, ja nyt voin varmasti sanoa, että olin liian nuori. Kärsivällisyyteni ei riittänyt Tolkienin tyylille, enkä ymmärtänyt tarinaa muutenkaan kovin hyvin. Tämä toinen lukukerta oli siis positiivinen yllätys, sillä tarina edistyi paljon sujuvammin kuin olin muistellut ja jotenkin koko hommassa oli paljon enemmän järkeä. Olin myös unohtanut isoja paloja koko tarinasta, ja yllätyin välillä kohdista, jotka olivat erilaisia kuin elokuvissa.

Esimerkkitapaus. Ensimmäistä kertaa lukiessani inhosin Kahden tornin jälkimmäistä osaa, joka keskittyy Frodon ja Samin matkaan saattueen hajoamisesta aina Mordorin rajoille. Nyt sainkin yllättyä siitä, että tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon tuossa ajassa, ja vaikka Klonkku ahdistaa minua hahmona, pystyin silti lukemaan tämänkin osan suuremmitta vaikeuksitta. Parasta on se, kuinka Tolkien luo tunnelmaa: Frodo ja Sam ovat jääneet yksin erämaahan ilman mitään keinoa tietää, mitä muualla maailmassa tapahtuu, Klonkun varassa, ja jäljellä vain tehtävä. Muut kantavat heistä huolta, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä he eivät sitä tiedä. Kahden tornin ja Kuninkaan paluun Frodon ja Samin osuudet ovat synkkä kuvaus siitä, miten maailma lopulta tiivistyy yhteen epätoivoiselta tuntuvaan missioon. Frodon fatalistiset lausumat siitä, miten he eivät voi ikinä onnistua ja kaikki on tuomittu kadotukseen, huvittivat minua, mutta tuskin sitä itse olisi kovin paljon pirteämmässä mielentilassa tuossa tilanteessa. Samin horjumatonta optimisia ja energiaa kuitenkin tarvitaan, sillä Frodo yksinään alkaisi nopeasti käydä lukijan hermoille.

Tolkienin tekemä työ laajan maailmansa ja monimutkaisen juonensa eteen on kunnioitettavaa ja arvostan sitä paljon. En kuitenkaan arvosta sitä, miten paljon Tolkien tuntuu väheksyvän naisia. Jokaikinen kirjassa kohdattu naishahmo määritellään ensisijaisesti sen perusteella, että hän on kaunis. Kaikki muut mahdolliset piirteet, kuten rohkeus tai älykkyys, ovat toissijaisia eikä niitä välttämättä mainita lainkaan. Vain ulkonäöllä on väliä. Koko kirjassa on vain kaksi naishahmoa, joilla on edes jokseenkin merkittävä rooli: Galadriel ja Eowyn. Silti Galadrielinkin päätarkoitus tuntuu olevan hänen viehättävyytensä, ja vaikka Eowynillä on tärkeä tehtävä taistelussa, hänen ulkonäöllään, traagisuudellaan ja surullaan mässäillään kaikissa mahdollisissa käänteissä. Kaiken päätteeksi Puuparran tarina entvaimoista on helposti tulkittavissa valitukseksi siitä, miten itsekkäitä ja ahneita naiset ovat halutessaan elämän ilman miehiä, ja halutessaan ja arvostaessaan elämässä eri asioita kuin miehet.

Seikkailutarinana Taru sormusten herrasta on onnistunut, joskin se voisi olla hieman nopeampitempoinen. Aikuinen lukija kuitenkin jaksaa pitää kirjasta kiinni hitaammissakin kohdissa. Tolkien kirjoittaa uskomattoman hienoja ja kylmiä väreitä aiheuttavia taistelukohtauksia, ja Konnun puhdistus oli ehkä suosikkiosioni koko tarinassa. Klassikkoasemansa tämä kirja on ansainnut, vaikka parannettavaa olisikin.

Minulla olisi lisääkin sanottavaa, mutta eiköhän täm arvio ole jo riittävän pitkä. Neljä tähteä.

Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu avaavat siis tämän vuoden kirjasaldon, ja myös vuoden 2017 HelMet-haasteen! Seitsemän kohtaa sain heti sieltä kuitattua.