sunnuntai 20. elokuuta 2017

Uudenlainen ote Draculaan: And I Darken

Kiersten White: And I Darken. Corgi Books, 2016. S. 475

Olen aikanani lukenut Kiersten Whitelta Paranormaalin, joka oli mielestäni ihan kiva kirja, ja sen jatko-osan, joka ei ollut. En ikinä viitsinyt lukea trilogian päätösosaa, mikä on minulle melko harvinaista. Päätin kuitenkin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden, kun huomasin, että joku luki tätä kirjaa Pride-kuukauden aikana - mahdollisuus hyvin kirjoitetuista HLBT+ hahmoista saa minut aina suostuteltua.

Lada Dragwlya on lapsesta saakka ollut häikäilemätön ja raju prinssin tytär. Hänen veljensä Radu on toista maata: herkkä, haavoittuvainen, kiinnostunut opiskelusta ja kirjoista. Kun heidän isänsä, Wallachian prinssi Vlad, luovuttaa heidät kasvatettaviksi Ottomaanien hoviin vastineeksi oikeudesta hallita omaa maataan, saa Lada tuoda kaikki pahimmat luonteenpiirteensä esiin selviytyäkseen. Sattumalta sisarukset tutustuvat ottomaaniprinssi Mehmetiin ja alkavat lopulta kotiutua hänen luokseen, mutta ystävyyssuhteiden syvetessä ja Mehmetin vallan kasvaessa riskit suurenevat ja suurenevat.

And I Darken alkaa hieman hitaasti, tutustuttaen lukijan Ladaan ja Raduun ja ympäröivään maailmaan. Tämä on valitettavaa, sillä kirja on melko pitkä, ja alun etenemättömyys saattaa karkottaa kärsimättömämmän lukijan - mikä puolestaan olisi valitettavaa, sillä kun hahmot pääsevät teini-ikään ja asioita alkaa tapahtua, on And I Darken todella vangitseva kirja. Sen sävy on tumma, uhkaava, raskaskin, ja hahmojen moniulotteiset motiivit repivät lukijaa kahden puolen ja pitävät otteessaan. Kirjasta on vaikea päästää irti niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Päähenkilöt Lada, Radu ja Mehmet ovat hyvin rakennettuja ja inhimillisiä. Heissä on kaikissa ristiriitaisuuksia jotka tekevät heistä ihmisiä, ja erityisesti Lada täytyy nostaa esille feministisestä perspektiivistä. Etenkin kirjan alussa hän on todella epämiellyttävä eikä häneen ole helppo samastua, mutta Lada on tehokas. Hän tietää mitä tahtoo, ja ottaa sen. Naishahmona Lada on upea - hän osoittaa, ettei naisen tarvitse olla miellyttävä ja myöntyväinen menestyäkseen miesten maailmassa. Radu taas kumoaa monia toksisen maskuliinisuuden stereotyyppejä olemalla esimerkiksi herkkätunteinen, väkivallanvastainen ja homo.

And I Darken on tummasävyinen, lukijaa otteessaan pitävä romaani täynnä hovijuonittelua, verisiä taisteluita ja riskialttiita salasuhteita. Se on vangitseva sukellus Vlad Seivästäjän ja Ottomaanien kukoistuksen aikaan, ja jättää lukijan odottamaan seuraavaa osaa malttamattomana. Kaiken kaikkiaan kannustan sinua pääsemään yli hidastempoisesta aloituksesta ja nauttimaan tästä kirjasta - sekä sinä että kirja olette sen ansainneet.

Neljä tähteä.

torstai 17. elokuuta 2017

Upea toinen osa: Siege and Storm

Leigh Bardugo: Siege and Storm. Indigo, 2013. S. 381

Yleensä trilogian toinen osa on aina väliinputoajaosa. Valmistelua ja tunnelmankohotusta finaalia varten. Siege and Stormissa ei ollut mitään sellaista.

Arvio sisältää spoilereita sarjan edellisestä osasta.

Alinan ja Malin pakomatka keskeytyy Novyi Zemissä, kun Darkling ja hänen miehensä saavat heidät kiinni. Seuraavan kerran Alina tulee tietoiseksi ympäristöstään kuuluisan salakuljettaja Sturmhondin laivalla, ja vähä vähältä selviää, että Darklingilla on suuret suunnitelmat: Morozovan kaulus ei jää Alinan ainoaksi vahventajaksi. Myyttisen merihirviön metsästys sysää käyntiin tapahtumasarjan, jonka tuloksena kauan kaivattu prinssi palaa Ravkaan rinnallaan jo kuolleeksi luultu valon kutsuja, ja toisen armeijan rivejä kohtaa uudistuksen hyöky. Jos Ravka aikoo selvitä Darklingin hyökkäyksestä, heidän on oltava valmiimpana kuin he ikinä ovat olleet.

Siege and Storm on Leigh Bardugoa elementissään. Se lähtee reippaasti käyntiin ja etenee koko ajan, juonta kannattelee joukko sekä tuttuja hahmoja että kiehtovia uusia tuttavuuksia, eikä mikään ole aivan sitä miltä se aluksi näyttää. Kirjassa parasta ovat sen elävät ja monipuoliset hahmot, mutta valitettavasti ne ovat myös sen suurin kompastuskivi. Bardugo tahtoo pudota nuortenkirjojen sudenkuoppaan, jossa päähenkilötytön ulottuvilla on paha poika ja kiva poika, ja osapuolien välinen kommunikaatio on todella surkeaa. Se tietenkin luo draamaa, mutta itseäni tällainen draama lähinnä ärsyttää, eikä se mielestäni anna juonelle suurta lisäarvoa. Muutoin juoni on vauhdikas ja pitää lukijan varpaillaan, eikä kirjaa voi syyttää hidastempoisuudesta. Sanoisin että vahvan juonen ansiosta kirja myös toimii hienosti omana, itsenäisenä tarinanaan, eikä jää toisen osan kirouksen uhriksi.

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta yli kuukauden, ja se jää nyt lyhyeksi, sillä en tiedä mitä muuta sanoisin. Loppuun on toki hyvä vielä tähdentää, että olin erittäin vaikuttunut Siege and Stormista.

Neljä ja puoli tähteä.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Odotin erilaista: Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein, or the Modern Prometheus. Collector's Library, 2004 (ensipainos 1818). S. 267

Olin jo pitkään aikonut lukea Frankensteinin, ja se tuli ajankohtaiseksi osallistuessani kesällä kurssille, jonka aiheena oli romantiikan aika ja sen perintö. Kurssilla luettavaksi romaaniksi annettiin Frankenstein, joten mitäpä sitä enää jahkaamaan: nyt se oli luettava.

Nuori ja kunnianhimoinen tiedemies Victor Frankenstein haluaa tietää, kykeneekö hän herättämään eloon itse rakentamansa ihmisruumiin. Yrityksen onnistuessa hän säikähtää ja pakenee, jättäen luomansa olennon oman onnensa nojaan ja uskoen tämän olevan luonnostaan paha. Olento yrittää liittyä ihmisten yhteiskuntaan, mutta jatkuva torjunta tekee sen katkeraksi ja se päättää kostaa luojalleen oman olemassaolonsa. Victor Frankenstein ei näe muuta vaihtoehtoa kuin tappaa luomansa hirviö, ja niin alkaa kuolettava kissa ja hiiri -leikki, jossa jokainen osapuoli syyttää itseään.

Frankenstein on niin kuuluisa, että sen kutsuminen klassikoksi tuntuu vähättelyltä. Frankenstein on myytti. Jo lapsina kuulemme tiedemiehestä, joka rakentaa hirviön kuolleesta lihasta (tätä ei muuten missään kohtaa kirjaa varmisteta) ja kamalia asioita tapahtuu. Opimme yhdistämään sanat "Frankensteinin hirviö" toisiinsa tavalla, joka antaa ymmärtää, että Frankenstein on hirviön nimi, eikä suinkaan tiedemiehen. Kun siis avasin kirjan, odotin pelottavaa ja vauhdikastakin tarinaa kamalasta hirviöstä ja sen luojasta. Jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt tietää paremmin.

Ensinnäkin kirja alkaa neljällä kirjeellä joilla ei ole mitään tekemistä päätarinan kanssa - niiden kirjoittaja on englantilainen tutkimusmatkailija Walton, joka lopulta sattumalta löytää Victor Frankensteinin Jäämereltä, ottaa hänet laivaansa ja alkaa kirjoittaa hänen tarinaansa ylös. Vaikka Waltonista voi vetää erinäisiä rinnakkaisuuksia Frankensteiniin, tuntuu suurin osa kirjan alusta turhalta höpötykseltä, joka hidastaa itse asiaan pääsemistä. Kuitenkaan Frankenstein itse ei ole sen parempi tarinankertoja: hän jaarittelee ummet ja lammet perheestään ja lapsuudestaan, ja kun hän viimein pääsee hirviöönsä asti, käy nopeasti selväksi että hän on raivostuttava, täysin vastuuton, äärettömän itsekeskeinen mies-vauva. Lukijalle suodaan vapautus Frankensteinista kirjan puolimaissa, kun hirviö saa oman äänensä kertoessaan tarinaansa muutaman luvun ajan. Vaikka hän on miellyttävämäpi hahmo kuin luojansa, sai hänenkin logiikkansa lopulta minut repimään hiuksia päästäni.

Puolivälin jälkeen kirjassa sentään alkoi olla oikeita tapahtumia, mutta sen henkilöt eivät edelleenkään kiinnostaneet minua enkä pitänyt heistä. Frankenstein oli lisännyt epämiellyttävien piirteidensä joukkoon valittamisen ja itsesäälissä vellomisen, ja olin menettänyt kaiken mielenkiinnon hänen kohtaloaan kohtaan. Tämä kauhun klassikkoteos ei myöskään ollut missään kohtaa lainkaan pelottava. Tietäen kuitenkin, että kirjasta pitäisi pystyä tunnilla keskustelemaan, rämmin ohuiden sivujen ja tuhansien "wretched" -sanojen läpi loppuun saakka voittajana. Näin jälkiviisaana ja aika paljon vanhoja kirjoja lukeneena voin vain sanoa, että minun olisi pitänyt osata odottaa loputtomia kuvauksia ja hidasta tahtia myös Frankensteinilta. Myytti oli peittänyt alleen todellisen tarinan, ja iso osa kirjasta menikin siihen, kun keksin päässäni kiinnostavampia juonenkäänteitä itsestäänselvien tilalle.

Kaksi tähteä ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Oman hyllyn unohdetut: Käännöksiä

Jean Kwok: Käännöksiä. Bazar, 2011. S. 275. Englanninkielinen alkuteos Girl in Translation ilmestyi vuonna 2010.

Viimeinkin palaamme tämän haasteen pariin! Libertén saatua viimeinkin luettua Salaisen puutarhan valitsin omasta hyllystäni tämän pienen suuren kirjan, jonka sain jokin vuosi sitten Chrystalilta joululahjaksi.

Kimberley ja hänen äitinsä muuttavat Hong Kongista New Yorkiin Paula-tädin avustuksella. Kim osaa hieman englantia, äiti ei lainkaan, ja jää tyttären tehtäväksi selviytyä kaikesta arkielämän kommunikaatiosta amerikkalaisten kanssa. Äiti saa työpaikan Paula-tädin tehtaasta, mutta palkka on pieni ja päivät pitkiä, ja Kimin on mentävä aina koulun jälkeen tehtaaseen auttamaan äitiä. Hong Kongissa luokkansa huippuna loistanut Kim saa tehdä olan takaa töitä myös koulussa, sillä vieras kieli, erilaiset akateemiset käytännöt ja uudet sosiaaliset piirit tuottavat omat vaikeutensa.

Tämä kirja oli jäänyt unohdetuksi, sillä sen nyyhkytarina-draama-asetelmassa ei ollut mitään minua erityisesti kiinnostavaa. Siksi yllätyinkin kirjan hiljaisesta vetovoimasta ja voimakkaasta otteesta. Vaikka tarinassa on nyyhkytarinan elementtejä, se ei ole siirappinen eikä säälinhakuinen, vaan kertoo asiat niin kuin ne ovat. Kimberleyn kertojanäkökulma antaa lukijallekin lapsen rehellisen, mutta yllättävän ymmärtävän linssin. Pian sitä huomaakin elävänsä hahmojen toiveita ja iloitsevansa heidän onnistumisestaan niin pienissä kuin suurissakin tavoitteissa.

En ollut ihan hirveän ihastunut kirjan romanssijuoneen, vaikkakaan se ei tainnut olla vältettävissä. Pidin kuitenkin hirveästi tämän kyseisen sivujuonen loppuratkaisusta - Kimberleystä oli kasvanut vahva ja itseään arvostava nainen. Olin sen sijaan verisesti pettynyt kirjan epilogiin. Se tuntui pilaavan niin romanssijuonen hienon ratkaisun kuin muutkin ajatukseni siitä, millainen aikuinen Kimberleystä kasvaisi. Jos siis jätämme epilogin huomiotta, voin sanoa että Käännöksiä on kaunis ja vahva kasvutarina, nöyryydessään erityisen tärkeä teos.

Neljä tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016- ja yksi 2017-haasteesta.

Libertén postauksen hänen unohdetusta kirjastaan voit lukea täällä.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kuolema ei ole kivaa: Before I Die

Jenny Downham: Before I Die. Definitions, 2015 (ensipainos 2007). S. 326

Olin jo pitkään aikonut lukea tämän Jenny Downhamin esikoisromaanin, ja nyt viimein näin sen kirjaston hyllyssä minua kutsumassa. Before I Die oli hyvin erilainen kuin kumpikaan muista lukemistani Downhamin teoksista (You Against Me ja Unbecoming).

16-vuotias Tessa sairastaa kuolemaan johtavaa syöpää. Hän on masentunut ja äkkipikainen, hänellä on vain yksi ystävä eikä hänen äitinsä ikinä tule mukaan sairaalaan. Tessa on kuitenkin päättänyt elää ennen kuin kuolee. Hänellä on lista asioista, jotka hän tahtoo vielä tehdä: rakastua, rikkoa lakia, harrastaa seksiä, kokeilla huumeita, ajaa autoa. Mutta päivät kuluvat, Tessan voimat vähenevät ja lista sen kuin kasvaa.

En oikein tiedä mitä sanoa tästä kirjasta; se jätti minulle hyvin ristiriitaisen olon. Toisaalta pidin sen viestistä, tarinasta, mutta toisaalta en olisi oikein jaksanut Tessaa enkä hänen loputonta valitustaan ja typeriä valintojaan. Lienee siis ainakin turvallista sanoa, että Tessa ei ole kovin samastuttava eikä kovin miellyttävä päähenkilö, mutta kun asiaa pohtii tarinan kontekstissa, se on oikeastaan hyvä asia. Tuskin kukaan meistä olisi kovin rakastettava jos tietäisimme kuolevamme ennen kuin elämämme on oikein edes alkanut. Minua myös aina ärsyttää vastuttoman ja rikollisenkin käytöksen glorifiointi, mutta jälleen, Tessan näkökulmasta katsottuna tässä kirjassa voin sitä ymmärtää: eihän hänellä ole mitään menetettävää, joten miksei kokeilla kaikkea mitä tällä maailmalla on tarjota.

Kirjan muut henkilöt ovat myös tarkkaan ajateltuja ja kirjoitettuja kokonaisuuksia. Tessan isän uupumus, hänen äitinsä heikkous, hänen veljensä suru, viha ja hämmennys, ja jopa Tessan ystävän Zoeyn oma sivujuoni ovat käsinkosketeltavan aitoja tarinoita. Ainoastaan Adam jäi minulle hieman etäiseksi ja ehkä hieman epäuskottavan oloiseksi juonielementiksi - Tessan ja Adamin suhde tuntui hieman liian helpolta ottaen huomioon heidän tilanteensa.

Koko kirjan ajan pohdin sitä kohtaa The Fault in Our Starsissa, jossa Hazel puhuu siitä, kuinka kuolemassa ei ole mitään kaunista, jaloa tai kivaa. Hän puhuu siitä, kuinka popkulttuurissa kuolevat ihmiset usein esitetään uljaina taistelijoina, vaikka todellisuus on täynnä vihaa ja pelkoa. Sitä tämäkin kirja tuntui viime kädessä käsittelevän: Tessan tarina osoittaa hyvin selvästi, ettei kuolemassa ole mitään kivaa. Se on tuskallista ja ahdistavaa, ja kuolevalla on oikeus tuoda nämä tunteet esiin. Ehkä eniten olinkin yllättynyt Tessan epämiellyttävyydestä siksi, että tätä kirjaa on markkinoitu enemmänkin sankaritarinana kuin rehellisenä kuvauksena kuolemasta. Ja vaikka Tessasta ei ikinä tullut lempi-ihmistäni, itkin silti lopussa. Miten olisin voinut olla itkemättä.

Neljä tähteä, ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Olenko myöhässä? Wishful Drinking & Shockaholic

Carrie Fisher: Wishful Drinking. Pocket Books, 2009. S. 159.

Olin yötä kaverini luona, ja hän tunki minulle käteen ensimmäisen Carrie Fisherin omaelämäkerroista, Wishful Drinking. Kirjan luettuani voin vain sanoa, että olen todella surullinen päästyäni näin tutustumaan Carrie Fisheriin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Fisherin kieli on nopeasti etenevää ja pulppuilevaa. Hän puhuttelee lukijaansa rohkeasti eikä epäröi puhua elämästään, etenkään sen vaikeuksista - ja niitä onkin riittänyt. Kahden julkkiksen lapsen ja laajan fanipiirin ympärilleen keränneen näyttelijänkään elämä ei ole aina helppoa, vaikka niin mielellämme kuvittelisimme, mutta Fisher ei esittele itseään uhrina. Hän kertoo tarinaansa huumorilla ja itsekin itselleen silmiään pyöritellen.

Wishful Drinking käsittelee nimensä mukaisesti Fisherin alkoholi- ja huumeongelmaa, mutta myös Star Warsia, hänen äitiään Debbie Reynoldsia ja hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan Hollywoodissa. Se avaa hyvinkin suoran tuntuisen väylän Fisherin päähän ja maailmaan, ja on kokonaisuudessaan erittäin nautittavaa luettavaa. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, painavista aiheistaan huolimatta kevyt ja hauska kokemus, joka jättää hymyn huulille ja haikean kaipauksen sydämeen.



Carrie Fisher: Shockaholic. Simon & Schuster, 2011. S. 162.

Shockaholic jatkaa Carrie Fisherin puhetta itsestään ja elämästään, ja mikä voisikaan olla parempaa. Toisessa muistelmateoksessaan hän puhuu paljon mielenterveysonglemistaan ja niihin saamastaan sähköshokkihoidosta. Lisäksi Shockaholic keskittyy tarkemmin tiettyihin ihmisiin - kuten Michael Jacksoniin, erääseen USA:n senaattoriin, entiseen isäpuoleensa - ja lähes puolet kirjasta on omistettu Fisherin omalle isälle Eddie Fisherille. Tyyli on jo tuttua, ääneen naurattavan hauskaa, joskin siirtymä vakavampiin aiheisiin on aina kunnioittava ja luonteva.

Fisher kertoo jälleen asioistaan - ja muidenkin asioista - lähes järkyttävän avoimesti. Kirjan koskettavin osa on kuitenkin Michael Jacksonia käsitellyt luku. Fisher tekee alussa selväksi, ettei tuntenut laulajaa erityisen hyvin, mutta puhuu hänestä kuitenkin ymmärryksellä, jota monikaan meistä ei olisi ikinä voinut toivoa saavuttavansa. Luku avasi silmiäni niin sille, miksi monet julkisuuden henkilöt sortuvat päihteisiin, kuin sille, miksi monet julkkikset seurustelevat vain toisten julkkisten kanssa. Suosittelisin koko kirjaa luettavaksi vain tämän yhden luvun takia, sillä se jäi pohdituttamaan pitkäksi aikaa.

Nyt minulla on lukematta enää The Princess Diarist, joka julkaistiin vain noin kuukausi ennen Fisherin kuolemaa. Odotan mielenkiinnolla, mutta tähtiä en näille teoksille jaa. Ne ovat sen ylä- ja ulkopuolella.

Wisful Drinking kuittasi minulle yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta ja kaksi kohtaa 2017-haasteesta, ja Shockaholic kaksi kohtaa 2017-haasteesta.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Paluu Grishojen maailmaan: Shadow and Bone

Leigh Bardugo: Shadow and Bone. Hodder and Stoughton, 2016 (ensipainos 2012). S. 308.

Oikeastaan paluu on väärä sana. Shadow and Bone on kuitenkin ensimmäinen Bardugon kirjoittama kirja, joka sijoittuu Grishaversumiin. Minulle kyseessä on kuitenkin paluu, sillä aloitin Bardugon tuotannon Six of Crows -duologiasta (täällä ja täällä). Odotin Shadow and Bonea kirjastosta monta kuukautta (ja jatko-osa on juuri saapunut!), enkä joutunut pettymään.

Ensimmäisen armeijan sotilas Alina Starkov, ruipelo orpotyttö, yllättää kaikki vaarallisella matkalla Foldin ylitse. Fold on Ravkan poikki leviävä pimeä vyöhyke, jota asuttavat vain volcrat, ylitykseen uskaltautuvia ihmisiä metsästävät hirviöt. Alinassa ei ole ikinä ollut mitään erityistä, kunnes hänestä ensimmäisellä Foldin ylityksellään alkaa purkautua uskomaton, voimakas valo. Alina viedään suorinta tietä toisen armeijan ja Grishojen johtajan Darklingin luo. Yksikään Grisha ei pysty kutsumaan valoa. Darkling on ainut, joka pystyy kutsumaan pimeyttä. Alinan ei pitänyt olla Grisha lainkaan.

Kun Six of Crowsissa Grishat ovat läsnä ja heistä puhutaan, Shadow and Bonessa he ovat tarinan keskiössä. Tapahtumat sijoittuvat samaan maailmaan aikaan hieman ennen Six of Crowsin tapahtumia, mutta eri maahan - Venäjän inspiroima Ravka on kaikkien maailman Grishojen turvapaikka ja kotimaa, jossa heistä koulutetaan toisen armeijan sotilaita kustakin omien kykyjensä mukaisesti. Karkeasti jaoteltuina Grishojen kyvyt jakautuvat kolmeen luokkaan: Corporalkit toimivat ihmiskehon kanssa, Etherealkit ovat kutsujia ja toimivat luonnonelementtien tuulen, veden ja tulen kanssa, ja Materialkit toimivat fyysisten materiaalien kanssa. Toista armeijaa johtaa Darkling, joka kutsuu pimeyttä, ja nyt siihen liitetään Alina Starkov, joka kutsuu valoa.

Huomaan, että kirjan alkuasetelma vaatisi vielä huimasti enemmän kuvausta Ravkan poliittisesta tilanteesta, mutta se tehdään kirjassa itsessään niin paljon paremmin, että kiinnostuneille se riittäköön. Olen kuitenkin kovasti innostunut Bardugon luomasta maailmasta, jota pääsee tässä kirjassa tutkimaan paljon syvällisemmin kuin Six of Crowsissa. Se yhdistelee taitavasti politiikkaa ja fantasiaa tavalla, jota en usein nuortenkirjoissa näe. Oma lukunsa on tietenkin Alinan matka itsensä ja voimansa löytämiseen, ja tämän matkan seuraukset niin hänelle itselleen kuin hänen lapsuudenystävälleen Malille. Kuten aiemmin lukemani Bardugon teokset, kirja on mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, eikä siitä puutu yllättäviä juonenkäänteitä.

Voisin lukea vaikka kuinka monta kirjaa vain Grishojen maailmasta, ja siksi Alinan koulutuksessa viettämä aika olikin minulle kenties antoisinta kirjassa. Se on myös monella tapaa lähestyttävä ajanjakso klikkeineen ja nokkimisjärjestyksineen. Juoni ei kuitenkaan jää junnailemaan, ja loppua kohden jännitys tiivistyy, vaikka Alinan suhde Maliin nouseekin etualalle, eikä se kiinnostanut minua kovin paljon. Mal on kuitenkin mielestäni ainut perinteinen nuortenkirjallisuuden ansa johon Shadow and Bone lankeaa, ja muutoin tämä on oi niin ihastuttava kirja. Suosittelen kaikille fantasian ystäville, erityisesti jos olet kyllästynyt kulutettuun "keskiaikainen Englanti" -fantasiamaailmaan. Ravka on kaukana siitä.

Neljä tähteä.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kaikkien aikojen kulutetuin tarinani: The Secret Diary of Lizzie Bennet

Bernie Su & Kate Rorick: The Secret Diary of Lizzie Bennet. Simon & Schuster, 2014. S. 377.

Jälleen kerran palaan Ylpeyden ja ennakkoluulon pariin. Kaipasin luettavaksi jotain kevyttä, tuttua ja turvallista, joten mikä olisi voinut olla parempi valinta kuin The Secret Diary of Lizzie Bennet. Olen katsonut The Lizzie Bennet Diariesin taas muutamaan kertaan läpi sen jälkeen kun viimeksi luin tämän kirjan, joten kirja antoi jälleen mukavan lisän kokemukseen.

Lyhyesti kerrattuna suhteeni tähän tarinaan on seuraava: olen nähnyt BBC:n minisarjan (pidän), olen lukenut alkuperäisen kirjan (pidän), olen nähnyt Keira Knightelyn tähdittämän elokuvan (en pidä), olen katsonut tämän Youtube-sarjan (pidän) ja lukenut tämän kirjan (pidän). Knightleyn elokuvan ja alkuperäisen kirjan olen katsonut/lukenut vain kerran, mutta muita mainittuja tarinan muotoja olen kuluttanut useaan kertaan. Jokin tässä kuitenkin jaksaa yhä viehättää, ja huomionarvoista on myös, että esimerkiksi Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on edelleen testaamatta.

Bernie Sun ja Kate Rorickin modernisoima ja uudelleenkertoma Ylpeys ja ennakkoluulo on varmaankin yksi lempiasioistani tässä maailmassa, sekä Youtube-sarjan että tämän kirjan osalta. Se on raikas, samastuttava, pitää hyvin mukana kaikki alkuperäisen tarinan tärkeät elementit ja syventääkin sen joitakin aspekteja. Erityisenä suosikkinani täytyy mainita Lydian kehtiyskaari. Se koskettaa minua joka kerta syvältä, yleensä kyyneliin asti.

Koska olen arvioinut tämän kirjan jo kerran, ja puhunut sarjastakin aiemmissa postauksissa, en nyt kirjoita enempää. Tiedättehän te muutenkin, että rakastan tätä tarinaa hirveästi. Kirjassa on kömpelyytensä, mutta kukaan ei ole täydellinen (ja aika lähelle kyllä päästään).

Viisi tähteä

Sain kirjalla yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja kolme kohtaa 2017-haasteesta. Molemmissa on nyt suoritettuna 31 kohtaa!

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Pride Month ja #Queer52-haaste

Hei ja hyvää kesäkuuta ja Pride-kuukautta! Kukaan tätä blogia lukeva on tuskin voinut välttyä huomaamasta, että viimeisen vuoden aikana varmasti yli puolet lukemistostani on ollut HLBT+ aiheista. Mikä siis olisi parempaa kuin tarttua Pride-kuun kunniaksi saman sarjan lukuhaasteeseen!

http://www.yainterrobang.com/
Kyseessä on YA Interrobangin #Queer52-haaste, jossa on koottu 52 kirjan lista HLBT+ aiheista nuorten aikuisten kirjallisuutta. Alkuperäisen haastepostauksen ja kirjalistan löydät täältä. Eilen tutkimme Libertén kanssa, mitkä listan kirjoista ovat saatavilla joko Helsingin seudun HelMet-kirjastoista tai Tampereen seudun Piki-kirjastoista, ja teimme haasteesta Suomi-version, joka sisältää 17 kirjaa. Tässä kokoamamme lista:

1. Adaptation - Malinda Lo
2. Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe - Benjamin Alire Sáenz
3. Boy Meets Boy - David Levithan
4. Everything Leads to You - Nina LaCour
5. History Is All You Left Me - Adam Silvera
6. If I Was Your Girl - Meredith Russo
7. More Happy Than Not - Adam Silvera
8. None of the Above - I. W. Gregorio
9. Not Otherwise Specified - Hannah Moskowitz
10. Proxy - Alex London
11. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda - Becky Albertalli
12. Starting from Here - Lisa J. Bigelow
13. Symptoms of Being Human - Jeff Garvin
14. The Abyss Surrounds Us - Emily Skrutskie
15. The Chaos - Nalo Hopkinson
16. The Miseducation of Cameron Post - Emily M. Danforth
17. We Are the Ants - Shaun Hutchinson

Lukemaan siis! Boy Meets Boyn olen lukenut reilu vuosi sitten, ja aion törkeästi kuitata sen suoritetuksi saman tien. Ensimmäisenä varasin Everything Leads to Youn sekä Symptoms of Being Humanin, joten niitä odotellessa! Täällä blogissani tulen tägäämään haastepostaukset tuolla #Queer52-nimellä, ja samaa tägiä voi käyttää myös muualla sosiaalisessa mediassa haasteesta puhuessaan. Liity ihmeessä joukkoon!

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Saatavilla myös kotimaisena: Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi

Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle. Tammi, 2015 (orig. WSOY, 2002). S. 193

Kotimaista sateenkaarikirjallisuutta! Olin halunnut lukea nämä jo jonkin aikaa.

Tampereella lukiota käyvä Kirsikka tietää olevansa lesbo. Hän tietää myös olevansa ihastunut Susannaan, mutta yrittää olla elättelemättä liikoja toiveita. Kuin ihmeen kaupalla tytöt kuitenkin tutustuvat ja ystävystyvät, ja Kirsikan pöytälaatikot alkavat täyttyä Susannasta kertovista tarinoista, runoista, ajatuksista. Hän saa kuitenkin oppia, että yksikin pieni, mitättömän tuntuinen virhe saattaa pilata kaiken - ja millaisia uhrauksia kaiken korjaaminen voikaan vaatia.

Kun enkelit katsovat muualle on Salla Simukan esikoisromaani, ja se näkyy. Kirjoitustyyli kuulostaa kokemattomalta, ei niinkään siltä kuin Simukka kirjoittaisi kirjaa tietäen, miltä sen tulee kuulostaa, vaan ennemminkin arvaillen, miltä kirjat yleensä kuulostavat. Kaikki kirjoittajat käyvät tämän vaiheen läpi, allekirjoittanut mukaan lukien, eikä siinä sinällään ole mitään pahaa - se vain on hieman kiusallista luettavaa julkaistussa kirjassa.

Kirjan tarinaa voisi kuvailla sanoilla ihan söpö. Siinä ei ole mitään erityisen originaalia tai maatamullistavaa, mutta se on ihan viihdyttävää ja suloista luettavaa. Odotin kuitenkin Simukalta Lumikki-trilogian jälkeen hieman enemmän; toisaalta, tämä on esikoiskirja.

En kokenut päähenkilöä ja kertojaa, Kirsikkaa, erityisen samastuttavaksi hahmoksi siitä huolimatta, että joku voisi pitää meitä hyvinkin samanlaisina ihmisinä. Ehkä se johtuu ikäerosta (onhan Kirsikka kirjassa vasta 16 ja minä jo melkein 21), ehkä jostain muusta. Ylipäätään koin, että kirja on suunnattu hieman itseäni nuoremmalle yleisölle. Lisäksi vuonna 2002 julkaistua kirjaa vaivaa vuonna 2017 sen ikä. Vaikka monilta osin sateenkaarivähemmistöjen asema Suomessa on edelleen yhtä hankala kuin vuonna 2002, on monessa muussa asiassa myös tapahtunut parannusta. Luin kirjaa juuri niihin aikoihin, kun tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan, eikä vuonna 2002 sellaisesta ollut vielä toivoakaan. Tämä on toki positiivinen ongelma :D

Mitään suuria tältä kirjalta ei kannata odottaa, mutta ilokseen se kannattaa lukea.
Kolme tähteä.



Salla Simukka: Minuuttivalssi. Tammi, 2015 (orig. WSOY, 2004). S. 179

Kaksi vuotta myöhemmin Kirsikka ja Susanna muuttavat Turkuun Kirsikan opintojen perässä. Susanna on jäänyt ilman paikkaa, työtä tai oikein mitään muutakaan - edes pianonsoittaminen ei enää oikein maistu. Kirsikan lentäessä opiskelijariennosta toiseen Susanna etsii lohtua ruoasta ja päättää hankkia omia ystäviään. Mutta mitä enemmän heidän sosiaaliset piirinsä erityivät toisistaan, sitä etäisemmäksi elämä kotonakin muuttuu, ja pian Kirsikka ja Susanna joutuvat tekemään raskaan päätöksen: onko heidän enää hyvä yhdessä?

Minuuttivalssi on Susannan kertoma kirja, ja monin tavoin niin paljon parempi kuin edeltäjänsä. Kahdessa vuodessa Simukan kirjoitustyyli on edistynyt valtavasti, ja kirjan käsittelemät isommat teemat vetosivat ainakin minuun paljon enemmän kuin ensimmäisen kirjan söpö tarina. Susanna on mielestäni samastuttavampi kertoja, ja toki hahmojen elämäntilanteen muutos samankaltaiseksi omani kanssa vaikuttaa mielipiteeseeni.

Ahmaisin Minuuttivalssin alun hurjaa vauhtia, se oli minulle niin merkittävä. Mitä pidemmälle kirja pääsi, sitä hitaammaksi muuttui kuitenkin tahtini, sillä en ollut vakuuttunut tarinan käänteistä. Loppuun päästyäni olin itse asiassa melko tyytymätön viimeisiin ratkaisuihin, mutta kokonaisuutena kirja oli silti mielestäni parempi kuin ensimmäinen osa.

Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita

Minua puhutteli erityisesti Susannan taistelu lihomisen ja painonsa kanssa. Koin tulleeni kuulluksi: tässä se nyt oli, kirja sateenkaaritytöstä, joka ei ole hoikka. Välillä melkein itkin ilosta, surusta, huomioiduksi tulemisen tunteesta. Siksi meinasinkin paiskata koko kirjan seinään lopussa, kun Susannan kehonkuvaongelmat ratkeavat ystävän kauniilla sanoilla ja yhdellä peiliin katsomisella. Halusin itkeä raivosta. Minulle oli tuotu tämä hahmo, jonka tunteet tiesin ja tunsin liiankin hyvin, vain jotta minulle voitaisiin antaa huonosti piilotettu saarna siitä, miten helppoa itsensä rakastaminen on, kun vain päättää tehdä niin? Kun vain näkee valon? Jos se olisi niin helppoa, ei tässä maailmassa kehonkuvaongelmia olisikaan. Olin todella pettynyt ja vihainen.

En myöskään ollut erityisen ihastunut kirjan loppuratkaisuun Kirsikan ja Susannan seurustelun suhteen. Kun he olivat yhdessä, heillä vaikutti olevan kivaa vain silloin, kun he harrastivat seksiä, ja tauon pitäminen oli mielestäni oikea päätös. Kumpikaan ei vaikuttanut kovin surkealta tauon aikana, ja silti he päättivät jatkaa seurustelua? Tätä minun oli hyvin vaikea ymmärtää. Jos he viihtyivät paremmin yksin kuin yhdessä, miksi ihmeessä jatkaa yhdessäoloa?

Spoilerit ohi

Susannan uudet ystävät Turussa tuntuivat paremmin rakennetuilta ja uskottavammilta hahmoilta kuin tyttöjen Tampereen ystävät ensimmäisessä kirjassa. Yksi asia minua kuitenkin vaivasi: heidän joukossaan ei ollut yhtäkään biseksuaalia, vaikka kaikki olivat Setasta mukaan poimittuja, vaan tarinassa oli tilaa vain homoille ja lesboille. Tämä ei ole epätavallista HLBTQIA+ kirjallisuudessa, mutta satuttaa aina yhtä paljon.

Kolme ja puoli tähteä

Kaiken kaikkiaan Kun enkelit katsovat muualle oli tasaisemmin onnistunut, mutta tylsempi teos kuin Minuuttivalssi, joka oli monilta osin parempi, mutta jota kohtaan minulla on myös enemmän kritiikkiä. Näillä kirjoilla sain kuitattua yhden kohdan HelMetin 2015- ja 2016-haasteista (ensimmäisessä enää neljä jäljellä!) ja seitsemän kohtaa 2017-haasteesta.

Ristiriitaisten tunteiden Tanskalainen tyttö

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö. Otava, 2015. S. 412. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Danish Girl vuonna 2000.

En edes tiennyt, että Tanskalainen tyttö oli ensin kirja, ennen kuin näin sen kirjastossa. Onnekseni en ollut ehtinyt katsomaan elokuvaa ensin, vaan sain lukea kirjan pohjalle, kuten mielestäni kuuluukin.

Einar Wegenerin elämä muuttuu, kun hänen vaimonsa Greta eräänä päivänä pyytää häntä poseeraamaan naisten vaatteissa. Kömpelön, Einar-nimisen kuoren alta pilkistää nuori nainen nimeltä Lili, joka toivotetaan tervetulleeksi perheeseen. Avioliiton suhteet muuttuvat, kun Lili alkaa olla paikalla aina vain enemmän kuin Einar, ja lopulta päätös on tehty: Lili saa jäädä, Einarin on mentävä. Alkaa epätoivoinen lääkärin etsiminen ja vaikeat, kivuliaat leikkaukset, jotta Lilistä voisi tulla nainen niin omissaan kuin yhteiskunnan silmissä.

Alkuun haluaisin pyytää anteeksi äskeisen kappaleen jokseenkin transfobista kieltä: se ei ole omaani, vaan kirjoitettu samanlaisella sanastolla kuin itse kirjakin on, ja soveltuu siten kuvaamaan kirjan sisältöä. Tämä on ensimmäinen syy ristiriitaisiin tunteisiini tätä kirjaa kohtaan. Ebershoff julkaisi kirjansa vuonna 2000, kun yhteiskuntamme vielä piti hyväksyttävänä terminä sanaa transseksuaali (nykyisen transsukupuolisen sijasta), ja transsukupuolisuuden ympärillä pyörivä diskurssi oli muutenkin paljon vähemmän kehittynyttä kuin se on tänä päivänä. En siis tiedä, onko kirjan luoma kuva siitä, että Einar ja Lili olisivat eri ihmisiä Ebershoffin oma käsitys siitä, miten transsukupuolisuus toimii, ajan yleinen käsitys vai perustuuko se Lili Elben omiin kertomuksiin. Toivon todella, että kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, sillä muissa tapauksissa tämä ei ole hyväksyttävää. (Miksi? Siksi, että tavallisesti transsukupuolinen ihminen on se sama ihminen nimestään, pronomineistaan ja ulkonäöstään riippumatta, hänen sukupuolensa vain on syntymässä arvattu väärin.)

Lili Elbe oli sukupuolenkorjauksen pioneereja ja hänen tarinansa kertominen on tärkeää. Tutustuin kirjan luettuani hänen Wikipedia-artikkeliinsa, ja totesin Ebershoffin tehneen joitain muutoksia, mutta tarinan ydin toki pysyi samana. Myös tämä Telegraphin artikkeli on lukemisen arvoinen, mikäli Elben historia kiinnostaa. Kuten näistä lähteistä ja kirjastakin käy ilmi, on mahdollista, tosin epäselvää, että Elbe oli intersukupuolinen (eli hänellä oli jo syntyessään miesten ja naisten lisääntymiselimiä - Elben tapauksessa hänen ulkoiset lisääntymiselimensä olivat miehen, ja lisäksi hänellä mahdollisesti oli alikehittyneet munasarjat). Intersukupuolisuus ei toki tee Elben sukupuolikokemuksesta lainkaan vähemmän arvokasta tai aitoa, mutta se vähentää kirjan arvoa transsukupuolisuudesta kertovana, kuten sitä yleensä markkinoidaan. Pitämällä Elben intersukupuolisuutta faktana kirja nimittäin antaa helposti ymmärtää, että mikäli munasarjoja ei olisi löytynyt, Elbe ei olisi eikä ikinä voisi olla oikeasti nainen. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä sukupuolemme ei ole riippuvainen biologiastamme, eivätkä transihmiset ole joko intersukupuolisia tai huijareita. Transsukupuolisuus ja intersukupuolisuus ovat omia ilmiöitään, jotka molemmat kaipaavat kipeästi medianäkyvyyttä, mutta niiden sekoittaminen tällä tavalla voi olla erittäin vahingollista.

Sanoakseni jotain kirjasta itsestään: se on kauniisti kirjoitettu ja välittää yksinkertaisilla vedoilla selkeää kuvaa 1900-luvun alun Kööpenhaminasta ja Keski-Euroopasta. Kirjan tunnelma on hyvin omalaatuinen - herkkä, hiljainen, hieman kolkkokin. Sen hahmot ovat persoonallisuuksia, kaikki erilaisia ja kaikki kovin kiehtovia. Kun otetaan huomioon nämä kirjalliset ansiot, sekä Ebershoffin valitseman tarinan merkitys yhteiskunnalle, pidin Tanskalaisesta tytöstä kovin. En vain aina pitänyt tavasta, jolla se käsitteli aihettaan.

Kolme tähteä.

Tanskalainen tyttö vie yhden itseoikeutetun kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja yhden kohdan 2017-haasteesta.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Syystäkin hehkutettu: George

Alex Gino: George. Scholastic, 2015. S. 215.

Georgesta kuulin ensi kerran viime kesänä (vai sitä edellisenä?) kun se oli GayYA Book Clubin luettavana. Seurasin Twitter-keskustelua kirjasta, jota kehuttiin paljon, ja painoin sen mieleeni. Kun kävin lähikirjastoni lastenosastolla etsimässä materiaalia erästä koulutehtävää varten, George ponnahti hyllystä silmilleni ja otin sen mukaan.

10-vuotiaan Georgen koululuokka tekee näytelmän, jonka päähenkilö on Charlotte-niminen hämähäkki. George jumaloi Charlottea ja haluaa esittää tätä, mutta opettaja ei anna: Georgehan on poika, eikä poika voi esittää tytön roolia. Georgella on kuitenkin salaisuus: ei hän ole mikään poika, kaikki muut vain luulevat niin. Saadakseen haluamansa roolin Georgen on kerrottava salaisuutensa parhaalle ystävälleen, ja yhdessä he laativat suunnitelman, jonka avulla George pääsee sekä esittämään haluamansa roolin että olemaan se, kuka hän oikeasti on.

Georgessa on kaikki kohdallaan. Kirja on liikuttava tarina nuoren transtytön elämästä. Se on täynnä lapsuuden normaaleja piirteitä, kuten tyhmät sisarukset, ikävät pojat koulussa ja upea paras ystävä; lisäksi se kertoo siitä, mitä on tulla kohdelluksi aina jonakuna toisena. Suurin osa ihmisistä on cis-sukupuolisia, eli syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa identifioituvia, emmekä usein ajattele miten paljon sukupuolittunutta kieltä ja käytäntöjä noudatamme arkipäivässä. George kuitenkin tuo huomiota siihen, kuinka vahingollista ihmisten sukupuolen olettaminen voi olla, ja miten pahalta se voi tuntua. Ja silti kirja on sukupuolisensitiivisesti kirjoitettu, eikä kerronta väärinsukupuolita päähenkilöään kertaakaan: Georgeen viitataan aina tyttönä, ja pronomineilla she/her/hers, kuten on hänen sukupuoli-identiteettinsä mukaan oikein. George on erinomainen esimerkki siitä, miten transihmisistä kirjoitetaan sensitiivisesti ja heidän oikeuksiaan kunnioittaen. Kirjailija Alex Gino on muunsukupuolinen, joten hänellä on hyvät edellytykset kirjoittaa transkokemuksesta oikein.

Vaikka George on lastenkirja, se ei tuntunut siltä muuten kuin päähenkilöiden iän puolesta. Kirjoitustyyli on yksinkertainen, mutta ei alentuva tai lapsellinen - minulle ei kertaakaan tullut kirjaa lukiessani sellainen olo, että "tämä on nyt suunnattu nuorille lukijoille". Tarina edistyy nopeasti ja hahmot ovat ihastuttavia ja samastuttavia aina Georgen parhaasta ystävästä Kellystä hänen äitiinsä ja koulunsa rehtoriin saakka. Kirja on nopeasti luettu, mutta jättää lämpimän muiston ja paljon päässä jyllääviä uusia ajatuksia. Jos törmäät Georgeen jossain, ole niin kiltti ja lue se. Tässä pelissä voit vain voittaa.

Viisi tähteä, ja yksi kohta HelMet 2017 -haasteesta.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kaunis ja koskettava: Unbecoming

Jenny Downham: Unbecoming. David Fickling Books, 2015. S. 437.

Valitsin Unbecomingin kesällä Lontoosta osana Chrystalin syntymäpäivälahjaa minulle. Olin aiemmin lukenut Downhamin You Against Men ja ollut niin vakuuttunut, että luotto oli korkealla tätäkin kirjaa kohtaan - eikä suotta.

Katie ei tiennyt, että hänellä on isoäiti, ennen kuin tämä muuttaa Katien kotiin miehensä kuoltua. Katien äidillä on ollut äärimmäisen huonot välit omaan äitiinsä, eikä yhteiselo muistisairaan Maryn kanssa lähde sujumaan kovin hyvin. Katie kuitenkin löytää yhteyden Maryyn, vaikka hän samalla joutuu navigoimaan ensimmäisiä ylioppilaskirjoituksiaan, ihastumistaan väärään henkilöön, koulussa syrjityksi joutumista ja ylikontrolloivaa äitiään. Pikkuhiljaa Maryn tarinoista paljastuvat vaietut perhesalaisuudet, jotka saavat Katien katsomaan niin äitiään, Marya kuin itseäänkin uudessa valossa.

Unbecoming on todella koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, heidän elämästään, ongelmistaan ja pitkään vaietuista tarinoistaan. Downham ei todellakaan pettänyt, vaan hänellä on selvästi taito kertoa tarinoita, jotka vetoavat ainakin minuun hyvin syvältä. Kirja käsittelee muistisairautta sydäntäsärkevästi, mutta asiallisesti. Sekä huonot että hyvät hetket tulevat huomioiduiksi. Suvussani esiintyy Alzheimeria, ja vaikkei kukaan läheiseni olekaan toistaiseksi sairastunut, aihe askarruttaa minua ja se oli yksi syy siihen, että tämä kirja on minulle tärkeä.

Katien ponnistelu oman sosiaalisen asemansa ja erityisesti oman seksuaalisen suuntautumisensa kanssa on myös kauniisti kirjoitettu sivujuoni. Monissa HLBT+ -kirjoissa hahmon seksuaalinen suuntautuminen on tarinan keskiössä, mutta on myös ihanaa lukea teoksia, joiden päähenkilö nyt vain sattuu olemaan sateenkaariväkeä. Seksuaalisuutta käsitellään kirjassa myös Maryn nuoruusmuistojen kautta - niissä esillä on toisenlainen normeja uhmaava seksuaalisuuden muoto, kun 1950-luvun tyttö ei pelkää osoittaa kiinnostustaan miehiin eikä sopeudu ajalle tyypilliseen kainon nuoren naisen muottiin.

Kirjan kolmesta naisesta Katien äiti jää lukijalle etäisimmäksi, sillä Katien ja Maryn tutustuessa toisiinsa äiti esitetään toistuvasti ahdasmielisenä ja kontrolloivana, omaa äitiään syyttä vihaavana pahiksena. Kirjan loppupuolella hänkin kuitenkin saa oman tarinansa kuuluviin ja yksipuolisen kuoren alta paljastuu loppuun asti mietitty kokonaisuus, joka istuu puuttuvana palasena sekä hänen oman äitinsä että hänen tyttärensä tarinaan.

Unbecoming on äärimmäisen hahmovetoinen kirja, ja sen hahmot ovatkin niin upeasti kirjoitettuja ja samastuttavia, ettei kirjan lukemiseen mene pitkään. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on itkettävä, naurattava ja ajatuksia herättävä varmasti kaikenikäisille lukijoille - suosittelen lämpimästi.

Viisi tähteä, ja neljä kohtaa HelMet 2017 -haasteesta.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Viimeistä kertaa: Annan jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset. WSOY, 2010. S. 430 (liitteinen 441). Englanninkielinen alkuteos The Blythes Are Quoted julkaistu vuonna 2009.

Pitempiaikaiset lukijani tietävät, että olen suuri L. M. Montgomeryn ja muiden tyttökirjailijoiden ihailija. Tarkoituksenani on kerätä koko Montgomeryn tuotanto ajan kanssa, ja olenkin jo melko hyvissä kantimissa. Annan jäähyväiset hyppäsi silmilleni kirjastossa, enkä ollut ikinä ennen edes kuullut kirjasta, saati nähnyt sitä, joten se piti tietenkin heti ottaa mukaan.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jossa Blythen perhe ei ole pääosassa, mutta he esiintyvät vähintään mainintoina kaikissa novelleissa. Novellit sijoittuvat ajallisesti aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun Annan lapset ovat vielä lapsia, ja aikaan sen jälkeen, kun Annalla on jo lapsenlapsiakin. Novellit kertovat Glen St. Maryn ja lähikylien väestä, niin lapsista, vanhuksista kuin aikuisista, heidän elämästään ja ongelmistaan. Blytheistä aina puhutaan, välillä hyvään ja välillä huonoon sävyyn. Englanninkielinen nimi The Blythes Are Quoted (karkeasti "Blythejä lainataan") onkin hyvin kuvaava. Novellien välissä on Annan ja hänen poikansa Walterin kirjoittamia runoja, ja perheenjäsenten kommentteja niihin.

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se palaa elävästi Montgomeryn aiempien teosten tunnelmaan, Prinssi Edvardin saaren romantisoituun elämään jossa kaikki on aina lopussa hyvin. Tarinoista löytyvät Montgomerylle tyypilliset haaveilijalapset, pitkään lykätyt avioliitot, katkerat vanhukset, äkkirakastumiset ja tietenkin kaikkitietävä Anna Blythe. Kuten jo sanoin, perhe mainitaan joka tarinassa, ja vaikka kaikki päähenkilöt eivät pidä heistä, yleensä lähistöltä löytyy kuitenkin joku, joka on valmis ylistämään Blythejen ylivertaista elämää ja viisautta. Tätä tapahtuu kirjassa niin paljon, että minultakin meni hermot muutamaan otteeseen - eivät he nyt niin täydellisiä ole! Toinen asia, mitä minun oli hankala käsitellä, on (ajankuvaan kuuluva) jatkuva seksismi. Erityisesti mieleeni jäi kohta erään novellin lopussa. Novellin päähenkilö on nainen, joka on adoptoinut pojan, vaikkei ole naimisissa eikä hänellä ole kokemusta lastenkasvatuksesta. Hänen ystävänsä tohtori Granger  on kosinut häntä elämänsä aikana useaan kertaan, ja nainen on aina kieltäytynyt. Novellin lopussa tohtori Granger komentaa (kyllä) päähenkilön menemään kanssaan naimisiin, sanoen jokseenkin näin: "Nyt sinä menet minun kanssani naimisiin eikä mitään vastalauseita!" Tämä ei ollut suinkaan ainut avoimen seksistinen kohta kirjassa, mutta järkytti minua eniten. Ei toista voi käskeä tekemään mitään tällaista, edes leikkimielisesti, kuten se on kirjassa tarkoitettu. Alkaa heti taas ahdistaa, kun vain ajattelenkin kyseistä kohtaa.

Ei varmasti yllätä ketään, kun sanon, että näin pitkässä novellikokoelmassa kaikki tarinat eivät ole kovin vauhdikkaita tai kiinnostavia. Monissa on kuitenkin omalaatuisia ja mielenkiintoisia hahmoja, jotka saavat kiinnostumaan kohtaloistaan. Tarinat ovat enimmäkseen sujuvasti kirjoitettuja ja tuttu ja turvallinen paluu Montgomeryn ja Annan maailmaan, viimeistä kertaa. Myöskään suomennoksesssa ei ollut moittimista.

Sananen vielä kirjan julkaisuvuodesta. Kuten ylhäältä näkyy, ei siitä ole kuin vajaa kymmenen vuotta. Tilannetta on selvitetty sekä kirjan alku- että jälkisanoissa: Montgomery lähetti käsikirjoituksen kustantajalleen vain päivää ennen kuolemaansa. Osa tarinoista ja runoista on synkkiä, ja tyyli erilaista kuin Montgomeryn yleensä - kenties kirjailija aavisti kuoleman lähestyvän. Kustantaja kuitenkin päätti järjestellä kirjan uudestaan ja jättää joitain osia siitä pois, ja näin syntyi Tie eiliseen (The Road to Yesterday). Alkuperäinen käsikirjoitus löytyi vasta 2000-luvulla, ja se päätettiin julkaista kokonaisuudessaan, siinä asussa ja järjestyksessä kuin kirjailija itse sen oli tarkoittanut. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että näin tehtiin, sillä kirja antaa kiinnostavan kuvan etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jota Anna-kirjoissa ei käsitellä.

Kolme ja puoli tähteä

Yksi 2016- ja neljä 2017-haasteen kohtaa!

Miten elämästä selvitään hengissä? Sinner

Maggie Stiefvater: Sinner. Scholastic, 2014. S. 385.

Väristys-trilogian itsenäinen jatko-osa Sinner (suomeksi Viettelys) jäi minulta ilmestyessään lukematta, enkä juuri innostunut sen takakannesta. Eräs ystäväni kuitenkin vakuutti minulle, että se on lukemisen arvoinen, ja niinpä pyysin kirjan häneltä lainaan uudelleenluettuani trilogian loppuvuodesta. Hänen suosituksestaan luin kirjan alkuperäiskielellä, sillä ilmeisesti suomennos on melko karmeaa jälkeä.

Kaksi vuotta Ikuisuuden tapahtumien jälkeen Isabel käy sairaanhoitajakoulua Kaliforniassa ja Cole on juuri saanut uuden levytyssopimuksen - Kaliforniasta. Cole on päättänyt vakuuttaa Isabelin, ja Isabel on päättänyt olla tulematta vakuutetuksi. Hän ei kuitenkaan osaa pysyä kaukana Colesta, joka todella vaikuttaa parantaneen tapansa. Oman lisämausteensa soppaan tuo Colesta tosiTV-ohjelmaa kuvaava Baby North, joka on kiinnostuneempi katsojalukuja kasvattavasta draamasta kuin Colen musiikista tai henkilökohtaisista missioista.

Sinnerin lukeminen todella vaati sitä, että olin lukenut trilogian ensin pohjiksi alle, monestakin syystä. Tärkein lienee kuitenkin se, että tiesin miten paljon rakastan Isabelia ja Colea sekä erikseen että yhdessä. En muista enää, mitä ajattelin heistä lukiessani trilogiaa ensimmäisen kerran, mutta epäilen pitäneeni heitä jokseenkin rasittavina. Nyt vanhempana ja kokeneempana kumpikin sai paikan sydämestäni, koska he ovat sarjan ainoat hahmot jotka oikeasti tekivät jotain, ja koska he ovat niin äärimmäisen samastuttavia. Isabel on kyyninen, kuollut sisältä eikä usko rakkauteen, eikä hänellä ole mitään syytä olla mitään muuta. Cole on mennyt helvettiin ja takaisin, mutta löytänyt palasia joista kasata itseään uudestaan, ja tekee parhaansa sillä, mitä hänellä on. On todella lohduttavaa nähdä paperilla kaksi päähenkilöä, joilla on molemmilla massiivisia ongelmia, mutta silti he elävät niiden kanssa ja niistä huolimatta. Tässä kirjassa samaan sarjaan lisätään vielä Leon ja Sofia, jotka molemmat tuntuivat myös heti läheisiltä.

Kuten jo alussa mainittu ystäväni sanoi: "Se ei ehkä ole Maggielta juonellisesti oivaltavin tai hienoin kirja mut jos pitää valita joku sen kirjoista joka on saanut mut eniten tutkiskelemaan itseäni niin se on ylivoimaisesti Sinner." Tähän lausuntoon yhdyn täydestä sydämestäni. Sinner on täynnä kohtia, jotka jäävät mietityttämään ja saavat aikaan uudenlaisia oivalluksia itsestään ja maailmasta. Kirja on jatkuvasti yllättävää ja upeaa luettavaa. Olen myös sitä mieltä, että näin hahmovetoisessa kirjassa kuin Sinner ei välttämättä tarvitakaan monimutkaisia juonikuvioita. Sisältö tulee muualta.

Koen, etten osaa lainkaan kattavasti selittää, miksi tämä kirja puhutteli minua niin syvältä. En tiedä, miten sanoittaisin tämän tunteen siitä, että tässä kirjassa kaikki on vain niin kohdallaan. Siinä missä muut Väristys-kirjat saavat siirtyä lempikirjojeni joukosta rahvaan joukkoon, saa Sinner kunniapaikan heti Potterien vierestä.

Viisi tähteä.

Neljä kohtaa HelMetin 2017-haasteesta.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Kuningas järkäleiden joukossa: Taru sormusten herrasta


Hei taas pitkästä aikaa! Koulu on jälleen vienyt minut mukanaan ja sekä lukeminen että bloggaaminen on jäänyt vähiin, mutta yritän nyt saada nämä muutamat postaukset ulos ennen kuin jono jälleen kasvaa entisiin mittoihinsa. Ensimmäisenä kovimman luokan klassikkokamaa.

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. WSOY, 1973-1975. S. 893 (liitteineen 981). Englanninkielinen alkuteos The Lord of the Rings julkaistu vuosina 1954-1955.

Luettuani loppuun Mercy Fallsin sudet olin edelleen vanhempieni luona ilman hyllyäni täynnä vielä lukemattomia kirjoja: oli siis aika turvautua toiseen uudelleenlukuun. Harkitsin Varjojen kaupunkeja, kun äkkiä muistin, että olen vuosikaudet luvannut itselleni ja ympäröivälle maailmalle lukea uudestaan Tarun sormusten herrasta. Joululoma tuntui täydelliseltä ajankohdalta tätä projektia varten, ja sainkin Sormuksen ritarit laskettua vielä edellisen vuoden kirjasaldoon. Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat sitten vuoden 2017 ensimmäiset kirjat.

Sananen kirjojen jaosta. Aion arvioida koko trilogian yhtenäisenä teoksena, sillä sellaiseksi Tolkien sen kirjoitti ja sellaisena hän olisi sen julkaissut, jos olisi saanut kustantajansa suostumuksen. Aion kuitenkin laskea sen saldoihini kolmeksi eri kirjaksi kuten jo kävi ilmi, sillä olen ahne teknisesti tässä on kolme eri kirjaa. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin teos on myös sisäisesti jaettu kuudeksi eri kirjaksi, mutta selkeyden vuoksi viittaan näihin "Sormuksen ritarien ensimmäinen/toinen osa" tapaan.

Luin tämän tiiliskiven viimeksi noin 12-vuotiaana, ja nyt voin varmasti sanoa, että olin liian nuori. Kärsivällisyyteni ei riittänyt Tolkienin tyylille, enkä ymmärtänyt tarinaa muutenkaan kovin hyvin. Tämä toinen lukukerta oli siis positiivinen yllätys, sillä tarina edistyi paljon sujuvammin kuin olin muistellut ja jotenkin koko hommassa oli paljon enemmän järkeä. Olin myös unohtanut isoja paloja koko tarinasta, ja yllätyin välillä kohdista, jotka olivat erilaisia kuin elokuvissa.

Esimerkkitapaus. Ensimmäistä kertaa lukiessani inhosin Kahden tornin jälkimmäistä osaa, joka keskittyy Frodon ja Samin matkaan saattueen hajoamisesta aina Mordorin rajoille. Nyt sainkin yllättyä siitä, että tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon tuossa ajassa, ja vaikka Klonkku ahdistaa minua hahmona, pystyin silti lukemaan tämänkin osan suuremmitta vaikeuksitta. Parasta on se, kuinka Tolkien luo tunnelmaa: Frodo ja Sam ovat jääneet yksin erämaahan ilman mitään keinoa tietää, mitä muualla maailmassa tapahtuu, Klonkun varassa, ja jäljellä vain tehtävä. Muut kantavat heistä huolta, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä he eivät sitä tiedä. Kahden tornin ja Kuninkaan paluun Frodon ja Samin osuudet ovat synkkä kuvaus siitä, miten maailma lopulta tiivistyy yhteen epätoivoiselta tuntuvaan missioon. Frodon fatalistiset lausumat siitä, miten he eivät voi ikinä onnistua ja kaikki on tuomittu kadotukseen, huvittivat minua, mutta tuskin sitä itse olisi kovin paljon pirteämmässä mielentilassa tuossa tilanteessa. Samin horjumatonta optimisia ja energiaa kuitenkin tarvitaan, sillä Frodo yksinään alkaisi nopeasti käydä lukijan hermoille.

Tolkienin tekemä työ laajan maailmansa ja monimutkaisen juonensa eteen on kunnioitettavaa ja arvostan sitä paljon. En kuitenkaan arvosta sitä, miten paljon Tolkien tuntuu väheksyvän naisia. Jokaikinen kirjassa kohdattu naishahmo määritellään ensisijaisesti sen perusteella, että hän on kaunis. Kaikki muut mahdolliset piirteet, kuten rohkeus tai älykkyys, ovat toissijaisia eikä niitä välttämättä mainita lainkaan. Vain ulkonäöllä on väliä. Koko kirjassa on vain kaksi naishahmoa, joilla on edes jokseenkin merkittävä rooli: Galadriel ja Eowyn. Silti Galadrielinkin päätarkoitus tuntuu olevan hänen viehättävyytensä, ja vaikka Eowynillä on tärkeä tehtävä taistelussa, hänen ulkonäöllään, traagisuudellaan ja surullaan mässäillään kaikissa mahdollisissa käänteissä. Kaiken päätteeksi Puuparran tarina entvaimoista on helposti tulkittavissa valitukseksi siitä, miten itsekkäitä ja ahneita naiset ovat halutessaan elämän ilman miehiä, ja halutessaan ja arvostaessaan elämässä eri asioita kuin miehet.

Seikkailutarinana Taru sormusten herrasta on onnistunut, joskin se voisi olla hieman nopeampitempoinen. Aikuinen lukija kuitenkin jaksaa pitää kirjasta kiinni hitaammissakin kohdissa. Tolkien kirjoittaa uskomattoman hienoja ja kylmiä väreitä aiheuttavia taistelukohtauksia, ja Konnun puhdistus oli ehkä suosikkiosioni koko tarinassa. Klassikkoasemansa tämä kirja on ansainnut, vaikka parannettavaa olisikin.

Minulla olisi lisääkin sanottavaa, mutta eiköhän täm arvio ole jo riittävän pitkä. Neljä tähteä.

Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu avaavat siis tämän vuoden kirjasaldon, ja myös vuoden 2017 HelMet-haasteen! Seitsemän kohtaa sain heti sieltä kuitattua.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Koko trilogia kerralla: Mercy Fallsin sudet

Aivan ensiksi tulee sanoa, että tämä on jononi viimeinen postaus!!!!!! Sain sen purettua!

Luin Maggie Stiefvaterin Väristys-trilogian yläasteaikoina, kauan ennen kuin tiesin lainkaan, kuka Maggie Stiefvater on. Myöhemmin tutustuin paremmin häneen ja hänen tuotantoonsa, ja nyt joululomalla päätin palata tämän vanhan suosikkisarjani pariin.


Maggie Stiefvater: Väristys. WSOY, 2010. S. 365. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Shiver vuonna 2009.

Vuosikausia Grace on tarkkaillut läheisen metsän susilaumaa ja erityisesti yhtä, keltasilmäistä sutta - hänen suttaan. Vuosikausia Sam on muuttunut aina kylmän tullessa sudeksi, ja hänen aikansa alkaa olla käymässä vähiin. Kun sudet hyökkäävät teinipojan kimppuun ja järjestetään ajojahti, löytää Grace kuistiltaan vertavuotavan, keltasilmäisen pojan. Heillä on viimein mahdollisuus tutustua toisiinsa kunnolla, mutta syksyn viilenevät lämpötilat uhkaavat viedä Samin lopullisesti takaisin metsään.

On omituista lukea kirjaa, jonka tietää lukeneensa pitkä aika sitten, ja josta tietää pitäneensä hurjan paljon. Trilogian kaikista osista muistin tästä ensimmäisestä selvästi eniten, mutta silti monet asiat tuntuivat tulevan vastaan kuin ensimmäistä kertaa. Huomasin myös, ettei kirja enää ollut aivan niin hyvä kuin yläasteella. Sillä on hetkensä, ja joistain kohdista tunnistin nyt jo niin tutuksi käyneen Stiefvaterin, mutta ylimalkainen mielipiteeni Väristyksestä oli "no joo, ihan ok".

Osan tästä mielipiteestä tekee varmasti suomennos, enkä haluaisi tuomita kirjaa täysin lukematta alkuperäisteosta. Erityisesti käännöksessä minua ärsytti jatkuva puolipuhekieli repliikeissä. Ne ovat enimmäkseen kirjakielisiä, mutta aina välillä mukaan on otettu jokin puhekielinen muoto. Tämä särähti isosti korvaani joka ikinen kerta. Puhekielinen dialogi on mielestäni ihan jees, mutta silloin siitä täytyy pitää systemaattisesti kiinni, eikä tehdä tällaista satunnaista puhemuotojen tiputtelua. En tykkää.

Väristyksestä jää mieleen voimakkaita tunnelmakuvia, ja se oli sen vahvuus jo aiemminkin. Piirakankokkaus keittiössä, läksyt ja kitaransoitto Gracen isän työhuoneessa, karkkikauppa, kirjakauppa... Ne ovat kohtauksia jotka ovat kotoisuudessaan ja lämminhenkisyydessään helposti omaksuttavia ja kadehdittaviakin. Niiden avulla myös isoja paloja tarinasta jää mieleen.

Tarinasta vielä sanoakseni: se on hiljainen eikä pidä itsestään meteliä, mutta viime kädessä dramaattinen ja hurja. Tämä yhdistelmä on melko ainutlaatuinen, vaikka tarina ei ollutkaan kovin mukaansatempaava.

Kolme tähteä.


Maggie Stiefvater: Häivähdys. WSOY, 2011. S. 343. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Linger vuonna 2010.

Arvio sisältää spoilereita edellisestä osasta. 
Kuin ihmeen kaupalla, aviokalvontulehdus on tuonut Samin takaisin ihmiseksi. Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan ole ratkenneet. Samin pitää nyt tottua ajatukseen, että hänellä on tulevaisuus. Gracen vanhemmat tiukentavat otettaan tyttärensä elämästä. Samilla on huollettavanaan Beckin Kanadasta tuomat uudet sudet, Cole ja Victor. Gracen jatkuvasti pahenevan sairastelun myötä parannuskeinon todellisuus alkaa näyttää kyseenalaisemmalta ja kyseenalaisemmalta.

Muistin Häivähdyksestä vähemmän kuin Väristyksestä, mutta muistin tärkeimmän, eli Gracen sairastelun ja sen syyn. Tiedättekö sen tuskastuttavan tunteen, kun lukijana tai katsojana tietää jotain niin itsestäänselvää, ja hahmot käyttävät iän kaiken kyseisen asian ihmettelemiseen ja keksivät ratkaisun vasta ihan lopussa? Siltä minusta tuntui koko tämän kirjan ajan.

Sama kääntäjä, sama ärsyttävä puolipuhekielinen dialogi. Tämä kirja kuitenkin kuulosti jo paljon enemmän tuntemaltani Stiefvaterilta, ja siksi sen lukeminen oli ilahduttavaa. On hauska huomata, kuinka kirjailija kehittyy, eikä edes suomentaja ollut onnistunut tätä pilaamaan.

Tässä arviossa voisin keskittyä enemmän hahmoihin. Ensimmäinen osa on kerrottu Samin ja Gracen näkökulmista, tässä kirjassa mukaan lisätään Cole ja Isabel. Voinko ihan ensiksi sanoa, että luojan kiitos, sillä vaikka Sam ja Grace eivät ärsyttäneet minua ensimmäisessä osassa, olisin tuskin selvinnyt tämän läpi vain heidän kertomanaan. Mitään, toistan mitään, ei tapahtuisi eikä saataisi aikaan ilman Isabelia. Sam keskittyy angstaamaan ja Grace haahuilemaan epämääräisesti ympäriinsä, ja Cole on vielä tässä osassa liian sekaisin ollakseen hyödyllinen ilman liikkeellepanevaa voimaa. Minusta on hienoa, että Sam on miespäähenkilö ja hän saa olla herkkä ja runollinen, mutta rajansa kaikella. Samoin Grace: käytännöllinen matikkanörtti naispääosa on hieno asia, mutta tässä kirjassa hän tuntuu lähinnä olevan kaikista eniten pihalla.

Gracen vanhemmat ovat mielenkiintoinen sivujuoni, joka esitellään ensimmäisessä osassa ja joka kerää tuulta siipiensä alle tässä kirjassa. Koko tyttärensä nuoruuden he ovat olleet poissaolevia ja Grace on saanut pärjätä oman kykynsä mukaan, mutta nyt he päättävätkin alkaa kontrolloida Gracen elämää täysin. Tämä saa ymmärrettävästi niin Gracen kuin lukijan raivoihinsa, mutta valitettavasti oikeutettu raivo ja kunnollinen turhaumien purkaminen nähdään vasta osassa kolme.

Kolme ja puoli tähteä.


Maggie Stiefvater: Ikuisuus. WSOY, 2011. S. 437. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Forever samana vuonna.

Arvio sisältää spoilereita edeltävistä osista.
Colen ensimmäinen onnistunut tiedemieskokeilu pelasti Gracen ja vei tämän sudeksi metsään, muiden ulottumattomiin. Nyt hän jatkaa kokeilujaan tarkoituksenaan löytää todellinen parannuskeino. Asioiden tärkeysjärjestys kuitenkin muuttuu, kun Isabelin isä päättää järjestää helikoptereita ja tarkka-ampujia sisältävän susijahdin päästäkseen laumasta eroon lopullisesti. Samin on saatava Grace ulos metsästä, ja lauma on saatava turvaan.

Lähtökohtaisesti minua ärsytti, kun huomasin, että suomentajaa oli vaihdettu tähän osaan. Lopulta se oli kuitenkin parempi ratkaisu, sillä hermoja raastava dialogi muuttui normaaliksi ja kirjakin oli niin paljon parempi kuin edelliset. Osaksi kyse lienee jälleen kirjailijan kehityksestä, mutta olen kohtalaisen varma, että myös paremmalla suomentajalla on sanansa sanottavana tässä.

Ikuisuudesta en muistanut mitään muuta kuin sen, että susijahtia ollaan järjestämässä. Käytännössä luin siis aivan uutta kirjaa - mieleeni ei edes palautunut mitään sitä mukaa kun luin. Edellisen osan johtopäätökseni kuitenkin vahvistuivat: mitään ei saataisi aikaan ilman Isabelia, ja Sam keskittyy angstaamiseen. Kiinnyin kovasti Coleen tässä osassa, sillä vaikka hän on itsekäs sekopää, viime kädessä hänestä on niin moneen! Eikä hän lopulta olekaan niin kovin itsekäs.

Gracen ja hänen vanhempiensa välinen showdown on hyvin tyydyttävää luettavaa. Oikeastaan sama pätee koko kirjaan: juoni ottaa viimeinkin vauhtia, eikä kukaan ole tuhottoman ärsyttävä, ja kaiken kaikkiaan koko kirja on hyvin onnistunut. Minun kokemuksessani on harvinaista, että trilogia paranee kirja kirjalta, mutta tässä tapauksessa käy juuri niin. Ikuisuus on erittäin mukaansatempaava, se on kaunis ja liikuttava, hauska ja mielenkiintoinen, ja loppu jää juuri sopivan avoimeksi. Tässä kirjassa kaikki on kohdallaan.

Neljä tähteä.

Tällä trilogialla tietenkin kuitataan HelMet 2015 -haasteen kirjatrilogia-kohta!


Sain ystävältäni lainaksi itsenäisen neljännen osan, Sinnerin, joka keskittyy Isabeliin ja Coleen. Koska he olivat suosikkini muutenkin, en malta odottaa että pääsen lukemaan sitä. Sinner on myös minulle kerta kaikkiaan uusi tapaus, jota en ole vielä koskaan lukenut. Odotukseni ovat korkealla!

lauantai 7. tammikuuta 2017

Konekirjoittajia ja kommunisteja: Kellot

Agatha Christie: Kellot. WSOY, 1985. S. 280. Alkuteos julkaistu englanniksi nimellä The Clocks vuonna 1963.

Etsiessäni lomalla omasta kirjahyllystäni luettavaa päätin palata vanhan tuttuni Agatha Christien pariin. Valitsin kokoelmastani vielä lukemattoman dekkarin ja luinkin sen sitten yhdeltä istumalta läpi.

Nuori konekirjoittajatar Sheila Webb menee suorittamaan toimeksiantoa sokean naisen taloon ja löytää sieltä kuolleen miehen. Juostuaan säikähdyksissään ulos hän tapaa kadulla Colin Lambin, joka on kylmän sodan kaksoisagentti ja kaupungissa etsimässä kommunistimielistä kansalaista. Colin tuntee kaupungin poliisipäällikön, ja niinpä hän osallistuu myös murhatutkimuksiin. Lisäksi hän tuntee Hercule Poirotin, jonka panosta juttuun ei jätetä huomiotta.

Kellot oli varsin kiinnostava ja viihdyttävä dekkari, mutta ei Christien parhaita. En olisi arvannut syyllisiä, mutta kirjan tunnelma ei ollut aivan niin mukaansatempaava eikä uhkaava kuin olisin toivonut. Ennemminkin luin koko kirjan yhdessä yössä, koska se edistyi niin nopeasti, että olisi tuntunut tyhmältä jättää sitä kesken.

Kirja on julkaistu 1960-luvulla, ja kylmä sota toi oman mielenkiintoisen lisämausteensa tarinaan. Olen lähinnä lukenut Christien vanhempia dekkareita, enkä ollut edes tiennyt, että hän on käsitellyt kirjoissaan näinkin "tuoreita" tapahtumia. Kommunisteista ja Colinin työstä puhutaan niin epämääräisin termein, että minulta meni hyvä tovi ymmärtää, minkä perässä hän oikeastaan oli, mutta se lienee ollut tavallista noina aikoina.

Hercule Poirot on tässä tarinassa vain sivuhahmo, ja melko merkityksetön sellainen. Suurin osa tapahtumista tapahtuu ilman häntä ja kerrotaan joko Colinin ensimmäisestä persoonasta tai yleismaailmallisesta kolmannesta persoonasta. Juoni on rakennettu huolella, mutta huomaan rikossarjoja katsoessani tottuneeni avoimempaan kerrontaan. Vaikka kaikki paljastuukin lopussa, olisin halunnut hieman enemmän vihjeitä matkan varrella.

Kolme tähteä.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Valvoin puoli yötä: Crooked Kingdom

Leigh Bardugo: Crooked Kingdom. Indigo, 2016. S. 536

Six of Crows oli niin hyvä, että tilasin jatko-osan heti sen ilmestyessä. Lukeminen jäi joululomaksi, eikä Crooked Kingdomin parissa pitkään peukaloita pyöritelty. Arvio sisältää spoilereita edellisestä osasta.

Kaz ja kumppanit ovat palanneet Ketterdamiin vauhdikkaan ja vaarallisen Fjerdan-matkansa jälkeen mukanaan Kuwei Yul-Bo, maailman arvokkain panttivanki. Van Eckin petoksen myötä he kuitenkin joutuvat pakenemaan omassa kaupungissaan, ja joukon taitoja ja uhkarohkeutta tarvitaan jälleen toteuttamaan Kazin uskomattomia suunnitelmia. Inejin ollessa vankina ja Ninan taistellessa edelleen minuudestaan paremia vastaan kaikki ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista.

Pidin Crooked Kingdomista vielä enemmän kuin Six of Crowsista. Sen nopeatahtiset tapahtumat pitivät minua ylhäällä pitkälle yöhön, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan yhdenkään kirjan kanssa. Jo alkuosan Inejin pelastusoperaatiossa tuntuu olevan aineksia kokonaiseksi kirjaksi, mutta se on vasta alkusoittoa, ennen kuin asiat käyvät todella kuumottaviksi. Myös hahmojenväliset suhteet saivat minut pureskelemaan kynsiäni, sillä en aina tiennyt, pitäisikö pelätä vai toivoa.

Lempiasiani on se, että Wylan saa tässä kirjassa omat näkökulmaluvut. Niitä, kuten myös Jesperin näkökulmalukuja, on ilahduttavan paljon ja heidän suhdettaan on ihana seurata. Kummankin historiasta paljastetaan uusia lukuja ja erityisesti Jesperin luonteeseen avautuu kiinnostavia ikkunoita.

Minusta on ihanaa, että kirjan alkuun on liitetty kartta sekä Ketterdamista että koko Bardugon maailmasta. Tapahtumien kulun seuraaminen kartalta auttaa ainakin minun mielikuvitustani, ja lisäksi kartat ovat niin kauniita!!

Ninan taistelu jurda paremia vastaan on kamalaa ja surullista luettavaa, mutta todella uskottavasti kirjoitettu, ainakin omasta näkökulmastani. En ole onnekseni kokenut vakavaa huumeriippuvuutta, joten voin vain kuvitella, millaista se on. Arvostan Bardugon tahtoa käsitellä kirjoissaan niin monia vaikeita asioita - huumeriippuvuutta, ihmiskauppaa, vainoa, katkeraa kostonhimoa ja vakavia traumoja. Tästä kaikesta huolimattai ei Crooked Kingdom ole synkkä kirja, vaan vauhdikas, hauska ja myös viihdyttävä. Kun yksiön saatuani uudistan lempikirjahyllyäni, pääsee tämä duologia sinne suorinta tietä.

Viisi tähteä. Antaisin kuusi jos voisin.

Aion myös kuitata tällä kirjalla yhden kohdan HelMetin vuoden 2016 haasteesta, sillä Kuwei Yul-Bo lasketaan pakolaiseksi. Jossain määrin myös maahanmuuttajaksi ja turvapaikanhakijaksi.

torstai 5. tammikuuta 2017

Kuinka tulla varjometsästäjäksi? The Shadowhunter's Codex

Cassandra Clare ja Joshua Lewis: The Shadowhunter's Codex. Walker Books, 2013. S. 264

Pari kiireisempää päivää ovat taas pitäneet minua otteessaan, mutta tämän postauksen julkaisuajankohta sattui silti harvinaisen sopivasti: tiistaina nimittäin käynnistyi Netflixissä Shdowhunters-tv-sarjan toinen tuotantokausi.

The Shadowhunter's Codex on opaskirja uusille varjometsästäjille. Se on esittely varjomaailmaan, ja käy läpi lyhyesti varjometsästäjien historian, toimintatavat, demonit, eri alamaailman olennot sekä tietenkin enkelit. Koska Codex on tarkoitettu oppikirjaksi, on jokaisen osion lopussa kysymyksiä ja tehtäviä kirjan omistajalle. Tämän kyseisen, maallikoillekin julkaistun kappaleen omisti Clary Fray ja hänen kanssaan merkintöjä pitkin sen sivuja ovat tehneet Simon Lewis ja Jace Mitäikinä. (Olen aivan liian laiska mennäkseni tarkistamaan, mitä sukunimeä Jace tässä kirjassa käyttää.)

Codex on varsin mielenkiintoinen ja kompakti paketti varjometsästäjien maailmasta ja asioista. Se on mielenkiintoisesti ja hauskan persoonallisesti kirjoitettu, vaikka parasta tietenkin ovat Claryn ja kumppaneiden sivuhuomautukset. Myös Claryn eli Cassandra Jeanin piirrokset pitkin poikin sivuja ovat upeita.

Itselleni ehkä kiinnostavimpia kohtia kirjasta olivat ne, jotka kertasivat varjometsästäjien historiaa aina Jonathan Shadowhunterista alkaen ja lähes nykypäivään saakka. Opin myös uusia asioita demoneista ja alamaailmalaisista. Kirja on mukavan helppo ja nopealukuinen, eli jos haluaisit tutustua Cassandra Claren luomaan maailmaan tarkemmin, tämä on kelpo paikka aloittaa! Kuitenkin vasta, kun olet lukenut Varjojen kaupungit vähintään Lasikaupunkiin asti - muuten spoilaannut.

Se ei ole romaani. En osaa antaa sille tähtiä. Tyytykää tiivistettyyn sanalliseen arvioon ihan hauska.

maanantai 2. tammikuuta 2017

"The Original Great American Novel": The Adventures of Huckleberry Finn


Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn. Penguin Books, 2012. S. 336. Ensipainos julkaistu vuonna 1884.

Olen lukenut Huckleberry Finnin seikkailut suomeksi joskus vuosia sitten, kauan ennen tämän blogin aloittamista. Niin kauan sitten, että kun se ilmestyi amerikkalaisen kirjallisuuden historian kurssin lukulistalle, en voinut skipata sitä. En nimittäin muistanut siitä enää juuri mitään.

Huck Finn joutuu alkoholiriippuvaisen, väkivaltaisen isänsä kidnappaamaksi ja lavastaa oman murhansa paetakseen. Heti matkansa alussa hän tapaa karanneen orjan Jimin ja lähtee tämän kanssa lautalle seikkailulle alas Mississippi-jokea. Huck ja Jim kohtaavat matkallaan muun muassa ryöväreitä, kaksi vihaapitävää perhettä ja kolme nuorta perijätärtä. Seikkailun aikana Huck oppii monia asioita maailmasta, ihmisistä ja moraalisten valintojen tekemisestä.

Otsikon lainaus on Ernest Hemingwayltä. Se oli kirjan takakannessa yhdessä kaikenlaisen muun ylistyksen kanssa, ja minun täytyy sanoa, etten ole aivan samaa mieltä tämän opuksen suuresta erinomaisuudesta. Se on ihan kiva kirja, mutta sen enempää ylistystä ei mielestäni ansaitse.

En muista, millaisiin ratkaisuihin eri kääntäjät ovat päätyneet, mutta alkuteos on kirjoitettu vahvalla murteella. Kirja on Huckin minä-kertoma, ja se on kirjoitettu kuten hän puhuu. Myös muiden hahmojen murre on kirjoitettu auki. Twainin aikaan kirjallisuuden piti olla sivistynyttä, hyvää englantia ja tämä oli hyvin radikaali ratkaisu. Nykyään se ei liene yhtä epätavallista, mutta tekstiä oli silti virkistävä lukea. Lukijan englannintaito tulee kuitenkin olla hyvä, sillä minullakin oli välillä vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, mitä hahmot sanoivat.

Tarina on paikoin mielenkiintoinen ja vetäväkin, mutta siitä puuttuu pitkällinen jännite. Huck ja Jim ajelehtivat seikkailusta toiseen, mutta varsinaista juonikaarta ei tunnu olevan, ja kirja päästää välillä lukijan otteestaan. Henkilökohtaisesti kuningas ja herttua ärsyttävät minua ja he ovat niin vastenmielisiä, että heidän esittelynsä jälkeen en enää erityisesti halunnut lukea kirjaa. Samoin loppu saa niskakarvani sen verran pystyyn, etten ollut edes lukenut viimeisiä pariakymmentä sivua mennessäni tunnille, jolla kirjaa käsiteltiin. Luin sen kyllä myöhemmin loppuun.

Ymmärrän Huck Finnin historiallisen merkityksen USA:n kansalliskirjallisuudelle, sen aseman "paikallisvärikirjallisuuden" (reagionalism) johtotähtenä ja sen merkityksen orjuuden- ja rasisminvastaisena teoksena ilmestymisaikanaan. Kirjallisilta ansioiltaan en kuitenkaan pidä Huck Finniä kovin onnistuneena teoksena. How's a body gonna like what it reads if it ain't even got any plot, eh?

Kaksi ja puoli tähteä.

Jotain hyvää silti tämänkin lukemisesta: yksi kohta HelMet 2015- ja kaksi kohtaa HelMet 2016-haasteesta!

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Kahdeksas tarina: Harry Potter and the Cursed Child

J. K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child. Parts One and Two. Little, Brown; 2016. S. 330.

Kun Harry Potter and the Cursed Child -näytelmän ennakkonäytökset pyörähtivät käyntiin, alkoi juonesta tihkua tietoja joiden mukaan näytelmän juoni oli hyvin epätyydyttävä. Suhtauduin siis ilmestyvään käsikirjoitukseen varauksella, mutta positiivisin mielin - tarpeeksi positiivisin, että kiersin päivää ilmestymisen jälkeen kaikki Helsingin keskustan kirjakaupat vain löytääkseni ne tyhjinä Cursed Childista. Varasin teoksen, ja sen saapumisen jälkeenkin minulla meni vielä aikaa aloittamiseen. Nyt kun näytelmän loppuun lukemisestakin on jo muutama kuukausi, en vieläkään oikein tiedä, mitä ajatella.

Albus Potter odottaa Tylypahkan odottamista innolla, mutta saa pian todeta, ettei kaikkien taivas näytä samalta. Perhehistorian painama Albus joutuu koulussa epäsuosioon tultuaan lajitelluksi Luihuiseen ja ystävystyttyään Scorpius Malfoyn, isänsä kiusaajan pojan, kanssa. Kun Albuksen neljännen vuoden alussa huhut alkavat kiertää pimeiden voimien noususta ja vanha Amos Diggory tulee pyytämään Harrylta apua poikansa takaisin saamiseksi, Albus päättää tehdä jotain suurta ja hyvää: tuoda takaisin Cedric Diggoryn, kolmivelhoturnajaisten ja Voldemortin viattoman uhrin. Avukseen hän saa Cedricin serkun Delphi Diggoryn, sekä tietenkin uskollisen ystävänsä Scorpiuksen.

Tästä eteenpäin en voi välttää spoilereita. You have been warned.

Monet ovat pettyneet Cursed Childiin pahan kerran, enkä syytä heitä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että monet myös odottivat liikoja. Tulee muistaa, että kyseessä on näytelmä eikä romaani, joten sen lukeminen on pakostakin erilainen kokemus. Kuvailua on hyvin vähän ja se mitä näyttämöohjeissa on, on näyttämöohjeiksi itse asiassa aika paljon. (Näyttämöohjeet ovat myös monessa kohdassa hyvin omituiset.) Tämä ei myöskään ole enää Harry Potter -kirja, vaikka sitä sellaisena tietenkin markkinoidaan. Tarkoitan tällä, että se tarina on kerrottu ja kääritty kasaan, ja tässä meillä on jotain aivan uutta. Ihmiset, jotka odottavat nimenomaan uutta Potter-kirjaa, pettyvät väkisin.

Nekin meistä, joiden odotukset eivät olleet aivan niin korkealla, saattavat silti tuntea olonsa hämmentyneiksi. Minä ainakin tunnen. Näytelmän keskeinen juonenkäänne on nimittäin paljastus, jonka mukaan Delphi onkin Voldemortin tytär. Tämä tuntuu epäuskottavalta ja omituiselta monestakin syystä, ja paljon paremman selityksen Delphin asemalle ja sukulaisuudelle Voldemortiin voit lukea täältä.

Jos jätetään merkittävimmän plot pointin omituisuus huomiotta, tarinan juoni on itse asiassa kiinnostava ja mukaansatempaava. Yrityksissään pelasta Cedric Albus ja Scorpius matkailevat menneisyyteen muutamankin kerran, ja saavat aikaan mitä erilaisimpia ja mielenkiintoisimpia tulevaisuudenkuvia palatessaan. Ne olivat ehkä suosikkikohtiani koko näytelmässä. Monet ovat vihastuneet skenaariosta, jossa Cedricistä onkin selvittyään tullut kuolonsyöjä, mutta henkilökohtaisesti pidin tuostakin käänteestä.

Cursed Child ei keskity vain Albuksen ja Scorpiuksen seikkailuihin, vaan monissa kohtauksissa pääosan vie Harryn sukupolvi. Tämä on ymmärrettävää, sillä he ovat lukijoille ja katsojille tuttuja ja rakkaita, mutta mielestäni heidän kohtauksiaan olisi voinut olla inasen vähemmän. Monet niistä ovat merkittäviä ja mielenkiintoisia, mutta joitain olisi voinut jättää pois tai vaihtaa fokuksen nuorempiin päähenkilöihin.

Nuoremmista päähenkilöistäkin minulla on sananen sanottavana. Ensinnäkin: kuten kaikki muutkin maailmassa, rakastan Scorpius Malfoyta. Hän on suloinen ja herkkä nörttipoika, jota on kohdeltu huonosti vaikka hän ansaitsee vain rakkautta. Toiseksi, heteronormatiivisuus on syvältä.

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa siltä kuin haluaisin vain kaiken oleva HLBT+, mutta tässä on kyse enemmästä kuin vain siitä. Albuksen ja Scorpiuksen kaikki yhteinen vuorovaikutus viittaa siihen, että heistä on tulossa pari. Heidän tarinansa on kirjoitettu kuin minkä tahansa romanttisen parin tarina, paitsi että lopussa Scorpiuksen love interestiksi vedetäänkin sivuhahmojen joukosta Rose Weasley. Tämä ärsyttää minua syvästi siksi, että jos jompi kumpi Albuksesta ja Scorpiuksesta olisikin ollut tyttö, heistä olisi tullut pari näytelmän lopussa. Miksi siis niin ei käynyt nyt?

Kaksi ja puoli tähteä

Tällä tietenkin kuitataan näytelmä-kohta HelMetin 2016-haasteesta!