sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Mitä kuuluu, Simon? Tales from the Shadowhunter Academy

Cassandra Clare, Sarah Rees Brennan, Maureen Johnson, Robin Wasserman: Tales from the Shadowhunter Academy. Walker Books, 2016. S. 652

Tales from the Shadowhunter Academy perustuu samanlaiseen konseptiin kuin The Bane Chronicles. Se koostuu siis joukosta erillisiä tarinoita, ja kaikki tarinat on aiemmin julkaistu yksittäisinä e-kirjoina. Painettu, yksissä kansissa oleva versio ilmestyi jo jokin aika sitten, mutta sitä ei alkanut näkyä Suomen kirjakaupoissa siitä huolimatta. Niinpä alkusyksyn Tukholman-reissulla ostin sen ja aika monta muutakin kirjaa.

Muistin virkistykseksi on hyvä todeta, että City of Heavenly Firen loppupuolella Simon Lewis ensin menettää kaikki muistonsa varjometsästäjistä ja varjomaailmasta, mutta hänet haetaan lopussa takaisin. Hänen muistojaan yritetään palauttaa kehnolla menestyksellä, ja lopputulema on, että jos Simon haluaa muistonsa takaisin, hänen on juotava muutoksen maljasta ja tultava varjometsästäjäksi itse. Shadowhunter Academyn uudelleenavautuminen on jo näköpiirissä, joten Simonista tulee yksi sen ensimmäisistä oppilaista, ja tämän kirjan kymmenen tarinaa kertovat hänen ajastaan tässä perinteikkäässä oppilaitoksessa. Tarinat ovat järjestyksessä seuraavat:

1. Welcome to Shadowhunter Academy
2. The Lost Herondale
3. The Whitechapel Fiend
4. Nothing but Shadows
5. The Evil We Love
6. Pale Kings and Princes
7. Bitter of Tongue
8. The Fiery Trial
9. Born to Endless Night
10. Angles Twice Descending

Minulla on sellainen taipumus, että odotan Cassandra Claren kirjoilta aina vähemmän kuin mitä saan. Se on toki siinä mielessä hauskaa, että saan yllättyä positiivisesti. Niin kävi tämänkin kirjan kanssa: olin jälleen unohtanut, miten paljon Claren huumori vetoaa minuun, ja olin ehdottomasti unohtanut (tai ehkä en ollut ikinä tiennytkään) miten samastuttava Simon on. Hän on kömpelö citynörtti, ja kun hänet pistetään samaan joukkoon atleettisten nuorten kanssa ja oletetaan punnertavan, ratsastavan, miekkailevan tai melko lailla tekevän mitään muuta kuin makaavan epätoivoisena maassa, tulokset ovat juuri niin katastrofaaliset kuin voi odottaakin. Ymmärsin Simonia niin hyvin. Meistä kömpelöistä citynörteistä ei tule sulavia varjometsästäjiä käden käänteessä.

Simon on siis kaikkien tarinoiden yhdistävä tekijä ja näkökulmahenkilö, ja suurimmassa osassa tarinoista esiintyy myös hänen kämppiksensä George, sekä heidän ystävänsä ja vihamiehensä Shadowhunter Academyssa. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suinkaan keskity näiden nuorten elämään, vaan monessa Simon kuulee tarinan varjometsästäjien historiasta, tai muut tutut henkilöt tulevat etualalle, mikä muodostaa suurimman osan novellista Simonin toimiessa vain kehyskertomuksena. Kuulemme esimerkiksi Viiltäjä-Jackistä, Tessa Grayn pojasta Jamesista, Helen ja Mark Blackthornista ja heidän vanhemmistaan, Malecista, sekä Valentinen Piiristä ja Michael Waylandista. Kokonaisuutena tämä kirja toimii minusta huomattavasti paremmin kuin The Bane Chronicles, sillä tässä kaikki tarinat pitävät yllä mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Jonkin verran toistoa joka tarinan alussa väistämättä tulee, sillä ne on kirjoitettu itsenäisiksi novelleiksi, ja niinpä jokaisen alussa pitää mainita, että George on Simonin kämppis. Toistoa ei kuitenkaan ole ärsyttävyyteen asti.

Ihailen sitä, miten moneen eri kiinnostavaan aiheeseen niin varjometsästäjien historiassa kuin nykypäivässä kirja onnistuu pureutumaan. Siinä käsitellään erityisen paljon varjometsästäjien ennakkoluuloja alamaailmalaisia ja maallikkoja kohtaan, ja Simon tekee osaltaan merkittävää työtä näiden ennakkoluulojen kitkemiseksi. Häntä ei voi kuin ihailla. Simonin koulutus Shadowhunter Academyssa kestää kaksi vuotta, ja näiden kahden vuoden aikana myös kehitystä on nähtävissä niin Simonissa kuin muissakin oppilaissa ja vanhoissa, rakkaissa hahmoissa.

Uusista hahmoista erityisesti sydäntäni lähelle pääsi George, ja vanhoista uutta ja mielenkiintoista näkökulmaa löytyi erityisesti Catarina Lossiin. Muut uudet hahmot, kuten Jon, Beatriz ja Julie, jäävät eittämättä hiukan yksipuolisiksi. Olisin toivonut, että Helen Blackthorn olisi saanut enemmän sivutilaa, enkä olisi kaivannut aivan niin paljon Simonin ja Isabellen will they won't they -säätöä, mutta ymmärrän että Isabelle on Simonin kannalta tärkeämpi hahmo kuin Helen. Ja vaikka tämä arvio on jo pitkä kuin nälkävuosi, niin tärkeiden hahmojen tiimoilta on vielä sanottava, että minulla on hyvin ristiriitaisia tunteita viimeisen tarinan lopusta. Toisaalta ymmärrän ratkaisun draaman näkökulmasta; olisin varmaan tehnyt itse samoin. Toisaalta se SATTUI ja oli KAMALAA, eikä siinä ehkä juoneen perustuvien todisteiden näkökulmasta ollut kovin paljon järkeä. Tämän hilpeän kryptisen ajatuksen kanssa jätän teidät tänään. Hyvää uutta vuotta!

Neljä tähteä

#Queer52: As I Descended

Robin Talley: As I Descended. MIRA Ink, 2016. S. 370.

Robin Talleyn aikaisemmat kirjat What We Left Behind ja Lies We Tell Ourselves olenkin jo lukenut ja arvostellut, joten odotin mielenkiinnolla mitä As I Descended toisi tullessaan. Tiesin kyseessä olevan HLBT+ teemainen mukaelma Macbethista, ja tiesin sen sijoittuvan sisäoppilaitokseen, ja näillä erinomaisilla eväillä varustettua kirjaa oli hauska lähteä lukemaan.

Vanhaan etelävaltiolaiseen kartanoon rakennetun sisäoppilaitoksen lukion seniorit käyvät keskenään raakaa kilpailua arvosanoista, menestyksestä ja erityisesti Kingsley Prize -stipendistä. Koulun kultatytöllä Delilahilla on stipendi käytännössä jo taskussaan, mutta yhdessä Stanfordiin tahtovat Lily ja Maria eivät ole vielä valmiita luovuttamaan: Marian on saatava stipendi keinolla millä hyvänsä. Viettäessään iltaa Ouija-laudan äärellä Lily, Maria ja Brandon tulevat vapauttaneeksi liudan aaveita koulunsa ylle ja Marian muistot vanhasta lastenhoitajastaan ja tämän tarinoista alkavat vaivata häntä. Pian tytöt saavat huomata, että aaveista voi olla stipdenikilvassa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Aloitin As I Desdencedin muutamaa päivää ennen Halloweenia, ja se oli todellakin täydellinen Halloween-kirja. Aaveita, murhia ja kaulan ympärillä hitaasti kiristyvä hirttosilmukka - 'tis the season! Hyytävän tunnelmansa ja raskaiden aiheidensa takia kirja on tosin melko rankkaa luettavaa, mutta perustuuhan se yhteen Shakespearen tunnetuimmista tragedioista. Mitä muutakaan voi odottaa.

Kirjassa on paljon erilaista diversiteettiä ja representaatiota. Löytyy tyttörakkautta, löytyy poikarakkautta, löytyy vammaisuutta ja ei-valkoisuutta. Koska kirjan juoni kuitenkin perustuu Macbethiin, suurin osa näistä hahmoista päätyy kuolleeksi ennen kirjan viimeisiä sivuja, ja se on hyvä ottaa huomioon kirjaa aloittaessaan. Tämä kirja ei ole niille, jotka ovat kyllästyneet siihen, että homohahmot aina kuolevat. Muutoin hahmoista ei ole paljon sanottavaa - monet heistä olisivat voineet olla monipuolisempia. Se olisi tehnyt heistä mielenkiintoisempia ja samastuttavampia, sillä minun oli vaikea sympatiseerata oikeastaan kenenkään muun kuin Matheon kanssa. Myöskään Marian ja Lilyn suhde ei saa ansaitsemaansa syvyyttä, vaan tuntuu jäävän pintapuoliseksi lukijan vakuutteluksi ennemminkin kuin tosirakkaudeksi.

Mukaelmana kirja oli mielestäni mielenkiintoinen ja varsin onnistunut, joskin tästä löytyy eriäviä mielipiteitä niiltä, joilla on syvempi suhde lähdetekstiin kuin minulla. Itse nautin juonen seuraamisesta ja oli kiinnostavaa nähdä, miten mikäkin käänne oli tässä versiossa toteutettu. Kirja luo hyvin eläviä mielikuvia henkilöistä ja heidän ympäristöistään, ja kuvailu onkin mielestäni järjestään ollut Talleyn vahvuuksia. Tämä ei ole yhtä hyvä kirja kuin Lies We Tell Ourselves, eikä yhtä kyseenalainen kuin What We Left Behind, vaan varsin kelpo peruskirja, johon jäi parantamisen varaa, mutta kyllä sen ihan ilokseen lukee.

Kolme ja puoli tähteä

perjantai 29. joulukuuta 2017

Toisen hyllyn aarteet: Nukkumatti

Lars Kepler: Nukkumatti. Tammi, 2013. S. 529. Ruotsinkielinen alkuteos julkaistu nimellä Sandmannen vuonna 2012.

Liberté kirjoittaa: Sain tämän kirjan lainaksi mutama kesä sitten ja otin sen mukaani vierailulle sukulaisten luo. Pidin kirjasta ainakin silloin ja luin sen lähes yhdeltä istumalta. Minulle jäi elävästi mieleen, kuinka karmea ja pelottavakin kirja ajoittain oli. Annoin Nukkumatin Ereitalle luettavaksi, sillä kriteerinä oli "jotain aikuisempaa" ja ainakaan tämä ei ole teinikirja. Criminal Mindsin ja muiden karmeuksien ystävänä myös arvostan lievää häiriintyneisyyttä. Ereitasta en ole niin varma...

Pyysin tosiaankin luettavaksi jotain muuta kuin teinihömppää, ja tämän kirjan siis sain. Täytyy sanoa, etten ehkä ollut aivan niin vaikuttunut kuin toivoin olevani.

Talvisena yönä tukholmalaiselta rautatiesillalta löydetään hoipertelemasta mies, joka on julistettu kuolleeksi seitsemän vuotta sitten. Mikael Kohler-Frostia ja hänen siskoaan Feliciaa on pidetty pahamaineisen sarjamurhaaja Jurek Walterin uhrina, mutta Walter on elinikäisessä vankeudessa suljetulla oikeuspsykologisella osastolla, jossa häntä pidetään vahvasti lääkittynä eikä hänelle sallita kontaktia kenenkään kanssa. Komisario Joona Linna on kuitenkin ollut alusta saakka vakuuttunut, että Walterilla oli apulainen, ja Mikaelin ilmestyttyä on selvää, että joku on pitänyt tätä ja Feliciaa hengissä. Mikaelin kunnon perusteella Felicialla ei ole enää paljon elinaikaa jäljellä ja päätetään, että on aika saada Walter puhumaan. Osastolle solutetaan Saga Bauer, tehtävänään selvittää Jurek Walterin aikeet ja pysyä salassa - edes oikeuspsykologisen osaston henkilökunta ei tiedä hänen olevan poliisi.

Jos juoni kuulostaa tuon perusteella monisyiseltä ja hankalalta, niin en edes päässyt vielä esittelemään kaikkia näkökulmahahmoja: Mikaelin, Joonan, Jurekin ja Sagan lisäksi kirjassa ovat merkittävissä osissa oikeuspsykologisen osaston virkaatekevä ylilääkäri sekä Mikaelin ja Felician isä. Mielestäni kirja olisi pärjännyt vähemmillä näkökulmahahmoilla, sillä suurin osa heistä on vastenmielisiä ja epäsamastuttavia lurjuksia, joita kohtaan minulla ei ole sympatiaa, eivätkä heidän häiriintyneen mielensä kammottavat ajatukset kiinnosta minua. En myöskään kokenut suurta yhteyttä poliiseihin, kuten Joona Linnaan tai Saga Baueriin, sillä toisaalta heidän elämänsä eivät saaneet minusta riittävästi huomiota, ja toisaalta huomio kiinnitettiin epäkiinnostaviin seikkoihin, kuten heidän rakkauselämäänsä. Voi olla, että Joonan ja Sagan parisuhteet olisivat kiinnostaneet minua enemmän, jos olisin lukenut aiemmat Joona Linnan elämästä kertovat kirjat, mutta itsenäiseksi tituleeratussa kirjassa ne olivat minusta tarpeettomia yksityiskohtia.

Henkilöt eivät siis ole tämän kirjan vahvuus, vaikka he kannattelevatkin melko monimutkaista juonta varsin kiitettävästi. Sen sijaan kirjan vahvuus on tunnelma. Keplerit luovat selkäpiitä karmivan sarjamurhaajatunnelman erinomaisesti heti ensi sivuilta, ja pitävät sitä yllä läpi kirjan. Toki lukijalle suodaan hengähdystauko silloin tällöin, mutta uhka on koko ajan läsnä. Oikeastaan karmeus kärsii lähinnä niissä kohdissa, joissa keskitytään liikaa erinäisten henkilöiden vastenmielisiin perversioihin tai muihin asioihin, jotka vievät huomion jännityksestä inhoon ja halveksuntaan. Sen lisäksi, että nämä osuudet tekevät hallaa kirjan tunnelmalle, en ole lainkaan vakuuttunut, että ne ovat erityisen tarpeellisia juonen kannalta.

Perversioihin ja tarpeettomiin yksityiskohtiin liittyen täytyy mainita yhdestä asiasta erityisesti: kirjassa puhutaan aivan liikaa naisten nänneistä. Nännit ovat normaali osa ihmisen anatomiaa, kaikilla on ne, mutta tämä kirja fiksautuu niihin todella kummallisesti ja aivan liikaa. Lisäksi kaikki hahmot, joiden nänneistä tässä kirjassa jauhetaan (eli kaikki naishahmot) ovat tietenkin satumaisen kauniita. Kaikkien naishahmojen ei tarvitsisi olla aina supermallien näköisiä, eikä heidän nänneissään sittenkään ole mitään niin ihmeellistä että se vaatisi erityistä mainintaa missään kohdin kirjaa, etenkin kun kyseessä on dekkari eikä eroottinen romaani.

Kirja etenee nopeasti huomattavasta pituudestaan huolimatta. Luvut ovat lyhyitä ja mukana on suhteellisen helppo pysyä. Dialogi on mielestäni järjestään kömpelöä ja huonosti kirjoitettua, ja ylipäätään kirjoitustyylistä välittyi tunnelma, että näitä kirjoja tuotetaan liukuhihnalta kiinnittämättä kauheasti huomiota kirjallisiin ansioihin. Kaikesta tämän arvion negatiivisuudesta huolimatta en kuitenkaan suinkaan inhonnut tätä kirjaa, mielestäni siinä vain oli paljon parannettavaa. Lajissan - siis kauhun suuntaan taipuvana dekkarina - se oli aivan kelvollinen.

Kaksi ja puoli tähteä

Yksi kohta HelMetin 2016 -haasteesta.

Liberté sai luettavakseen Boy Meets Boyn ja hänen arvionsa on luettavissa täällä.

torstai 28. joulukuuta 2017

Odottamattoman ilahduttava: Love Is the Drug

Alaya Dawn Johnson: Love Is the Drug. Arthur A. Levine Books, 2014. S. 335

Joulut on nyt jouluiltu ja muitakin henkisiä esteitä selvitetty, ja on aika palata kirja-arvioiden pariin. Vuotta on enää muutama päivä jäljellä ja kirjoja vielä arvioimatta enemmän kuin yhden käden sormia, eli joulukuun blogimaraton venyy tänäkin vuonna tammikuun puolelle. Pitemmittä puheitta lienee siis paras mennä asiaan: Poimin tämän kirjan kesällä kirjastosta sen kornista nimestä huolimatta, sillä takakansiteksti oli mielenkiintoinen. En kuitenkaan odottanut suuria, ja tällä kertaa sain yllättyä positiivisesti.

Emily Birdillä on täydellinen elämä, johon kuuluu täydellinen poikaystävä, täydellinen Ivy League -tulevaisuus, ja vanhempiensa täydellisenä tyttärenä oleminen. Ainut Birdin elämän pintaan säröjä nakertava tekijä on hänen ystävänsä Coffee, kemianero ja koulun huumediileri. Eräänä iltana riideltyään Coffeen kanssa jotain tapahtuu, ja Bird herää kymmenen päivää myöhemmin sairaalasta muistamatta riidan jälkeisestä ajasta mitään. Samalla maailma on ajautunut kaaokseen uuden, v-influenssaksi kutsutun viruksen levittyä tappavaa vauhtia lähes kaikkialle. Valtion palkka-agentit eivät jätä Birdiä rauhaan, ja hän alkaa epäillä tietävänsä jotain, mikä voisi olla tuhoisaa USA:n hallitukselle. Ainut ongelma on, ettei hän muista sitä.

Love Is the Drug imaisee lukijan mukaansa heti alusta odottamattomalla voimalla. Oletin kirjan olevan keskinkertainen teinidystopia/seikkailu/romanssi, mutta se olikin niin paljon enemmän. Lähes kaikki kirjan hahmot ovat amerikanafrikkalaisia tai muita ei-valkoisia, mikä on upeaa. Rotukysymysten ohella kirjassa käsitellään ymmärtävällä otteella myös luokkeroja ja Birdin erittäin vaikeaa ja monimutkaista suhdetta vanhempiinsa, erityisesti äitiinsä. Kaikki nämä kietoutuvat yhteen luomaan Birdin elämän, joka nopeasti tuntuu omalta. Päähenkilöt ovat moniulotteisia ja hyvin rakennettuja hahmoja, ja myös muutamat sivuhenkilöt ovat saaneet ansaittua huomiota. Kirjan pahis olisi ehkä kaivannut hieman enemmän luonteenpiirteitä sen ohella, että hän on paha, mutta toisaalta hän oli niitä hahmoja, jotka ovat niin vastenmielisiä että heitä rakastaa vihata.

Kirjan juoni on nopeatempoinen ja vaatii lukijalta tarkkaavaista seuraamista. Bird ja Coffee operoivat pitkälti hallitusjuonien ja salaliittoteorioiden maailmassa, ja niinpä varsinaisten action-kohtausten sijaan heidän eri löytöihinsä tulee keskittyä pysyäkseen perässä juonen liikkeistä. Se kävi ainakin toisinaan minulle hieman hankalaksi, mutta lopulta iso kuva hahmottui aivan riittävän hyvin. Kirjassa asetettu skenaario on myös hyvin aidon tuntuinen: biologisen sodankäynnin takia vapautunut vaarallinen virus, karanteenit, rokotteet, salailu ja bioterrorismin uhka eivät tuntuneet millään lailla kaukaa haetuilta. Mielenkiintoni pysyi yllä koko kirjan ajan, ja oli hauskaa nähdä, miten kaikki lopulta liittyi toisiinsa.

Tämä kirja oli ehdottomasti syksyn yllättäjä. Sekä sen juoni että toteutus olivat paljon paremmat kuin etukäteen odotin, ja arvostin erinomaisesti tehtyä ei-valkoista (sekä hieman myös ei-heteroa!) representaatiota.

Neljä tähteä.

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

#Queer52: Adaptation

Malinda Lo: Adaptation. Hodder Children's Books, 2014 (ensipainos 2012). S. 415

Useamman valituksentäyteisen arvion jälkeen pääsen viimeinkin kirjoittamaan kirjasta, josta oikeasti pidin todella paljon!

Reese ja David ovat matkalla kotiin väittelyturnauksesta, kun kaikki lennot lakkautetaan: linnut ovat tulleet hulluiksi ja lentäneet useiden koneiden moottoreihin aiheuttaen vakavia onnettomuuksia. Vuokra-autolla kotiin ajaminenkin käy kuitenkin vaikeaksi, kun teitä on suljettu käytöstä - ja etenkin siinä vaiheessa, kun he yöllä kolaroivat keskellä Nevadan aavikkoa. Herätessään syrjäisessä sotilassairaalassa kummallakaan ei ole juuri mitään muistikuvia kolarista tai sen ja heräämisen välisestä ajasta, mutta Reesen ja Davidin päästyä kotiin käy nopeasti selväksi, ettei kaikki heidän kehoissaan ole kuin ennen. Hämmennyksen lisäämiseksi Reese tutustuu hurmaavaan Amberiin, ja joutuu päätähuimaavan romanssin pyörteisiin, vaikka edelleen selvittelee tunteitaan myös Davidia kohtaan.

Biseksuaalinen päähenkilö! Amerikankiinalainen sivuhenkilö! Alieneita! Salaliittoteorioita! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Adaptationista löytyy näitä kaikkia, ja erinomaisella tavalla toteutettuna. Romanssi ja hahmojen tunne-elämä tasapainottavat hyvin tapahtumasta toiseen syöksyvää juonta, jonka parissa ei kirjan pituudesta huolimatta tule kertaakaan tylsää, eikä ennalta-arvattavuuskaan juuri vaivaa Lon tekstiä. Hänen otteensa avaruusolentoihin oli mielestäni kiinnostava ja raikas, eikä heistä paljastettu liikaa kerralla, vaan kirjan jälkeenkin he jäivät vielä vaivaamaan mieltä. Uudenlaiselle avaruusolioteorialle vastapainon tuottaa vanhat, varmasti suomalaisillekin tutut salaliittoteoriat Area 51:sta ja USA:n hallituksen hämäräperäisistä hankkeista siellä, joita Lo myös hyödyntää ja istuttaa tarinaansa kekseliäästi.

En yleensä ole kolmiodraamojen ystävä, mutta tätä kolmiodraamaa parantavat kaksi seikkaa: 1) tytön vaihtoehtoina on tyttö ja poika perinteisen kaksi poikaa -asetelman sijaan, ja 2) perinteisen kaksi poikaa -asetelman ärsyttävää nokittelua ei ole lainkaan, sillä Amber ja David eivät tunne toisiaan. Niinpä se ei oikeastaan tunnu kolmiodraamalta ollenkaan. Reesen pohdintaa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan ja suhteen kehittymistä Amberin kanssa kuvataan kauniisti ja aidosti, kuitenkaan väheksymättä tai tekemättä olemattomiksi hänen tunteitaan Davidia kohtaan, mikä ilahduttaa minua suuresti.

Adaptation on jännittävä, ilahduttava ja kaikin puolin mielenkiintoinen kirja jota on vaikea laskea käsistään. Olen myös juuri aloittanut sen jatko-osan, Inheritance, jonka varasin kirjastosta heti kun sain ensimmäisen kirjan loppuun.

Viisi tähteä.

lauantai 23. joulukuuta 2017

#Queer52: The Chaos

Nalo Hopkinson: The Chaos. McElderry Books, 2012. S. 241.

En edes tiedä mistä aloittaa. Nimi kertoo tästä kirjasta kaiken tarpeellisen.

Scotch elää kaksoiselämää yhtäältä koulun suosittuna tanssitähtenä ja toisaalta vanhempiensa kilttinä tyttönä. Hänellä on myös salaisuuksia: hänen ihollaan kasvaa musta, läikykäs ja tahmea ihottuma, johon mikään ei tunnu auttavan, ja hän näkee omituisia hevosenpääolentoja, joita kukaan muu ei näe. Vanhempien lähtiessä muutamaksi päiväksi pois kaupungista Scotchin isoveli pyytää hänet mukaansa baariin, missä Kaaos alkaa: baarin lavan alta leviää hehkuva kupla, jota Scotch haastaaa veljensä koskemaan. Tämä katoaa, Kaaos valtaa maailman ja äkkiä Scotch on pahemmassa pulassa kuin hän osasi ikinä odottaa.

Tämä on ehdottomasti absurdein ja surrealistisin kirja, jonka olen ikinä lukenut, mutta ei hyvällä tavalla. Scotch on aika rasittava päähenkilö ja häneen samastuminen on vaikeaa. Juoni vaikuttaa ensin suhteellisen normaalilta fantasiakirjan juonelta, kunnes Kaaos käynnistyy ja kaikki muuttuu todella omituiseksi ja sekavaksi. Minulla ei ole edes sanoja sille, miten totaalisen outoa kaikki tässä kirjassa tapahtuva on - olen muiden arvioista ymmärtänyt, että jos tietäisi jotain jamaikalaisesta kansantarusta, kirjasta voisi saada irti enemmän. Sellaisenaan mitään ei selitetä, ja niin lukija kuin Scotchkin on totaalisessa hämmennyksen tilassa läpi kirjan. Lopulta kaikki myös ratkeaa aivan kummallisen yksinkertaisesti, eikä mikään ongelma ehkä lopulta ollutkaan ongelma. Juonen osalta tätä kirjaa ei kannata edes yrittää ymmärtää.

On The Chaoksessa hyvääkin. Se sisältää mielenkiintoista pohdintaa rodusta ja ihonväristä (Scotchin isä on valkoinen jamaikalainen ja äiti kanadanafrikkalainen, mikä jättää Scotchin väliinputoaja-asemaan), siinä on HLBT+ hahmoja (tosin vain sivuosissa, mikä saa minut kyseenalaistamaan kirjan aseman tässä haasteessa) joista yksi myös istuu pyörätuolissa. Valitettavasti yksikään hahmo ei ole kovin moniulotteinen ja heidän kehityksensä kärsii juonen omituisuudesta. Kirjassa on siis hyvä yritys tuoda esiin ajankohtaisia intersektionaalisen feminismin aiheita, mutta kaiken muun toteutuksen ollessa niin kömpelöä jää tälle vähän huomiota.

En voi sanoa suosittelevani tätä kirjaa. Se jätti oloni täysin pöllämystyneeksi ja ihmettelemään, mitä juuri luin.

Yksi ja puoli tähteä

perjantai 22. joulukuuta 2017

#Queer52: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe

Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe. Simon & Schuster, 2012. S. 359.

Jos The Miseducation of Cameron Post pudotti odotukseni kolmannen kerroksen ikkunasta, niin tämä pudotti ne ainakin kymmenennen kerroksen ikkunasta.

Kuumana kesäpäivänä vuonna -87 Aristotle Mendoza tapaa uima-altaalla Dante Quintanan. Tästä alkaa erikoinen mutta luja ystävyys vihaisen nuoren miehen ja taiteilijasielun välillä. Siinä missä Arin veli on vankilassa, eikä hänen isänsä koskaan puhu sodasta, on Danten perhe onnellinen ja funktionaalinen. Heidän maailmojensa kohdatessa Ari saa oppia, että rakkautta on monenlaista, ja että joskus muutkin kuin hän ovat oikeassa.

Tässä on todellakin toinen kirja, jolta odotin niin paljon ja josta niin kovin halusin pitää. Ari ja Dantea on ylistetty HLBT+ kirjallisuuspiireissä maasta taivaisiin, se on voittanut lukuisia palkintoja (muiden muassa Lambda Literary Awardin, Stonewall Book Awardin ja Michael L. Printz Awardin), enkä ole kenenkään koskaan kuullut sanovan siitä poikkipuolista sanaa. Lisäksi rakastan kirjan kantta. Se on niin kaunis. On tuskallista, kun sisältö ei yllä kansitaiteen tasolle.

Saan siis olla ensimmäinen tuntemani ihminen, jolla on poikkipuolista sanottavaa Ari ja Dantesta. Suoraan sanottuna kirja oli mielestäni tylsä. Koko kolmen ja puolensadan sivun aika tapahtuu suunnilleen neljä asiaa, ja muu osa kirjasta on Arin sisäistä monologia. Koska Ari on vihainen nuori mies, muu osa kirjasta on Arin sisäistä monologia siitä, miten vaikeaa hänen elämänsä on ja miten kaikki ovat häntä vastaan (ei muuten pidä paikkaansa). Arin elämä ei tokikaan ole täydellistä, mutta sen sijaan että hän opettelisi kommunikoimaan vanhempiensa kanssa, hän vain hautoo vihaansa sisällään, ja sen lukeminen on uuvuttavaa, eikä minulla ole aikaa eikä energiaa sellaiselle. Ari ja Danteen tarttuminen oli aina raskasta, sillä tiesin jo etukäteen, että tulossa on vain samaa vanhaa. Koko kirja pyörii muutaman asian ympärillä: Danten, vankilassa olevan veljen, ja Arin hankalan isäsuhteen. Missään näistä asioista ei myöskään päästä minnekään ennen aivan loppua, ja niinpä koko kolme ja puolisataa sivua ovat samojen asioiden pyörittelyä hieman eri sanakääntein.

Ari muistutti minua paljon Siepparin ruispellossa päähenkilöstä Holdenista. Sama valittajan asenne. Arin arvoa hahmona Holdenin yläpuolelle nostaa se, ettei hän ole valkoinen, eikä hetero (myös ei-valkoiset ei-heteropojat saavat siis olla ylistetyn kirjallisuuden rasittavia tähtiä), mutta minun kärsivällisyyttäni hän venytti yhtä lailla. Ja onhan hänellä, kuten Holdenillakin hetkensä; ei koko kirja suinkaan ollut pelkkää kärsimystä. Se ei kuitenkaan myöskään ollut lainkaan niin hyvä kuin odotin.

Yllätyksekseni pidin todella paljon kirjan lopusta. Se oli niin hyvä, että melkein päätinkin haluta ostaa kirjan omakseni kaikesta huolimatta. Hyvä loppu ei kuitenkaan anteeksianna edeltävää kolmeasataa sivua hampaiden kiristelyä, eli pelkän lopun takia tätä ei kannata lukea. Sen sijaan, jos teinipoika-angsti 80-luvulta on sinun juttusi, tai jostakin käsittämättömästä syystä et inhonnut Holden Caulfieldiä sielusi syvimmistä sopukoista saakka, pidät varmaan tästäkin. Ehkä se olikin vain liian TaidettaTM minun makuuni.

Kaksi tähteä.

Sentään tämä kirja kuittasi paitsi kohtansa #Queer52-haasteesta, myös kohdan HelMetin 2017-haasteesta.

torstai 21. joulukuuta 2017

Tumblrin satoa: Rainbow Islands

Devin Harnois: Rainbow Islands. Omakustanne, 2017. S. 163. Tiedoston koko: 3169 KB

Selailin kesäisessä e-kirjainnostuksessani Kindle Storea ja etsin jotain halpaa, mihin vielä jäljellä olevat, Amazon-tililleni lataamani rahat riittäisivät. Törmätessäni Rainbow Islandsiin valita alkoi olla selvä, sillä tunsin tämän kuvion.

Dystooppisessa, vanhoillis-kristillisessä yhteiskunnassa kaikki, jotka jäävät kiinni ei-heteroudesta, saavat valinnan: lähtö leirille, jossa heidän "parannetaan", tai elinikäinen karkotus saarille muiden kaltaistensa joukkoon. Jason valitsee saaret, odottaen kuihtunutta, kärsivää kourallista ihmisiä, mutta löytäen kukoistavan yhteiskunnan, jossa hänet otetaan avosylin vastaan. Pian kuitenkin käy selväksi, että kaikki on vaarassa luhistua.

Minäkin haluan muuttaa sateenkaarisaarille. Harnois kuvaa sateenkaariväen luomaa yhteiskuntaa kauniisti ja houkuttelevasti. Se, mikä alkoi homofoobisen yhteiskunnan yrityksenä tappaa poikkeavat ihmiset sukupuuttoon, on kehittynyt homo- ja lesbosaaresta upeaksi yhteistyötä tekeväksi maailmaksi: alkuperäiset saaret ovat nimeltään Alexandros ja Sapphos, biseksuaaliset merirosvot seilaavat vesiä saarten ja mannermaan välillä ryöstäen mannermaalaisia laivoja, ja aseksuaalien taivaskaupunki leijuu kaiken tämän yllä mielettömän teknologiansa kanssa. Jos tämä kuulostaa sinusta etäisesti tutulta, niin olet oikeassa: Harnoisin kirjaa inspiroi pitkä Tumblr-postaus, jonka aloitti homofoobinen ehdotus lähettää kaikki homot ja lesbot omille saarilleen kuolemaan sukupuuttoon. HLBT+ yhteisö kuitenkin otti idean omakseen ja loi upeita maailmoja ja tarinoita sen ympärille, joista osaa Harnois on tässä kirjassa käyttänyt, ja osaa ei.

Ehdottomasti parasta tässä kirjassa on sen maailma ja elävältä tuntuva kuvaus. Olisin onnellisena lukenut vain rauhallisesta elämästä saarilla ja merirosvolaivoilla. Juoni kuitenkin tarvitsee konfliktia, ja tässä tapauksessa se syntyy, kun saarelaisille paljastuu, että mannermaalla ollaan pettyneitä heidän kukoistavaan elämäänsä ja heidät aiotaan tuhota kerrasta. On siis aika valmistella vastaisku, aloittaa sota ennen kuin vihollinen ehtii. Kun sotajuoni alkaa rakentua, kirjan tahti kiihtyy liiaksikin. Mihinkään ei käytetä riittävästi aikaa, ja vaikka kuvaus hyökkäyksestä mannermaalle on mielenkiintoinen, loppuu kirja aivan liian pian sen jälkeen. 163-sivuinen kirja on muutenkin todella lyhyt, eli sotavalmisteluja olisi hyvin voinut hieman lihavoittaa ja tarinaa jatkaa pidemmälle, sillä minua häiritsee, etten tiedä, miten saarelaisille lopulta kävi. Tämäkin kirja tuntuu loppuvan kun sen juoni on vielä aivan kesken.

Rainbow Islands sopii mainiosti myös sellaiselle lukijalle, joka ei ole perehtynyt HLBT+ maailman saloihin, sillä ei ole Jasonkaan. Saarille tultaessa kirjasta käytetään merkittävä osa erilaisten identiteettien selittämiseen ja Jasonin omaan identiteetin etsintään. Ei siis tarvitse olla ekspertti, ainoastaan kiinnostunut.

Lyhyydestään ja juonen rytmiongelmista huolimatta Rainbow Islands oli todella ilahduttavaa luettavaa, ja jos joku omistaa laivan ja tahtoisi antaa minulle kyydin Sapphokselle, olen valmis lähtemään milloin tahansa.

Neljä tähteä.

Sain myös yhden kohdan HelMetin 2017 -haasteesta!

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

#Queer52: The Miseducation of Cameron Post

Emily M. Danforth: The Miseducation of Cameron Post. Balzer + Bray, 2012. S. 470.

Valitettavasti tämäkin kirja kuuluu sarjaan "odotin niin paljon, sain niin vähän".

Cameron on vasta 12-vuotias, kun hänen vanhempansa kuolevat, ja kotiin muuttaa uskonnollinen Ruth-täti, joka kyllä yrittää parhaansa, mutta hän ja Cam eivät ole aivan samalla aaltopituudella. Kesät kuluvat ja Cam kasvaa, tutkien kiinnostustaan tyttöihin - kunnes jää kiinni, ja Ruth-täti lähettää hänet konservatiiviseen, kristilliseen God's Promise -sisäoppilaitokseen, jossa "parannetaan" teinejä "luonnottomista" seksuaali- ja sukupuolitaipumuksista.

Oi voi. Halusin niin paljon pitää tästä kirjasta. Halusin löytää Camista tarttumapintaa ja elää hänen kokemuksensa hänen kanssaan, mutta - ei. Vaikkakaan The Miseducation of Cameron Post ei ole tässä asiassa pahin löytämäni kirja, se on kirjoitettu tylsästi. Se on kirjoitettu unenomaisella, kannestakin välittyvällä elokuunkeltaisella sävyllä, joka jättää etäisyyden lukijan ja tapahtumien väliin. Sitä on myös liikaa, ja etenkin alusta voisi karsia runsaasti tekstiä. Cameronin persoonallinen ääni rikkoo tasaisena etenevän tekstin virran toisinaan, mutta ei riittävästi. Jokin näissä kirjoittajan omaan nuoruusaikaan (tässä tapauksessa 1980-luvulle) sijoittuvissa, muistelmallisesti kirjoitetuissa kirjoissa ei vain iske minuun. En tiedä, onko se edellä kuvattu tyyli, vai se, että kokemukset tuntuvat toisaalta niin henkilökohtaisilta, ja toisaalta niin tunnetuiksi oletetuilta, etten pysty samastumaan niihin. Tunnetuksi oletetulla tarkoitan sitä, että minä en tiedä, millaista on teinitytön elämä 1980-luvun Montanassa, mutta tätä kirjaa lukiessa tuntuu, kuin minun tulisi tietää.

Kirjan rytmi tuntuu heittelevän omituisesti. Alkuun pääsemisessä kestää iän kaiken ja takakannen perusteella tapahtumien liikkeelle panevaksi voimaksi olettamani sisäoppilaitokseen lähettäminen tapahtuu merkittävän myöhään kirjan juonikaaressa. Mielestäni kirja muuttui tässä kohdin huomattavasti kiinnostavammaksi, joskin myös karmeammaksi, sillä "parantamisen" ja "heteroksi käännyttämisen" aiheuttama henkinen väkivalta nuoria kohtaan on järkyttävää. Loppuosa siis sujuu vauhdikkaammin, mutta kirja loppuu aivan kesken. Pidän avoimista lopuista, mutta en sellaisista, mitkä antavat vaikutelman kuin pitkä käsikirjoitus olisi leikattu keskeltä kahtia, ja sanottu, että tämä osa julkaistaan. Loppu ei kokoa juuri mitään yhteen ja tuntuu lähinnä siltä, että tarinaa olisi ollut jäljellä vielä ainakin 20 sivua. Juonen rytmi ei siis toimi erityisen hyvin oikein missään kohtaa tätä kirjaa.

En nyt kuitenkaan sanoisi, että kyseessä on varsinaisesti huono kirja. Se ei vain ollut myöskään erityisen hyvä. Jos elokuunkeltainen tyyli vetoaa sinuun, ehkä nautit tästä kirjasta enemmän kuin minä. Hieman petetyksi tunnen siis oloni, sillä tarinan alkuasetelmassa olisi ollut ainekset vauhdikkaaseen ja mielenkiintoiseen nuoruuskuvaukseen.

Kaksi tähteä.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

#Queer52: Starting from Here

Lisa Jenn Bigelow: Starting from Here. Amazon Publishing, 2012. S. 282.

Tämän kirjan nimi ja kansi puhuttelivat minua ehkä enemmän kuin itse tarina, mutta oli sekin ihan kiva.

Colbyn elämä ei mene kuin toiveunissa. Hänen äitinsä on kuollut, hänen isänsä on aina poissa, hänen melkein-tyttöystävänsä jätti hänet pojan takia, eikä koulukaan oikein suju. Colby on päättänyt, että tästä eteenpäin hän ei välitä enää, kun äkkiä hänen jalkoihinsa putoaa karkuteillä oleva koira, joka on törmännyt autoon. Colby ja hänen paras ystävänsä Van vievät koiran eläinlääkärille, ja Colby saa huomata, ettei välittämättä oleminen olekaan niin helppoa.

Starting from Here on lyhyt kirja, jossa tapahtuu paljon asioita. On Colbyn suru äidistään ja hankala suhde isäänsä, on sydänsurut ja uusi kiinnostava tyttö koulussa, on koira ja mukava eläinlääkäri, josta tulee Colbyn ystävä. Kuitenkin tarina onnistuu virtaamaan vaivattoman oloisesti eteenpäin eikä tunnu liian pakatulta. Mo, Colbyn koira, on aivan ihastuttava ja varastaa varmasti sinunkin sydämesi.

Minun oli vaikea samastua Colbyyn, mutta se ei varmasti päde kaikkiin kirjan lukijoihin. Colby on impulsiivinen, paljon omassa päässään ja omissa vaikeuksissaan aikaa viettävä teinityttö, ja se on varmasti monille tuttua. Häntä ei kiinnosta koulumenestys, vaan, se kuinka paljon työvuoroja hän ehtii viikossa tehdä, että saisi enemmän rahaa. Hänellä on vaikea suhde isäänsä, joka on rekkakuski ja sen vuoksi enemmän poissa kotoa kuin kotona. Mikään näistä asioista ei erityisesti resonoi minun sielussani, ja minusta Colby oli toisinaan hieman rasittava, mutta uskon, että monet näkevät Colbyssa itsensä.

Kirjan eri sivujuonet aina romanssista eläinlääkäriin sopivat hyvin toistensa lomaan ja antavat kokonaisvaltaisen kuvan Colbyn elämästä. Tylsäksi tai tapahtumattomaksi kirja ei missään vaiheessa jää, ja se on melko nopealukuinen. Päähenkilöt eivät ole maailman miellyttävimpiä ihmisiä, mutta he kehittyvät tarinan aikana, eikä kukaan jää tylsän yksiulotteiseksi. Starting from Here toimii myös hyvänä muistutuksena siitä, että anteeksipyytäminen on harvoin liian myöhäistä, ja virheitään voi korjata silloinkin, kun ne tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Kolme ja puoli tähteä.

lauantai 16. joulukuuta 2017

Hautausmaa ja high school: Blood Magic

Tessa Gratton: Blood Magic. Doubleday, 2011. S. 405

Parin kiireisen päivän tauon jälkeen olen palannut blogimaratonin pariin! Sain kouluvuoteni pakettiin, joten nythän ei ole jäljellä enää mitään muuta tekemistä kuin lukea lisää kirjoja ja arvioida niitä blogissa, eikö? Käydään siis toimeen. Tänään vuorossa on Tessa Grattonin Blood Magic, jonka valitsin täysin sillä perusteella, että Tessa Gratton ja Maggie Stiefvater ovat ystäviä ja toistensa betalukijoita, eli kirjan täytyy olla ainakin kelvollinen.

Sillan ja hänen veljensä vanhemmat ovat kuolleet ja Sillan yrittäessä sopeutua elämään ilman heitä, hän löytää isänsä muistikirjan, joka avaa kokonaan uuden maailman ja kertoo salaisuuksia hänen isästään, joita hän ei olisi ikinä uskonut tai osannut odottaa. Sillan naapuriin muuttanut Nick sen sijaan saa huomata jo tietävänsä vaikka millaisia salaisuuksia, kun hän näkee Sillan hautausmaalla tekemässä veritaikoja.

Blood Magicissa on hyvin omalaatuinen tunnelma. Kirja on nykymaailmaan sijoittuva fantasiatarina, mutta sen tunnelma muistuttaa enemmän eeppistä fantasiaa, kuten Tolkienia tai Martinia. Osittainen raskaus kontrastoituu jännittävästi nuorten tavanomaiseen high school -elämään ja käyttämiin sanoihin, mutta toisaalta sopii äärimmäisen hyvin aavemaisiin hetkiin vanhalla hautausmaalla, kun Silla, Nick ja Sillan veli tutustuvat muistikirjan ja veritaikojen saloihin.

Kirjalla on kolme kertojaa: Silla, Nick ja Josephine. Josephinen osuudet ovat päiväkirjamerkintöjä, jotka alkavat ajalta kauan ennen meitä, mutta mitä pidemmälle ne edistyvät, sitä tiukemmin ne nivoutuvat yhteen nykyajan tapahtumien ja Sillan ja Nickin tarinan kanssa. Juoni on rakennettu huolella, ja jos yksi käänne olikin ennalta-arvattava, niin toinen ei missään nimessä ollut. Jännite kasvaa tasaisesti kohti loppua, missä vaiheessa tapahtumat käyvät hyvin erikoisiksi, mutta kuitenkin kirjan maailmaan sopiviksi. Vanhan hautausmaan tapahtumista on vaikea päästää irti kirjan loputtuakaan.

Silla on päähenkilönä helposti samastuttava ja uskottava. Hänen yrityksensä pitää kiinni vanhemmistaan ja koko traaginen tarina liittyen heidän kuolemaansa on koskettava, eikä Grattonia voi ainakaan syyttää siitä, että hän pelkäisi tappaa hahmojaan. Nick ei mielestäni ole yhtä onnistuneesti luotu hahmo, mutta hänkin palvelee tarkoituksensa ja loppua kohden tapahtuu merkittävää hahmokehitystä. Kaiken kaikkiaan olen luonut paljon heikomminkin luotuja esikoiskirjojen hahmoja.

Jos pidät taikuudesta, tragiikasta ja hautausmaista, tämä kirja on ehdottomasti sinua varten. Itsekin pidin siitä varsin paljon.

Neljä tähteä

Blood Magic myös kuittaa yhden kohdan HelMet 2017 -haasteesta!

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Mystiikan ja logiikan liitto: Play Dead

Anne Frasier: Play Dead. Thomas & Mercer, 2014. S. 366. Tiedoston koko: 3723 KB

Ostin tämän e-kirjan jo pitkä aika sitten ja aloitinkin sitä, mutta silloisen kännykkäni akunkesto oli sen verran heikko, että kirja jäi kesken käytännöllisistä syistä. Kesällä kuitenkin löysin e-kirjat uudestaan, kuten ehkä olette jo huomanneet, ja pääsin palaamaan tämänkin opuksen pariin.

Savannahin poliisilaitosta kuohuttaa erikoinen epäkuolemien sarja. Ihmiset, jotka vaikuttavat kuolleilta, ovatkin hengissä - ainakin toistaiseksi. Etsivä Elise Sandbug ja hänen uusi parinsa David Gould, entinen FBI-agentti ja varsinainen ongelmatapaus, saavat tehtäväkseen ottaa kiinni murhaajan, mutta sitä varten heidän on sukellettava syvälle Savannahin menneisyyteen, sen juoruihin ja puolitotuuksiin, Elisen alkuperään, ja perinteisiin taikakeinoihin.

Play Dead on mukaansatempaavasti ja mysteeriä loppumetreille saakka ylläpitäen kirjoitettu dekkari - siis lajissaan erinomainen. Tapa, jolla tarinassa yhdistetään loogista poliisintyötä ja perinteistä, mystistä taikuutta on kiehtova ja ainutlaatuinen. En tiedä paljonkaan Yhdysvaltain syvän etelän perinteistä, mutta se ei haitannut, sillä kaikki tarvittava kyllä selitetään. Murhat ovat juuri sopivan kammottavia ja tappaja piileskelee näkyvillä viime hetkiin saakka, mikä tekee tarinasta mielenkiintoisen ja dekkarina onnistuneen.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Elisen ja vuoroin Davidin näkökulmasta. Molemmat ovat inhimillisiä, huolella suunniteltuja hahmoja, ja heidän menneisyyksistään paljastuu tasaisesti lisää tarinan edetessä. Mysteerin lisäksi kirjassa käsitellään jonkin verran molempien henkilökohtaista elämää, mutta pääpaino on murhaajan kiinniottamisessa, eivätkä pienet hengähdystauot välissä siis tehneet pahaa. David ei mielestäni ollut kovin samastuttava, mutta hänenkin hahmokehityksensä on kiinnostavaa seurattavaa.

Play Dead on sarjan (muistaakseni trilogian?) ensimmäinen osa, ja vakavasti harkitsen muidenkin osien lukemista. Frasierin tekstiä on miellyttävä lukea, ja hän selvästi osaa rakentaa mysteerinsä. Myös Savannahin laajaa kuvausta - kirjassa käydään monissa eri paikoissa, mikä on ehdottomasti anti - lukee aivan ilokseen. Suosittelisin tätä kenelle tahansa dekkarien ystävälle, erityisesti, jos kaipaat jotain hieman erilaista. Ostin tämän ensimmäisen e-kirjaversion aikanaan Amazonista muistaakseni muutamalla dollarilla.

Neljä tähteä

Sain myös yhden kohdan HelMetin 2017-haasteesta!

Ihana Eurooppa: 13 Little Blue Envelopes

Maureen Johnson: 13 Little Blue Envelopes. HarperTeen, 2005. S. 368. Tiedoston koko: 1808 KB

Maureen Johnson on yksi suosikki Twitter-ihmisiäni, ja co-host Says Who Podcastissa, jota syvästi rakastan. Olen aiemmin lukenut ensimmäisen osan hänen Shades of London -sarjastaan, sekä joitain kirjoja, joissa hän on ollut yhtenä kirjoittajana (Let It Snow ja The Bane Chronicles). Kun 13 Little Blue Envelopes, josta olin kuullut paljon hyvää, tuli e-kirjana alennukseen, päätin ostaa sen tukeakseni tätä ihailemaani naista.

Ginnyn kuollut täti on jättänyt hänelle kirjekuoren, joka sisältää 1000€ ja ohjeet ostaa lentolippu. Lisäksi hän on jättänyt 12 muuta kuorta, ja jokaisen kirjeen lopussa on ohje siitä, milloin seuraavan saa avata. Peg-tädin kirjekuoret vievät Ginnyn päätähuimaavalle seikkailulle halki Euroopan, eikä kukaan tiedä, mitä odottaa seuraavaksi. Kaikkein vähiten Ginny itse.

13 Little Blue Envelopes on nopealukuinen, hurmaava kesätarina, jos ei odota kovin suuria. Minä ehkä odotin hieman liian suuria. Ginny on 17-vuotias, ja hänen matkansa sääntöihin kuuluu, ettei hän saa pitää mitään yhteyttä kotiin. Elossa olleessaan hänen tätinsä tunnettiin epäluotettavuudestaan. Mitä enemmän kuulin tädistä, sitä enemmän hän ärsytti minua henkilönä, ja tuntuu epäuskottavalta, että Ginnyn vanhemmat olisivat päästäneet alaikäisen tyttärensä matkustamaan yksin ympäri Eurooppaa ilman mitään keinoa saada yhteyttä tähän.

Peg-tädin itsekkyys ja raivostuttavuus käy kirjan läpi ilmi yhä selvemmin ja selvemmin, ja vaikka juoni perustuu hänen kirjeisiinsä ja niiden ennalta-arvaamattomuuteen, se myös tekee juonen paikoin raskaaksi ja hankaksi seurata. Onneksi sentään kaikki hahmot eivät kohtele Peg-tätiä virheettömänä jumaluutena, vaan hänen uskomaton rasittavuutensa tuodaan esiin. Ginny ravaa ympäri Eurooppaa ei hirveän järkevän oloisessa järjestyksessä, ja hänen kohtalonsa riippuu jatkuvasti täysin vieraista ihmisistä. Minun puolestani Ginny saisi hieman käyttää järkeään ja rikkoa Peg-tädin asettamia sääntöjä sen mukaan kuin tarve vaatii.

Ei kirja kuitenkaan kokonaan huono ole. Se takuuvarmasti herättää matkakuumeen, ja siinä on todella kaunista kuvausta eri puolilta Eurooppaa. Rakkauskaupunkini Lontoo ja Rooma; jo pitkään matkustushaaveena ollut Amsterdam; Kööpenhamina (jossa tosin ei ole yötöntä yötä nähtykään, hah); Kreikka... Eurooppa on upea paikka ja sille tämä kirja tekee täyttä oikeutta. Kun sen siis lukee herttaisena matkustuskirjana, eikä odota liikoja juonelta tai henkilöhahmoilta, se on oikein viihdyttävä.

Kolme tähteä.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Ylpeydelle ja ennakkoluulolle ei ole loppua: The Story of Lizzy and Darcy

Grace Watson: The Story of Lizzy and Darcy: A 'Pride and Prejudice' Adaptation. Omakustanne, 2017. S. 412. Tiedoston koko: 917 KB.

The Story of Lizzy and Darcy aloitti kesän e-kirjojen lukemiseni. Kuulin kirjasta Twitterissä, kun joku oli listannut hyviä tyttörakkaudesta kertovia kirjoja, ja hardcore Ylpeys ja ennakkoluulo -fanina minun piti tietenkin saada teos heti käsiini. Se on omakustanne, ja saatavilla Amazonista e-kirjana muutamalla hassulla dollarilla, joten ei muuta kuin ostoksille.

Lizzy on palannut yliopistosta kesäksi kotiin ja syksyllä hän aloittaa harjoittelujakson yhdessä Lontoon maineikkaimmista kustantamoista. Ennen pääkaupunkiin muuttoa heidän kotinsa lähelle kuitenkin muuttavat kiinnostavat ystävykset Charlie Bingley ja Darcy Williams, eikä aikaakaan kun Lizzyn sisko Jane on romanssin pyörteissä ihastuttavan ja ystävällisen Charlien kanssa. Tämä johtaa kerran toisensa jälkeen kiusallisiin tilanteisiin, joissa Lizzy joutuu viettämään aikaa hiljaisen ja töykeän Darcyn kanssa, ja jostain käsittämättömästä syystä Charlie on vakuuttunut, että naiset kuuluvat yhteen. Liian myöhään Lizzy saa tietää, että edes syksyn harjoittelupaikka ei tuo helpotusta tilanteeseen...

Tämä kirja on diversiteetin kultakaivos. Lizzy on lesbo, Darcy on bi, Darcy ja Charlie ovat tummaihoisia, ja päähenkilöiden lisäksi kirjasta löytyy muun muassa aseksuaalinen ja transsukupuolinen sivuhahmo. Lukeminen oli suorastaan ilahduttavaa. Kaikki hahmot ovat moniulotteisia ja mielenkiintoisesti kirjoitettuja, ja heistä on helppo aidosti välittää - jopa alkuun epämiellyttävästä Darcysta (kuten tietysti kuuluukin). Darcy ei ole ainut hahmo, jonka sukupuolta on vaihdettu tässä versiossa: Lydiasta ja Kittystä on tullut Sander ja Mark. Alkuun olin hieman epäluuloinen tästä muutoksesta (mielestäni Bennetin perheen viisi tyttölasta kuuluvat olennaisesti tarinan olemukseen), mutta lopulta se toi mukanaan hyvää kommentaaria poikien välisistä suhteista ja heihin kohdistuvista paineista, ja olin tyytyväinen toteutukseen.

Paikoin, etenkin alussa, kirjan omakustanteisuus paistaa läpi tekstin kömpelyydestä ja tarinan hankaluudesta, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sen paremmaksi se muuttuu. Tekstuaalista myötähäpeää ei tarvitse kokea kuin aivan alussa, eikä sielläkään jatkuvasti. Muistuttaisin kuitenkin omakustannetta harkitsevalle, että editoijan palkkaaminen on sen arvoista, sillä se tekee lukukokemuksesta huomattavasti paremman. Myös kannen suunnitteluun on hyvä palkata ammattilainen, jos vain suinkin on varaa.

Tarina etenee rivakkaa vauhtia, käy läpi kaikki perinteiset juonenkäänteet, eikä missään vaiheessa tule tylsää. Myös loppu on ihana. Kaiken kaikkiaan pidin The Story of Lizzy and Darcysta todella paljon: se on ilahduttavan raikas tuulahdus lukemattomia kertoja uudelleenkerrotun tarinan rakenteisiin, ja suosittelen sitä lämpimästi.

Neljä tähteä.

(Minusta Elizabethin lempinimi pitäisi kyllä kirjoittaa Lizzie eikä Lizzy.)

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Erikoisen eksklusiivinen: Two Boys Kissing

David Levithan: Two Boys Kissing. Alfred A. Knopf, 2013. S. 196

David Levithanin tuotannosta minulla on jo jonkin verran kokemusta (esim. Naomi and Ely's No Kiss List ja Boy Meets Boy) joten odotukseni olivat korkealla. En... aivan tiedä, mitä lopulta ajattelin.

Craig and Harry ovat eronneet, mutta aikovat päihittää pisimmän suudelman maailmanennätyksen - yli 32 tuntia. Se on ihanaa ja kamalaa - loppua kohden yhä enemmän lähinnä kamalaa. Mitä pidemmälle heidän maailmanennätysyrityksensä kuitenkin pääsee, sitä enemmän huomiota se saa. Myös muut homopojat saavat tietää Craigin ja Harryn projektista, ja niin heidän tarinansa yhdistää orastavat romanssit, kaukosuhteet ja pois kotoaan potkitut.

Two Boys Kissing on kirjoitettu todella kauniisti. Sitä kertoo AIDS-epidemiassa kuolleiden homomiesten joukkoääni - tämä on David Levithanin oma sukupolvi, ja hän on varmasti menettänyt jonkun rakkaan taudille. Sukupolvien väliset erot kuitenkin kuroutuvat umpeen, kun vanhemmat katsovat nuorempiaan, tarkkailevat ja lempeästi ohjeistavat heidän touhujaan. Episodityylinen kerrota sitoo yhteen monta eri tarinaa, joita seurataan tasapuolisesti, ja jotka ovat sekä ilahduttavia että sydäntäsärkeviä. Kirjassa on hyvä imu, ja sitä lukee aivan ilokseen.

Minun oli kuitenkin vaikea hyväksyä kirjan eksklusiivisuutta muita HLBT+ identiteettejä kohtaan. Ymmärrän, että kirjan fokus on homomiehissä (tai pojissa) eikä siinä ole mitään vikaa, mutta toivoisin, että yhteisön muitakin identiteettejä huomioitaisiin edes jollain tavalla, edes pienellä maininnalla. Kirjan kertojanääni edustaa tietyssä mielessä koko amerikkalaista HLBT+ yhteisön sukupolvea, ja toisaalta kuitenkin vain pientä osaa siitä. AIDS kosketti kaikkia yhteisön jäseniä, mutta yhä sitä toisinaan ajatellaan "homojen tautina". Ja niinpä homojen taudista kertovat vain homot. Yksi kirjan henkilöistä on transmies, ja se on merkittävää - transhahmoja nähdään kirjallisuudessa edelleen aivan liian vähän. Se on kuitenkin ainoa kosketus "perinteisen" homoidentiteetin ulkopuolelle, mitä kirja tekee.

Jos tuntisin nuoria homopoikia, antaisin tämän kirjan joululahjaksi heille kaikille. Se on varmasti äärimmäisen tärkeä identiteetin normalisoija ja omakuvan peili monelle pojalle, ja sellaisena arvokas. Myöskään sen kirjalliset ansiot eivät ole vähäiset, mutta minun oli vaikea löytää kirjaan henkilökohtaista yhteyttä.

Kolme ja puoli tähteä.

perjantai 8. joulukuuta 2017

#Queer52: We Are the Ants

Shaun David Hutchinson: We Are the Ants. Simon Pulse, 2016. S. 451

We Are the Antsin kuvaus kuulosti vähintäänkin erikoiselta, mutta silti se onnistui olemaan jotain aivan muuta kuin mitä odotin.

Henry Dentonin elämässä on yksinkertaisia, peruuttamattomia ongelmia, kuten poikaystävän itsemurha, koulukiusaaminen ja jatkuva avaruusolentojen sieppaamaksi joutuminen. Henry Dentonin elämässä on myös monimutkaisia, valintoja vaativia ongelmia, kuten Diego Vega, entinen paras ystävä Audrey, ja se, että avaruusolennot haluavat hänen päättävän, pelastaako maailma tuholta vai ei.

Kirja on juuri niin absurdi kuin miltä se kuulostaa, ja vähän vielä päälle. Avaruusolennot ja nappi, jolla Henry voi pelastaa maailman, esitellään heti aluksi, mutta lopulta niiden merkitys tuntuu käyvän enemmänkin symboliseksi. Henryn täytyy tehdä päätöksiä niin elämästään kuin maailman kohtalosta, mutta sitä varten hänen täytyy saada selville, mitä hän haluaa ja mikä hänelle on arvokasta. Nämä ovat teemoja, jotka puhuttelevat varmasti monia meistä.

We Are the Ants ei ole HLBT+ kirja siinä mielessä kuin jotkin toiset, vaikka Henry onkin homo. Tarina ei kuitenkaan keskity Henryn seksuaalisen suuntautumisen ympärille. Se ei ole itsensälöytämistarina, se ei ole kaapistatulotarina, eikä se ole ensisijaisesti rakkaustarina. Kirja keskittyy hyvin pitkälti Henryn sisäiseen maailmaan, ja oli siksi ainakin minulle melko raskasta luettavaa. Henry vaikuttaa olevan vakavasti masentunut, ja hänen sisäinen monologinsa kuvastaa sitä. Hänen yrityksensä tehdä selkoa itsestään ja maailmasta edistyvät hitaasti, eikä varsinkaan kirjan alkupuolella juuri tapahdu mitään. Ehkä lukijalle, joka löytää yhteyden Henryn ajatusmaailmaan - minä en sitä löytänyt - lukeminen ei tunnu niin tervassa tarpomiselta, mutta minulle kirjan alkupuolisko oli todella vaikea.

Löysin enemmän tarttumapintaa kirjan muista hahmoista, jotka ovat erinomaisesti kirjoitettuja eivätkä kärsi sivuhahmon asemastaan. Henryn ystävä Audrey oli varmaankin suosikkini ja häneen samastuin eniten, mutta myös Henryn perhe on monipuolinen ja mielenkiintoinen. Edes koulukiusaajat eivät jää kasvottomiksi hirviöiksi, eli voinen turvallisesti sanoa, että hahmot ovat Hutchinsonin vahvuus kirjailijana.

Siitä huolimatta, etten pitänyt Henrystä kertojana, jossakin vaiheessa kirjan loppupuolella hän sai sympatiani puolelleen ja kirjan ehkä viimeinen kolmannes piti minua otteessaan aivan eri tavalla kuin aiemmat osat. Pidin kirjan loppuosasta paljon ja kirjan päätös oli mielestäni onnistunut. Se ei kuitenkaan tee tekemättömäksi alkuosan pitkällisyyttä, sillä hyvän kirjan tulisi alkaa kiinnostaa lukijaa aiemmin kuin kahden kolmasosan kuluttua. Mutta jos eksistentiaaliset pohdinnat ja pitkähköt, hidastahtiset kirjat ovat juttusi, tämä on varmasti sinua varten. Minua varten se ei aivan ollut.

Kaksi ja puoli tähteä.

Joulukuun blogimaraton 2017

Heipä hei pitkästä aikaa! On taas tullut vuoden loppu, ja huomaan taas olevani tilanteessa, jossa blogin luonnoksissa on 16 luettua kirjaa odottamassa arviointia. Ratkaisuni tähän on sama kuin edellisenä vuonna: yritän tästä päivästä eteenpäin saada postattua yhden kirja-arvion joka päivä (inhimillisyyden, koulun ja sosiaalisten velvoitteiden rajoissa, eli välipäiviä saattaa tulla). Tervetuloa siis joulukuun blogimaratoniin vuosimallia 2017! Yritän olla tekemättä tästä jokavuotista perinnettä, mutta huonolta näyttää...

https://i.pinimg.com/

torstai 26. lokakuuta 2017

#Queer52: Symptoms of Being Human

Jeff Garvin: Symptoms of Being Human. Balzer+Bray, 2016. S. 330

Valitsin Symptoms of Being Humanin seuraavaksi #Queer52-kirjakseni, sillä pidin sen nimestä niin paljon. Se oli varsin hyvä valinta.

Rileyn elämä muuttuu, kun hän aloittaa uuden koulun, ja perustaa psykologinsa ehdotuksesta blogin, jossa käsittelee mielenterveyttään ja sukupuoli-identiteettiään. Riley on gender fluid: se tarkoittaa, että joinain päivinä hän tuntee olonsa tytöksi, joinain pojaksi, joinain joksikin siltä väliltä. Riley ei kuitenkaan ole eläessään tullut kaapista muille kuin psykologilleen, eikä se hänen isänsä vaalikampanjan aikaan tunnu edes mahdollisuudelta. Niinpä uuden koulun sosiaalisen elämän navigoiminen on haastavaa, mutta kiusatuksi tuleminen ei riitä: joku löytää Rileyn blogin ja uhkaa paljastaa hänet kaikille.

Symptoms of Being Human on hyvä gender fluidin identiteetin kuvaus ja koskettava kertomus yhden teinin elämästä. Sukupuoli-identiteettiään etsiville ja kyseenalaistaville nuorille tämä on äärimmäisen tärkeä kirja, ja muille hyvä opas sukupuolen moninaisuuteen. Kirja ei oleta lukijan tuntevan alan sanastoa etukäteen, ja kaikki selitetään - moneen kertaan. Riley johdattaa lukijaa kädestä pitäen, mutta tämä ei häirinnyt minua, vaikka tiedänkin näistä asioista jo melko paljon. Asiantunteva kertaus on opintojen äiti.

Spoilers ahead

Sen sijaan minua häiritsi muutama muu asia siinä, miten kirjassa käsiteltiin sukupuolivähemmistöön kuulumista. Sukupuolivähemmistöjen edustajat kohtaavat paljon seksuaalista väkivaltaa, ja vaikka toisaalta siitä puhuminen on tärkeää, niin toisaalta minua nyppii, että sen piti tapahtua Rileylle. Kirjan kuvaus gender fluidin teinin elämästä on niin negatiivinen, että toivo, jota sen pitäisi tuottaa, jää taka-alalle. Pitikö pelata ne kaikki kurjimmatkin kortit? Toiseksi en pitänyt siitä, miten Rileyn kaapista tulo ei ollut hänen omissa käsissään. Eihän se aina ole, tämäkin on surullinen totuus, mutta mielestäni kirjassa ei painotettu riittävästi toisen ihmisen outtaamisen ('to out someone' = tuoda joku toinen kaapista ilman lupaa) vaaroja. Tällainen toiminta voi pahimmillaan johtaa vähemmistön edustajan kuolemaan, ja niinpä sen käyttäminen juonen edistämiseen oli mielestäni erittäin kyseenalaista.

Safe to read on

Symptoms of being Human on rauhallinen, mutta melko synkkä kirja. Se on itkettävä ja ahdistava. Se on myös todella tärkeä ja hyvin kirjoitettu. Hahmot on rakennettu huolella. Se ei viljele vääriä tai virheellisiä käsityksiä sukupuolen moninaisuudesta totuuksina. En kuitenkaan suosittelisi kirjaa täysin varauksetta, sen verran raskasta lukemistoa se lopulta oli.

Neljä tähteä

tiistai 24. lokakuuta 2017

Keskinkertainen finaali: Ruin and Rising

Leigh Bardugo: Ruin and Rising. Indigo, 2014. S. 350.

Pakko heti alkuun tunnustaa, että Ruin and Rising ei ollut kovin mieleenpainuva kirja. Yritän kuitenkin jotain sanoa.

Arvio sisältää spoilereita sarjan edellisistä osista.

Alina Starkov on menettänyt voimansa ja joutuu leikkimään pyhimystä Apparatin maanalaisessa bunkkerissa. Hän janoaa päästä metsästämään myyttistä tulilintua, sillä vain kolmas Morozovan vahventajista voi tehdä hänestä riittävän voimakkaan päihittämään Darklingin, joka nyt istuu Ravkan valtaistuimella. Jahdin käynnistyttyä Alina kuitenkin oppii lisää maansa ja sen merkittävien henkilöiden historiasta, ja joutuu lopulta elämänsä vaikeimman valinnan eteen.

Siinä missä Siege and Stormissa kaikki oli kohdallaan, Ruin and Risingissa kaikki tuntuu olevan hieman sivussa maalista. Kirja käynnistyy hitaasti, Nikolai esiintyy aivan liian vähän, juoni ei tunnu osaavan päättää mihin keskittyä, ja naispari on mutta hekin esiintyvät aivan liian vähän.

Trilogian mittaan paljastuvan historian palapelin viimeiset palaset ovat ehdottomasti tämän kirjan parasta antia. Ne pitävät mukanaan aivan lopun yllättäville juonenkäänteille saakka, ja loksahtavat lopulta paikalleen erinomaisen hyvin. Monet hyvät sivuhahmot, erityisesti suosikkini Nikolai, sen sijaan jäävät paitsioon tässä kirjassa, ja vaikka loppuratkaisu on kelvollinen, on se hieman ennalta-arvattava.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Ruin and Rising jää auttamatta edeltäjänsä varjoon. Siinä on ainekset upeaan viimeiseen osaan, mutta niitä on annosteltu väärässä suhteessa. Enemmän Nikolaita ja naispareja, vähemmän viivytteleviä epämääräisiä juonikuvioita, joiden merkitys loppuratkaisun kannalta on minimaalinen.

Kaksi ja puoli tähteä

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Podcast vai kirja? Molemmat. Welcome to Night Vale: A Novel

Joseph Fink & Jeffrey Cranor: Welcome to Night Vale: A Novel. Orbit, 2015. S. 401.

Welcome to Night Vale on yksi suosikkipodcastejani. Se on fantasian ja kauhun elementtejä hyödyntävä fiktiopodcast, jota kerrotaan pienen Night Valen kaupungin paikallisradiolähetysten muodossa, eikä Night Vale ole aivan niin kuin muut pienet, amerikkalaiset aavikkokaupungit. Podcastin luojat Joseph Fink ja Jeffrey Cranor ovat kirjoittaneet Night Valesta kaksi kirjaa, joista ensimmäinen on tämä, ja toinen, It Devours, on juuri ilmestynyt. Rakastan Night Valea, ja tietenkin hankin omakseni myös tämän kirjan, mutta sen voi aivan mainiosti lukea vaikkei olisi ikinä kuullut Night Valesta mitään! Lähde vain matkaan avoimin mielin.

Panttilainaamon pitäjä Jackie on ollut 19-vuotias jo aika pitkään. Niin pitkään, ettei hän oikeastaan itsekään muista, milloin se alkoi. Jackien yhteneväiset päivät panttilainaamossa kuitenkin päättyvät, kun Diane Crayton astuu sisään ja panttaa yhden ainoan kyyneleen. Heidän elämänsä ja Dianen muodonmuuttajapojan Joshin elämä kietoutuvat yhteen peruuttamattomasti, kun Dianen ex-poikaystävä palaa kaupunkiin, ja kärpäsiä ovelta ovelle kaupitteleva mies antaa Jackielle lapun, jossa lukee "King City". Hengenvaarallista kirjastoretkeä ja monta epäonnistunutta King Cityn löytämisyritystä myöhemmin on niin Dianen, Joshin kuin Jackienkin aika kohdata joitain totuuksia elämästään.

Night Valen ihanuus ja rakastettavuus on juuri sen totaalisessa omituisuudessa ja odottamattomuudessa. Podcastia hetken aikaa kuunneltuaan alkaa hyväksyä ilahtunut hymy huulillaan kaiken sen erikoisuuden, joka on tarinan arkipäivää, ja vähästä enää yllättyy. Kirja on kuitenkin kirjoitettu fanien lisäksi myös uusille tuttavuuksille, ja siitä se hieman kärsii. Vaadittavien selitysten takia varsinkin alkupuoliskon tahti tuntuu olevan piinaavan hidas, ja kirjan lukemiseen kului aikaa, koska en ollut siitä riittävän kiinnostunut. Kuitenkin, kun sen puolen välin jälkeen saa vauhtia renkaidensa alle, ja aloin välittää hahmoista (podcastin päähenkilöt ovat eri kuin kirjan), on kirjan loppuosa varsin mielenkiintoista luettavaa.

Ehdoton suosikkikohtaukseni kirjassa on Dianen ja Jackien kirjastoreissu. Podcastissa puhutaan usein kirjastosta uhkaavana paikkana ja vaaralliset kirjastonhoitajat ovat säännöllisesti esillä, mutta kirjaston maailmaan ei ole ikinä syvennytty tarkemmin. Tässä kirjassa lukija kuitenkin pääsee Jackien ja Dianen mukana sisälle kirjastoon, ja mikä kohtaus se onkaan. Kauhun elementtejä hyödynnetään taitavasti, on kiehtovaa kuulla enemmän kirjastosta ja sen hoitajista, ja kohtaus tuntuu olevan suuri käännekohta niin kirjan juonen kuin tahdinkin kannalta. Asioita alkaa tapahtua, ja juoni tiivistyy.

En oikein osaa arvioida, millainen luettava kirja olisi uudelle tulokkaalle, mutta kuvittelisin sen olevan varsin hyvä initiaatio Night Valen maailmaan. Ainakaan ei tarvitse pelätä, että ei tajuaisi menoa kuuntelematta podcastia, mutta en osaa sanoa, tuntuisiko kirjan alku hitaalta myös keltanokan mielestä. Itse pidin kirjasta ja lopulta myös hahmoista - Fink ja Cranor osaavat kyllä kirjoittaa - mutta se olisi voinut olla parempikin. Odotan mielenkiinnolla toista kirjaa!

Kolme ja puoli tähteä

lauantai 23. syyskuuta 2017

#Queer52: Everything Leads to You

Nina LaCour: Everything Leads to You. Dutton Books, 2014. S. 307.

Ensimmäinen #Queer52-kirjani oli menestys!

18-vuotiaan lavastussuunnittelija Emin veli jättää hänelle asuntonsa kesäksi ja kehottaa tekemään siellä jotain eeppistä. Kesä alkaakin melko eeppisesti, kun Emi ja hänen paras ystävänsä löytävät kuolleen western-tähden jäämistöstä mystiselle naiselle osoitetun kirjeen, ja alkavat selvittää tämän henkilöllisyyttä. Tutkimusmatka johdattaa heidät kotoaan karanneen Avan luo, ja samaan aikaan Emi saa uskomattoman työtarjouksen: häntä pyydetään pienen indiefilmin päälavastajaksi. Työ suuressa Hollywood-studiossa vaihtuu työhön elokuvan luojien takapihalla, ja Avan mystinen menneisyys alkaa avata itseään tytöille vähä vähältä.

Everything Leads to You on kaunis ja ihastuttava kesäkirja. Lukija pääsee sukeltamaan Hollywoodin ja elokuvien teon kiehtovaan maailmaan ja ratkomaan perilosangelesilaista mysteeriä Emin kanssa. Juoni pysyy hyvin kasassa, sillä kirjan aiheet on valittu huolella eikä se lähde rönsyämään joka suuntaan (toisin kuin eräät muut viime aikoina lukemani kirjat). Emin seksuaalisesta suuntautumisesta ei tehdä numeroa, vaan kirjan pääromanssi on romanssi siinä missä mikä tahansa muukin romanssi, ja tämä oli minusta virkistävää. Kaipaisin enemmän tällaisia kirjoja. Kaapistatulo- ja itsensähyväksymistarinoilla on tietenkin paikkansa ja yleisönsä, mutta minun on helpompi samastua hahmoihin, joille kiinnostus samaan tai useisiin sukupuoliin ei ole shokkitekijä, vaan luonteva osa heidän identiteettiään.

Nina LaCourin kieli on lukijaa helposti mukanaan kuljettavaa, ja hän osaa pienelläkin kuvauksella luoda juuri oikeanlaisen tunnelman. Los Angeles avautui elävänä silmieni edessä, vaikka en ole ikinä käynyt siellä, ja lavastussuunnittelijan työkin alkoi nopeasti tuntua maailman tutuimmalta hommalta, vaikka en etukäteen tiennyt siitä mitään. Kirja ei ole intensiivinen, mutta siihen on helppo upota, niin kuin tuttuun lempivillapaitaan, ja tuntea olonsa mukavaksi ja tervetulleeksi. Kirja käsittelee raskaitakin aiheita, mutta turvallisella tavalla. Kaiken kaikkiaan pidin Everything Leads to Yousta ihan hirveän paljon, ja suosittelen sitä varauksetta.

Viisi tähteä.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Uudenlainen ote Draculaan: And I Darken

Kiersten White: And I Darken. Corgi Books, 2016. S. 475

Olen aikanani lukenut Kiersten Whitelta Paranormaalin, joka oli mielestäni ihan kiva kirja, ja sen jatko-osan, joka ei ollut. En ikinä viitsinyt lukea trilogian päätösosaa, mikä on minulle melko harvinaista. Päätin kuitenkin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden, kun huomasin, että joku luki tätä kirjaa Pride-kuukauden aikana - mahdollisuus hyvin kirjoitetuista HLBT+ hahmoista saa minut aina suostuteltua.

Lada Dragwlya on lapsesta saakka ollut häikäilemätön ja raju prinssin tytär. Hänen veljensä Radu on toista maata: herkkä, haavoittuvainen, kiinnostunut opiskelusta ja kirjoista. Kun heidän isänsä, Wallachian prinssi Vlad, luovuttaa heidät kasvatettaviksi Ottomaanien hoviin vastineeksi oikeudesta hallita omaa maataan, saa Lada tuoda kaikki pahimmat luonteenpiirteensä esiin selviytyäkseen. Sattumalta sisarukset tutustuvat ottomaaniprinssi Mehmetiin ja alkavat lopulta kotiutua hänen luokseen, mutta ystävyyssuhteiden syvetessä ja Mehmetin vallan kasvaessa riskit suurenevat ja suurenevat.

And I Darken alkaa hieman hitaasti, tutustuttaen lukijan Ladaan ja Raduun ja ympäröivään maailmaan. Tämä on valitettavaa, sillä kirja on melko pitkä, ja alun etenemättömyys saattaa karkottaa kärsimättömämmän lukijan - mikä puolestaan olisi valitettavaa, sillä kun hahmot pääsevät teini-ikään ja asioita alkaa tapahtua, on And I Darken todella vangitseva kirja. Sen sävy on tumma, uhkaava, raskaskin, ja hahmojen moniulotteiset motiivit repivät lukijaa kahden puolen ja pitävät otteessaan. Kirjasta on vaikea päästää irti niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Päähenkilöt Lada, Radu ja Mehmet ovat hyvin rakennettuja ja inhimillisiä. Heissä on kaikissa ristiriitaisuuksia jotka tekevät heistä ihmisiä, ja erityisesti Lada täytyy nostaa esille feministisestä perspektiivistä. Etenkin kirjan alussa hän on todella epämiellyttävä eikä häneen ole helppo samastua, mutta Lada on tehokas. Hän tietää mitä tahtoo, ja ottaa sen. Naishahmona Lada on upea - hän osoittaa, ettei naisen tarvitse olla miellyttävä ja myöntyväinen menestyäkseen miesten maailmassa. Radu taas kumoaa monia toksisen maskuliinisuuden stereotyyppejä olemalla esimerkiksi herkkätunteinen, väkivallanvastainen ja homo.

And I Darken on tummasävyinen, lukijaa otteessaan pitävä romaani täynnä hovijuonittelua, verisiä taisteluita ja riskialttiita salasuhteita. Se on vangitseva sukellus Vlad Seivästäjän ja Ottomaanien kukoistuksen aikaan, ja jättää lukijan odottamaan seuraavaa osaa malttamattomana. Kaiken kaikkiaan kannustan sinua pääsemään yli hidastempoisesta aloituksesta ja nauttimaan tästä kirjasta - sekä sinä että kirja olette sen ansainneet.

Neljä tähteä.

torstai 17. elokuuta 2017

Upea toinen osa: Siege and Storm

Leigh Bardugo: Siege and Storm. Indigo, 2013. S. 381

Yleensä trilogian toinen osa on aina väliinputoajaosa. Valmistelua ja tunnelmankohotusta finaalia varten. Siege and Stormissa ei ollut mitään sellaista.

Arvio sisältää spoilereita sarjan edellisestä osasta.

Alinan ja Malin pakomatka keskeytyy Novyi Zemissä, kun Darkling ja hänen miehensä saavat heidät kiinni. Seuraavan kerran Alina tulee tietoiseksi ympäristöstään kuuluisan salakuljettaja Sturmhondin laivalla, ja vähä vähältä selviää, että Darklingilla on suuret suunnitelmat: Morozovan kaulus ei jää Alinan ainoaksi vahventajaksi. Myyttisen merihirviön metsästys sysää käyntiin tapahtumasarjan, jonka tuloksena kauan kaivattu prinssi palaa Ravkaan rinnallaan jo kuolleeksi luultu valon kutsuja, ja toisen armeijan rivejä kohtaa uudistuksen hyöky. Jos Ravka aikoo selvitä Darklingin hyökkäyksestä, heidän on oltava valmiimpana kuin he ikinä ovat olleet.

Siege and Storm on Leigh Bardugoa elementissään. Se lähtee reippaasti käyntiin ja etenee koko ajan, juonta kannattelee joukko sekä tuttuja hahmoja että kiehtovia uusia tuttavuuksia, eikä mikään ole aivan sitä miltä se aluksi näyttää. Kirjassa parasta ovat sen elävät ja monipuoliset hahmot, mutta valitettavasti ne ovat myös sen suurin kompastuskivi. Bardugo tahtoo pudota nuortenkirjojen sudenkuoppaan, jossa päähenkilötytön ulottuvilla on paha poika ja kiva poika, ja osapuolien välinen kommunikaatio on todella surkeaa. Se tietenkin luo draamaa, mutta itseäni tällainen draama lähinnä ärsyttää, eikä se mielestäni anna juonelle suurta lisäarvoa. Muutoin juoni on vauhdikas ja pitää lukijan varpaillaan, eikä kirjaa voi syyttää hidastempoisuudesta. Sanoisin että vahvan juonen ansiosta kirja myös toimii hienosti omana, itsenäisenä tarinanaan, eikä jää toisen osan kirouksen uhriksi.

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta yli kuukauden, ja se jää nyt lyhyeksi, sillä en tiedä mitä muuta sanoisin. Loppuun on toki hyvä vielä tähdentää, että olin erittäin vaikuttunut Siege and Stormista.

Neljä ja puoli tähteä.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Odotin erilaista: Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein, or the Modern Prometheus. Collector's Library, 2004 (ensipainos 1818). S. 267

Olin jo pitkään aikonut lukea Frankensteinin, ja se tuli ajankohtaiseksi osallistuessani kesällä kurssille, jonka aiheena oli romantiikan aika ja sen perintö. Kurssilla luettavaksi romaaniksi annettiin Frankenstein, joten mitäpä sitä enää jahkaamaan: nyt se oli luettava.

Nuori ja kunnianhimoinen tiedemies Victor Frankenstein haluaa tietää, kykeneekö hän herättämään eloon itse rakentamansa ihmisruumiin. Yrityksen onnistuessa hän säikähtää ja pakenee, jättäen luomansa olennon oman onnensa nojaan ja uskoen tämän olevan luonnostaan paha. Olento yrittää liittyä ihmisten yhteiskuntaan, mutta jatkuva torjunta tekee sen katkeraksi ja se päättää kostaa luojalleen oman olemassaolonsa. Victor Frankenstein ei näe muuta vaihtoehtoa kuin tappaa luomansa hirviö, ja niin alkaa kuolettava kissa ja hiiri -leikki, jossa jokainen osapuoli syyttää itseään.

Frankenstein on niin kuuluisa, että sen kutsuminen klassikoksi tuntuu vähättelyltä. Frankenstein on myytti. Jo lapsina kuulemme tiedemiehestä, joka rakentaa hirviön kuolleesta lihasta (tätä ei muuten missään kohtaa kirjaa varmisteta) ja kamalia asioita tapahtuu. Opimme yhdistämään sanat "Frankensteinin hirviö" toisiinsa tavalla, joka antaa ymmärtää, että Frankenstein on hirviön nimi, eikä suinkaan tiedemiehen. Kun siis avasin kirjan, odotin pelottavaa ja vauhdikastakin tarinaa kamalasta hirviöstä ja sen luojasta. Jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt tietää paremmin.

Ensinnäkin kirja alkaa neljällä kirjeellä joilla ei ole mitään tekemistä päätarinan kanssa - niiden kirjoittaja on englantilainen tutkimusmatkailija Walton, joka lopulta sattumalta löytää Victor Frankensteinin Jäämereltä, ottaa hänet laivaansa ja alkaa kirjoittaa hänen tarinaansa ylös. Vaikka Waltonista voi vetää erinäisiä rinnakkaisuuksia Frankensteiniin, tuntuu suurin osa kirjan alusta turhalta höpötykseltä, joka hidastaa itse asiaan pääsemistä. Kuitenkaan Frankenstein itse ei ole sen parempi tarinankertoja: hän jaarittelee ummet ja lammet perheestään ja lapsuudestaan, ja kun hän viimein pääsee hirviöönsä asti, käy nopeasti selväksi että hän on raivostuttava, täysin vastuuton, äärettömän itsekeskeinen mies-vauva. Lukijalle suodaan vapautus Frankensteinista kirjan puolimaissa, kun hirviö saa oman äänensä kertoessaan tarinaansa muutaman luvun ajan. Vaikka hän on miellyttävämäpi hahmo kuin luojansa, sai hänenkin logiikkansa lopulta minut repimään hiuksia päästäni.

Puolivälin jälkeen kirjassa sentään alkoi olla oikeita tapahtumia, mutta sen henkilöt eivät edelleenkään kiinnostaneet minua enkä pitänyt heistä. Frankenstein oli lisännyt epämiellyttävien piirteidensä joukkoon valittamisen ja itsesäälissä vellomisen, ja olin menettänyt kaiken mielenkiinnon hänen kohtaloaan kohtaan. Tämä kauhun klassikkoteos ei myöskään ollut missään kohtaa lainkaan pelottava. Tietäen kuitenkin, että kirjasta pitäisi pystyä tunnilla keskustelemaan, rämmin ohuiden sivujen ja tuhansien "wretched" -sanojen läpi loppuun saakka voittajana. Näin jälkiviisaana ja aika paljon vanhoja kirjoja lukeneena voin vain sanoa, että minun olisi pitänyt osata odottaa loputtomia kuvauksia ja hidasta tahtia myös Frankensteinilta. Myytti oli peittänyt alleen todellisen tarinan, ja iso osa kirjasta menikin siihen, kun keksin päässäni kiinnostavampia juonenkäänteitä itsestäänselvien tilalle.

Kaksi tähteä ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Oman hyllyn unohdetut: Käännöksiä

Jean Kwok: Käännöksiä. Bazar, 2011. S. 275. Englanninkielinen alkuteos Girl in Translation ilmestyi vuonna 2010.

Viimeinkin palaamme tämän haasteen pariin! Libertén saatua viimeinkin luettua Salaisen puutarhan valitsin omasta hyllystäni tämän pienen suuren kirjan, jonka sain jokin vuosi sitten Chrystalilta joululahjaksi.

Kimberley ja hänen äitinsä muuttavat Hong Kongista New Yorkiin Paula-tädin avustuksella. Kim osaa hieman englantia, äiti ei lainkaan, ja jää tyttären tehtäväksi selviytyä kaikesta arkielämän kommunikaatiosta amerikkalaisten kanssa. Äiti saa työpaikan Paula-tädin tehtaasta, mutta palkka on pieni ja päivät pitkiä, ja Kimin on mentävä aina koulun jälkeen tehtaaseen auttamaan äitiä. Hong Kongissa luokkansa huippuna loistanut Kim saa tehdä olan takaa töitä myös koulussa, sillä vieras kieli, erilaiset akateemiset käytännöt ja uudet sosiaaliset piirit tuottavat omat vaikeutensa.

Tämä kirja oli jäänyt unohdetuksi, sillä sen nyyhkytarina-draama-asetelmassa ei ollut mitään minua erityisesti kiinnostavaa. Siksi yllätyinkin kirjan hiljaisesta vetovoimasta ja voimakkaasta otteesta. Vaikka tarinassa on nyyhkytarinan elementtejä, se ei ole siirappinen eikä säälinhakuinen, vaan kertoo asiat niin kuin ne ovat. Kimberleyn kertojanäkökulma antaa lukijallekin lapsen rehellisen, mutta yllättävän ymmärtävän linssin. Pian sitä huomaakin elävänsä hahmojen toiveita ja iloitsevansa heidän onnistumisestaan niin pienissä kuin suurissakin tavoitteissa.

En ollut ihan hirveän ihastunut kirjan romanssijuoneen, vaikkakaan se ei tainnut olla vältettävissä. Pidin kuitenkin hirveästi tämän kyseisen sivujuonen loppuratkaisusta - Kimberleystä oli kasvanut vahva ja itseään arvostava nainen. Olin sen sijaan verisesti pettynyt kirjan epilogiin. Se tuntui pilaavan niin romanssijuonen hienon ratkaisun kuin muutkin ajatukseni siitä, millainen aikuinen Kimberleystä kasvaisi. Jos siis jätämme epilogin huomiotta, voin sanoa että Käännöksiä on kaunis ja vahva kasvutarina, nöyryydessään erityisen tärkeä teos.

Neljä tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016- ja yksi 2017-haasteesta.

Libertén postauksen hänen unohdetusta kirjastaan voit lukea täällä.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kuolema ei ole kivaa: Before I Die

Jenny Downham: Before I Die. Definitions, 2015 (ensipainos 2007). S. 326

Olin jo pitkään aikonut lukea tämän Jenny Downhamin esikoisromaanin, ja nyt viimein näin sen kirjaston hyllyssä minua kutsumassa. Before I Die oli hyvin erilainen kuin kumpikaan muista lukemistani Downhamin teoksista (You Against Me ja Unbecoming).

16-vuotias Tessa sairastaa kuolemaan johtavaa syöpää. Hän on masentunut ja äkkipikainen, hänellä on vain yksi ystävä eikä hänen äitinsä ikinä tule mukaan sairaalaan. Tessa on kuitenkin päättänyt elää ennen kuin kuolee. Hänellä on lista asioista, jotka hän tahtoo vielä tehdä: rakastua, rikkoa lakia, harrastaa seksiä, kokeilla huumeita, ajaa autoa. Mutta päivät kuluvat, Tessan voimat vähenevät ja lista sen kuin kasvaa.

En oikein tiedä mitä sanoa tästä kirjasta; se jätti minulle hyvin ristiriitaisen olon. Toisaalta pidin sen viestistä, tarinasta, mutta toisaalta en olisi oikein jaksanut Tessaa enkä hänen loputonta valitustaan ja typeriä valintojaan. Lienee siis ainakin turvallista sanoa, että Tessa ei ole kovin samastuttava eikä kovin miellyttävä päähenkilö, mutta kun asiaa pohtii tarinan kontekstissa, se on oikeastaan hyvä asia. Tuskin kukaan meistä olisi kovin rakastettava jos tietäisimme kuolevamme ennen kuin elämämme on oikein edes alkanut. Minua myös aina ärsyttää vastuttoman ja rikollisenkin käytöksen glorifiointi, mutta jälleen, Tessan näkökulmasta katsottuna tässä kirjassa voin sitä ymmärtää: eihän hänellä ole mitään menetettävää, joten miksei kokeilla kaikkea mitä tällä maailmalla on tarjota.

Kirjan muut henkilöt ovat myös tarkkaan ajateltuja ja kirjoitettuja kokonaisuuksia. Tessan isän uupumus, hänen äitinsä heikkous, hänen veljensä suru, viha ja hämmennys, ja jopa Tessan ystävän Zoeyn oma sivujuoni ovat käsinkosketeltavan aitoja tarinoita. Ainoastaan Adam jäi minulle hieman etäiseksi ja ehkä hieman epäuskottavan oloiseksi juonielementiksi - Tessan ja Adamin suhde tuntui hieman liian helpolta ottaen huomioon heidän tilanteensa.

Koko kirjan ajan pohdin sitä kohtaa The Fault in Our Starsissa, jossa Hazel puhuu siitä, kuinka kuolemassa ei ole mitään kaunista, jaloa tai kivaa. Hän puhuu siitä, kuinka popkulttuurissa kuolevat ihmiset usein esitetään uljaina taistelijoina, vaikka todellisuus on täynnä vihaa ja pelkoa. Sitä tämäkin kirja tuntui viime kädessä käsittelevän: Tessan tarina osoittaa hyvin selvästi, ettei kuolemassa ole mitään kivaa. Se on tuskallista ja ahdistavaa, ja kuolevalla on oikeus tuoda nämä tunteet esiin. Ehkä eniten olinkin yllättynyt Tessan epämiellyttävyydestä siksi, että tätä kirjaa on markkinoitu enemmänkin sankaritarinana kuin rehellisenä kuvauksena kuolemasta. Ja vaikka Tessasta ei ikinä tullut lempi-ihmistäni, itkin silti lopussa. Miten olisin voinut olla itkemättä.

Neljä tähteä, ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Olenko myöhässä? Wishful Drinking & Shockaholic

Carrie Fisher: Wishful Drinking. Pocket Books, 2009. S. 159.

Olin yötä kaverini luona, ja hän tunki minulle käteen ensimmäisen Carrie Fisherin omaelämäkerroista, Wishful Drinking. Kirjan luettuani voin vain sanoa, että olen todella surullinen päästyäni näin tutustumaan Carrie Fisheriin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Fisherin kieli on nopeasti etenevää ja pulppuilevaa. Hän puhuttelee lukijaansa rohkeasti eikä epäröi puhua elämästään, etenkään sen vaikeuksista - ja niitä onkin riittänyt. Kahden julkkiksen lapsen ja laajan fanipiirin ympärilleen keränneen näyttelijänkään elämä ei ole aina helppoa, vaikka niin mielellämme kuvittelisimme, mutta Fisher ei esittele itseään uhrina. Hän kertoo tarinaansa huumorilla ja itsekin itselleen silmiään pyöritellen.

Wishful Drinking käsittelee nimensä mukaisesti Fisherin alkoholi- ja huumeongelmaa, mutta myös Star Warsia, hänen äitiään Debbie Reynoldsia ja hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan Hollywoodissa. Se avaa hyvinkin suoran tuntuisen väylän Fisherin päähän ja maailmaan, ja on kokonaisuudessaan erittäin nautittavaa luettavaa. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, painavista aiheistaan huolimatta kevyt ja hauska kokemus, joka jättää hymyn huulille ja haikean kaipauksen sydämeen.



Carrie Fisher: Shockaholic. Simon & Schuster, 2011. S. 162.

Shockaholic jatkaa Carrie Fisherin puhetta itsestään ja elämästään, ja mikä voisikaan olla parempaa. Toisessa muistelmateoksessaan hän puhuu paljon mielenterveysonglemistaan ja niihin saamastaan sähköshokkihoidosta. Lisäksi Shockaholic keskittyy tarkemmin tiettyihin ihmisiin - kuten Michael Jacksoniin, erääseen USA:n senaattoriin, entiseen isäpuoleensa - ja lähes puolet kirjasta on omistettu Fisherin omalle isälle Eddie Fisherille. Tyyli on jo tuttua, ääneen naurattavan hauskaa, joskin siirtymä vakavampiin aiheisiin on aina kunnioittava ja luonteva.

Fisher kertoo jälleen asioistaan - ja muidenkin asioista - lähes järkyttävän avoimesti. Kirjan koskettavin osa on kuitenkin Michael Jacksonia käsitellyt luku. Fisher tekee alussa selväksi, ettei tuntenut laulajaa erityisen hyvin, mutta puhuu hänestä kuitenkin ymmärryksellä, jota monikaan meistä ei olisi ikinä voinut toivoa saavuttavansa. Luku avasi silmiäni niin sille, miksi monet julkisuuden henkilöt sortuvat päihteisiin, kuin sille, miksi monet julkkikset seurustelevat vain toisten julkkisten kanssa. Suosittelisin koko kirjaa luettavaksi vain tämän yhden luvun takia, sillä se jäi pohdituttamaan pitkäksi aikaa.

Nyt minulla on lukematta enää The Princess Diarist, joka julkaistiin vain noin kuukausi ennen Fisherin kuolemaa. Odotan mielenkiinnolla, mutta tähtiä en näille teoksille jaa. Ne ovat sen ylä- ja ulkopuolella.

Wisful Drinking kuittasi minulle yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta ja kaksi kohtaa 2017-haasteesta, ja Shockaholic kaksi kohtaa 2017-haasteesta.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Paluu Grishojen maailmaan: Shadow and Bone

Leigh Bardugo: Shadow and Bone. Hodder and Stoughton, 2016 (ensipainos 2012). S. 308.

Oikeastaan paluu on väärä sana. Shadow and Bone on kuitenkin ensimmäinen Bardugon kirjoittama kirja, joka sijoittuu Grishaversumiin. Minulle kyseessä on kuitenkin paluu, sillä aloitin Bardugon tuotannon Six of Crows -duologiasta (täällä ja täällä). Odotin Shadow and Bonea kirjastosta monta kuukautta (ja jatko-osa on juuri saapunut!), enkä joutunut pettymään.

Ensimmäisen armeijan sotilas Alina Starkov, ruipelo orpotyttö, yllättää kaikki vaarallisella matkalla Foldin ylitse. Fold on Ravkan poikki leviävä pimeä vyöhyke, jota asuttavat vain volcrat, ylitykseen uskaltautuvia ihmisiä metsästävät hirviöt. Alinassa ei ole ikinä ollut mitään erityistä, kunnes hänestä ensimmäisellä Foldin ylityksellään alkaa purkautua uskomaton, voimakas valo. Alina viedään suorinta tietä toisen armeijan ja Grishojen johtajan Darklingin luo. Yksikään Grisha ei pysty kutsumaan valoa. Darkling on ainut, joka pystyy kutsumaan pimeyttä. Alinan ei pitänyt olla Grisha lainkaan.

Kun Six of Crowsissa Grishat ovat läsnä ja heistä puhutaan, Shadow and Bonessa he ovat tarinan keskiössä. Tapahtumat sijoittuvat samaan maailmaan aikaan hieman ennen Six of Crowsin tapahtumia, mutta eri maahan - Venäjän inspiroima Ravka on kaikkien maailman Grishojen turvapaikka ja kotimaa, jossa heistä koulutetaan toisen armeijan sotilaita kustakin omien kykyjensä mukaisesti. Karkeasti jaoteltuina Grishojen kyvyt jakautuvat kolmeen luokkaan: Corporalkit toimivat ihmiskehon kanssa, Etherealkit ovat kutsujia ja toimivat luonnonelementtien tuulen, veden ja tulen kanssa, ja Materialkit toimivat fyysisten materiaalien kanssa. Toista armeijaa johtaa Darkling, joka kutsuu pimeyttä, ja nyt siihen liitetään Alina Starkov, joka kutsuu valoa.

Huomaan, että kirjan alkuasetelma vaatisi vielä huimasti enemmän kuvausta Ravkan poliittisesta tilanteesta, mutta se tehdään kirjassa itsessään niin paljon paremmin, että kiinnostuneille se riittäköön. Olen kuitenkin kovasti innostunut Bardugon luomasta maailmasta, jota pääsee tässä kirjassa tutkimaan paljon syvällisemmin kuin Six of Crowsissa. Se yhdistelee taitavasti politiikkaa ja fantasiaa tavalla, jota en usein nuortenkirjoissa näe. Oma lukunsa on tietenkin Alinan matka itsensä ja voimansa löytämiseen, ja tämän matkan seuraukset niin hänelle itselleen kuin hänen lapsuudenystävälleen Malille. Kuten aiemmin lukemani Bardugon teokset, kirja on mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, eikä siitä puutu yllättäviä juonenkäänteitä.

Voisin lukea vaikka kuinka monta kirjaa vain Grishojen maailmasta, ja siksi Alinan koulutuksessa viettämä aika olikin minulle kenties antoisinta kirjassa. Se on myös monella tapaa lähestyttävä ajanjakso klikkeineen ja nokkimisjärjestyksineen. Juoni ei kuitenkaan jää junnailemaan, ja loppua kohden jännitys tiivistyy, vaikka Alinan suhde Maliin nouseekin etualalle, eikä se kiinnostanut minua kovin paljon. Mal on kuitenkin mielestäni ainut perinteinen nuortenkirjallisuuden ansa johon Shadow and Bone lankeaa, ja muutoin tämä on oi niin ihastuttava kirja. Suosittelen kaikille fantasian ystäville, erityisesti jos olet kyllästynyt kulutettuun "keskiaikainen Englanti" -fantasiamaailmaan. Ravka on kaukana siitä.

Neljä tähteä.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kaikkien aikojen kulutetuin tarinani: The Secret Diary of Lizzie Bennet

Bernie Su & Kate Rorick: The Secret Diary of Lizzie Bennet. Simon & Schuster, 2014. S. 377.

Jälleen kerran palaan Ylpeyden ja ennakkoluulon pariin. Kaipasin luettavaksi jotain kevyttä, tuttua ja turvallista, joten mikä olisi voinut olla parempi valinta kuin The Secret Diary of Lizzie Bennet. Olen katsonut The Lizzie Bennet Diariesin taas muutamaan kertaan läpi sen jälkeen kun viimeksi luin tämän kirjan, joten kirja antoi jälleen mukavan lisän kokemukseen.

Lyhyesti kerrattuna suhteeni tähän tarinaan on seuraava: olen nähnyt BBC:n minisarjan (pidän), olen lukenut alkuperäisen kirjan (pidän), olen nähnyt Keira Knightelyn tähdittämän elokuvan (en pidä), olen katsonut tämän Youtube-sarjan (pidän) ja lukenut tämän kirjan (pidän). Knightleyn elokuvan ja alkuperäisen kirjan olen katsonut/lukenut vain kerran, mutta muita mainittuja tarinan muotoja olen kuluttanut useaan kertaan. Jokin tässä kuitenkin jaksaa yhä viehättää, ja huomionarvoista on myös, että esimerkiksi Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on edelleen testaamatta.

Bernie Sun ja Kate Rorickin modernisoima ja uudelleenkertoma Ylpeys ja ennakkoluulo on varmaankin yksi lempiasioistani tässä maailmassa, sekä Youtube-sarjan että tämän kirjan osalta. Se on raikas, samastuttava, pitää hyvin mukana kaikki alkuperäisen tarinan tärkeät elementit ja syventääkin sen joitakin aspekteja. Erityisenä suosikkinani täytyy mainita Lydian kehtiyskaari. Se koskettaa minua joka kerta syvältä, yleensä kyyneliin asti.

Koska olen arvioinut tämän kirjan jo kerran, ja puhunut sarjastakin aiemmissa postauksissa, en nyt kirjoita enempää. Tiedättehän te muutenkin, että rakastan tätä tarinaa hirveästi. Kirjassa on kömpelyytensä, mutta kukaan ei ole täydellinen (ja aika lähelle kyllä päästään).

Viisi tähteä

Sain kirjalla yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja kolme kohtaa 2017-haasteesta. Molemmissa on nyt suoritettuna 31 kohtaa!

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Pride Month ja #Queer52-haaste

Hei ja hyvää kesäkuuta ja Pride-kuukautta! Kukaan tätä blogia lukeva on tuskin voinut välttyä huomaamasta, että viimeisen vuoden aikana varmasti yli puolet lukemistostani on ollut HLBT+ aiheista. Mikä siis olisi parempaa kuin tarttua Pride-kuun kunniaksi saman sarjan lukuhaasteeseen!

http://www.yainterrobang.com/
Kyseessä on YA Interrobangin #Queer52-haaste, jossa on koottu 52 kirjan lista HLBT+ aiheista nuorten aikuisten kirjallisuutta. Alkuperäisen haastepostauksen ja kirjalistan löydät täältä. Eilen tutkimme Libertén kanssa, mitkä listan kirjoista ovat saatavilla joko Helsingin seudun HelMet-kirjastoista tai Tampereen seudun Piki-kirjastoista, tai omista hyllyistämme, ja teimme haasteesta Suomi-version, joka sisältää 20 kirjaa. Tässä kokoamamme lista:

1. Adaptation - Malinda Lo
2. Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe - Benjamin Alire Sáenz
3. As I Descended - Robin Talley
4. Boy Meets Boy - David Levithan
5. Everything Leads to You - Nina LaCour
6. History Is All You Left Me - Adam Silvera
7. If I Was Your Girl - Meredith Russo
8. More Happy Than Not - Adam Silvera
9. None of the Above - I. W. Gregorio
10. Not Otherwise Specified - Hannah Moskowitz
11. Proxy - Alex London
12. Queens of Geek - Jen Wilde
13. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda - Becky Albertalli
14. Starting from Here - Lisa J. Bigelow
15. Symptoms of Being Human - Jeff Garvin
16. The Abyss Surrounds Us - Emily Skrutskie
17. The Chaos - Nalo Hopkinson
18. The Gentleman's Guide to Vice and Virtue - Mackenzi Lee
19. The Miseducation of Cameron Post - Emily M. Danforth
20. We Are the Ants - Shaun Hutchinson

Lukemaan siis! Boy Meets Boyn olen lukenut reilu vuosi sitten, ja aion törkeästi kuitata sen suoritetuksi saman tien. Ensimmäisenä varasin Everything Leads to Youn sekä Symptoms of Being Humanin, joten niitä odotellessa! Täällä blogissani tulen tägäämään haastepostaukset tuolla #Queer52-nimellä, ja samaa tägiä voi käyttää myös muualla sosiaalisessa mediassa haasteesta puhuessaan. Liity ihmeessä joukkoon!