keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Mystiikan ja logiikan liitto: Play Dead

Anne Frasier: Play Dead. Thomas & Mercer, 2014. S. 366. Tiedoston koko: 3723 KB

Ostin tämän e-kirjan jo pitkä aika sitten ja aloitinkin sitä, mutta silloisen kännykkäni akunkesto oli sen verran heikko, että kirja jäi kesken käytännöllisistä syistä. Kesällä kuitenkin löysin e-kirjat uudestaan, kuten ehkä olette jo huomanneet, ja pääsin palaamaan tämänkin opuksen pariin.

Savannahin poliisilaitosta kuohuttaa erikoinen epäkuolemien sarja. Ihmiset, jotka vaikuttavat kuolleilta, ovatkin hengissä - ainakin toistaiseksi. Etsivä Elise Sandbug ja hänen uusi parinsa David Gould, entinen FBI-agentti ja varsinainen ongelmatapaus, saavat tehtäväkseen ottaa kiinni murhaajan, mutta sitä varten heidän on sukellettava syvälle Savannahin menneisyyteen, sen juoruihin ja puolitotuuksiin, Elisen alkuperään, ja perinteisiin taikakeinoihin.

Play Dead on mukaansatempaavasti ja mysteeriä loppumetreille saakka ylläpitäen kirjoitettu dekkari - siis lajissaan erinomainen. Tapa, jolla tarinassa yhdistetään loogista poliisintyötä ja perinteistä, mystistä taikuutta on kiehtova ja ainutlaatuinen. En tiedä paljonkaan Yhdysvaltain syvän etelän perinteistä, mutta se ei haitannut, sillä kaikki tarvittava kyllä selitetään. Murhat ovat juuri sopivan kammottavia ja tappaja piileskelee näkyvillä viime hetkiin saakka, mikä tekee tarinasta mielenkiintoisen ja dekkarina onnistuneen.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Elisen ja vuoroin Davidin näkökulmasta. Molemmat ovat inhimillisiä, huolella suunniteltuja hahmoja, ja heidän menneisyyksistään paljastuu tasaisesti lisää tarinan edetessä. Mysteerin lisäksi kirjassa käsitellään jonkin verran molempien henkilökohtaista elämää, mutta pääpaino on murhaajan kiinniottamisessa, eivätkä pienet hengähdystauot välissä siis tehneet pahaa. David ei mielestäni ollut kovin samastuttava, mutta hänenkin hahmokehityksensä on kiinnostavaa seurattavaa.

Play Dead on sarjan (muistaakseni trilogian?) ensimmäinen osa, ja vakavasti harkitsen muidenkin osien lukemista. Frasierin tekstiä on miellyttävä lukea, ja hän selvästi osaa rakentaa mysteerinsä. Myös Savannahin laajaa kuvausta - kirjassa käydään monissa eri paikoissa, mikä on ehdottomasti anti - lukee aivan ilokseen. Suosittelisin tätä kenelle tahansa dekkarien ystävälle, erityisesti, jos kaipaat jotain hieman erilaista. Ostin tämän ensimmäisen e-kirjaversion aikanaan Amazonista muistaakseni muutamalla dollarilla.

Neljä tähteä

Sain myös yhden kohdan HelMetin 2017-haasteesta!

Ihana Eurooppa: 13 Little Blue Envelopes

Maureen Johnson: 13 Little Blue Envelopes. HarperTeen, 2005. S. 368. Tiedoston koko: 1808 KB

Maureen Johnson on yksi suosikki Twitter-ihmisiäni, ja co-host Says Who Podcastissa, jota syvästi rakastan. Olen aiemmin lukenut ensimmäisen osan hänen Shades of London -sarjastaan, sekä joitain kirjoja, joissa hän on ollut yhtenä kirjoittajana (Let It Snow ja The Bane Chronicles). Kun 13 Little Blue Envelopes, josta olin kuullut paljon hyvää, tuli e-kirjana alennukseen, päätin ostaa sen tukeakseni tätä ihailemaani naista.

Ginnyn kuollut täti on jättänyt hänelle kirjekuoren, joka sisältää 1000€ ja ohjeet ostaa lentolippu. Lisäksi hän on jättänyt 12 muuta kuorta, ja jokaisen kirjeen lopussa on ohje siitä, milloin seuraavan saa avata. Peg-tädin kirjekuoret vievät Ginnyn päätähuimaavalle seikkailulle halki Euroopan, eikä kukaan tiedä, mitä odottaa seuraavaksi. Kaikkein vähiten Ginny itse.

13 Little Blue Envelopes on nopealukuinen, hurmaava kesätarina, jos ei odota kovin suuria. Minä ehkä odotin hieman liian suuria. Ginny on 17-vuotias, ja hänen matkansa sääntöihin kuuluu, ettei hän saa pitää mitään yhteyttä kotiin. Elossa olleessaan hänen tätinsä tunnettiin epäluotettavuudestaan. Mitä enemmän kuulin tädistä, sitä enemmän hän ärsytti minua henkilönä, ja tuntuu epäuskottavalta, että Ginnyn vanhemmat olisivat päästäneet alaikäisen tyttärensä matkustamaan yksin ympäri Eurooppaa ilman mitään keinoa saada yhteyttä tähän.

Peg-tädin itsekkyys ja raivostuttavuus käy kirjan läpi ilmi yhä selvemmin ja selvemmin, ja vaikka juoni perustuu hänen kirjeisiinsä ja niiden ennalta-arvaamattomuuteen, se myös tekee juonen paikoin raskaaksi ja hankaksi seurata. Onneksi sentään kaikki hahmot eivät kohtele Peg-tätiä virheettömänä jumaluutena, vaan hänen uskomaton rasittavuutensa tuodaan esiin. Ginny ravaa ympäri Eurooppaa ei hirveän järkevän oloisessa järjestyksessä, ja hänen kohtalonsa riippuu jatkuvasti täysin vieraista ihmisistä. Minun puolestani Ginny saisi hieman käyttää järkeään ja rikkoa Peg-tädin asettamia sääntöjä sen mukaan kuin tarve vaatii.

Ei kirja kuitenkaan kokonaan huono ole. Se takuuvarmasti herättää matkakuumeen, ja siinä on todella kaunista kuvausta eri puolilta Eurooppaa. Rakkauskaupunkini Lontoo ja Rooma; jo pitkään matkustushaaveena ollut Amsterdam; Kööpenhamina (jossa tosin ei ole yötöntä yötä nähtykään, hah); Kreikka... Eurooppa on upea paikka ja sille tämä kirja tekee täyttä oikeutta. Kun sen siis lukee herttaisena matkustuskirjana, eikä odota liikoja juonelta tai henkilöhahmoilta, se on oikein viihdyttävä.

Kolme tähteä.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Ylpeydelle ja ennakkoluulolle ei ole loppua: The Story of Lizzy and Darcy

Grace Watson: The Story of Lizzy and Darcy: A 'Pride and Prejudice' Adaptation. Omakustanne, 2017. S. 412. Tiedoston koko: 917 KB.

The Story of Lizzy and Darcy aloitti kesän e-kirjojen lukemiseni. Kuulin kirjasta Twitterissä, kun joku oli listannut hyviä tyttörakkaudesta kertovia kirjoja, ja hardcore Ylpeys ja ennakkoluulo -fanina minun piti tietenkin saada teos heti käsiini. Se on omakustanne, ja saatavilla Amazonista e-kirjana muutamalla hassulla dollarilla, joten ei muuta kuin ostoksille.

Lizzy on palannut yliopistosta kesäksi kotiin ja syksyllä hän aloittaa harjoittelujakson yhdessä Lontoon maineikkaimmista kustantamoista. Ennen pääkaupunkiin muuttoa heidän kotinsa lähelle kuitenkin muuttavat kiinnostavat ystävykset Charlie Bingley ja Darcy Williams, eikä aikaakaan kun Lizzyn sisko Jane on romanssin pyörteissä ihastuttavan ja ystävällisen Charlien kanssa. Tämä johtaa kerran toisensa jälkeen kiusallisiin tilanteisiin, joissa Lizzy joutuu viettämään aikaa hiljaisen ja töykeän Darcyn kanssa, ja jostain käsittämättömästä syystä Charlie on vakuuttunut, että naiset kuuluvat yhteen. Liian myöhään Lizzy saa tietää, että edes syksyn harjoittelupaikka ei tuo helpotusta tilanteeseen...

Tämä kirja on diversiteetin kultakaivos. Lizzy on lesbo, Darcy on bi, Darcy ja Charlie ovat tummaihoisia, ja päähenkilöiden lisäksi kirjasta löytyy muun muassa aseksuaalinen ja transsukupuolinen sivuhahmo. Lukeminen oli suorastaan ilahduttavaa. Kaikki hahmot ovat moniulotteisia ja mielenkiintoisesti kirjoitettuja, ja heistä on helppo aidosti välittää - jopa alkuun epämiellyttävästä Darcysta (kuten tietysti kuuluukin). Darcy ei ole ainut hahmo, jonka sukupuolta on vaihdettu tässä versiossa: Lydiasta ja Kittystä on tullut Sander ja Mark. Alkuun olin hieman epäluuloinen tästä muutoksesta (mielestäni Bennetin perheen viisi tyttölasta kuuluvat olennaisesti tarinan olemukseen), mutta lopulta se toi mukanaan hyvää kommentaaria poikien välisistä suhteista ja heihin kohdistuvista paineista, ja olin tyytyväinen toteutukseen.

Paikoin, etenkin alussa, kirjan omakustanteisuus paistaa läpi tekstin kömpelyydestä ja tarinan hankaluudesta, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sen paremmaksi se muuttuu. Tekstuaalista myötähäpeää ei tarvitse kokea kuin aivan alussa, eikä sielläkään jatkuvasti. Muistuttaisin kuitenkin omakustannetta harkitsevalle, että editoijan palkkaaminen on sen arvoista, sillä se tekee lukukokemuksesta huomattavasti paremman. Myös kannen suunnitteluun on hyvä palkata ammattilainen, jos vain suinkin on varaa.

Tarina etenee rivakkaa vauhtia, käy läpi kaikki perinteiset juonenkäänteet, eikä missään vaiheessa tule tylsää. Myös loppu on ihana. Kaiken kaikkiaan pidin The Story of Lizzy and Darcysta todella paljon: se on ilahduttavan raikas tuulahdus lukemattomia kertoja uudelleenkerrotun tarinan rakenteisiin, ja suosittelen sitä lämpimästi.

Neljä tähteä.

(Minusta Elizabethin lempinimi pitäisi kyllä kirjoittaa Lizzie eikä Lizzy.)

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Erikoisen eksklusiivinen: Two Boys Kissing

David Levithan: Two Boys Kissing. Alfred A. Knopf, 2013. S. 196

David Levithanin tuotannosta minulla on jo jonkin verran kokemusta (esim. Naomi and Ely's No Kiss List ja Boy Meets Boy) joten odotukseni olivat korkealla. En... aivan tiedä, mitä lopulta ajattelin.

Craig and Harry ovat eronneet, mutta aikovat päihittää pisimmän suudelman maailmanennätyksen - yli 32 tuntia. Se on ihanaa ja kamalaa - loppua kohden yhä enemmän lähinnä kamalaa. Mitä pidemmälle heidän maailmanennätysyrityksensä kuitenkin pääsee, sitä enemmän huomiota se saa. Myös muut homopojat saavat tietää Craigin ja Harryn projektista, ja niin heidän tarinansa yhdistää orastavat romanssit, kaukosuhteet ja pois kotoaan potkitut.

Two Boys Kissing on kirjoitettu todella kauniisti. Sitä kertoo AIDS-epidemiassa kuolleiden homomiesten joukkoääni - tämä on David Levithanin oma sukupolvi, ja hän on varmasti menettänyt jonkun rakkaan taudille. Sukupolvien väliset erot kuitenkin kuroutuvat umpeen, kun vanhemmat katsovat nuorempiaan, tarkkailevat ja lempeästi ohjeistavat heidän touhujaan. Episodityylinen kerrota sitoo yhteen monta eri tarinaa, joita seurataan tasapuolisesti, ja jotka ovat sekä ilahduttavia että sydäntäsärkeviä. Kirjassa on hyvä imu, ja sitä lukee aivan ilokseen.

Minun oli kuitenkin vaikea hyväksyä kirjan eksklusiivisuutta muita HLBT+ identiteettejä kohtaan. Ymmärrän, että kirjan fokus on homomiehissä (tai pojissa) eikä siinä ole mitään vikaa, mutta toivoisin, että yhteisön muitakin identiteettejä huomioitaisiin edes jollain tavalla, edes pienellä maininnalla. Kirjan kertojanääni edustaa tietyssä mielessä koko amerikkalaista HLBT+ yhteisön sukupolvea, ja toisaalta kuitenkin vain pientä osaa siitä. AIDS kosketti kaikkia yhteisön jäseniä, mutta yhä sitä toisinaan ajatellaan "homojen tautina". Ja niinpä homojen taudista kertovat vain homot. Yksi kirjan henkilöistä on transmies, ja se on merkittävää - transhahmoja nähdään kirjallisuudessa edelleen aivan liian vähän. Se on kuitenkin ainoa kosketus "perinteisen" homoidentiteetin ulkopuolelle, mitä kirja tekee.

Jos tuntisin nuoria homopoikia, antaisin tämän kirjan joululahjaksi heille kaikille. Se on varmasti äärimmäisen tärkeä identiteetin normalisoija ja omakuvan peili monelle pojalle, ja sellaisena arvokas. Myöskään sen kirjalliset ansiot eivät ole vähäiset, mutta minun oli vaikea löytää kirjaan henkilökohtaista yhteyttä.

Kolme ja puoli tähteä.

perjantai 8. joulukuuta 2017

#Queer52: We Are the Ants

Shaun David Hutchinson: We Are the Ants. Simon Pulse, 2016. S. 451

We Are the Antsin kuvaus kuulosti vähintäänkin erikoiselta, mutta silti se onnistui olemaan jotain aivan muuta kuin mitä odotin.

Henry Dentonin elämässä on yksinkertaisia, peruuttamattomia ongelmia, kuten poikaystävän itsemurha, koulukiusaaminen ja jatkuva avaruusolentojen sieppaamaksi joutuminen. Henry Dentonin elämässä on myös monimutkaisia, valintoja vaativia ongelmia, kuten Diego Vega, entinen paras ystävä Audrey, ja se, että avaruusolennot haluavat hänen päättävän, pelastaako maailma tuholta vai ei.

Kirja on juuri niin absurdi kuin miltä se kuulostaa, ja vähän vielä päälle. Avaruusolennot ja nappi, jolla Henry voi pelastaa maailman, esitellään heti aluksi, mutta lopulta niiden merkitys tuntuu käyvän enemmänkin symboliseksi. Henryn täytyy tehdä päätöksiä niin elämästään kuin maailman kohtalosta, mutta sitä varten hänen täytyy saada selville, mitä hän haluaa ja mikä hänelle on arvokasta. Nämä ovat teemoja, jotka puhuttelevat varmasti monia meistä.

We Are the Ants ei ole HLBT+ kirja siinä mielessä kuin jotkin toiset, vaikka Henry onkin homo. Tarina ei kuitenkaan keskity Henryn seksuaalisen suuntautumisen ympärille. Se ei ole itsensälöytämistarina, se ei ole kaapistatulotarina, eikä se ole ensisijaisesti rakkaustarina. Kirja keskittyy hyvin pitkälti Henryn sisäiseen maailmaan, ja oli siksi ainakin minulle melko raskasta luettavaa. Henry vaikuttaa olevan vakavasti masentunut, ja hänen sisäinen monologinsa kuvastaa sitä. Hänen yrityksensä tehdä selkoa itsestään ja maailmasta edistyvät hitaasti, eikä varsinkaan kirjan alkupuolella juuri tapahdu mitään. Ehkä lukijalle, joka löytää yhteyden Henryn ajatusmaailmaan - minä en sitä löytänyt - lukeminen ei tunnu niin tervassa tarpomiselta, mutta minulle kirjan alkupuolisko oli todella vaikea.

Löysin enemmän tarttumapintaa kirjan muista hahmoista, jotka ovat erinomaisesti kirjoitettuja eivätkä kärsi sivuhahmon asemastaan. Henryn ystävä Audrey oli varmaankin suosikkini ja häneen samastuin eniten, mutta myös Henryn perhe on monipuolinen ja mielenkiintoinen. Edes koulukiusaajat eivät jää kasvottomiksi hirviöiksi, eli voinen turvallisesti sanoa, että hahmot ovat Hutchinsonin vahvuus kirjailijana.

Siitä huolimatta, etten pitänyt Henrystä kertojana, jossakin vaiheessa kirjan loppupuolella hän sai sympatiani puolelleen ja kirjan ehkä viimeinen kolmannes piti minua otteessaan aivan eri tavalla kuin aiemmat osat. Pidin kirjan loppuosasta paljon ja kirjan päätös oli mielestäni onnistunut. Se ei kuitenkaan tee tekemättömäksi alkuosan pitkällisyyttä, sillä hyvän kirjan tulisi alkaa kiinnostaa lukijaa aiemmin kuin kahden kolmasosan kuluttua. Mutta jos eksistentiaaliset pohdinnat ja pitkähköt, hidastahtiset kirjat ovat juttusi, tämä on varmasti sinua varten. Minua varten se ei aivan ollut.

Kaksi ja puoli tähteä.

Joulukuun blogimaraton 2017

Heipä hei pitkästä aikaa! On taas tullut vuoden loppu, ja huomaan taas olevani tilanteessa, jossa blogin luonnoksissa on 16 luettua kirjaa odottamassa arviointia. Ratkaisuni tähän on sama kuin edellisenä vuonna: yritän tästä päivästä eteenpäin saada postattua yhden kirja-arvion joka päivä (inhimillisyyden, koulun ja sosiaalisten velvoitteiden rajoissa, eli välipäiviä saattaa tulla). Tervetuloa siis joulukuun blogimaratoniin vuosimallia 2017! Yritän olla tekemättä tästä jokavuotista perinnettä, mutta huonolta näyttää...

https://i.pinimg.com/

torstai 26. lokakuuta 2017

#Queer52: Symptoms of Being Human

Jeff Garvin: Symptoms of Being Human. Balzer+Bray, 2016. S. 330

Valitsin Symptoms of Being Humanin seuraavaksi #Queer52-kirjakseni, sillä pidin sen nimestä niin paljon. Se oli varsin hyvä valinta.

Rileyn elämä muuttuu, kun hän aloittaa uuden koulun, ja perustaa psykologinsa ehdotuksesta blogin, jossa käsittelee mielenterveyttään ja sukupuoli-identiteettiään. Riley on gender fluid: se tarkoittaa, että joinain päivinä hän tuntee olonsa tytöksi, joinain pojaksi, joinain joksikin siltä väliltä. Riley ei kuitenkaan ole eläessään tullut kaapista muille kuin psykologilleen, eikä se hänen isänsä vaalikampanjan aikaan tunnu edes mahdollisuudelta. Niinpä uuden koulun sosiaalisen elämän navigoiminen on haastavaa, mutta kiusatuksi tuleminen ei riitä: joku löytää Rileyn blogin ja uhkaa paljastaa hänet kaikille.

Symptoms of Being Human on hyvä gender fluidin identiteetin kuvaus ja koskettava kertomus yhden teinin elämästä. Sukupuoli-identiteettiään etsiville ja kyseenalaistaville nuorille tämä on äärimmäisen tärkeä kirja, ja muille hyvä opas sukupuolen moninaisuuteen. Kirja ei oleta lukijan tuntevan alan sanastoa etukäteen, ja kaikki selitetään - moneen kertaan. Riley johdattaa lukijaa kädestä pitäen, mutta tämä ei häirinnyt minua, vaikka tiedänkin näistä asioista jo melko paljon. Asiantunteva kertaus on opintojen äiti.

Spoilers ahead

Sen sijaan minua häiritsi muutama muu asia siinä, miten kirjassa käsiteltiin sukupuolivähemmistöön kuulumista. Sukupuolivähemmistöjen edustajat kohtaavat paljon seksuaalista väkivaltaa, ja vaikka toisaalta siitä puhuminen on tärkeää, niin toisaalta minua nyppii, että sen piti tapahtua Rileylle. Kirjan kuvaus gender fluidin teinin elämästä on niin negatiivinen, että toivo, jota sen pitäisi tuottaa, jää taka-alalle. Pitikö pelata ne kaikki kurjimmatkin kortit? Toiseksi en pitänyt siitä, miten Rileyn kaapista tulo ei ollut hänen omissa käsissään. Eihän se aina ole, tämäkin on surullinen totuus, mutta mielestäni kirjassa ei painotettu riittävästi toisen ihmisen outtaamisen ('to out someone' = tuoda joku toinen kaapista ilman lupaa) vaaroja. Tällainen toiminta voi pahimmillaan johtaa vähemmistön edustajan kuolemaan, ja niinpä sen käyttäminen juonen edistämiseen oli mielestäni erittäin kyseenalaista.

Safe to read on

Symptoms of being Human on rauhallinen, mutta melko synkkä kirja. Se on itkettävä ja ahdistava. Se on myös todella tärkeä ja hyvin kirjoitettu. Hahmot on rakennettu huolella. Se ei viljele vääriä tai virheellisiä käsityksiä sukupuolen moninaisuudesta totuuksina. En kuitenkaan suosittelisi kirjaa täysin varauksetta, sen verran raskasta lukemistoa se lopulta oli.

Neljä tähteä

tiistai 24. lokakuuta 2017

Keskinkertainen finaali: Ruin and Rising

Leigh Bardugo: Ruin and Rising. Indigo, 2014. S. 350.

Pakko heti alkuun tunnustaa, että Ruin and Rising ei ollut kovin mieleenpainuva kirja. Yritän kuitenkin jotain sanoa.

Arvio sisältää spoilereita sarjan edellisistä osista.

Alina Starkov on menettänyt voimansa ja joutuu leikkimään pyhimystä Apparatin maanalaisessa bunkkerissa. Hän janoaa päästä metsästämään myyttistä tulilintua, sillä vain kolmas Morozovan vahventajista voi tehdä hänestä riittävän voimakkaan päihittämään Darklingin, joka nyt istuu Ravkan valtaistuimella. Jahdin käynnistyttyä Alina kuitenkin oppii lisää maansa ja sen merkittävien henkilöiden historiasta, ja joutuu lopulta elämänsä vaikeimman valinnan eteen.

Siinä missä Siege and Stormissa kaikki oli kohdallaan, Ruin and Risingissa kaikki tuntuu olevan hieman sivussa maalista. Kirja käynnistyy hitaasti, Nikolai esiintyy aivan liian vähän, juoni ei tunnu osaavan päättää mihin keskittyä, ja naispari on mutta hekin esiintyvät aivan liian vähän.

Trilogian mittaan paljastuvan historian palapelin viimeiset palaset ovat ehdottomasti tämän kirjan parasta antia. Ne pitävät mukanaan aivan lopun yllättäville juonenkäänteille saakka, ja loksahtavat lopulta paikalleen erinomaisen hyvin. Monet hyvät sivuhahmot, erityisesti suosikkini Nikolai, sen sijaan jäävät paitsioon tässä kirjassa, ja vaikka loppuratkaisu on kelvollinen, on se hieman ennalta-arvattava.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Ruin and Rising jää auttamatta edeltäjänsä varjoon. Siinä on ainekset upeaan viimeiseen osaan, mutta niitä on annosteltu väärässä suhteessa. Enemmän Nikolaita ja naispareja, vähemmän viivytteleviä epämääräisiä juonikuvioita, joiden merkitys loppuratkaisun kannalta on minimaalinen.

Kaksi ja puoli tähteä

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Podcast vai kirja? Molemmat. Welcome to Night Vale: A Novel

Joseph Fink & Jeffrey Cranor: Welcome to Night Vale: A Novel. Orbit, 2015. S. 401.

Welcome to Night Vale on yksi suosikkipodcastejani. Se on fantasian ja kauhun elementtejä hyödyntävä fiktiopodcast, jota kerrotaan pienen Night Valen kaupungin paikallisradiolähetysten muodossa, eikä Night Vale ole aivan niin kuin muut pienet, amerikkalaiset aavikkokaupungit. Podcastin luojat Joseph Fink ja Jeffrey Cranor ovat kirjoittaneet Night Valesta kaksi kirjaa, joista ensimmäinen on tämä, ja toinen, It Devours, on juuri ilmestynyt. Rakastan Night Valea, ja tietenkin hankin omakseni myös tämän kirjan, mutta sen voi aivan mainiosti lukea vaikkei olisi ikinä kuullut Night Valesta mitään! Lähde vain matkaan avoimin mielin.

Panttilainaamon pitäjä Jackie on ollut 19-vuotias jo aika pitkään. Niin pitkään, ettei hän oikeastaan itsekään muista, milloin se alkoi. Jackien yhteneväiset päivät panttilainaamossa kuitenkin päättyvät, kun Diane Crayton astuu sisään ja panttaa yhden ainoan kyyneleen. Heidän elämänsä ja Dianen muodonmuuttajapojan Joshin elämä kietoutuvat yhteen peruuttamattomasti, kun Dianen ex-poikaystävä palaa kaupunkiin, ja kärpäsiä ovelta ovelle kaupitteleva mies antaa Jackielle lapun, jossa lukee "King City". Hengenvaarallista kirjastoretkeä ja monta epäonnistunutta King Cityn löytämisyritystä myöhemmin on niin Dianen, Joshin kuin Jackienkin aika kohdata joitain totuuksia elämästään.

Night Valen ihanuus ja rakastettavuus on juuri sen totaalisessa omituisuudessa ja odottamattomuudessa. Podcastia hetken aikaa kuunneltuaan alkaa hyväksyä ilahtunut hymy huulillaan kaiken sen erikoisuuden, joka on tarinan arkipäivää, ja vähästä enää yllättyy. Kirja on kuitenkin kirjoitettu fanien lisäksi myös uusille tuttavuuksille, ja siitä se hieman kärsii. Vaadittavien selitysten takia varsinkin alkupuoliskon tahti tuntuu olevan piinaavan hidas, ja kirjan lukemiseen kului aikaa, koska en ollut siitä riittävän kiinnostunut. Kuitenkin, kun sen puolen välin jälkeen saa vauhtia renkaidensa alle, ja aloin välittää hahmoista (podcastin päähenkilöt ovat eri kuin kirjan), on kirjan loppuosa varsin mielenkiintoista luettavaa.

Ehdoton suosikkikohtaukseni kirjassa on Dianen ja Jackien kirjastoreissu. Podcastissa puhutaan usein kirjastosta uhkaavana paikkana ja vaaralliset kirjastonhoitajat ovat säännöllisesti esillä, mutta kirjaston maailmaan ei ole ikinä syvennytty tarkemmin. Tässä kirjassa lukija kuitenkin pääsee Jackien ja Dianen mukana sisälle kirjastoon, ja mikä kohtaus se onkaan. Kauhun elementtejä hyödynnetään taitavasti, on kiehtovaa kuulla enemmän kirjastosta ja sen hoitajista, ja kohtaus tuntuu olevan suuri käännekohta niin kirjan juonen kuin tahdinkin kannalta. Asioita alkaa tapahtua, ja juoni tiivistyy.

En oikein osaa arvioida, millainen luettava kirja olisi uudelle tulokkaalle, mutta kuvittelisin sen olevan varsin hyvä initiaatio Night Valen maailmaan. Ainakaan ei tarvitse pelätä, että ei tajuaisi menoa kuuntelematta podcastia, mutta en osaa sanoa, tuntuisiko kirjan alku hitaalta myös keltanokan mielestä. Itse pidin kirjasta ja lopulta myös hahmoista - Fink ja Cranor osaavat kyllä kirjoittaa - mutta se olisi voinut olla parempikin. Odotan mielenkiinnolla toista kirjaa!

Kolme ja puoli tähteä

lauantai 23. syyskuuta 2017

#Queer52: Everything Leads to You

Nina LaCour: Everything Leads to You. Dutton Books, 2014. S. 307.

Ensimmäinen #Queer52-kirjani oli menestys!

18-vuotiaan lavastussuunnittelija Emin veli jättää hänelle asuntonsa kesäksi ja kehottaa tekemään siellä jotain eeppistä. Kesä alkaakin melko eeppisesti, kun Emi ja hänen paras ystävänsä löytävät kuolleen western-tähden jäämistöstä mystiselle naiselle osoitetun kirjeen, ja alkavat selvittää tämän henkilöllisyyttä. Tutkimusmatka johdattaa heidät kotoaan karanneen Avan luo, ja samaan aikaan Emi saa uskomattoman työtarjouksen: häntä pyydetään pienen indiefilmin päälavastajaksi. Työ suuressa Hollywood-studiossa vaihtuu työhön elokuvan luojien takapihalla, ja Avan mystinen menneisyys alkaa avata itseään tytöille vähä vähältä.

Everything Leads to You on kaunis ja ihastuttava kesäkirja. Lukija pääsee sukeltamaan Hollywoodin ja elokuvien teon kiehtovaan maailmaan ja ratkomaan perilosangelesilaista mysteeriä Emin kanssa. Juoni pysyy hyvin kasassa, sillä kirjan aiheet on valittu huolella eikä se lähde rönsyämään joka suuntaan (toisin kuin eräät muut viime aikoina lukemani kirjat). Emin seksuaalisesta suuntautumisesta ei tehdä numeroa, vaan kirjan pääromanssi on romanssi siinä missä mikä tahansa muukin romanssi, ja tämä oli minusta virkistävää. Kaipaisin enemmän tällaisia kirjoja. Kaapistatulo- ja itsensähyväksymistarinoilla on tietenkin paikkansa ja yleisönsä, mutta minun on helpompi samastua hahmoihin, joille kiinnostus samaan tai useisiin sukupuoliin ei ole shokkitekijä, vaan luonteva osa heidän identiteettiään.

Nina LaCourin kieli on lukijaa helposti mukanaan kuljettavaa, ja hän osaa pienelläkin kuvauksella luoda juuri oikeanlaisen tunnelman. Los Angeles avautui elävänä silmieni edessä, vaikka en ole ikinä käynyt siellä, ja lavastussuunnittelijan työkin alkoi nopeasti tuntua maailman tutuimmalta hommalta, vaikka en etukäteen tiennyt siitä mitään. Kirja ei ole intensiivinen, mutta siihen on helppo upota, niin kuin tuttuun lempivillapaitaan, ja tuntea olonsa mukavaksi ja tervetulleeksi. Kirja käsittelee raskaitakin aiheita, mutta turvallisella tavalla. Kaiken kaikkiaan pidin Everything Leads to Yousta ihan hirveän paljon, ja suosittelen sitä varauksetta.

Viisi tähteä.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Uudenlainen ote Draculaan: And I Darken

Kiersten White: And I Darken. Corgi Books, 2016. S. 475

Olen aikanani lukenut Kiersten Whitelta Paranormaalin, joka oli mielestäni ihan kiva kirja, ja sen jatko-osan, joka ei ollut. En ikinä viitsinyt lukea trilogian päätösosaa, mikä on minulle melko harvinaista. Päätin kuitenkin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden, kun huomasin, että joku luki tätä kirjaa Pride-kuukauden aikana - mahdollisuus hyvin kirjoitetuista HLBT+ hahmoista saa minut aina suostuteltua.

Lada Dragwlya on lapsesta saakka ollut häikäilemätön ja raju prinssin tytär. Hänen veljensä Radu on toista maata: herkkä, haavoittuvainen, kiinnostunut opiskelusta ja kirjoista. Kun heidän isänsä, Wallachian prinssi Vlad, luovuttaa heidät kasvatettaviksi Ottomaanien hoviin vastineeksi oikeudesta hallita omaa maataan, saa Lada tuoda kaikki pahimmat luonteenpiirteensä esiin selviytyäkseen. Sattumalta sisarukset tutustuvat ottomaaniprinssi Mehmetiin ja alkavat lopulta kotiutua hänen luokseen, mutta ystävyyssuhteiden syvetessä ja Mehmetin vallan kasvaessa riskit suurenevat ja suurenevat.

And I Darken alkaa hieman hitaasti, tutustuttaen lukijan Ladaan ja Raduun ja ympäröivään maailmaan. Tämä on valitettavaa, sillä kirja on melko pitkä, ja alun etenemättömyys saattaa karkottaa kärsimättömämmän lukijan - mikä puolestaan olisi valitettavaa, sillä kun hahmot pääsevät teini-ikään ja asioita alkaa tapahtua, on And I Darken todella vangitseva kirja. Sen sävy on tumma, uhkaava, raskaskin, ja hahmojen moniulotteiset motiivit repivät lukijaa kahden puolen ja pitävät otteessaan. Kirjasta on vaikea päästää irti niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Päähenkilöt Lada, Radu ja Mehmet ovat hyvin rakennettuja ja inhimillisiä. Heissä on kaikissa ristiriitaisuuksia jotka tekevät heistä ihmisiä, ja erityisesti Lada täytyy nostaa esille feministisestä perspektiivistä. Etenkin kirjan alussa hän on todella epämiellyttävä eikä häneen ole helppo samastua, mutta Lada on tehokas. Hän tietää mitä tahtoo, ja ottaa sen. Naishahmona Lada on upea - hän osoittaa, ettei naisen tarvitse olla miellyttävä ja myöntyväinen menestyäkseen miesten maailmassa. Radu taas kumoaa monia toksisen maskuliinisuuden stereotyyppejä olemalla esimerkiksi herkkätunteinen, väkivallanvastainen ja homo.

And I Darken on tummasävyinen, lukijaa otteessaan pitävä romaani täynnä hovijuonittelua, verisiä taisteluita ja riskialttiita salasuhteita. Se on vangitseva sukellus Vlad Seivästäjän ja Ottomaanien kukoistuksen aikaan, ja jättää lukijan odottamaan seuraavaa osaa malttamattomana. Kaiken kaikkiaan kannustan sinua pääsemään yli hidastempoisesta aloituksesta ja nauttimaan tästä kirjasta - sekä sinä että kirja olette sen ansainneet.

Neljä tähteä.

torstai 17. elokuuta 2017

Upea toinen osa: Siege and Storm

Leigh Bardugo: Siege and Storm. Indigo, 2013. S. 381

Yleensä trilogian toinen osa on aina väliinputoajaosa. Valmistelua ja tunnelmankohotusta finaalia varten. Siege and Stormissa ei ollut mitään sellaista.

Arvio sisältää spoilereita sarjan edellisestä osasta.

Alinan ja Malin pakomatka keskeytyy Novyi Zemissä, kun Darkling ja hänen miehensä saavat heidät kiinni. Seuraavan kerran Alina tulee tietoiseksi ympäristöstään kuuluisan salakuljettaja Sturmhondin laivalla, ja vähä vähältä selviää, että Darklingilla on suuret suunnitelmat: Morozovan kaulus ei jää Alinan ainoaksi vahventajaksi. Myyttisen merihirviön metsästys sysää käyntiin tapahtumasarjan, jonka tuloksena kauan kaivattu prinssi palaa Ravkaan rinnallaan jo kuolleeksi luultu valon kutsuja, ja toisen armeijan rivejä kohtaa uudistuksen hyöky. Jos Ravka aikoo selvitä Darklingin hyökkäyksestä, heidän on oltava valmiimpana kuin he ikinä ovat olleet.

Siege and Storm on Leigh Bardugoa elementissään. Se lähtee reippaasti käyntiin ja etenee koko ajan, juonta kannattelee joukko sekä tuttuja hahmoja että kiehtovia uusia tuttavuuksia, eikä mikään ole aivan sitä miltä se aluksi näyttää. Kirjassa parasta ovat sen elävät ja monipuoliset hahmot, mutta valitettavasti ne ovat myös sen suurin kompastuskivi. Bardugo tahtoo pudota nuortenkirjojen sudenkuoppaan, jossa päähenkilötytön ulottuvilla on paha poika ja kiva poika, ja osapuolien välinen kommunikaatio on todella surkeaa. Se tietenkin luo draamaa, mutta itseäni tällainen draama lähinnä ärsyttää, eikä se mielestäni anna juonelle suurta lisäarvoa. Muutoin juoni on vauhdikas ja pitää lukijan varpaillaan, eikä kirjaa voi syyttää hidastempoisuudesta. Sanoisin että vahvan juonen ansiosta kirja myös toimii hienosti omana, itsenäisenä tarinanaan, eikä jää toisen osan kirouksen uhriksi.

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta yli kuukauden, ja se jää nyt lyhyeksi, sillä en tiedä mitä muuta sanoisin. Loppuun on toki hyvä vielä tähdentää, että olin erittäin vaikuttunut Siege and Stormista.

Neljä ja puoli tähteä.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Odotin erilaista: Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein, or the Modern Prometheus. Collector's Library, 2004 (ensipainos 1818). S. 267

Olin jo pitkään aikonut lukea Frankensteinin, ja se tuli ajankohtaiseksi osallistuessani kesällä kurssille, jonka aiheena oli romantiikan aika ja sen perintö. Kurssilla luettavaksi romaaniksi annettiin Frankenstein, joten mitäpä sitä enää jahkaamaan: nyt se oli luettava.

Nuori ja kunnianhimoinen tiedemies Victor Frankenstein haluaa tietää, kykeneekö hän herättämään eloon itse rakentamansa ihmisruumiin. Yrityksen onnistuessa hän säikähtää ja pakenee, jättäen luomansa olennon oman onnensa nojaan ja uskoen tämän olevan luonnostaan paha. Olento yrittää liittyä ihmisten yhteiskuntaan, mutta jatkuva torjunta tekee sen katkeraksi ja se päättää kostaa luojalleen oman olemassaolonsa. Victor Frankenstein ei näe muuta vaihtoehtoa kuin tappaa luomansa hirviö, ja niin alkaa kuolettava kissa ja hiiri -leikki, jossa jokainen osapuoli syyttää itseään.

Frankenstein on niin kuuluisa, että sen kutsuminen klassikoksi tuntuu vähättelyltä. Frankenstein on myytti. Jo lapsina kuulemme tiedemiehestä, joka rakentaa hirviön kuolleesta lihasta (tätä ei muuten missään kohtaa kirjaa varmisteta) ja kamalia asioita tapahtuu. Opimme yhdistämään sanat "Frankensteinin hirviö" toisiinsa tavalla, joka antaa ymmärtää, että Frankenstein on hirviön nimi, eikä suinkaan tiedemiehen. Kun siis avasin kirjan, odotin pelottavaa ja vauhdikastakin tarinaa kamalasta hirviöstä ja sen luojasta. Jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt tietää paremmin.

Ensinnäkin kirja alkaa neljällä kirjeellä joilla ei ole mitään tekemistä päätarinan kanssa - niiden kirjoittaja on englantilainen tutkimusmatkailija Walton, joka lopulta sattumalta löytää Victor Frankensteinin Jäämereltä, ottaa hänet laivaansa ja alkaa kirjoittaa hänen tarinaansa ylös. Vaikka Waltonista voi vetää erinäisiä rinnakkaisuuksia Frankensteiniin, tuntuu suurin osa kirjan alusta turhalta höpötykseltä, joka hidastaa itse asiaan pääsemistä. Kuitenkaan Frankenstein itse ei ole sen parempi tarinankertoja: hän jaarittelee ummet ja lammet perheestään ja lapsuudestaan, ja kun hän viimein pääsee hirviöönsä asti, käy nopeasti selväksi että hän on raivostuttava, täysin vastuuton, äärettömän itsekeskeinen mies-vauva. Lukijalle suodaan vapautus Frankensteinista kirjan puolimaissa, kun hirviö saa oman äänensä kertoessaan tarinaansa muutaman luvun ajan. Vaikka hän on miellyttävämäpi hahmo kuin luojansa, sai hänenkin logiikkansa lopulta minut repimään hiuksia päästäni.

Puolivälin jälkeen kirjassa sentään alkoi olla oikeita tapahtumia, mutta sen henkilöt eivät edelleenkään kiinnostaneet minua enkä pitänyt heistä. Frankenstein oli lisännyt epämiellyttävien piirteidensä joukkoon valittamisen ja itsesäälissä vellomisen, ja olin menettänyt kaiken mielenkiinnon hänen kohtaloaan kohtaan. Tämä kauhun klassikkoteos ei myöskään ollut missään kohtaa lainkaan pelottava. Tietäen kuitenkin, että kirjasta pitäisi pystyä tunnilla keskustelemaan, rämmin ohuiden sivujen ja tuhansien "wretched" -sanojen läpi loppuun saakka voittajana. Näin jälkiviisaana ja aika paljon vanhoja kirjoja lukeneena voin vain sanoa, että minun olisi pitänyt osata odottaa loputtomia kuvauksia ja hidasta tahtia myös Frankensteinilta. Myytti oli peittänyt alleen todellisen tarinan, ja iso osa kirjasta menikin siihen, kun keksin päässäni kiinnostavampia juonenkäänteitä itsestäänselvien tilalle.

Kaksi tähteä ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Oman hyllyn unohdetut: Käännöksiä

Jean Kwok: Käännöksiä. Bazar, 2011. S. 275. Englanninkielinen alkuteos Girl in Translation ilmestyi vuonna 2010.

Viimeinkin palaamme tämän haasteen pariin! Libertén saatua viimeinkin luettua Salaisen puutarhan valitsin omasta hyllystäni tämän pienen suuren kirjan, jonka sain jokin vuosi sitten Chrystalilta joululahjaksi.

Kimberley ja hänen äitinsä muuttavat Hong Kongista New Yorkiin Paula-tädin avustuksella. Kim osaa hieman englantia, äiti ei lainkaan, ja jää tyttären tehtäväksi selviytyä kaikesta arkielämän kommunikaatiosta amerikkalaisten kanssa. Äiti saa työpaikan Paula-tädin tehtaasta, mutta palkka on pieni ja päivät pitkiä, ja Kimin on mentävä aina koulun jälkeen tehtaaseen auttamaan äitiä. Hong Kongissa luokkansa huippuna loistanut Kim saa tehdä olan takaa töitä myös koulussa, sillä vieras kieli, erilaiset akateemiset käytännöt ja uudet sosiaaliset piirit tuottavat omat vaikeutensa.

Tämä kirja oli jäänyt unohdetuksi, sillä sen nyyhkytarina-draama-asetelmassa ei ollut mitään minua erityisesti kiinnostavaa. Siksi yllätyinkin kirjan hiljaisesta vetovoimasta ja voimakkaasta otteesta. Vaikka tarinassa on nyyhkytarinan elementtejä, se ei ole siirappinen eikä säälinhakuinen, vaan kertoo asiat niin kuin ne ovat. Kimberleyn kertojanäkökulma antaa lukijallekin lapsen rehellisen, mutta yllättävän ymmärtävän linssin. Pian sitä huomaakin elävänsä hahmojen toiveita ja iloitsevansa heidän onnistumisestaan niin pienissä kuin suurissakin tavoitteissa.

En ollut ihan hirveän ihastunut kirjan romanssijuoneen, vaikkakaan se ei tainnut olla vältettävissä. Pidin kuitenkin hirveästi tämän kyseisen sivujuonen loppuratkaisusta - Kimberleystä oli kasvanut vahva ja itseään arvostava nainen. Olin sen sijaan verisesti pettynyt kirjan epilogiin. Se tuntui pilaavan niin romanssijuonen hienon ratkaisun kuin muutkin ajatukseni siitä, millainen aikuinen Kimberleystä kasvaisi. Jos siis jätämme epilogin huomiotta, voin sanoa että Käännöksiä on kaunis ja vahva kasvutarina, nöyryydessään erityisen tärkeä teos.

Neljä tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016- ja yksi 2017-haasteesta.

Libertén postauksen hänen unohdetusta kirjastaan voit lukea täällä.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kuolema ei ole kivaa: Before I Die

Jenny Downham: Before I Die. Definitions, 2015 (ensipainos 2007). S. 326

Olin jo pitkään aikonut lukea tämän Jenny Downhamin esikoisromaanin, ja nyt viimein näin sen kirjaston hyllyssä minua kutsumassa. Before I Die oli hyvin erilainen kuin kumpikaan muista lukemistani Downhamin teoksista (You Against Me ja Unbecoming).

16-vuotias Tessa sairastaa kuolemaan johtavaa syöpää. Hän on masentunut ja äkkipikainen, hänellä on vain yksi ystävä eikä hänen äitinsä ikinä tule mukaan sairaalaan. Tessa on kuitenkin päättänyt elää ennen kuin kuolee. Hänellä on lista asioista, jotka hän tahtoo vielä tehdä: rakastua, rikkoa lakia, harrastaa seksiä, kokeilla huumeita, ajaa autoa. Mutta päivät kuluvat, Tessan voimat vähenevät ja lista sen kuin kasvaa.

En oikein tiedä mitä sanoa tästä kirjasta; se jätti minulle hyvin ristiriitaisen olon. Toisaalta pidin sen viestistä, tarinasta, mutta toisaalta en olisi oikein jaksanut Tessaa enkä hänen loputonta valitustaan ja typeriä valintojaan. Lienee siis ainakin turvallista sanoa, että Tessa ei ole kovin samastuttava eikä kovin miellyttävä päähenkilö, mutta kun asiaa pohtii tarinan kontekstissa, se on oikeastaan hyvä asia. Tuskin kukaan meistä olisi kovin rakastettava jos tietäisimme kuolevamme ennen kuin elämämme on oikein edes alkanut. Minua myös aina ärsyttää vastuttoman ja rikollisenkin käytöksen glorifiointi, mutta jälleen, Tessan näkökulmasta katsottuna tässä kirjassa voin sitä ymmärtää: eihän hänellä ole mitään menetettävää, joten miksei kokeilla kaikkea mitä tällä maailmalla on tarjota.

Kirjan muut henkilöt ovat myös tarkkaan ajateltuja ja kirjoitettuja kokonaisuuksia. Tessan isän uupumus, hänen äitinsä heikkous, hänen veljensä suru, viha ja hämmennys, ja jopa Tessan ystävän Zoeyn oma sivujuoni ovat käsinkosketeltavan aitoja tarinoita. Ainoastaan Adam jäi minulle hieman etäiseksi ja ehkä hieman epäuskottavan oloiseksi juonielementiksi - Tessan ja Adamin suhde tuntui hieman liian helpolta ottaen huomioon heidän tilanteensa.

Koko kirjan ajan pohdin sitä kohtaa The Fault in Our Starsissa, jossa Hazel puhuu siitä, kuinka kuolemassa ei ole mitään kaunista, jaloa tai kivaa. Hän puhuu siitä, kuinka popkulttuurissa kuolevat ihmiset usein esitetään uljaina taistelijoina, vaikka todellisuus on täynnä vihaa ja pelkoa. Sitä tämäkin kirja tuntui viime kädessä käsittelevän: Tessan tarina osoittaa hyvin selvästi, ettei kuolemassa ole mitään kivaa. Se on tuskallista ja ahdistavaa, ja kuolevalla on oikeus tuoda nämä tunteet esiin. Ehkä eniten olinkin yllättynyt Tessan epämiellyttävyydestä siksi, että tätä kirjaa on markkinoitu enemmänkin sankaritarinana kuin rehellisenä kuvauksena kuolemasta. Ja vaikka Tessasta ei ikinä tullut lempi-ihmistäni, itkin silti lopussa. Miten olisin voinut olla itkemättä.

Neljä tähteä, ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Olenko myöhässä? Wishful Drinking & Shockaholic

Carrie Fisher: Wishful Drinking. Pocket Books, 2009. S. 159.

Olin yötä kaverini luona, ja hän tunki minulle käteen ensimmäisen Carrie Fisherin omaelämäkerroista, Wishful Drinking. Kirjan luettuani voin vain sanoa, että olen todella surullinen päästyäni näin tutustumaan Carrie Fisheriin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Fisherin kieli on nopeasti etenevää ja pulppuilevaa. Hän puhuttelee lukijaansa rohkeasti eikä epäröi puhua elämästään, etenkään sen vaikeuksista - ja niitä onkin riittänyt. Kahden julkkiksen lapsen ja laajan fanipiirin ympärilleen keränneen näyttelijänkään elämä ei ole aina helppoa, vaikka niin mielellämme kuvittelisimme, mutta Fisher ei esittele itseään uhrina. Hän kertoo tarinaansa huumorilla ja itsekin itselleen silmiään pyöritellen.

Wishful Drinking käsittelee nimensä mukaisesti Fisherin alkoholi- ja huumeongelmaa, mutta myös Star Warsia, hänen äitiään Debbie Reynoldsia ja hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan Hollywoodissa. Se avaa hyvinkin suoran tuntuisen väylän Fisherin päähän ja maailmaan, ja on kokonaisuudessaan erittäin nautittavaa luettavaa. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, painavista aiheistaan huolimatta kevyt ja hauska kokemus, joka jättää hymyn huulille ja haikean kaipauksen sydämeen.



Carrie Fisher: Shockaholic. Simon & Schuster, 2011. S. 162.

Shockaholic jatkaa Carrie Fisherin puhetta itsestään ja elämästään, ja mikä voisikaan olla parempaa. Toisessa muistelmateoksessaan hän puhuu paljon mielenterveysonglemistaan ja niihin saamastaan sähköshokkihoidosta. Lisäksi Shockaholic keskittyy tarkemmin tiettyihin ihmisiin - kuten Michael Jacksoniin, erääseen USA:n senaattoriin, entiseen isäpuoleensa - ja lähes puolet kirjasta on omistettu Fisherin omalle isälle Eddie Fisherille. Tyyli on jo tuttua, ääneen naurattavan hauskaa, joskin siirtymä vakavampiin aiheisiin on aina kunnioittava ja luonteva.

Fisher kertoo jälleen asioistaan - ja muidenkin asioista - lähes järkyttävän avoimesti. Kirjan koskettavin osa on kuitenkin Michael Jacksonia käsitellyt luku. Fisher tekee alussa selväksi, ettei tuntenut laulajaa erityisen hyvin, mutta puhuu hänestä kuitenkin ymmärryksellä, jota monikaan meistä ei olisi ikinä voinut toivoa saavuttavansa. Luku avasi silmiäni niin sille, miksi monet julkisuuden henkilöt sortuvat päihteisiin, kuin sille, miksi monet julkkikset seurustelevat vain toisten julkkisten kanssa. Suosittelisin koko kirjaa luettavaksi vain tämän yhden luvun takia, sillä se jäi pohdituttamaan pitkäksi aikaa.

Nyt minulla on lukematta enää The Princess Diarist, joka julkaistiin vain noin kuukausi ennen Fisherin kuolemaa. Odotan mielenkiinnolla, mutta tähtiä en näille teoksille jaa. Ne ovat sen ylä- ja ulkopuolella.

Wisful Drinking kuittasi minulle yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta ja kaksi kohtaa 2017-haasteesta, ja Shockaholic kaksi kohtaa 2017-haasteesta.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Paluu Grishojen maailmaan: Shadow and Bone

Leigh Bardugo: Shadow and Bone. Hodder and Stoughton, 2016 (ensipainos 2012). S. 308.

Oikeastaan paluu on väärä sana. Shadow and Bone on kuitenkin ensimmäinen Bardugon kirjoittama kirja, joka sijoittuu Grishaversumiin. Minulle kyseessä on kuitenkin paluu, sillä aloitin Bardugon tuotannon Six of Crows -duologiasta (täällä ja täällä). Odotin Shadow and Bonea kirjastosta monta kuukautta (ja jatko-osa on juuri saapunut!), enkä joutunut pettymään.

Ensimmäisen armeijan sotilas Alina Starkov, ruipelo orpotyttö, yllättää kaikki vaarallisella matkalla Foldin ylitse. Fold on Ravkan poikki leviävä pimeä vyöhyke, jota asuttavat vain volcrat, ylitykseen uskaltautuvia ihmisiä metsästävät hirviöt. Alinassa ei ole ikinä ollut mitään erityistä, kunnes hänestä ensimmäisellä Foldin ylityksellään alkaa purkautua uskomaton, voimakas valo. Alina viedään suorinta tietä toisen armeijan ja Grishojen johtajan Darklingin luo. Yksikään Grisha ei pysty kutsumaan valoa. Darkling on ainut, joka pystyy kutsumaan pimeyttä. Alinan ei pitänyt olla Grisha lainkaan.

Kun Six of Crowsissa Grishat ovat läsnä ja heistä puhutaan, Shadow and Bonessa he ovat tarinan keskiössä. Tapahtumat sijoittuvat samaan maailmaan aikaan hieman ennen Six of Crowsin tapahtumia, mutta eri maahan - Venäjän inspiroima Ravka on kaikkien maailman Grishojen turvapaikka ja kotimaa, jossa heistä koulutetaan toisen armeijan sotilaita kustakin omien kykyjensä mukaisesti. Karkeasti jaoteltuina Grishojen kyvyt jakautuvat kolmeen luokkaan: Corporalkit toimivat ihmiskehon kanssa, Etherealkit ovat kutsujia ja toimivat luonnonelementtien tuulen, veden ja tulen kanssa, ja Materialkit toimivat fyysisten materiaalien kanssa. Toista armeijaa johtaa Darkling, joka kutsuu pimeyttä, ja nyt siihen liitetään Alina Starkov, joka kutsuu valoa.

Huomaan, että kirjan alkuasetelma vaatisi vielä huimasti enemmän kuvausta Ravkan poliittisesta tilanteesta, mutta se tehdään kirjassa itsessään niin paljon paremmin, että kiinnostuneille se riittäköön. Olen kuitenkin kovasti innostunut Bardugon luomasta maailmasta, jota pääsee tässä kirjassa tutkimaan paljon syvällisemmin kuin Six of Crowsissa. Se yhdistelee taitavasti politiikkaa ja fantasiaa tavalla, jota en usein nuortenkirjoissa näe. Oma lukunsa on tietenkin Alinan matka itsensä ja voimansa löytämiseen, ja tämän matkan seuraukset niin hänelle itselleen kuin hänen lapsuudenystävälleen Malille. Kuten aiemmin lukemani Bardugon teokset, kirja on mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, eikä siitä puutu yllättäviä juonenkäänteitä.

Voisin lukea vaikka kuinka monta kirjaa vain Grishojen maailmasta, ja siksi Alinan koulutuksessa viettämä aika olikin minulle kenties antoisinta kirjassa. Se on myös monella tapaa lähestyttävä ajanjakso klikkeineen ja nokkimisjärjestyksineen. Juoni ei kuitenkaan jää junnailemaan, ja loppua kohden jännitys tiivistyy, vaikka Alinan suhde Maliin nouseekin etualalle, eikä se kiinnostanut minua kovin paljon. Mal on kuitenkin mielestäni ainut perinteinen nuortenkirjallisuuden ansa johon Shadow and Bone lankeaa, ja muutoin tämä on oi niin ihastuttava kirja. Suosittelen kaikille fantasian ystäville, erityisesti jos olet kyllästynyt kulutettuun "keskiaikainen Englanti" -fantasiamaailmaan. Ravka on kaukana siitä.

Neljä tähteä.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kaikkien aikojen kulutetuin tarinani: The Secret Diary of Lizzie Bennet

Bernie Su & Kate Rorick: The Secret Diary of Lizzie Bennet. Simon & Schuster, 2014. S. 377.

Jälleen kerran palaan Ylpeyden ja ennakkoluulon pariin. Kaipasin luettavaksi jotain kevyttä, tuttua ja turvallista, joten mikä olisi voinut olla parempi valinta kuin The Secret Diary of Lizzie Bennet. Olen katsonut The Lizzie Bennet Diariesin taas muutamaan kertaan läpi sen jälkeen kun viimeksi luin tämän kirjan, joten kirja antoi jälleen mukavan lisän kokemukseen.

Lyhyesti kerrattuna suhteeni tähän tarinaan on seuraava: olen nähnyt BBC:n minisarjan (pidän), olen lukenut alkuperäisen kirjan (pidän), olen nähnyt Keira Knightelyn tähdittämän elokuvan (en pidä), olen katsonut tämän Youtube-sarjan (pidän) ja lukenut tämän kirjan (pidän). Knightleyn elokuvan ja alkuperäisen kirjan olen katsonut/lukenut vain kerran, mutta muita mainittuja tarinan muotoja olen kuluttanut useaan kertaan. Jokin tässä kuitenkin jaksaa yhä viehättää, ja huomionarvoista on myös, että esimerkiksi Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on edelleen testaamatta.

Bernie Sun ja Kate Rorickin modernisoima ja uudelleenkertoma Ylpeys ja ennakkoluulo on varmaankin yksi lempiasioistani tässä maailmassa, sekä Youtube-sarjan että tämän kirjan osalta. Se on raikas, samastuttava, pitää hyvin mukana kaikki alkuperäisen tarinan tärkeät elementit ja syventääkin sen joitakin aspekteja. Erityisenä suosikkinani täytyy mainita Lydian kehtiyskaari. Se koskettaa minua joka kerta syvältä, yleensä kyyneliin asti.

Koska olen arvioinut tämän kirjan jo kerran, ja puhunut sarjastakin aiemmissa postauksissa, en nyt kirjoita enempää. Tiedättehän te muutenkin, että rakastan tätä tarinaa hirveästi. Kirjassa on kömpelyytensä, mutta kukaan ei ole täydellinen (ja aika lähelle kyllä päästään).

Viisi tähteä

Sain kirjalla yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja kolme kohtaa 2017-haasteesta. Molemmissa on nyt suoritettuna 31 kohtaa!

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Pride Month ja #Queer52-haaste

Hei ja hyvää kesäkuuta ja Pride-kuukautta! Kukaan tätä blogia lukeva on tuskin voinut välttyä huomaamasta, että viimeisen vuoden aikana varmasti yli puolet lukemistostani on ollut HLBT+ aiheista. Mikä siis olisi parempaa kuin tarttua Pride-kuun kunniaksi saman sarjan lukuhaasteeseen!

http://www.yainterrobang.com/
Kyseessä on YA Interrobangin #Queer52-haaste, jossa on koottu 52 kirjan lista HLBT+ aiheista nuorten aikuisten kirjallisuutta. Alkuperäisen haastepostauksen ja kirjalistan löydät täältä. Eilen tutkimme Libertén kanssa, mitkä listan kirjoista ovat saatavilla joko Helsingin seudun HelMet-kirjastoista tai Tampereen seudun Piki-kirjastoista, tai omista hyllyistämme, ja teimme haasteesta Suomi-version, joka sisältää 19 kirjaa. Tässä kokoamamme lista:

1. Adaptation - Malinda Lo
2. Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe - Benjamin Alire Sáenz
3. As I Descended - Robin Talley
4. Boy Meets Boy - David Levithan
5. Everything Leads to You - Nina LaCour
6. History Is All You Left Me - Adam Silvera
7. If I Was Your Girl - Meredith Russo
8. More Happy Than Not - Adam Silvera
9. None of the Above - I. W. Gregorio
10. Not Otherwise Specified - Hannah Moskowitz
11. Proxy - Alex London
12. Queens of Geek - Jen Wilde
13. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda - Becky Albertalli
14. Starting from Here - Lisa J. Bigelow
15. Symptoms of Being Human - Jeff Garvin
16. The Abyss Surrounds Us - Emily Skrutskie
17. The Chaos - Nalo Hopkinson
18. The Miseducation of Cameron Post - Emily M. Danforth
19. We Are the Ants - Shaun Hutchinson

Lukemaan siis! Boy Meets Boyn olen lukenut reilu vuosi sitten, ja aion törkeästi kuitata sen suoritetuksi saman tien. Ensimmäisenä varasin Everything Leads to Youn sekä Symptoms of Being Humanin, joten niitä odotellessa! Täällä blogissani tulen tägäämään haastepostaukset tuolla #Queer52-nimellä, ja samaa tägiä voi käyttää myös muualla sosiaalisessa mediassa haasteesta puhuessaan. Liity ihmeessä joukkoon!

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Saatavilla myös kotimaisena: Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi

Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle. Tammi, 2015 (orig. WSOY, 2002). S. 193

Kotimaista sateenkaarikirjallisuutta! Olin halunnut lukea nämä jo jonkin aikaa.

Tampereella lukiota käyvä Kirsikka tietää olevansa lesbo. Hän tietää myös olevansa ihastunut Susannaan, mutta yrittää olla elättelemättä liikoja toiveita. Kuin ihmeen kaupalla tytöt kuitenkin tutustuvat ja ystävystyvät, ja Kirsikan pöytälaatikot alkavat täyttyä Susannasta kertovista tarinoista, runoista, ajatuksista. Hän saa kuitenkin oppia, että yksikin pieni, mitättömän tuntuinen virhe saattaa pilata kaiken - ja millaisia uhrauksia kaiken korjaaminen voikaan vaatia.

Kun enkelit katsovat muualle on Salla Simukan esikoisromaani, ja se näkyy. Kirjoitustyyli kuulostaa kokemattomalta, ei niinkään siltä kuin Simukka kirjoittaisi kirjaa tietäen, miltä sen tulee kuulostaa, vaan ennemminkin arvaillen, miltä kirjat yleensä kuulostavat. Kaikki kirjoittajat käyvät tämän vaiheen läpi, allekirjoittanut mukaan lukien, eikä siinä sinällään ole mitään pahaa - se vain on hieman kiusallista luettavaa julkaistussa kirjassa.

Kirjan tarinaa voisi kuvailla sanoilla ihan söpö. Siinä ei ole mitään erityisen originaalia tai maatamullistavaa, mutta se on ihan viihdyttävää ja suloista luettavaa. Odotin kuitenkin Simukalta Lumikki-trilogian jälkeen hieman enemmän; toisaalta, tämä on esikoiskirja.

En kokenut päähenkilöä ja kertojaa, Kirsikkaa, erityisen samastuttavaksi hahmoksi siitä huolimatta, että joku voisi pitää meitä hyvinkin samanlaisina ihmisinä. Ehkä se johtuu ikäerosta (onhan Kirsikka kirjassa vasta 16 ja minä jo melkein 21), ehkä jostain muusta. Ylipäätään koin, että kirja on suunnattu hieman itseäni nuoremmalle yleisölle. Lisäksi vuonna 2002 julkaistua kirjaa vaivaa vuonna 2017 sen ikä. Vaikka monilta osin sateenkaarivähemmistöjen asema Suomessa on edelleen yhtä hankala kuin vuonna 2002, on monessa muussa asiassa myös tapahtunut parannusta. Luin kirjaa juuri niihin aikoihin, kun tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan, eikä vuonna 2002 sellaisesta ollut vielä toivoakaan. Tämä on toki positiivinen ongelma :D

Mitään suuria tältä kirjalta ei kannata odottaa, mutta ilokseen se kannattaa lukea.
Kolme tähteä.



Salla Simukka: Minuuttivalssi. Tammi, 2015 (orig. WSOY, 2004). S. 179

Kaksi vuotta myöhemmin Kirsikka ja Susanna muuttavat Turkuun Kirsikan opintojen perässä. Susanna on jäänyt ilman paikkaa, työtä tai oikein mitään muutakaan - edes pianonsoittaminen ei enää oikein maistu. Kirsikan lentäessä opiskelijariennosta toiseen Susanna etsii lohtua ruoasta ja päättää hankkia omia ystäviään. Mutta mitä enemmän heidän sosiaaliset piirinsä erityivät toisistaan, sitä etäisemmäksi elämä kotonakin muuttuu, ja pian Kirsikka ja Susanna joutuvat tekemään raskaan päätöksen: onko heidän enää hyvä yhdessä?

Minuuttivalssi on Susannan kertoma kirja, ja monin tavoin niin paljon parempi kuin edeltäjänsä. Kahdessa vuodessa Simukan kirjoitustyyli on edistynyt valtavasti, ja kirjan käsittelemät isommat teemat vetosivat ainakin minuun paljon enemmän kuin ensimmäisen kirjan söpö tarina. Susanna on mielestäni samastuttavampi kertoja, ja toki hahmojen elämäntilanteen muutos samankaltaiseksi omani kanssa vaikuttaa mielipiteeseeni.

Ahmaisin Minuuttivalssin alun hurjaa vauhtia, se oli minulle niin merkittävä. Mitä pidemmälle kirja pääsi, sitä hitaammaksi muuttui kuitenkin tahtini, sillä en ollut vakuuttunut tarinan käänteistä. Loppuun päästyäni olin itse asiassa melko tyytymätön viimeisiin ratkaisuihin, mutta kokonaisuutena kirja oli silti mielestäni parempi kuin ensimmäinen osa.

Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita

Minua puhutteli erityisesti Susannan taistelu lihomisen ja painonsa kanssa. Koin tulleeni kuulluksi: tässä se nyt oli, kirja sateenkaaritytöstä, joka ei ole hoikka. Välillä melkein itkin ilosta, surusta, huomioiduksi tulemisen tunteesta. Siksi meinasinkin paiskata koko kirjan seinään lopussa, kun Susannan kehonkuvaongelmat ratkeavat ystävän kauniilla sanoilla ja yhdellä peiliin katsomisella. Halusin itkeä raivosta. Minulle oli tuotu tämä hahmo, jonka tunteet tiesin ja tunsin liiankin hyvin, vain jotta minulle voitaisiin antaa huonosti piilotettu saarna siitä, miten helppoa itsensä rakastaminen on, kun vain päättää tehdä niin? Kun vain näkee valon? Jos se olisi niin helppoa, ei tässä maailmassa kehonkuvaongelmia olisikaan. Olin todella pettynyt ja vihainen.

En myöskään ollut erityisen ihastunut kirjan loppuratkaisuun Kirsikan ja Susannan seurustelun suhteen. Kun he olivat yhdessä, heillä vaikutti olevan kivaa vain silloin, kun he harrastivat seksiä, ja tauon pitäminen oli mielestäni oikea päätös. Kumpikaan ei vaikuttanut kovin surkealta tauon aikana, ja silti he päättivät jatkaa seurustelua? Tätä minun oli hyvin vaikea ymmärtää. Jos he viihtyivät paremmin yksin kuin yhdessä, miksi ihmeessä jatkaa yhdessäoloa?

Spoilerit ohi

Susannan uudet ystävät Turussa tuntuivat paremmin rakennetuilta ja uskottavammilta hahmoilta kuin tyttöjen Tampereen ystävät ensimmäisessä kirjassa. Yksi asia minua kuitenkin vaivasi: heidän joukossaan ei ollut yhtäkään biseksuaalia, vaikka kaikki olivat Setasta mukaan poimittuja, vaan tarinassa oli tilaa vain homoille ja lesboille. Tämä ei ole epätavallista HLBTQIA+ kirjallisuudessa, mutta satuttaa aina yhtä paljon.

Kolme ja puoli tähteä

Kaiken kaikkiaan Kun enkelit katsovat muualle oli tasaisemmin onnistunut, mutta tylsempi teos kuin Minuuttivalssi, joka oli monilta osin parempi, mutta jota kohtaan minulla on myös enemmän kritiikkiä. Näillä kirjoilla sain kuitattua yhden kohdan HelMetin 2015- ja 2016-haasteista (ensimmäisessä enää neljä jäljellä!) ja seitsemän kohtaa 2017-haasteesta.

Ristiriitaisten tunteiden Tanskalainen tyttö

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö. Otava, 2015. S. 412. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Danish Girl vuonna 2000.

En edes tiennyt, että Tanskalainen tyttö oli ensin kirja, ennen kuin näin sen kirjastossa. Onnekseni en ollut ehtinyt katsomaan elokuvaa ensin, vaan sain lukea kirjan pohjalle, kuten mielestäni kuuluukin.

Einar Wegenerin elämä muuttuu, kun hänen vaimonsa Greta eräänä päivänä pyytää häntä poseeraamaan naisten vaatteissa. Kömpelön, Einar-nimisen kuoren alta pilkistää nuori nainen nimeltä Lili, joka toivotetaan tervetulleeksi perheeseen. Avioliiton suhteet muuttuvat, kun Lili alkaa olla paikalla aina vain enemmän kuin Einar, ja lopulta päätös on tehty: Lili saa jäädä, Einarin on mentävä. Alkaa epätoivoinen lääkärin etsiminen ja vaikeat, kivuliaat leikkaukset, jotta Lilistä voisi tulla nainen niin omissaan kuin yhteiskunnan silmissä.

Alkuun haluaisin pyytää anteeksi äskeisen kappaleen jokseenkin transfobista kieltä: se ei ole omaani, vaan kirjoitettu samanlaisella sanastolla kuin itse kirjakin on, ja soveltuu siten kuvaamaan kirjan sisältöä. Tämä on ensimmäinen syy ristiriitaisiin tunteisiini tätä kirjaa kohtaan. Ebershoff julkaisi kirjansa vuonna 2000, kun yhteiskuntamme vielä piti hyväksyttävänä terminä sanaa transseksuaali (nykyisen transsukupuolisen sijasta), ja transsukupuolisuuden ympärillä pyörivä diskurssi oli muutenkin paljon vähemmän kehittynyttä kuin se on tänä päivänä. En siis tiedä, onko kirjan luoma kuva siitä, että Einar ja Lili olisivat eri ihmisiä Ebershoffin oma käsitys siitä, miten transsukupuolisuus toimii, ajan yleinen käsitys vai perustuuko se Lili Elben omiin kertomuksiin. Toivon todella, että kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, sillä muissa tapauksissa tämä ei ole hyväksyttävää. (Miksi? Siksi, että tavallisesti transsukupuolinen ihminen on se sama ihminen nimestään, pronomineistaan ja ulkonäöstään riippumatta, hänen sukupuolensa vain on syntymässä arvattu väärin.)

Lili Elbe oli sukupuolenkorjauksen pioneereja ja hänen tarinansa kertominen on tärkeää. Tutustuin kirjan luettuani hänen Wikipedia-artikkeliinsa, ja totesin Ebershoffin tehneen joitain muutoksia, mutta tarinan ydin toki pysyi samana. Myös tämä Telegraphin artikkeli on lukemisen arvoinen, mikäli Elben historia kiinnostaa. Kuten näistä lähteistä ja kirjastakin käy ilmi, on mahdollista, tosin epäselvää, että Elbe oli intersukupuolinen (eli hänellä oli jo syntyessään miesten ja naisten lisääntymiselimiä - Elben tapauksessa hänen ulkoiset lisääntymiselimensä olivat miehen, ja lisäksi hänellä mahdollisesti oli alikehittyneet munasarjat). Intersukupuolisuus ei toki tee Elben sukupuolikokemuksesta lainkaan vähemmän arvokasta tai aitoa, mutta se vähentää kirjan arvoa transsukupuolisuudesta kertovana, kuten sitä yleensä markkinoidaan. Pitämällä Elben intersukupuolisuutta faktana kirja nimittäin antaa helposti ymmärtää, että mikäli munasarjoja ei olisi löytynyt, Elbe ei olisi eikä ikinä voisi olla oikeasti nainen. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä sukupuolemme ei ole riippuvainen biologiastamme, eivätkä transihmiset ole joko intersukupuolisia tai huijareita. Transsukupuolisuus ja intersukupuolisuus ovat omia ilmiöitään, jotka molemmat kaipaavat kipeästi medianäkyvyyttä, mutta niiden sekoittaminen tällä tavalla voi olla erittäin vahingollista.

Sanoakseni jotain kirjasta itsestään: se on kauniisti kirjoitettu ja välittää yksinkertaisilla vedoilla selkeää kuvaa 1900-luvun alun Kööpenhaminasta ja Keski-Euroopasta. Kirjan tunnelma on hyvin omalaatuinen - herkkä, hiljainen, hieman kolkkokin. Sen hahmot ovat persoonallisuuksia, kaikki erilaisia ja kaikki kovin kiehtovia. Kun otetaan huomioon nämä kirjalliset ansiot, sekä Ebershoffin valitseman tarinan merkitys yhteiskunnalle, pidin Tanskalaisesta tytöstä kovin. En vain aina pitänyt tavasta, jolla se käsitteli aihettaan.

Kolme tähteä.

Tanskalainen tyttö vie yhden itseoikeutetun kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja yhden kohdan 2017-haasteesta.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Syystäkin hehkutettu: George

Alex Gino: George. Scholastic, 2015. S. 215.

Georgesta kuulin ensi kerran viime kesänä (vai sitä edellisenä?) kun se oli GayYA Book Clubin luettavana. Seurasin Twitter-keskustelua kirjasta, jota kehuttiin paljon, ja painoin sen mieleeni. Kun kävin lähikirjastoni lastenosastolla etsimässä materiaalia erästä koulutehtävää varten, George ponnahti hyllystä silmilleni ja otin sen mukaan.

10-vuotiaan Georgen koululuokka tekee näytelmän, jonka päähenkilö on Charlotte-niminen hämähäkki. George jumaloi Charlottea ja haluaa esittää tätä, mutta opettaja ei anna: Georgehan on poika, eikä poika voi esittää tytön roolia. Georgella on kuitenkin salaisuus: ei hän ole mikään poika, kaikki muut vain luulevat niin. Saadakseen haluamansa roolin Georgen on kerrottava salaisuutensa parhaalle ystävälleen, ja yhdessä he laativat suunnitelman, jonka avulla George pääsee sekä esittämään haluamansa roolin että olemaan se, kuka hän oikeasti on.

Georgessa on kaikki kohdallaan. Kirja on liikuttava tarina nuoren transtytön elämästä. Se on täynnä lapsuuden normaaleja piirteitä, kuten tyhmät sisarukset, ikävät pojat koulussa ja upea paras ystävä; lisäksi se kertoo siitä, mitä on tulla kohdelluksi aina jonakuna toisena. Suurin osa ihmisistä on cis-sukupuolisia, eli syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa identifioituvia, emmekä usein ajattele miten paljon sukupuolittunutta kieltä ja käytäntöjä noudatamme arkipäivässä. George kuitenkin tuo huomiota siihen, kuinka vahingollista ihmisten sukupuolen olettaminen voi olla, ja miten pahalta se voi tuntua. Ja silti kirja on sukupuolisensitiivisesti kirjoitettu, eikä kerronta väärinsukupuolita päähenkilöään kertaakaan: Georgeen viitataan aina tyttönä, ja pronomineilla she/her/hers, kuten on hänen sukupuoli-identiteettinsä mukaan oikein. George on erinomainen esimerkki siitä, miten transihmisistä kirjoitetaan sensitiivisesti ja heidän oikeuksiaan kunnioittaen. Kirjailija Alex Gino on muunsukupuolinen, joten hänellä on hyvät edellytykset kirjoittaa transkokemuksesta oikein.

Vaikka George on lastenkirja, se ei tuntunut siltä muuten kuin päähenkilöiden iän puolesta. Kirjoitustyyli on yksinkertainen, mutta ei alentuva tai lapsellinen - minulle ei kertaakaan tullut kirjaa lukiessani sellainen olo, että "tämä on nyt suunnattu nuorille lukijoille". Tarina edistyy nopeasti ja hahmot ovat ihastuttavia ja samastuttavia aina Georgen parhaasta ystävästä Kellystä hänen äitiinsä ja koulunsa rehtoriin saakka. Kirja on nopeasti luettu, mutta jättää lämpimän muiston ja paljon päässä jyllääviä uusia ajatuksia. Jos törmäät Georgeen jossain, ole niin kiltti ja lue se. Tässä pelissä voit vain voittaa.

Viisi tähteä, ja yksi kohta HelMet 2017 -haasteesta.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kaunis ja koskettava: Unbecoming

Jenny Downham: Unbecoming. David Fickling Books, 2015. S. 437.

Valitsin Unbecomingin kesällä Lontoosta osana Chrystalin syntymäpäivälahjaa minulle. Olin aiemmin lukenut Downhamin You Against Men ja ollut niin vakuuttunut, että luotto oli korkealla tätäkin kirjaa kohtaan - eikä suotta.

Katie ei tiennyt, että hänellä on isoäiti, ennen kuin tämä muuttaa Katien kotiin miehensä kuoltua. Katien äidillä on ollut äärimmäisen huonot välit omaan äitiinsä, eikä yhteiselo muistisairaan Maryn kanssa lähde sujumaan kovin hyvin. Katie kuitenkin löytää yhteyden Maryyn, vaikka hän samalla joutuu navigoimaan ensimmäisiä ylioppilaskirjoituksiaan, ihastumistaan väärään henkilöön, koulussa syrjityksi joutumista ja ylikontrolloivaa äitiään. Pikkuhiljaa Maryn tarinoista paljastuvat vaietut perhesalaisuudet, jotka saavat Katien katsomaan niin äitiään, Marya kuin itseäänkin uudessa valossa.

Unbecoming on todella koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, heidän elämästään, ongelmistaan ja pitkään vaietuista tarinoistaan. Downham ei todellakaan pettänyt, vaan hänellä on selvästi taito kertoa tarinoita, jotka vetoavat ainakin minuun hyvin syvältä. Kirja käsittelee muistisairautta sydäntäsärkevästi, mutta asiallisesti. Sekä huonot että hyvät hetket tulevat huomioiduiksi. Suvussani esiintyy Alzheimeria, ja vaikkei kukaan läheiseni olekaan toistaiseksi sairastunut, aihe askarruttaa minua ja se oli yksi syy siihen, että tämä kirja on minulle tärkeä.

Katien ponnistelu oman sosiaalisen asemansa ja erityisesti oman seksuaalisen suuntautumisensa kanssa on myös kauniisti kirjoitettu sivujuoni. Monissa HLBT+ -kirjoissa hahmon seksuaalinen suuntautuminen on tarinan keskiössä, mutta on myös ihanaa lukea teoksia, joiden päähenkilö nyt vain sattuu olemaan sateenkaariväkeä. Seksuaalisuutta käsitellään kirjassa myös Maryn nuoruusmuistojen kautta - niissä esillä on toisenlainen normeja uhmaava seksuaalisuuden muoto, kun 1950-luvun tyttö ei pelkää osoittaa kiinnostustaan miehiin eikä sopeudu ajalle tyypilliseen kainon nuoren naisen muottiin.

Kirjan kolmesta naisesta Katien äiti jää lukijalle etäisimmäksi, sillä Katien ja Maryn tutustuessa toisiinsa äiti esitetään toistuvasti ahdasmielisenä ja kontrolloivana, omaa äitiään syyttä vihaavana pahiksena. Kirjan loppupuolella hänkin kuitenkin saa oman tarinansa kuuluviin ja yksipuolisen kuoren alta paljastuu loppuun asti mietitty kokonaisuus, joka istuu puuttuvana palasena sekä hänen oman äitinsä että hänen tyttärensä tarinaan.

Unbecoming on äärimmäisen hahmovetoinen kirja, ja sen hahmot ovatkin niin upeasti kirjoitettuja ja samastuttavia, ettei kirjan lukemiseen mene pitkään. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on itkettävä, naurattava ja ajatuksia herättävä varmasti kaikenikäisille lukijoille - suosittelen lämpimästi.

Viisi tähteä, ja neljä kohtaa HelMet 2017 -haasteesta.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Viimeistä kertaa: Annan jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset. WSOY, 2010. S. 430 (liitteinen 441). Englanninkielinen alkuteos The Blythes Are Quoted julkaistu vuonna 2009.

Pitempiaikaiset lukijani tietävät, että olen suuri L. M. Montgomeryn ja muiden tyttökirjailijoiden ihailija. Tarkoituksenani on kerätä koko Montgomeryn tuotanto ajan kanssa, ja olenkin jo melko hyvissä kantimissa. Annan jäähyväiset hyppäsi silmilleni kirjastossa, enkä ollut ikinä ennen edes kuullut kirjasta, saati nähnyt sitä, joten se piti tietenkin heti ottaa mukaan.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jossa Blythen perhe ei ole pääosassa, mutta he esiintyvät vähintään mainintoina kaikissa novelleissa. Novellit sijoittuvat ajallisesti aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun Annan lapset ovat vielä lapsia, ja aikaan sen jälkeen, kun Annalla on jo lapsenlapsiakin. Novellit kertovat Glen St. Maryn ja lähikylien väestä, niin lapsista, vanhuksista kuin aikuisista, heidän elämästään ja ongelmistaan. Blytheistä aina puhutaan, välillä hyvään ja välillä huonoon sävyyn. Englanninkielinen nimi The Blythes Are Quoted (karkeasti "Blythejä lainataan") onkin hyvin kuvaava. Novellien välissä on Annan ja hänen poikansa Walterin kirjoittamia runoja, ja perheenjäsenten kommentteja niihin.

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se palaa elävästi Montgomeryn aiempien teosten tunnelmaan, Prinssi Edvardin saaren romantisoituun elämään jossa kaikki on aina lopussa hyvin. Tarinoista löytyvät Montgomerylle tyypilliset haaveilijalapset, pitkään lykätyt avioliitot, katkerat vanhukset, äkkirakastumiset ja tietenkin kaikkitietävä Anna Blythe. Kuten jo sanoin, perhe mainitaan joka tarinassa, ja vaikka kaikki päähenkilöt eivät pidä heistä, yleensä lähistöltä löytyy kuitenkin joku, joka on valmis ylistämään Blythejen ylivertaista elämää ja viisautta. Tätä tapahtuu kirjassa niin paljon, että minultakin meni hermot muutamaan otteeseen - eivät he nyt niin täydellisiä ole! Toinen asia, mitä minun oli hankala käsitellä, on (ajankuvaan kuuluva) jatkuva seksismi. Erityisesti mieleeni jäi kohta erään novellin lopussa. Novellin päähenkilö on nainen, joka on adoptoinut pojan, vaikkei ole naimisissa eikä hänellä ole kokemusta lastenkasvatuksesta. Hänen ystävänsä tohtori Granger  on kosinut häntä elämänsä aikana useaan kertaan, ja nainen on aina kieltäytynyt. Novellin lopussa tohtori Granger komentaa (kyllä) päähenkilön menemään kanssaan naimisiin, sanoen jokseenkin näin: "Nyt sinä menet minun kanssani naimisiin eikä mitään vastalauseita!" Tämä ei ollut suinkaan ainut avoimen seksistinen kohta kirjassa, mutta järkytti minua eniten. Ei toista voi käskeä tekemään mitään tällaista, edes leikkimielisesti, kuten se on kirjassa tarkoitettu. Alkaa heti taas ahdistaa, kun vain ajattelenkin kyseistä kohtaa.

Ei varmasti yllätä ketään, kun sanon, että näin pitkässä novellikokoelmassa kaikki tarinat eivät ole kovin vauhdikkaita tai kiinnostavia. Monissa on kuitenkin omalaatuisia ja mielenkiintoisia hahmoja, jotka saavat kiinnostumaan kohtaloistaan. Tarinat ovat enimmäkseen sujuvasti kirjoitettuja ja tuttu ja turvallinen paluu Montgomeryn ja Annan maailmaan, viimeistä kertaa. Myöskään suomennoksesssa ei ollut moittimista.

Sananen vielä kirjan julkaisuvuodesta. Kuten ylhäältä näkyy, ei siitä ole kuin vajaa kymmenen vuotta. Tilannetta on selvitetty sekä kirjan alku- että jälkisanoissa: Montgomery lähetti käsikirjoituksen kustantajalleen vain päivää ennen kuolemaansa. Osa tarinoista ja runoista on synkkiä, ja tyyli erilaista kuin Montgomeryn yleensä - kenties kirjailija aavisti kuoleman lähestyvän. Kustantaja kuitenkin päätti järjestellä kirjan uudestaan ja jättää joitain osia siitä pois, ja näin syntyi Tie eiliseen (The Road to Yesterday). Alkuperäinen käsikirjoitus löytyi vasta 2000-luvulla, ja se päätettiin julkaista kokonaisuudessaan, siinä asussa ja järjestyksessä kuin kirjailija itse sen oli tarkoittanut. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että näin tehtiin, sillä kirja antaa kiinnostavan kuvan etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jota Anna-kirjoissa ei käsitellä.

Kolme ja puoli tähteä

Yksi 2016- ja neljä 2017-haasteen kohtaa!

Miten elämästä selvitään hengissä? Sinner

Maggie Stiefvater: Sinner. Scholastic, 2014. S. 385.

Väristys-trilogian itsenäinen jatko-osa Sinner (suomeksi Viettelys) jäi minulta ilmestyessään lukematta, enkä juuri innostunut sen takakannesta. Eräs ystäväni kuitenkin vakuutti minulle, että se on lukemisen arvoinen, ja niinpä pyysin kirjan häneltä lainaan uudelleenluettuani trilogian loppuvuodesta. Hänen suosituksestaan luin kirjan alkuperäiskielellä, sillä ilmeisesti suomennos on melko karmeaa jälkeä.

Kaksi vuotta Ikuisuuden tapahtumien jälkeen Isabel käy sairaanhoitajakoulua Kaliforniassa ja Cole on juuri saanut uuden levytyssopimuksen - Kaliforniasta. Cole on päättänyt vakuuttaa Isabelin, ja Isabel on päättänyt olla tulematta vakuutetuksi. Hän ei kuitenkaan osaa pysyä kaukana Colesta, joka todella vaikuttaa parantaneen tapansa. Oman lisämausteensa soppaan tuo Colesta tosiTV-ohjelmaa kuvaava Baby North, joka on kiinnostuneempi katsojalukuja kasvattavasta draamasta kuin Colen musiikista tai henkilökohtaisista missioista.

Sinnerin lukeminen todella vaati sitä, että olin lukenut trilogian ensin pohjiksi alle, monestakin syystä. Tärkein lienee kuitenkin se, että tiesin miten paljon rakastan Isabelia ja Colea sekä erikseen että yhdessä. En muista enää, mitä ajattelin heistä lukiessani trilogiaa ensimmäisen kerran, mutta epäilen pitäneeni heitä jokseenkin rasittavina. Nyt vanhempana ja kokeneempana kumpikin sai paikan sydämestäni, koska he ovat sarjan ainoat hahmot jotka oikeasti tekivät jotain, ja koska he ovat niin äärimmäisen samastuttavia. Isabel on kyyninen, kuollut sisältä eikä usko rakkauteen, eikä hänellä ole mitään syytä olla mitään muuta. Cole on mennyt helvettiin ja takaisin, mutta löytänyt palasia joista kasata itseään uudestaan, ja tekee parhaansa sillä, mitä hänellä on. On todella lohduttavaa nähdä paperilla kaksi päähenkilöä, joilla on molemmilla massiivisia ongelmia, mutta silti he elävät niiden kanssa ja niistä huolimatta. Tässä kirjassa samaan sarjaan lisätään vielä Leon ja Sofia, jotka molemmat tuntuivat myös heti läheisiltä.

Kuten jo alussa mainittu ystäväni sanoi: "Se ei ehkä ole Maggielta juonellisesti oivaltavin tai hienoin kirja mut jos pitää valita joku sen kirjoista joka on saanut mut eniten tutkiskelemaan itseäni niin se on ylivoimaisesti Sinner." Tähän lausuntoon yhdyn täydestä sydämestäni. Sinner on täynnä kohtia, jotka jäävät mietityttämään ja saavat aikaan uudenlaisia oivalluksia itsestään ja maailmasta. Kirja on jatkuvasti yllättävää ja upeaa luettavaa. Olen myös sitä mieltä, että näin hahmovetoisessa kirjassa kuin Sinner ei välttämättä tarvitakaan monimutkaisia juonikuvioita. Sisältö tulee muualta.

Koen, etten osaa lainkaan kattavasti selittää, miksi tämä kirja puhutteli minua niin syvältä. En tiedä, miten sanoittaisin tämän tunteen siitä, että tässä kirjassa kaikki on vain niin kohdallaan. Siinä missä muut Väristys-kirjat saavat siirtyä lempikirjojeni joukosta rahvaan joukkoon, saa Sinner kunniapaikan heti Potterien vierestä.

Viisi tähteä.

Neljä kohtaa HelMetin 2017-haasteesta.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Kuningas järkäleiden joukossa: Taru sormusten herrasta


Hei taas pitkästä aikaa! Koulu on jälleen vienyt minut mukanaan ja sekä lukeminen että bloggaaminen on jäänyt vähiin, mutta yritän nyt saada nämä muutamat postaukset ulos ennen kuin jono jälleen kasvaa entisiin mittoihinsa. Ensimmäisenä kovimman luokan klassikkokamaa.

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. WSOY, 1973-1975. S. 893 (liitteineen 981). Englanninkielinen alkuteos The Lord of the Rings julkaistu vuosina 1954-1955.

Luettuani loppuun Mercy Fallsin sudet olin edelleen vanhempieni luona ilman hyllyäni täynnä vielä lukemattomia kirjoja: oli siis aika turvautua toiseen uudelleenlukuun. Harkitsin Varjojen kaupunkeja, kun äkkiä muistin, että olen vuosikaudet luvannut itselleni ja ympäröivälle maailmalle lukea uudestaan Tarun sormusten herrasta. Joululoma tuntui täydelliseltä ajankohdalta tätä projektia varten, ja sainkin Sormuksen ritarit laskettua vielä edellisen vuoden kirjasaldoon. Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat sitten vuoden 2017 ensimmäiset kirjat.

Sananen kirjojen jaosta. Aion arvioida koko trilogian yhtenäisenä teoksena, sillä sellaiseksi Tolkien sen kirjoitti ja sellaisena hän olisi sen julkaissut, jos olisi saanut kustantajansa suostumuksen. Aion kuitenkin laskea sen saldoihini kolmeksi eri kirjaksi kuten jo kävi ilmi, sillä olen ahne teknisesti tässä on kolme eri kirjaa. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin teos on myös sisäisesti jaettu kuudeksi eri kirjaksi, mutta selkeyden vuoksi viittaan näihin "Sormuksen ritarien ensimmäinen/toinen osa" tapaan.

Luin tämän tiiliskiven viimeksi noin 12-vuotiaana, ja nyt voin varmasti sanoa, että olin liian nuori. Kärsivällisyyteni ei riittänyt Tolkienin tyylille, enkä ymmärtänyt tarinaa muutenkaan kovin hyvin. Tämä toinen lukukerta oli siis positiivinen yllätys, sillä tarina edistyi paljon sujuvammin kuin olin muistellut ja jotenkin koko hommassa oli paljon enemmän järkeä. Olin myös unohtanut isoja paloja koko tarinasta, ja yllätyin välillä kohdista, jotka olivat erilaisia kuin elokuvissa.

Esimerkkitapaus. Ensimmäistä kertaa lukiessani inhosin Kahden tornin jälkimmäistä osaa, joka keskittyy Frodon ja Samin matkaan saattueen hajoamisesta aina Mordorin rajoille. Nyt sainkin yllättyä siitä, että tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon tuossa ajassa, ja vaikka Klonkku ahdistaa minua hahmona, pystyin silti lukemaan tämänkin osan suuremmitta vaikeuksitta. Parasta on se, kuinka Tolkien luo tunnelmaa: Frodo ja Sam ovat jääneet yksin erämaahan ilman mitään keinoa tietää, mitä muualla maailmassa tapahtuu, Klonkun varassa, ja jäljellä vain tehtävä. Muut kantavat heistä huolta, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä he eivät sitä tiedä. Kahden tornin ja Kuninkaan paluun Frodon ja Samin osuudet ovat synkkä kuvaus siitä, miten maailma lopulta tiivistyy yhteen epätoivoiselta tuntuvaan missioon. Frodon fatalistiset lausumat siitä, miten he eivät voi ikinä onnistua ja kaikki on tuomittu kadotukseen, huvittivat minua, mutta tuskin sitä itse olisi kovin paljon pirteämmässä mielentilassa tuossa tilanteessa. Samin horjumatonta optimisia ja energiaa kuitenkin tarvitaan, sillä Frodo yksinään alkaisi nopeasti käydä lukijan hermoille.

Tolkienin tekemä työ laajan maailmansa ja monimutkaisen juonensa eteen on kunnioitettavaa ja arvostan sitä paljon. En kuitenkaan arvosta sitä, miten paljon Tolkien tuntuu väheksyvän naisia. Jokaikinen kirjassa kohdattu naishahmo määritellään ensisijaisesti sen perusteella, että hän on kaunis. Kaikki muut mahdolliset piirteet, kuten rohkeus tai älykkyys, ovat toissijaisia eikä niitä välttämättä mainita lainkaan. Vain ulkonäöllä on väliä. Koko kirjassa on vain kaksi naishahmoa, joilla on edes jokseenkin merkittävä rooli: Galadriel ja Eowyn. Silti Galadrielinkin päätarkoitus tuntuu olevan hänen viehättävyytensä, ja vaikka Eowynillä on tärkeä tehtävä taistelussa, hänen ulkonäöllään, traagisuudellaan ja surullaan mässäillään kaikissa mahdollisissa käänteissä. Kaiken päätteeksi Puuparran tarina entvaimoista on helposti tulkittavissa valitukseksi siitä, miten itsekkäitä ja ahneita naiset ovat halutessaan elämän ilman miehiä, ja halutessaan ja arvostaessaan elämässä eri asioita kuin miehet.

Seikkailutarinana Taru sormusten herrasta on onnistunut, joskin se voisi olla hieman nopeampitempoinen. Aikuinen lukija kuitenkin jaksaa pitää kirjasta kiinni hitaammissakin kohdissa. Tolkien kirjoittaa uskomattoman hienoja ja kylmiä väreitä aiheuttavia taistelukohtauksia, ja Konnun puhdistus oli ehkä suosikkiosioni koko tarinassa. Klassikkoasemansa tämä kirja on ansainnut, vaikka parannettavaa olisikin.

Minulla olisi lisääkin sanottavaa, mutta eiköhän täm arvio ole jo riittävän pitkä. Neljä tähteä.

Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu avaavat siis tämän vuoden kirjasaldon, ja myös vuoden 2017 HelMet-haasteen! Seitsemän kohtaa sain heti sieltä kuitattua.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Koko trilogia kerralla: Mercy Fallsin sudet

Aivan ensiksi tulee sanoa, että tämä on jononi viimeinen postaus!!!!!! Sain sen purettua!

Luin Maggie Stiefvaterin Väristys-trilogian yläasteaikoina, kauan ennen kuin tiesin lainkaan, kuka Maggie Stiefvater on. Myöhemmin tutustuin paremmin häneen ja hänen tuotantoonsa, ja nyt joululomalla päätin palata tämän vanhan suosikkisarjani pariin.


Maggie Stiefvater: Väristys. WSOY, 2010. S. 365. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Shiver vuonna 2009.

Vuosikausia Grace on tarkkaillut läheisen metsän susilaumaa ja erityisesti yhtä, keltasilmäistä sutta - hänen suttaan. Vuosikausia Sam on muuttunut aina kylmän tullessa sudeksi, ja hänen aikansa alkaa olla käymässä vähiin. Kun sudet hyökkäävät teinipojan kimppuun ja järjestetään ajojahti, löytää Grace kuistiltaan vertavuotavan, keltasilmäisen pojan. Heillä on viimein mahdollisuus tutustua toisiinsa kunnolla, mutta syksyn viilenevät lämpötilat uhkaavat viedä Samin lopullisesti takaisin metsään.

On omituista lukea kirjaa, jonka tietää lukeneensa pitkä aika sitten, ja josta tietää pitäneensä hurjan paljon. Trilogian kaikista osista muistin tästä ensimmäisestä selvästi eniten, mutta silti monet asiat tuntuivat tulevan vastaan kuin ensimmäistä kertaa. Huomasin myös, ettei kirja enää ollut aivan niin hyvä kuin yläasteella. Sillä on hetkensä, ja joistain kohdista tunnistin nyt jo niin tutuksi käyneen Stiefvaterin, mutta ylimalkainen mielipiteeni Väristyksestä oli "no joo, ihan ok".

Osan tästä mielipiteestä tekee varmasti suomennos, enkä haluaisi tuomita kirjaa täysin lukematta alkuperäisteosta. Erityisesti käännöksessä minua ärsytti jatkuva puolipuhekieli repliikeissä. Ne ovat enimmäkseen kirjakielisiä, mutta aina välillä mukaan on otettu jokin puhekielinen muoto. Tämä särähti isosti korvaani joka ikinen kerta. Puhekielinen dialogi on mielestäni ihan jees, mutta silloin siitä täytyy pitää systemaattisesti kiinni, eikä tehdä tällaista satunnaista puhemuotojen tiputtelua. En tykkää.

Väristyksestä jää mieleen voimakkaita tunnelmakuvia, ja se oli sen vahvuus jo aiemminkin. Piirakankokkaus keittiössä, läksyt ja kitaransoitto Gracen isän työhuoneessa, karkkikauppa, kirjakauppa... Ne ovat kohtauksia jotka ovat kotoisuudessaan ja lämminhenkisyydessään helposti omaksuttavia ja kadehdittaviakin. Niiden avulla myös isoja paloja tarinasta jää mieleen.

Tarinasta vielä sanoakseni: se on hiljainen eikä pidä itsestään meteliä, mutta viime kädessä dramaattinen ja hurja. Tämä yhdistelmä on melko ainutlaatuinen, vaikka tarina ei ollutkaan kovin mukaansatempaava.

Kolme tähteä.


Maggie Stiefvater: Häivähdys. WSOY, 2011. S. 343. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Linger vuonna 2010.

Arvio sisältää spoilereita edellisestä osasta. 
Kuin ihmeen kaupalla, aviokalvontulehdus on tuonut Samin takaisin ihmiseksi. Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan ole ratkenneet. Samin pitää nyt tottua ajatukseen, että hänellä on tulevaisuus. Gracen vanhemmat tiukentavat otettaan tyttärensä elämästä. Samilla on huollettavanaan Beckin Kanadasta tuomat uudet sudet, Cole ja Victor. Gracen jatkuvasti pahenevan sairastelun myötä parannuskeinon todellisuus alkaa näyttää kyseenalaisemmalta ja kyseenalaisemmalta.

Muistin Häivähdyksestä vähemmän kuin Väristyksestä, mutta muistin tärkeimmän, eli Gracen sairastelun ja sen syyn. Tiedättekö sen tuskastuttavan tunteen, kun lukijana tai katsojana tietää jotain niin itsestäänselvää, ja hahmot käyttävät iän kaiken kyseisen asian ihmettelemiseen ja keksivät ratkaisun vasta ihan lopussa? Siltä minusta tuntui koko tämän kirjan ajan.

Sama kääntäjä, sama ärsyttävä puolipuhekielinen dialogi. Tämä kirja kuitenkin kuulosti jo paljon enemmän tuntemaltani Stiefvaterilta, ja siksi sen lukeminen oli ilahduttavaa. On hauska huomata, kuinka kirjailija kehittyy, eikä edes suomentaja ollut onnistunut tätä pilaamaan.

Tässä arviossa voisin keskittyä enemmän hahmoihin. Ensimmäinen osa on kerrottu Samin ja Gracen näkökulmista, tässä kirjassa mukaan lisätään Cole ja Isabel. Voinko ihan ensiksi sanoa, että luojan kiitos, sillä vaikka Sam ja Grace eivät ärsyttäneet minua ensimmäisessä osassa, olisin tuskin selvinnyt tämän läpi vain heidän kertomanaan. Mitään, toistan mitään, ei tapahtuisi eikä saataisi aikaan ilman Isabelia. Sam keskittyy angstaamaan ja Grace haahuilemaan epämääräisesti ympäriinsä, ja Cole on vielä tässä osassa liian sekaisin ollakseen hyödyllinen ilman liikkeellepanevaa voimaa. Minusta on hienoa, että Sam on miespäähenkilö ja hän saa olla herkkä ja runollinen, mutta rajansa kaikella. Samoin Grace: käytännöllinen matikkanörtti naispääosa on hieno asia, mutta tässä kirjassa hän tuntuu lähinnä olevan kaikista eniten pihalla.

Gracen vanhemmat ovat mielenkiintoinen sivujuoni, joka esitellään ensimmäisessä osassa ja joka kerää tuulta siipiensä alle tässä kirjassa. Koko tyttärensä nuoruuden he ovat olleet poissaolevia ja Grace on saanut pärjätä oman kykynsä mukaan, mutta nyt he päättävätkin alkaa kontrolloida Gracen elämää täysin. Tämä saa ymmärrettävästi niin Gracen kuin lukijan raivoihinsa, mutta valitettavasti oikeutettu raivo ja kunnollinen turhaumien purkaminen nähdään vasta osassa kolme.

Kolme ja puoli tähteä.


Maggie Stiefvater: Ikuisuus. WSOY, 2011. S. 437. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Forever samana vuonna.

Arvio sisältää spoilereita edeltävistä osista.
Colen ensimmäinen onnistunut tiedemieskokeilu pelasti Gracen ja vei tämän sudeksi metsään, muiden ulottumattomiin. Nyt hän jatkaa kokeilujaan tarkoituksenaan löytää todellinen parannuskeino. Asioiden tärkeysjärjestys kuitenkin muuttuu, kun Isabelin isä päättää järjestää helikoptereita ja tarkka-ampujia sisältävän susijahdin päästäkseen laumasta eroon lopullisesti. Samin on saatava Grace ulos metsästä, ja lauma on saatava turvaan.

Lähtökohtaisesti minua ärsytti, kun huomasin, että suomentajaa oli vaihdettu tähän osaan. Lopulta se oli kuitenkin parempi ratkaisu, sillä hermoja raastava dialogi muuttui normaaliksi ja kirjakin oli niin paljon parempi kuin edelliset. Osaksi kyse lienee jälleen kirjailijan kehityksestä, mutta olen kohtalaisen varma, että myös paremmalla suomentajalla on sanansa sanottavana tässä.

Ikuisuudesta en muistanut mitään muuta kuin sen, että susijahtia ollaan järjestämässä. Käytännössä luin siis aivan uutta kirjaa - mieleeni ei edes palautunut mitään sitä mukaa kun luin. Edellisen osan johtopäätökseni kuitenkin vahvistuivat: mitään ei saataisi aikaan ilman Isabelia, ja Sam keskittyy angstaamiseen. Kiinnyin kovasti Coleen tässä osassa, sillä vaikka hän on itsekäs sekopää, viime kädessä hänestä on niin moneen! Eikä hän lopulta olekaan niin kovin itsekäs.

Gracen ja hänen vanhempiensa välinen showdown on hyvin tyydyttävää luettavaa. Oikeastaan sama pätee koko kirjaan: juoni ottaa viimeinkin vauhtia, eikä kukaan ole tuhottoman ärsyttävä, ja kaiken kaikkiaan koko kirja on hyvin onnistunut. Minun kokemuksessani on harvinaista, että trilogia paranee kirja kirjalta, mutta tässä tapauksessa käy juuri niin. Ikuisuus on erittäin mukaansatempaava, se on kaunis ja liikuttava, hauska ja mielenkiintoinen, ja loppu jää juuri sopivan avoimeksi. Tässä kirjassa kaikki on kohdallaan.

Neljä tähteä.

Tällä trilogialla tietenkin kuitataan HelMet 2015 -haasteen kirjatrilogia-kohta!


Sain ystävältäni lainaksi itsenäisen neljännen osan, Sinnerin, joka keskittyy Isabeliin ja Coleen. Koska he olivat suosikkini muutenkin, en malta odottaa että pääsen lukemaan sitä. Sinner on myös minulle kerta kaikkiaan uusi tapaus, jota en ole vielä koskaan lukenut. Odotukseni ovat korkealla!