perjantai 26. helmikuuta 2016

Viime vuoden viimeiset

Huh, viimeinkin. Viimeiset vuoden 2015 puolella lukemani kirjat. (Tiedän, olen säälittävän hidas, mutta pyydän saada huomauttaa, että teen tällä hetkellä hyvin pitkiä päiviä henkisesti kuluttavassa työssä, joten ansaitsen lepohetkeni.) Carry On kuuluu ylioppilaslahjaksi toivomiini ja saamiini kirjoihin, kun taas Lumotun luin Chrystalin suosituksesta.


Kuka muistaa Fangirlin? Tämä on nyt Se Kirja. Se Kirja jota kaikki Fangirlissä Simon Snown tarinaan ihastuneet ovat odottaneet. Se Kirja, jossa kaikki menee niin kuin todellinen fangirl haluaa.

Simon Snow palaa viimeiselle vuodelleen Watfordin velhokouluun alamaissa. Insidious Humdrum kulkee ympäri velhomaailmaa syöden taikuutta, Simonin kasvot yllään, eikä Maagilla (the Mage) ole enää aikaa Simonille. Simon ei myöskään tiedä, mitä hän tekee tämän viimeisen vuoden jälkeen. Kaikilla muilla on sentään perheet apunaan: Simon on yksin. Ainut Normaalien maailmasta tullut velho koskaan. Kaiken lisäksi hänen tyttöystävänsä ei enää halua olla hänen tyttöystävänsä, eikä raivostuttava huonekaveri Baz edes vaivaudu tulemaan kouluun.

Kun luin arvosteluja Carry Onista, ja niissä sanottiin, ettei se ole tosiaankaan samanlainen kuin Harry Potter, minun oli hieman vaikeaa uskoa tätä. Nyt kuitenkin sanon itse aivan samaa. Toki konseptissa on väistämättömiä yhtäläisyyksiä: valittu orpopoika, velhokoulu... mutta Carry On on aivan oma maailmansa. Ilokseni voin myös sanoa, että se maailma on kerta kaikkiaan lumoava ja ilahduttava.

Carry On kärsii hieman tarinansa pituudesta. Se on ikään kuin pitkän sarjan päätösosa, paitsi ettei mitään edeltäviä osia ole, ja niinpä Rowell joutuu tekemään tässä kirjassa paljon selittämistä aiemmista tapahtumista. Tämä hidastaa juonta eikä aina ole niin kiinnostavaa, vaikka onkin tarpeellista. Asiaa auttaa se, ettei Rowell ole rajoittanut kertojanäkökulmiaan, vaan käyttää ketä tahansa kirjan hahmoista milloinkin haluaa. Aluksi tämä häiritsi minua - tarina tuntui pirstaleiselta ja fokusoimattomalta - mutta lopulta se oli parempi näin. Lukija saa tarvitsemansa informaation ilman turhaa luennointia.

Kun kaikki saavat äänensä kuuluviin, lukija myös saa varsin kattavan kuvan kaikista hahmoista. He kaikki elävät omaa elämäänsä ja tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joten pisteet huolellisesta työstä. Kaikista en pitänyt, mutta eihän oikeassakaan elämässä pidetä kaikista ihmisistä. Baz, Penelope ja Simon olivat varmaankin suosikkejani - Agatha ärsytti minua niin paljon, että lopetin yleensä lukemisen, kun tuli hänen lukunsa. Maagista jäi hyvin ristiriitainen kuva, mutta ristiriitaisuus on parempi kuin yksiselitteinen hyvyys tai pahuus. Tämä on henkilöiden tarina, ei tarina jossa on henkilöitä.

Carry On lähtee liikkeelle hieman hitaasti, tai siltä minusta ainakin tuntui, sillä en malttanut odottaa Bazin ensiesiintymistä. Ehkä tämä ei vaivaisi lukijaa, jonka suurin mielenkiinto kirjassa ei kohdistuisi luvattuun homoromanssiin, mutta se lukija en ollut minä. Kun Baz kuitenkin lopulta saapui - Carry On oli kaikkea mitä odotin ja enemmän! Baz on baby ja romantiikan (ja HLBT+ edustuksen) nälkäinen sydämeni nielaisi rakkaustarinan ja varastoi sen kunniapaikalle. Mutta oikeasti! Ajatelkaa, miten siistiä! Tämän mittakaavan nuortenkirjallisuudessa harvoin nähdään seksuaalivähemmistöjä pääosassa, ja siksi tämän kirjan silkka olemassaolo tekee minut super iloiseksi.

Niin, Carry On on täynnä taikuutta ja romantiikkaa, mutta ne eivät ole ainoita aiheita joita Rainbow Rowell käsittelee taidolla ja herkkyydellä. Myös politiikka ja luokkaerot sekä vastaavat vakavat aiheet nousevat esiin ja pistävät lukijan ajattelemaan. Näihinkin asioihin saadaan monenlaisia näkökulmia kertojien myötä, ja sitä joutuu huomaamaan, miten mustavalkoinen ajattelu on helppoa mutta vaarallista. Jopa ärsyttävän Agathan hahmokaari jää mieleen hänen taustansa ja ratkaisujensa takia.

Joistain vioistaan huolimatta tämä on ihana kirja. Olen jo luetellut kasan hyviä asioita, ja niistä viimeisenä haluan mainita loppuratkaisun. Pidin siitä, kuinka erilainen se on. Genren odotusten vastainen, mutta koskettava ja ennen kaikkea uskottava. Viimeistään loppuratkaisu erottaa Carry Onin muista velhokoulukirjoista.

Neljä ja puoli tähteä.
Rainbow Rowell: Carry on. St. Martin's Griffin, 2015. S. 522.



Sain tämän kirjan Chrystalilta lainaksi - luullakseni jossain vaihdossa, jossa lupasin lukea tämän ja hän lupasi lukea jonkin minun kirjani. Ehkä. En ole ihan varma.

Diana Bishop on nuori amerikkalainen historiantutkija, joka yrittää kieltää asemansa kuuluisan Bishopin noitasuvun viimeisenä vesana. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Diana ei ole halunnut mitään tekemistä magian tai muiden olentojen kanssa. Hänen rauhansa kuitenkin rikkoutuu, kun hän tulee pyytäneeksi varastosta käsikirjoituksen, joka kiinnostaa niin noitia, vampyyreja kuin demonejakin. Käsikirjoitus vetää Dianan mukaan olentojen maailman valtataisteluun ja vaaralliseen suhteeseen vampyyri Matthew de Clermontin kanssa. Dianalla ei ole enää vaihtoehtoja: hänen on pakko tutustua maailmaansa ja omiin voimiinsa pitääkseen itsensä ja läheisensä turvassa.

Tunteitani tätä kirjaa kohtaan kuvastaa parhaiten "voi huoh". Harknessin luoma maailma ja olennot ovat kiinnostavia ja juonen keskipisteenä oleva käsikirjoitus sopivan mysteerinen ja erilainen. Hänen hahmoasetelmansa on kuitenkin niin kliseinen, että haluaisin vain pyöritellä silmiäni. Voin vielä elää vastahakoisen valitun sankarittaren kanssa, mutta Matthew koettelee kärsivällisyyteni rajoja. Ensinnäkin: tyttö rakastuu synkkään, salaperäiseen, ylisuojelevaan ja kaiken kaikkiaan raivostuttavan machoon vampyyriin? Oikeasti? Etkö mitään muuta voinut keksiä? Minulla ei ole mitään vampyyreita vastaan, mutta kielletyn rakkauden yhdistettynä edellä luettelemiini hermojakiristäviin vampyyripiirteisiin olen nähnyt liian monta kertaa. Sitä paitsi Matthewn mielialat vaihtelivat kuin raskaana olevalla naisella. Niin ärsyttävä.

(En edes aloita siitä, miten feminismini ei jaksa taas yhtä ylisuojelevaa alfaurosta, jota naisen on pakko totella koska se nyt on hänen luontonsa. Nainen kun voisi aivan hyvin pitää huolen itsestään machojen perään kuolaamisen sijaan. Diana vähän yrittää protestoida, mutta ei tarpeeksi. En arvosta.)

Lumotun toinen iso ongelma on, että Harkness on historijoitsija ja aivan liian tottunut kirjaamaan ylös joka ikisen pikku yksityiskohdan kaikesta. Tätä kirjaa pitäisi saksia reilulla kädellä. Kohtaukset ovat täynnä hidastavaa informaatiota, jolla lukija ei tee kerta kaikkiaan mitään - kuten, millaiset silmälasit portinvartijalla oli - ja juonellekin keskeisiä elementtejä selostetaan yleensä aivan liian perusteellisesti. Olen melko varma, että kirjasta saisi kolmanneksen pois helposti, ja tekstin laatu ja lukukokemus paratuisivat huomattavasti. Myös suomennoksessa oli jonkin verran ärsyttäviä mokia.

Viimeinen valituksen aiheeni on loppu. Tämän pituisen kirjan kuuluisi saada oma juonikaarensa. Tämän pituisen kirjan ei kuuluisi olla johdanto jollekin, mikä selviää loppusivuilla ja varsinaiset tapahtumat alkavat vasta seuraavassa osassa. Ei. Ei ei ei ei. Minulla oli 30 sivua jäljellä, ja ihmettelin, kun viimeistä showdownia ei ollut vieläkään tullut. No eipä sitä tullutkaan. Minulle on ihan ok, jos kirjailija haluaa kertoa tätä tarinaa kolmen osan verran, mutta jokaisella osalla pitäisi silti olla myös oma juonikaarensa. Lumotulla ei ole. (Vertaa esim. Harry Potteriin, jossa on suuri, seitsemän kirjan pituinen juonikaari, mutta joka osalla on myös oma juonensa.) Lumottu on kuuden ja puolensadan sivun johdanto.

Nyt vähän yritystä.

Oli myös asioita, joista pidin. Alun Oxford-kuvaukset ovat ihania, etenkin kun tunnen kaupungin ja saatoin oikeasti nähdä sieluni silmin paikat, joissa Diana käy. Tuli niin kotoisa olo. Dianan tädit ovat todella herkulliset hahmot ja heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Myös heidän keskinäinen suhteensa teki minut iloiseksi arvattavista syistä. Ja kuten jo alussa sanoin, Harknessin luoma maailma yksityiskohtineen on kiinnostava ja raikas versio olentomaailmasta. Noitia ei niin usein enää näekään, ja tämän kirjan demonit ovat todella mielenkiintoisia tapauksia. Suosikkina täytyy vielä mainita Dianan tätien talo. Se on todella oma henkilönsä tässä tarinassa. Ja niin: lyhentämällä ja leikkaamalla, sekä ehkä hieman hahmoja kehittämällä, tämä voisi olla oikein hyvä kirja.

Kaksi ja puoli tähteä.
Deborah Harkness: Lumottu. WSOY, 2012. S. 644. Englanninkielinen alkuteos A Discovery of Witches julkaistu vuonna 2011.

Ylioppilaslahjaksi toivottua ja saatua

Jatkamme siis edelleen vuoden 2015 kirjoilla. Pyysin ylioppilaslahjaksi neljää kirjaa, joista kaksi on tässä postauksessa. Kolmas on seuraavassa ja neljättä en ehtinyt lukea ennen Englantiin lähtöäni. Täällä olen myös ehtinyt lukea melko vähän, töiden takia ja siksi, että olen aloittanut pääsykokeisiin lukemisen.


Pitkän linjan lukijat tietävät rakkaudestani Jane Austeniin ja muistavat ehkä postauksen, jossa intoilin Youtube -sarjasta The Lizzie Bennet Diaries. The Secret Diary of Lizzie Bennet on websarjan kumppani, jossa fanit pääsevät sukeltamaan syvemmälle sarjan tapahtumiin, saavat enemmän tietoa ja henkilökohtaisemman tason paljastuksia. Se on myös mainio modernisaatio romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo.

Tämä on viides formaatti, jossa kulutan tätä tarinaa. Aivan ensimmäisenä näin BBC:n kuusiosaisen tv-sarjan, jota tähdittävät Jennifer Ehle ja Colin Firth. Seuraavaksi näin elokuvaversion, jonka pääosassa on Keira Knightley. Niin paljon kuin häntä rakastankin, pidän silti tv-sarjaa elokuvaa parempana. Elokuvan jälkeen luin alkuperäisen kirjan, ja sen jälkeen katsoin websarjan. Nyt olen lukenut websarjan pohjalta tehdyn kirjan. Tämä on luultavasti ainut tarina koskaan, jota olen päässyt tarkastelemaan näin monelta eri kantilta.

Päiväkirja yltää edeltäjiensä rimalle kevyesti. Se on älykkäästi ja hauskasti kirjoitettu ja ihana lisä websarjalle. Hahmot pitävät websarjassa saamansa äänen ja alkuperäistarinassa saamansa persoonallisuuden, mutta henkilökohtaisempi näkökulma tekee heistä syvällisempiä. Kaikki käänteet ja tapahtumat, joita sarjassa ei käsitellä, nähdä tai ohitetaan nopeasti, tulevat päiväkirjassa esiin.

Alussa kirja tuntuu hieman hakevan tyyliään. Sen on tarkoitus olla Lizzien henkilökohtainen päiväkirja, mutta joissain kohdissa se kuulostaa enemmän yleisölle kirjoitetulta. Tämä ongelma kuitenkin jää taakse ennen puoltaväliä. En voi sanoa, että mikään muu tässä kirjassa olisi häirinnyt minua. Katsoin websarjan vastikään uudestaan, ja minun nähdäkseni aika- ja tapahtumajärjestys piti. Eli jos et ole katsonut sarjaa, voi sarjan ja kirjan hyvin katsoa ja lukea yhtä aikaa. Kirjan voi lukea myös erillisenä, mutta Lizzie puhuu päiväkirjassaan sarjasta niin paljon, että minusta kirjasta saa eniten irti tuntiessaan myös tarinan audiovisuaalisen puolen.

The Secret Diary of Lizzie Bennet oli kaikkea mitä odotin ja enemmän. Websarjan ja/tai Jane Austenin faneille tämä on must-read; muillekin suosittelen lämpimästi. En tiedä, mitä enempää sanoisin. Olen niin iloinen, että sain tämän kirjan käsiini.

Bernie Su ja Kate Rorick: The Secret Diary of Lizzie Bennet. Simon & Schuster, 2014. S. 377.

Saan tällä kirjalla myös yhden vaikean kohdan HelMetin 2015 -haasteesta!



Viime lokakuussa ilmestyi kirja nimeltä The Anatomy of Curiosity - kolmen pienoisromaanin kokoelma, joka sisältää myös kirjoittajiensa kuvaukset kyseisten teosten kirjoittamisprosessista. Sitä edelsi tämä kirja: The Curiosities: A Collection of Stories. (Sitä taas edelsi heidän yhteinen tarinabloginsa Merry Sisters of Fate.)  Pyysin yo-lahjaksi molempia kirjoja, sillä eräs kirjailijoista on rakas Maggie Stiefvaterini, ja kaksi muuta ovat hänen hyviä ystäviään niin työssä kuin muussa elämässä, joten olin kiinnostunut tutustumaan heidänkin teksteihinsä.

Tämä postaus on viikkokausia myöhässä, sillä en osaa laittaa ajatuksiani tästä kirjasta sanoiksi. Pidin siitä hirveän paljon. Stiefvaterilla, Grattonilla ja Yovanoffilla on kaikilla oma, tunnistettava tyylinsä ja tyylilajinsa, mutta kirjassa on silti yhtenäinen tunnelma. Jokaiseen tekstiin tuo kiinnostavan lisän kirjailijoiden kommentit niin tarinan alussa kuin sen marginaaleissa. Tarinat ovat täynnä erikoisuuksia, pieniä ja suuria kummallisuuksia, curiosities, ja joskus loppu kääntää kaiken päälaelleen. On lyhyitä ja pitkiä tarinoita, on scifiä ja fantasiaa ja nykyaikaa, on lohikäärmeitä ja sarjamurhaajia ja kaikkea siltä väliltä.

Nämä kolme äärettömän lahjakasta naista ovat tuottaneet omalaatuisen, kiinnostavan, hauskan ja mukaansatempaavan novellikokoelman, jota lukiessa sekä viihtyy että ajattelee. Heidän omat kommenttinsa kirjoitusprosesseista ja kasvustaan kirjoittajina ovat kirsikka kakun päällä. Tämä on projekti, jollaisen haaveilen toteuttavani joskus omien ystävieni kanssa. Siihen ei riitä pelkät kirjoitetut tarinat; tarvitaan myös lujaa ystävyyttä ja luottoa toisen arvostelukykyyn. Merry Sisters of Fatella on tämä kaikki.

Viisi tähteä.
Maggie Stiefvater, Tessa Gratton, Brenna Yovanoff: The Curiosities. A Collection of Stories. Carolrhoda Lab, 2012. S. 291.