lauantai 31. joulukuuta 2016

Wau, mikä vuosi

Niin hyvässä kuin pahassa, 2016 on ollut melkoinen vuosi. Se alkoi Järvenpään kylmillä kaduilla unohdettuani henkkarit kaverin luo - matkamme kävi siis klubille uutta vuotta viettämään, mutta oman ajattelemattomuuteni vuoksi vuosi sitten vaihtuikin ulkona raketteja katsellen. Eipä ollut huono tapa tuokaan, varsinkin kun onneksi ystäväni olivat niin ihania, että jäivät kanssani ulos odottamaan kyydin noutaessa lompakkoani kaverin luota :D

http://images.all-free-download.com/

Tätä kirjoittaessani on vuoden vaihteeseen vielä vajaat kuusi tuntia, eikä tällä kertaa ole pelkoa yöllisistä ulkoiluista. Olen nimittäin rauhallisesti kotona vanhempieni kanssa kuuntelemassa rakettien räiskettä ja syömässä blinejä. Luen Tarua Sormusten Herrasta ja mahdollisesti katson Netflixistä Shadowhuntersin ensimmäistä tuotantokautta, toinen kausi nimittäin alkaa kolmas päivä.

Näiden kahden illan väliin on kuitenkin mahtunut kokonainen ja aika mieletön vuosi. Kuusi ja puoli kuukautta au pairina Englannissa muuttivat elämääni ja minua hurjasti, ja varmasti osaksi tavoilla, joita en itsekään vielä huomaa tai ymmärrä. Opin paljon itsestäni ja siitä, mitä haluan elämältäni. Aika oli henkisesti raskas, mutta myös palkitseva, ja kokemus niin ainutlaatuinen, etten sitä pois vaihtaisi vaikeuksista huolimatta.

Syksy on kulunut vähintään yhtä uusissa tunnelmissa muutettuani pysyvästi pois lapsuudenkodistani ja ensimmäiseen omaan asuntooni Tampereelle. Yliopiston aloittaminen on ollut upeaa ja innostavaa - toki stressaavaakin, mutta lähinnä upeaa ja innostavaa. Tunnen itseni aivan eri ihmiseksi kuin vuosi sitten, mutta hyvällä tavalla. 2016 ei ollut helppo vuosi, mutta se oli ehdottomasti kaiken arvoinen.

 Uutisarvoisista tapahtumista itseäni koskettivat eniten Alan Rickmanin ja Carrie Fisherin poismeno, ja ahdistivat eniten Brexit ja Yhdysvaltain vaalitulos. Marraskuun yhdeksäs oli vaikea päivä, mutta sieltäkin noustiin - noustaan - ja se tehdään, mitä voidaan. En kuitenkaan tässä mene aiheeseen syvemmälle, sillä tämähän on kirjablogi eikä yhteiskunnallinen blogi.

Minä alkuvuodesta Lontoossa
Minä loppuvuodesta asunnossani























Joten, aika siirtyä kirjoihin! Lukemisen määrän osalta tämä on ollut kerrassaan surkea vuosi, mutta laadun kannalta paljon parempi. Kaikki nämä elämänmuutokset ja Netflix ovat vieneet aikaani ja huomiotani siinä määrin, että niin lukeminen kuin postaaminen on jäänyt historiallisen vähiin. Tässä teille Hirveän Tieteellinen Tilasto:

Tämä vuosi käsittää
  • 30 postausta, joista
  • yksikään ei ole heinäkuulta, lokakuulta tai marraskuulta
  • 5 on tammikuulta
  • ja 13 on joulukuulta, kun aloin parantaa tapojani
En ole taaskaan saanut arvioitua vielä kaikkia tämän vuoden kirjoja, mutta luettujen kirjojen yhteismäärä on myös

30

Tästä on tietenkin poisluettu kaikki ne lastenkirjat, jotka luin ja luin uudestaan au pair -aikanani. 

Yksi parhaita puolia Eglannin-ajassani oli se, miten paljon hyviä kirjoja sieltä sai ja miten halvalla! Olen laskenut jälkikäteen ostaneeni sieltä noin 20 kirjaa, enkä kadu yhtäkään niistä. Monet olen jo lukenut, osan arvioinutkin, ja moni näistä ostoksista on sellaisia, joita ei Suomesta varmaan saisikaan.

Kirjahyllyni vanhempieni luona alkuvuodesta
(moni näistä kirjoista on nykyään Tampereella)
Tampereella nyt


Englannissa



































Syksy 2015 ja koko tämä vuosi on ollut kasvamista omaan HLBT+ identiteettiini; ensin sen selvittelemistä, sitten siihen tottumista, ja sitten lisää selvittelemistä. Aina on uutta opittavaa ja tiedettävää. Niinpä olenkin erityisesti nauttinut siitä, että olen saanut tänä vuonna kohdata itseni ja kaltaiseni kirjojen sivuilla useammin kuin koskaan aiemmin. Se tuo uskomattoman kuulumisen ja kelpaamisen tunteen. Representation matters, niin kuin englanniksi sanotaan.


London Pride 2016
Pride-paraatista























Blogia en ole ajatellut sen kummemmin uudistaa, mutta nimimerkkini aion vaihtaa. Sezzie on vanha, eikä ole pitkään aikaan ollut oikein oma. Niinpä tästä postauksesta eteenpäin bloggaan nimellä Ereita. Myös blogin nimen vaihtaminen saattaa käydä jossain vaiheessa ajankohtaiseksi, mutta sillä ei ole niin hätä.

Ensi vuodesta en oikein osaa sanoa vielä mitään, noin niinkuin kirjojen kannalta tai ehkä muutenkaan. Jatkan 2015- ja 2016 -HelMetin kirjahaasteiden täyttämistä, ja koska olen auttamattomasti koukussa, lisään listaan myös 2017 -haasteen. Aion pysyä paremmin postauksieni tahdissa, ja lukea paljon uusia, kiinnostavia kirjoja - ehkä jonkin uusinnankin, jos niikseen tulee. Sen näkee sitten.

Lähinnä odotan ensi vuodelta hieman rauhaa ja hiljaisuutta. En uutisten puolella, sillä olen kohtalaisen varma siitä, että 2016 oli vain alkusoittoa, ja tästä tämä nyt pahenemaan vasta lähteekin. Omalta elämältäni kuitenkin toivoisin hieman vähemmän vuoristorataa tänä vuonna, ja enemmän aikaa istua nojatuolissa ja lukea kirjaa.

Rauhallista ja ilontäyteistä vuotta myös kaikille lukijoilleni!

https://www.colourbox.com/

perjantai 30. joulukuuta 2016

Vähäeleisyydessään kaunis: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012. S. 330.

Tämä kirja on ollut lukulistallani yläasteelta asti, mutta syystä ja toisesta jäänyt jonoon vielä sittenkin kun olin sen joululahjaksi saanut. Äitini sen luettua, ja lämpimästi suositeltua, avasin viimein nämä siniharmaat kannet enkä pettynyt.

Vesi on vähissä. 17-vuotiaasta Noriasta on isänsä opissa tulossa teemestari, muinaisen ja arvostetun ammatin harjoittaja, kun isä paljastaa hänelle suuren ja tarkoin varjellun salaisuuden: tunturin sisällä piileksivän lähteen. Mikäli perheen salaisuus ikinä paljastuu, ovat Noria ja hänen perheensä suuressa vaarassa, sillä veden piilotteleminen on rikoksista suurin. Ankara sotilasvalta vahtii kaikkien toimia, ja vesiannosten pienentyessä myös teemestarin taloa valvotaan entistä tiukemmin.

Teemestarin kirja on uskomaton kuvaus mahdollisesta, ellei jopa todennäköisestä tulevaisuudesta, jossa nykyisestä Suomesta on jäljellä enää auringon paahtamat pohjoisimmat osat. Väki on köyhää ja epätoivoista, tarvikkeita kaivellaan jättimäisestä muovihaudasta ja meidän aikamme teknologia totta enää taruissa. Noria on kiinnostunut entisajoista ja siitä, miten ihmisillä oli tapana elää ennen lopullista katastrofia, mutta hänen ystävänsä Sanja ei tätä intoa ymmärrä. Miksi välität heistä, Sanja kysyy; eiväthän hekään välittäneet meistä. Tämä lausahdus iski syvälle.

Kirjan kieli on kaunista ja helposti eteenpäin soljuvaa. Se on runollista tavalla, johon Iida Sammalisto varmaankin Tähtimosaiikissaan pyrki, mutta ei yltänyt. Itärantakin on debyyttikirjailija, mutta tietää selkeästi paremmin mitä tekee, ja osaa käyttää tyyliään herättämättä siirappisuuden yliannostusta lukijassa. Kirjassa on paljon tunnelmaa, mutta vähän kuvailua - Itäranta osaa maalata juuri oikeat vaikutelmat muutamalla tarkkaan harkitulla siveltimenvedolla.

Minun on edelleen hieman vaikea ymmärtää, miten jäin niin täysin koukkuun, vaikka tarina oli niin vähäeleinen. En ole koskaan lukenut mitään tämän kaltaista, mutta se oli täydellisen kiehtovaa ja lumoavaa. Sydäntäsärkevä tarina pitää otteessaan loppuun asti, ja välillä juoni suorastaan laukkaa eteenpäin, vaikka kerronnan tahti pysyykin rauhallisena, harkittuna. Pidän erityisesti siitä, miten kirjassa kerrotaan yhden kylän yhden tytön tarina, ja dystooppinen maailma jää taustalle, selvästi suunniteltuna mutta tarinan kannalta epäolennaisena tekijänä.

Teemestarin kirja on parhaita ikinä lukemiani kirjoja. Toivon, että sille ei tule jatko-osaa, sillä se on itsessään kaikki, mitä se ikinä tulee tarvitsemaan.

Viisi tähteä.

Kaiken lisäksi saan tällä kirjalla kolme kohtaa HelMetin haasteista! Kaksi 2015- ja yhden 2016-puolelta.

"Extraordinarily gay and extraordinarily YA": You Know Me Well

Nina LaCour & David Levithan: You Know Me Well. MacMillan, 2016. S. 247

Unohdin eilen kirjoittaa, mutta jonon purku jatkuu. Nyt vuorossa Brightonista ostamani You Know Me Well, joka sai niin loistavat arvostelut suosikkisaitiltani Gay YA:lta että pakkohan siihen oli tarttua. Otsikon lainaus on kirjailija David Levithanilta, kun hän signeerasi kappaleen tätä kirjaa Gay YA:lle. Signeerauksen saattena luki: “To The GayYA Team: This book is extraordinarily gay and extraordinarily YA, so it’s perfect for you.” Enough said, ajattelin minä ja ostin kirjan.

Kate ja Mark ovat istuneet vierekkäin matikantunnilla koko vuoden, mutta eivät ole ikinä puhuneet. Eräänä kesäyönä San Franciscon Pride-viikon alussa he kuitenkin kohtaavat baarissa Katen juostua pakoon tilaisuutta tavata pitkäaikainen etäihastuksensa Violet ja Markin seuratessa vierestä, kuinka hänen paras ystävänsä Ryan ihastuu toiseen poikaan. Markin ja Ryanin suhde on ollut monimutkainen ja kumpuileva, mutta Mark on antanut ystävälleen aikaa, kun taas Kate on haaveillut Violetista niin kauan, että unelmien muuttuminen todeksi on hänelle liikaa. Tästä alkaa ystävyys, jota kumpikaan ei odottanut.

You Know Me Well ei ole kovin paksu kirja, mutta se on viisas ja monitahoinen. Sen pääosassa on tämä minulle niin tärkeä aihe, jota aina peräänkuulutan: ystävyys. Vielä parempaa on se, että kirjan ystävykset ovat molemmat HLBT+, kuten suurin osa kirjan hahmoista. Totuushan on se, että me tunnemme omat ihmisemme, ja keräännymme ystäväporukoiksi joskus jo ennen kuin kukaan tai kaikki tietävät omasta seksuaali-identiteetistään. Niinpä se, että kirja kuvastaa tätä todellisuutta kuten se on, on äärimmäisen tärkeää. En enää koskaan halua lukea kommentteja siitä, miten on epäuskottavaa jos kirjassa tai elokuvassa on enemmän kuin yksi queer hahmo. Tämä on paljon uskottavampaa.

Minulle jäi erityisesti mieleen kohta, jossa Kate pohtii suhdettaan lapsuudenystäväänsä Lehnaan. Hän puhuu siitä, kuinka ystävien muutosta voi olla vaikea hyväksyä, jos pitää aitona ja oikeana vain sitä versiota ihmisestä, johon itse tutustui. Tämä iski minuun syvälle, ja Katen ja Lehnan suhteen kehitys olikin parhaita asioita koko kirjassa. Vaikka jonkun ihmisen kanssa olisi paljonkin hyviä muistoja, ei se tarkoita, että he omistavat sinut koko loppuiäkseen.

Kate ärsyttikin minua välillä, mutta kaiken kaikkiaan hänen motiivejaan ja mielenliikkeitään pohditaan kirjassa hyvin syvällisesti ja tyydyttävästi. Katen kautta opin myös jotain itsestäni, ja luulen että tämä pätee aika moneen lukijaan. Sellaisetkin asiat, joita haluamme, voivat olla pelottavia ja niitä voi olla vaikea käsitellä, ja se on ihan ok.

Markin ja Ryanin suhde on hyvin erilainen kuin Katen ja Lehnan, mutta sekin katsauksen arvoinen. Heidän tilanteensa on vaikea ja epäselvä, ja siihen liittyy paljon ääneen lausumattomia kysymyksiä ja loukattuja tunteita. Tämä sivujuoni on jälleen hyvä muistutus kommunikaation tärkeydestä, mutta toisaalta myös siitä, ettei ystävyyttä yleensä kannata uhrata kateuden, katkeruuden eikä välttämättä edes rakkauden alttarilla.

Tästä lyhyestä opuksesta olisi hurjasti sanottavaa, mutta arviolla taitaa olla jo nyt melko paljon pituutta. Viimeistelen siis sanomalla, että kirja on upea, kaunis ja todenmakuinen, ja herätti minussa halun matkustaa jonain päivänä San Franciscoon.

Viisi tähteä.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Kun mahdoton on mahdollista: Six of Crows

Leigh Bardugo: Six of Crows. Indigo, 2015. S. 491

Kiinnostuin Leigh Bardugon tuotannosta luettuani tämän haastattelun, ja hieman epäröiden mutta kiinnostuneena päädyin ostamaan Six of Crowsin viimeisellä Lontoon-reissullani kesällä. Luin sen alkusyksystä, eikä epäröidä tosiaan olisi tarvinnut.

Kaz Brekker, nuori jenginjohtaja ja kaupungin kauhu, saa tarjouksen käsittämättömästä summasta rahaa vastineeksi mahdottomasta työstä. Hänen on koottava itselleen joukkue, joka on tarpeeksi uhkarohkea, riittävän epätoivoinen ja ennenkaikkea uskomattoman taidokas onnistuakseen murtautumaan maailman suojelluimpaan ja vahvimpaan linnoitukseen. Ja ihan kuin riskejä ei olisi jo tarpeeksi, panoksena pelissä on äärimmäisen vaarallinen uusi huume, joka valloilleen päästessään suistaisi koko maailman raiteiltaan.

Bardugon luoma maailma koostuu useista eri maista jotka kukin omalla tavallaan muistuttavat tätä meidän maailmaamme. Six of Crows alkaa Amsterdamin jalanjäljissä kulkevasta Kerchin pääkaupungista Ketterdamista, jossa jengit kilpailevat reviiristä ja asiakkaista uhkapeliluoliinsa ja ilotaloihinsa. Päähenkilöiden joukko on kuitenkin värikäs ja monitahoinen: Kazin lisäksi on tummaihoinen Jesper, pohjoisesta Fjerdasta kotoisin oleva Matthias, Ravkan grishoihin kuuluva Nina, vaeltavan kansan Sulien tytär Inej ja Ketterdamin oma kauppiaan poika Wylan. Vaikka maiden kulttuureissa on havaittavissa yhteyksiä oman maailmamme kulttuureihin, on Bardugo tehnyt luomistyönsä huolella silkan tylsämielisen kopioinnin sijaan. Niinpä jo kirjan maailmassa riittäisi kiehtovaa tutkimista pitkäksi aikaa.

Kirjan hahmot ovat monipuolisia, ja niin on juonikin. Mahdoton murtautuminen ja ryöstö, uskomattomat ja uhkarohkeat suunnitelmat, joita vaihdetaan lennossa, pitävät jännitystä yllä loppuun saakka. Jos pidät leffoista kuten Ocean's Eleven tai Inception, on tämä kirja varmasti sinua varten. Myös hahmojen keskinäiset jännitteet, suhteet ja ongelmat tuovat kiinnostavan lisämausteensa tapahtumiin.

Grishat ovat Bardugon luoma ihmis... laji? tyyppi? joilla on lahja käsitellä erilaisia asioita, kuten ihmiskehoa, fyysisiä materiaaleja tai tuulta tahtonsa mukaan. Bardugon edellinen trilogia keskittyy grishoihin tarkemmin, mutta sitä ei tarvitse olla lukenut lukeakseen Six of Crowsin - minä en ole (aion kyllä sen lukea). Myös tässä kirjassa grishat ovat tärkeässä osassa, sillä uusi huume jurda parem vaikuttaa juurikin heidän taitoihinsa. He ovat kiehtovia olentoja, ja tuovat taikuuden mukaan sarjaan uudella ja erilaisella tavalla. Heidän kauttaan käsitellään myös tärkeitä teemoja kuten vainoa ja rasisimia.

Omissa korvissani tämä arvioni kuulostaa kovin kliiniseltä, joten haluan vielä painottaa loppuun: tämä on uskomattoman hyvä kirja. Sen maailma on kiinnostava, juoni henkeäpidätyttävä ja hahmot niin etnisesti, seksuaalisesti kuin mielenterveydellisesti monipuolisia ja monitahoisia. Naispäähenkilöt ovat kick-ass mahtavia tyyppejä ja kirjan teemat jäävät mietityttämään pitkäksi aikaa.

Viisi tähteä.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Yhä jatkuvat taistelut: Lies We Tell Ourselves

Robin Talley: Life We Tell Ourselves. MIRAInk, 2015. S. 368

Tämä kirja oli alun perin Libertén bongaama, ja valitsin sen vasta myöhemmin itselleni osana Chrystalin syntymäpäivälahjaa minulle. Alun perin olin kirjasta jokseenkin kiinnostunut, mutta en erityisesti innoissani. Lukemisen myötä ajatukseni kuitenkin muuttuivat, ja tässä on taas kirja, joka on niin tärkeä.

Vuonna 1959 Yhdysvaltain Virginiassa Sarah Dunbar ja hänen pikkusiskonsa Ruth aloittavat ennen valkoisille varatussa Jefferson Highssa kahdeksan muun mustan oppilaan kanssa. He ovat ensimmäiset värilliset Jeffersonin oppilaat ikinä, ja kouluvuosi alkaa vasta tammikuussa, sillä mustien oppilaiden sisään ottamista on vastustettu niin voimakkaasti. Sarah joutuu tekemään ryhmätyötä yhdessä kaupungin pahimman segregaation kannattajan tyttären kanssa, ja he molemmat joutuvat arvioimaan uudelleen arvojaan ja uskomuksiaan.

Lies We Tell Ourselves on uskomaton kirja. Se on hyvin kirjoitettu ja siinä on hieno tarina, mutta ennen kaikkea se on silmiä avaava. Järkytyin toistuvasti valkoisten oppilaiden julmuudesta: miten joku voi vihata toista ihmistä niin paljon vain hänen ihonvärinsä takia! Sarahia ja hänen ystäviään kiusataan, tai ennemminkin kidutetaan, koko ajan. He eivät saa olla hetkeäkään rauhassa, ja heidän pitää iltapäivisin paeta koulun sivuovesta odottavaan autoon, ettei heitä tapettaisi heti jalkakäytävälle päästyään. Henkilökunta väheksyy heidän älykkyyttään, ja luokkansa huiput sijoitetaan alkeiskursseille. Tämä kirja tekee yksityiskohtaisuudessaan sen, mihin yksikään historian oppitunti ei ole pystynyt, eli kuvaa segregaatiota brutaalisti mutta todenmukaisesti, ja vie viestinsä perille.

Kirja on intersektionaalista feminismiä parhaillaan, sillä siinä ei keskitytä vain yhden alistetun ryhmän ongelmiin, vaan molemmat päähenkilöt ovat HLBT+. Tämä tuo tietenkin juoneen vielä aivan uuden vaaran aspektin, sillä vuonna 1959 saman sukupuolen välistä rakkautta ei katsottu hyvällä - saati sitten valkoisen ja mustan tytön välillä! Minusta on hienoa että Talley on uskaltanut tarttua kirjassaan moneen vaikeaan ja polttavaan aiheeseen, ja on vienyt projektinsa läpi onnistuneesti.

Jälkisanoissa Talley kertoo tehneensä paljon taustatutkimusta 50-luvun rotuerottelun lopettamisesta, ja tietenkin ensimmäisistä valkoisissa kouluissa aloittaneista sankarinuorista. Sarah puhuu paljon siitä, kuinka hän kokee, ettei hänellä itsellään ei ole niinkään väliä - hän on vain elintärkeä osa yhteistä asiaa. Ongelmallista tästä tietenkin tekee sen, ettei Talley itse ole musta, sillä hänellä ei ole todellista validiteettia puhua mustan yhteisön sisäisistä konflikteista yhteisen asian suhteen. Mikään kirja ei ole virheetön.

Mietin lukiessani paljon myös sitä, kuinka vähän näistä tapahtumista lopulta on aikaa, ja kuinka nämä taistelut eivät vieläkään ole lopussa. Mustan väestön asema Yhdysvalloissa on edelleen huono, heihin kohdistuu paljon ennakkoluuloja ja sekä rakenteellista että arkipäiväistä rasisimia. Vaikka ketään ei enää haukuta joka aamu neekeriksi koko koulun voimin, ovat nämä tunteet yhä olemassa. On pelottavaa ja surullista, että asiat tuntuvat muuttuvan vain pinnallisesti.

Viisi tähteä, sillä tämä on niin uskomaton ja tärkeä kirja.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Eeppisen avaruustrilogian eeppinen päätös: Kausaalienkeli

Hannu Rajaniemi: Kausaalienkeli. Gummerus, 2015. S. 421. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Causal Angel vuonna 2014.

Joulun pyhät ovat ohitse ja postausjonon purkaminen jatkuu! Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogia (edeltävät osat: Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas)on kulkenut mukanani jo monta vuotta, mutta epäröin viimeisen osan aloittamista silti. En nimittäin ollut varma, saisinko siitä mitään irti - olinko unohtanut kaiken edeltävistä osista. Kirjojen juonet ovat erittäin monimutkaisia ja maailma on niin hi-tech että pelkään aina olevani ihan pihalla. Mutta huoli pois, hyvä se oli!

Mestarivaras Jean le Flambeur onnistui pelastautumaan maapallon viimeiseltä ja täydelliseltä tuholta, mutta onnistui myös siinä rytäkässä kadottamaan matkakumppaninsa, oortilaisen Mielen. Mielen avaruusalus Perhonen on tuhoutunut, joten le Flambeurin on varastettava oma vanha aluksensa takaisin sen nykyisiltä omistajilta Mielen pelastaakseen. Samaan aikaan aurinkokunta on ajautumassa kaikkien aikojen sotaan Sobornostin ja zokujen molempien havitellessa suunnatonta valtaa.

Mikäli synopsis on epämääräinen, pahoittelut; kuten juuri mainitsin, tämän sarjan juonenkäänteitä on hankala pitää mielessään kovin pitkään. Lunttasin vähän netistä ja tein parhaani. Kirjaa lukiessani muistan kuitenkin, että siitä oli kenties helpompi pysyä perillä kuin aiemmista osista, sillä viimeisessä osassa tarina fokusoi zokuihin ja Kaminari-jalokiveen ainaisten uusien juonipolkujen esittelemisen sijaan. Tämä oli mielestäni hyvä päätös, sillä monet asiat kaipasivat sulkua ja päätöstä, ja zokut ovat erittäin mielenkiintoinen huomionkohde.

Kausaalienkeli paljastaa jälleen lisää Mielen ja le Flambeurin historioista ja syventää jo ennestään erinomaisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Myös Josephine Pellegrini saa odottamattoman positiivista huomiota. Oma suosikkini oli kuitenkin ihastuttava, kaikessa tarinoita näkevä zokutyttö Zinda, ja hänen ja Mielen yhteinen sivujuoni ilahdutti minua erityisesti.

Taistelut ja loppuun kiertyvät juonikuviot ovat toinen toistaan eeppisempiä, mutta Rajaniemi pitää paketin uskomattoman onnistuneesti kasassa ja luovii tiensä loppuun, joka jättää hymyn lukijan huulille. En uskalla sanoa, että kyseessä on sarjan paras osa, koska en muista edellisiä enää kovin hyvin, mutta ehkä joskus luen ne uudestaan yhdessä putkessa, ja sitten uskallan sanoa niin.

Viisi tähteä.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Kamala mutta koukuttava: Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku. Otava, 2015. S. 423. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Career of Evil vuonna 2015.

Olen uskollisesti lukenut Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin rikosromaaneja sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet, vaikkakin tämän kyseisen opuksen lukeminen jäi talvesta kesään Englannin ekskursioni vuoksi. Olen suoraan sanottuna hieman hämmästynyt, ettei täksi jouluksi tullut uutta kirjaa, mutta onhan Rowling puuhaillut paljon kaikenlaista tänä vuonna. Jäi vain niin jännään kohtaan...

Nuoria naisia veitsellä silpova sarjamurhaaja vainoaa Lontoon katuja - eikä mitä tahansa katuja, vaan myös Denmark Streetia jolla Cormoran Striken etsivätoimisto sijaitsee. Murhaaja lähettää Robin Ellacottille tappamansa tytön jalan, ja siitä alkaa mahdottomalta tuntuva taistelu aikaa vastaan. Striken menneisyydestä nousee esiin useampi mahdollinen epäilty, joilla olisi sekä motiivi että mielenlaatu uhkauksensa toteuttamiseen. Samaan aikaan Robinin ja Matthewin kihlaus rakoilee, kun Matthwein menneisyydestä paljastuu ikäviä asioita.

Olen pitänyt paljon sekä Käen kutsusta että Silkkiäistoukasta mutta Pahan polku oli mielestäni ehdottomasti sarjan tähänastisista paras. Karmein, mutta paras. Juonen käynnistyminen ei vie tuhottomasti aikaa, kuten edellisessä osassa, vaan asiaan päästään melkeinpä pikavauhtia lukijan nähdessä paitsi Striken ja Robinin, myös murhaajan pään sisään. Juoni pysyy tiiviinä ja jännitys pysyy yllä, sillä mitä enemmän Striken epäillyistä saadaan selville, sitä todennäköisemmältä syylliseltä jokainen heistä vaikuttaa. Välillä kirjaa saa lukea suorastaan henki kurkussa.

Sivujuonissa käsitellään jälleen Robinin ja Striken henkilökohtaista elämää, ja aloin sivu sivulta inhota Robinin kihlattua Matthweta enemmän. Hän on vastenmielinen ja itsekeskeinen ihminen, ja mieleni tekisi paukuttaa sekä häntä että Robinia jollain kovalla esineellä päähän. Nämäkin juonet pitävät otteessaan, sillä tässä vaiheessa tarinaa olen jo niin kiinni henkilöissä, että haluan heidän olevan onnellisia. Robin on mielestäni muuten niin loistava naishahmo, että hänen suhteensa Matthewiin on oikein erikoisen ärsyttävä.

Kirjassa on hauskoja ja lämminhenkisiä kohtauksia, mutta suurelta osin se on jännittävä ja karmeakin. Väkivaltaa kuvaillaan useaan otteeseen hyvin yksityiskohtaisesti, ja kirja sisältää murhien lisäksi myös ainakin pahoinpitelyä ja pedofiliaa. Tämä on hyvä tietää, ennen kuin kirjaan tarttuu, mikäli nämä asiat ovat itselle vaikeita käsitellä.

Viisi tähteä.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Ihana mutta ongelmallinen: The Art of Being Normal

Lisa Williamson: The Art of Being Normal. David Fickling Books, 2015 (tämä painos 2016). S. 353

Keväällä Englannissa ollessani vietin paljon aikaa Waterstonesin eri myymälöissä. Tilasin myös heidän uutiskirjeensä sähköpostiini, ja sieltä taisin ensi kerran bongata The Art of Being Normalin. Jollain Lontoon-reissullani sen sitten ostin, Suomeen palattuani luinkin.

David haluaisi olla Kate. Hänellä on ystäviä ja hyvä perhe, mutta elämän tekee ongelmalliseksi se, että kaikki näkevät hänet poikana, vaikka hän todellisuudessa on tyttö. Katen koulussa aloittaa Leo, vuotta ylempänä. Leo ei paljon puhu ja huhutaan, että hänet erotettiin edellisestä koulustaan mitä erilaisimpien ja toinen toistaan synkempien syiden takia. Kun Kate joutuu ruokajonossa ongelmiin, hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta ja niin alkaa kahden nuoren hidas ja vastahakoinen ystävyys, joka johtaa heidät löytämään uutta niin itsestään kuin toisistaan.

Ensiksi, miksi tämä kirja on ihana. Sen päähenkilö on transsukupuolinen, ja tarina on kaunis ja koskettava kuvaus nuoren transihmisen elämästä. Se on positiivinen ja luo uskoa tulevaisuuteen. Siinä ei myöskään ole pääosassa romanssi vaan ystävyys. Lukiessa itketti useampaan kertaan.

Sitten, miksi tämä kirja on ongelmallinen. Mainitsin What We Left Behindin arvostelussa, että Robin Talley ei ole transihminen, eikä sitä ole Lisa Williamsonkaan. Tämä asettaa heti ilmeisen ongelman: miten cisihminen voisi osata kirjoittaa oikein siitä, mitä ja millaista on olla trans? Miten cisihminen voisi ikinä ymmärtää, mitä se tarkoittaa? Vastaus on yhtä ilmeinen: ei voikaan. Itse pidän transhahmoja kirjoittaessani ohjenuoranani sitä, että jätän nämä merkitykselliset kysymykset transkirjoittajien käsitetäviksi. Voin kirjoittaa transhahmoja, mutta en voi kirjoittaa heitä niin, että väittäisin ymmärtäväni, millaista heidän elämänsä on. Jos hahmoni on trans, hän niin sanotusti sattuu olemaan trans; se ei ole kirjan aihe tai teema. En voi kertoa tarinaa, joka ei ole minun kerrottavaksi.

Sekä Williamson että Talley ovat kuitenkin lähteneet tälle linjalle. On ihanaa, että transhahmoja nostetaan valtavirtakirjallisuuteen, mutta jos ja kun kirjailijat saavat transihmisiltä kritiikkiä teoksistaan, heidän pitäisi muistaa yleisön olevan oikeassa. Williamsonin kirjassa on joitakin niin kirkuvia ongelmia, että minäkin cislukijana huomasin ne.

Isoin ja ehdottomasti ongelmallisin on Katen nimi ja pronominit. Häntä sanotaan toistuvasti Davidiksi ja he/him-pronomineilla vielä senkin jälkeen, kun hän on kertonut valitsemansa nimen ja selkeästi moneen kertaan ilmaissut identifioituvansa naiseksi. Itse käytän tässä arviossa nimeä Kate, sillä normaaleihin hyviin tapoihin kuuluu kutsua jokaista ihmistä hänen itse itselleen valitsemallaan nimellä.

Toinen problemaattinen aspekti, jonka haluan nostaa esiin, on kirjan stereotyyppisyys ja binäärisyys. Cisihmiset helposti ajattelevat, että transihmiset ovat tienneet todellisen identiteettinsä lapsesta saakka, vaikka näin ei tosiaan aina ole; tässä kirjassa kuitenkin on. Samoin kirja vahvistaa lähes naurettavasti sukupuolibinäärisiä stereotyyppejä tyyliin "tiesin olevani oikeasti tyttö, koska tykkäsin keijunsiivistä lapsena". Ihan niin kuin kaikki tytöt, trans tai cis, aina pitäisivät keijunsiivistä ja tämä olisi varma merkki?

Lopuksi, miksi silti suosittelen tätä kirjaa. Jos et ole erityisen perehtynyt transasioihin, tämä kirja toimii erinomaisena alkeiskurssina. Sen kieli on helppolukuista, juoni kiinnostava, hahmot ihania ja todenmakuisia. Siinä käsitellään transelämän lisäksi muun muassa köyhyyttä ja kiusaamista. Kaiken kaikkiaan, ja ongelmistaan huolimatta, tämä on tärkeä kirja.

Neljä tähteä.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Odotukset alittava: An Abundance of Katherines

Pahoittelut. Putkeni katkesi heti alkuunsa erinäisten kiireiden ja teknisten ongelmien kohdatessa. En kuitenkaan aio luovuttaa! Tänään jatkuu.

John Green: An Abundance of Katherines. Penguin Books, 2006 (tämä painos 2013). S. 213

Ostin vuosi pari sitten John Greenin koko tuotannon yhdessä boksissa, ja olen rauhassa lukenut sitä läpi sen jälkeen. Arvioni aiemmista lukemistani kirjoista löytyvät linkkien takaa: The Fault in Our Stars, Looking for Alaska ja Paper Towns, sekä hänen yhteistyönsä Maureen Johnsonin ja Lauren Myraclen kanssa: Let It Snow. Olen yleisesti pitänyt John Greenin tuotantoa varsin korkeatasoisena, joten odotukset olivat kovat tätäkin kirjaa varten.

Colin Singleton on ihmelapsi, mutta pelkää ettei hänestä ikinä tule neroa aikuisena. Hänellä on myös pakkomielle Katherine-nimisistä tytöistä ja hän on lukiosta valmistuttuaan seurustellut 19 Katherinen kanssa. Colin pitää anagrammeista ja tietää uskomattoman määrän nippelitietoa, mutta joutuu silti ennemmin tai myöhemmin aina Katherinen jättämäksi. Kesällä ennen yliopiston alkua Colinin ystävä Hassan houkuttelee hänet mukaan road tripille saadakseen Colinin ajatukset pois viimeisimmästä Katherinesta. Pojat päätyvät pieneen Gutshotin kaupunkiin, jossa he saavat töitä ja hieman kyseenalaisen joukon ystäviä.

An Abundance of Katherines selkeästi heikoin lukemani John Greenin kirja. Juoni ei kerta kaikkiaan jaksanut pitää minua otteessaan - luin kirjan kyllä loppuun, mutta en erityisen suurella mielenkiinnolla. Se ei ole huono, mutta hyvin keskinkertainen. Odotin Greeniltä enemmän.

Colin on todella raivostuttava hahmo. Hänen on tarkoituskin olla, mutta lukijan kannalta se on melko väsyttävää. Jollain tasolla pidän kuitenkin siitä, että Green otti riskin ja tarkoituksella loi epäsamastuttavan, jopa luotaantyöntävän päähenkilön. Muutkin hahmot kirjassa ovat melko epätavanomaisia: Hassan on tunnustava muslimi ja lihava - molemmat piirteitä, joita harvemmin näkee länsimaisen nuortenkirjallisuuden keskeisissä hahmoissa - ja Gutshotin asukit ovat kukin omalla tavallaan erikoisia.

Colinin taito muistaa nippelitietoa on tuotu hauskasti myös lukijan ulottuville asettamalla Colinin mainitsemia faktoja alaviitteisiin ja selittämällä niitä enemmän siellä. Alaviitteet ovat mielenkiintoisia ja absurdejakin. Lisäksi kirja sisältää jonkin verran edistyneempää matematiikkaa, mutta sitä ei onneksi tarvitse ymmärtää.

Kirjalla on hetkensä, mutta mikään mestariteos se ei ole.
Kaksi ja puoli tähteä.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Tumblrin inspiroimana: The 100

Kass Morgan: The 100. Hodder & Stoughton, 2013. S. 323

Viime keväänä Tumblr-dashini täyttyi tv-sarjasta The 100 ja erityisesti siihen liittyvästä parituksesta eli shipistä nimeltä Clexa. Seurasin tätä innostusta jonkin aikaa mielenkiinnolla, kunnes toinen shipin naisista tapettiin. Tv-sarjat ovat surullisenkuuluisia HLBT+ hahmojensa tappamisesta, ja fandomin raivo on minusta oikeutettua. Kaiken tämän jälkeen, kun törmäsin alkuperäiseen kirjaan Waterstonesissa, en voinut sitä vastustaa. En ollut edes tiennyt, että tv-sarja pohjautuu kirjasarjaan, mutta pitihän minun nyt saada tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.

Maailmanlopun jälkeen ihmiskunta on muuttanut avaruusasemalle odottamaan emäplaneetan palaamista asuttavaan kuntoon. Elämän edellytykset ovat niukat, ja siksi kaikista rikoksista rangaistaan kuolemalla, paitsi jos rikollinen on alle 18-vuotias. Hieman ennen Clarke Griffinin 18-vuotispäivää hänet lähetetään yllättäen sadan muun alaikäisen rikollisen kanssa maahan, testaamaan sen asuttavuutta ensimmäisinä ihmisinä satoihin vuosiin. Nuoret joutuvat paitsi opettelemaan elämään täysin uusissa olosuhteissa, myös ratkomaan riitojaan ja kiistojaan, sekä selvittelemään ihmissuhdesotkujaan selviytymistaistonsa keskellä.

Jos mieleesi on tämän vuoden kirja-arvioideni aikana noussut kysymys: "Miksi kaikessa pitää olla homoja?" niin voin vakuuttaa, että tässä kirjassa heitä ei ole, ja voit tarttua siihen turvallisin mielin. Itse huomasin lähinnä, ettei perinteisissä heteroparituksissa ollut enää mitään erityisen kiinnostavaa. Kun on kerran löytänyt itsensä kirjan sivuilta, tuntu valtavirtaan palaaminen melko hohdottomalta. (Innostun edelleen myös heteroshipeistä, jos ne on tehty hyvin ja tuntuvat luonnollisilta. Romanssiin vain romanssin vuoksi en sen sijaan enää jaksa käyttää energiaani.)

The 100 oli ihan viihdyttävä opus, mutta odotin siltä enemmän. Kass Morganin luoma yhteiskunta avaruusasemalla on kiehtova, ja kirjan alkuasetelma kiinnostava. Morganilla on myös taito kertoa hahmojensa menneisyyksien synkistä salaisuuksista vähän kerrallaan niin, että tarina pysyy kiinnostavana mutta tiedon määrä ei häkellytä lukijaa kerralla. Valitettavasti kuitenkin kaikki nämä kiinnostavat elementit jäävät taka-alalle, kun sivu sivun jälkeen käytetään hahmojen ihmissuhdesotkujen setvimiseen ja kolmiodraaman luomiseen. Juonessa ja asetelmassa on niin paljon potentiaalia, että tämä harmittaa minua edelleen.

Kolme tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016-haasteesta! Ei kyllä näytä siltä, että kumpikaan haaste täyttyisi vielä tänäkään vuonna :D

torstai 15. joulukuuta 2016

Kunnollisen kommunikaation vaikeus: What We Left Behind

Robin Talley: What We Left Behind. MIRA Ink, 2015. S. 405

Tämä kirja on yksi lukuisista Englannin-ostoksistani. Olin Libertén kanssa Lontoossa, jossa lähinnä käytimme aikamme erilaisissa kirjakaupoissa. Yhdessä niistä Liberté bongasi Robin Talleyn kirjan Lies We Tell Ourselves (arvio tulossa), ja toisessa näimme tämänkin. Innostuin siinä vaiheessa What We left Behindista enemmän, ja se lähti mukaani siitä huolimatta, että olin vannonut, etten ostaisi kyseisellä Lontoon-reissulla yhtäkään kirjaa. Hups.

Toni ja Gretchen ovat olleet yksityisen tyttökoulunsa täydellisin pariskunta siitä saakka, kun Gretchen muutti kaupunkiin. He eivät ikinä riitele ja näkevät toisiaan jatkuvasti. Yliopiston alkaessa kaikki kuitenkin muuttuu, kun Gretchen paljastaa viime hetkellä lähtevänsä New Yorkiin eikä Bostoniin, kuten he olivat yhdessä sopineet. Toni tuntee olonsa petetyksi, mutta he päättävät pärjätä. Erillään ollessaan asiat kuitenkin muuttuvat: Toni löytää uusia ystäviä ja alkaa käydä läpi ei-binääristä identiteettiään tarkemmin, kun taas Gretchen joutuu pohtimaan, kuka hän on ilman Tonia.

Ensin hieman sanastoa vähemmän perehtyneelle lukijalle. Toni käyttää kirjan edetessä itsestään muutamia erilaisia sukupuoli-identiteettiä ilmaisevia sanoja, ja mainitsee vielä useampia. Mieleeni ovat jääneet ainakin genderqueer, genderfluid, non-binary ja gender non-conforming. Sanoilla on erilaisia painotuksia ja vivahteita, mutta viime kädessä niiden kaikkien viesti on, että henkilö identifioituu perinteisen sukupuolibinäärin (mies-nainen) välille tai ulkopuolelle. Suomeksikin näille identiteeteille on useita sanoja, esimerkiksi ei-binäärinen, muunsukupuolinen ja kolmas sukupuoli. Myös genderqueer- ja genderfluid-sanoja käytetään suomen kielessä. Nämä kaikki identiteetit kuuluvat transsukupuolisuuden sateenvarjon alle. Transsukupuolinen henkilö ei identifioidu syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa, toisin kuin cissukupuolinen henkilö.

Jo kirjan alussa Toni identifioituu genderqueeriksi. Toni ei käytä muista, eikä halua itsestään käytettävän minkäänlaisia sukupuolittuneita sanoja. Englannin kielessä nämä sanat näyttäytyvät erityisesti pronomineissa, ja muunsukupuoliset englanninkieliset ihmiset usein käyttävät joko they/them-pronomineja tai keskittyjä, uusia pronomineja, kuten ze/zir. Toni ei kuitenkaan halua käyttää mitään näistä, joskin hän kirjan edetessä kokeilee useita erilaisia pronomineja ja ne ovatkin yksi kirjan vallitsevista aiheista. Gretchen sen sijaan on cisnainen ja lesbo, ja Tonin taistellessa selvittääkseen kuka hän on, joutuu myös Gretchen pohtimaan omaa identiteettiään uusiksi: voiko hän olla lesbo, jos hänen kumppaninsa ei ole nainen?

Minusta oli heti alkuun selvää, että hyvinhän tässä ei käy - Tonin ja Gretchenin riitelemättömyyttä painotetaan niin paljon, että pyörittelin silmiäni. Pian käykin ilmi, että itsensä löytämisen tuiskussa ja tyrskyissä kumpikaan ei onnistu kommunikoimaan kumppanilleen haluamiaan asioita kovin hyvin. Tämä ahdisti minua välillä, sillä lukijana ulkopuolelta on niin helppo nähdä, mitkä muutamat kysymykset ja selitykset selvittäisivät kaikki ongelmat. Kommunikaatio-ongelmat ovat aiheuttaneet ristiriitoja omassakin ihmissuhdehistoriassani, ja olen sen kautta oppinut miten tärkeää on puhua asioista ja kysyä ne kysymykset, jotka mietityttävät. Jouduin välillä pitämään kirjasta pitkääkin taukoa, kun Tonin ja Gretchenin keskinäinen kommunikaatio (tai sen puute) otti päähän liikaa.

Tämä kirja on kuitenkin monella tasolla hyvin tärkeä kirja. YA eli nuorten aikuisten kirjallisuus on viime aikoina löytänyt paljon uusia, hienoja HLBT+ teoksia, mutta ne tuppaavat yhä keskittymään "pelkkien"perinteisten homojen ja lesbojen tarinoihin. Niin tärkeitä kuin nuo tarinat ovatkin, on myös äärimmäisen merkittävää saada muitakin ääniä pinnalle valtavirtakirjallisuuteen. Ei-binääriset identiteetit ovat yhä pitkälti varjoissa ja huomion puutteessa, joten Tonin olemassaolo on iso asia.

Valitettavasti kirjailija ei ole itse transihminen - lupaan puhua sen tärkeydestä enemmän seuraavassa transihmisistä kertovan kirjan arviossani. Tässä kohdin sanon vain sen verran, että jos luet kirjan arvioita Goodreadsista, suurin osa niistä sisältää kommentin (tai pitkän pohdinnan) siitä, että kirjan esittämä kuva siitä, mitä on olla genderqueer, on huono ja virheellinen. Niin helposti käy, kun cisihminen yrittää kertoa transihmisen tarinan.

Toinen hahmo, joka tekee tästä kirjasta tärkeän, on Gretchenin ystävä Carroll. Hän on homomies, kotoisin pienestä kaupungista ja käyttää läpi kirjan homofoobista ja transfoobista kieltä. Tämä on ongelmallista, sillä hän ei ikinä saa kurinpalautusta asiasta, mutta se on myös tärkeää. Niin monet meistä kasvavat ilman kunnollista sanastoa ja yhteyksiä muuhun yhteisöön, niin monilla meistä on hyvin yksipuolinen kuva siitä, mitä on olla HLBT+. Kaikki yhteisön jäsenet eivät todellakaan ole perehtyneet erilaisiin identiteetteihin monipuolisesti, eivätkä välttämättä edes halua tukea muita kuin omaa identiteettiään. Carroll toimi ainakin minulle tärkeänä muistutuksena siitä, että HLBT+ yhteisöön kuuluminen ei automaattisesti tee ihmisestä mukavaa ja asioihin perehtynyttä yksilöä.

Siitä huolimatta, että kirja on monesta kohdin ongelmallinen, ärsyttävä ja hieman ahdistavakin, pidin tarinasta ja siitä, mitä Talley ainakin yritti kirjallaan saavuttaa. En suosittelisi tätä kirjaa varauksetta, mutta kriittiset lasit päässä se voi olla erittäin kiinnostava kokemus. Se myös jää vahvasti mieleen, mikä varmasti näkyy siitä, että onnistuin kirjoittamaan näinkin pitkän arvioin huhti-toukokuussa lukemastani kirjasta.

Kaksi ja puoli tähteä.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Tätä on odotettu! The Raven King

Maggie Stiefvater: The Raven King. Scholastic, 2016. S. 438

Kun tämä postipaketti saapui, olin töissä (siis, au pairin töissäni, kotona, samassa rakennuksessa kuin johon paketti tuli). Avasin sen silti heti. Myöhemmin illalla, kun sain rauhassa keskittyä sen sisältöön, postasin Twitteriin seuraavasti:












Olin tilannut Fountain Bookstoresta ennakkotilauskappaleen, johon kuului kirjailijan käsin piirrustama pääkallopiirros ja hänen piirtämänsä ja nimikirjoittamansa bookplate.



En kuitenkaan aloittanut aarrettani saman tien. Halusin tehdä jotain erityistä. Niinpä otin sen mukaani kun lähdin ulos kävelylle, ja aloitin sen lukemisen Englannin kylän lempipaikassani. Oli niin kylmä, että luin siellä vain prologin, mutta ilmassa oli hyvin seremoniallinen tuntu.

Sitten varsinaiseen kirja-arvioon. Spoilers ahead.


Glendowerin etsintä on loppusuoralla. Blue, Gansey, Ronan ja Adam ovat onnistuneet löytämään maanalaisista luolista paitsi Glendowerin tyttären, myös Bluen äidin ja isän. Tämän lisäksi ovat vähemmän viisaat yksilöt herättäneet sen, jota ei tullut herättää, joten aika on käymässä vähiin. Gansey ja Blue ponnistelevat suhteensa ja Bluen kirouksen välimaastossa samalla kun Adam ja Ronan käyvät läpi omia tunteitaan. Noahista ei ole enää paljoa jäljellä, mutta lopulta hänellä on ratkaiseva rooli tapahtumien kulussa.

The Raven King vie sarjan kauniisti loppuun tarjoten selityksiä ja vastauksia, mutta säilyttäen kaiken sen taianomaisuuden ja mysteerin mikä tekee sarjasta niin erityislaatuisen. Minusta on ihanaa, että tässä kirjassa palataan Ronanin näkökulmalukuihin, sillä hän on suosikkini. Ronanin ja Adamin tarina on melkein liian hyvää ollakseen totta. Myös Bluen isän sivujuoni on erikoinen ja odottamaton, mutta ah niin kaunis.

En oikein tiedä, mitä ajattelen Henrystä. Hänet esiteltiin edellisessä kirjassa selkeästi pohjustaen isompaa roolia seuraavaan kirjaan, mutta olen aina hieman skeptinen uusien merkittävien hahmojen suhteen kesken sarjan. Henryssä itsessään ei ole mitään vikaa, hän on oikein herttainen hahmo, mutta hänen asemansa sarjan dynamiikassa epäilyttää minua yhä jonkin verran.

Jostain syystä kirjan epilogi ei erityisesti miellyttänyt minua. Se tuntui epämääräiseltä ja epäolennaiselta, mikä on tietenkin pettymys. Olen kuitenkin valmis antamaan tämän anteeksi muuten loistavan sisällön nimissä.

Juoni on huolella rakennettu ja erityisesti kolmannen nukkujan, demonin, kuvaukset ovat hurjia ja kamalia. Itselleni lähes sietämättömiä, suhtaudunhan ampiaisiin ja niiden sukulaisiin lähes yhtä kauhulla kuin Gansey. Sen lisäksi mieleeni on jäänyt ikonisuutta huokuva "Make way for the Raven King!" -kohtaus, joka johtaa Ganseyn viimein aarteensa luokse.

Viisi tähteä.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Pitkästä aikaa

Hei niille lukijoilleni, jotka eivät vielä ole hylänneet minua toivottomana tapauksena. Tiedän käyttäneeni koko vuoden anteeksipyytelyyn ja selittelyyn; yritän sitä silti vielä kerran.

Kuten tiedätte, vietin vuoden ensimmäiset kuusi ja puoli kuukautta au pairina Englannissa, ja se oli paitsi antoisaa, myös uskomattoman rankkaa. Sen jälkeen lomailin kuukauden, johon tosin sisältyi muutto uuteen kaupunkiin, ja elokuun puolivälistä eteenpäin olenkin sitten taistellut pysyäkseni pinnalla elämäni ehkä rankimman lukukauden kanssa. Fuksisyksy on ollut mieletön ja hieno kokemus, mutta kaikki tämä uusi asia ja suuri työmäärä, puhumattakaan arvosanojen aiheuttamasta paineesta, on välillä ollut vain liikaa. Kaikkeen en ole pystynyt, ja blogi on tällä kertaa ollut se, joka on saanut kärsiä.

Marraskuussa kirjoitin taas NaNoWriMon, ja ylsin 60 000:n sanaan. Olen tyytyväinen ja ylpeä suorituksestani, ja jos jotain siitä opin, niin sen, että minulla on kyllä aikaa kirjoittaa joka päivä, jos vain oikeasti tahdon. Niinpä olenkin päättänyt jatkaa kirjoittamista joulukuussa, mutta täällä blogini puolella. Aion viimeinkin kirjoittaa ja julkaista kaikki nuo odottamassa lojuvat kirjapostaukset, mieluusti yhden joka päivä. Kaikkina päivinä en välttämättä saa postaukseen vaadittavia sanoja kasaan, mutta jotain aion joka päivä kirjoittaa.

Yhden takaportin tähän kuitenkin jätän. Päivittäistä kirjoittamista ja julkaisemista en aloita ennen kuin 13.12. Viimeinen tenttini on 12.12., ja vielä jäljellä olevat tenttini ovat tärkeitä ja stressaavia, niinpä aion nyt panostaa niihin. Saatan julkaista joitain hajapostauksia ennen tenttien päättymistä, mutta varsinaisen projektin aloitan vasta kuun puolen välin paikkeilla.

Loppuun haluan toivotella hyvää joulukuuta ja joulun odotusta kaikille rakkaille lukijoilleni, ja tavataan pian! Olen vakaasti päättänyt nostaa tämän blogin siitä suonsilmästä, johon se on vuoden aikana päässyt vajoamaan.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Lastenkirjoista au pairin asiantuntemuksella

Olen varmasti lukenut tänä vuonna enemmän kirjoja kuin minään aiempana vuonna elämässäni, mutta suurin osa niistä on laskematta ja kirjaamatta. Kuuden kuukauden aikana Englannissa luin määrättömän monta lastenkirjaa, monia niistä lähes päivittäin. Minun olisi mahdotonta, enkä edes jaksaisi, kirjoittaa niistä kaikista erikseen, mutta tässä postauksessa ajattelin puhua hyvistä ja huonoista lastenkirjoista ja mainita muutaman esimerkin nimeltä.

Muistan omasta lapsuudestani auton muotoisen kirja, jossa perhe meni lomamatkalle. Kirjaan kuului nappula, josta sai painaa joka sivun jälkeen, ja siitä kuului tööttäysääni. Tiesin, etteivät vanhempani pitäneet kirjasta, mutta en tuolloin ymmärtänyt, miksi. Voin edelleenkin vain arvailla, oliko ärsytyksen aihe ääninappula, huono tarina, karmea kuvitus vai jokin näiden yhdistelmä, mutta nykyään ymmärrän paremmin. Lapset pitävät monista sellaisista asioista, jotka kiristävät aikuisen hermoja.

Hyvän lastenkirjan olennaisin kriteeri on, että se miellyttää sekä lasta että aikuista. Kun lapsen suosikkikirja on jokin, mitä aikuinen yrittää sitkeästi piilottaa kirjapinon pohjalle (myönnän syyllistyneeni tähän), yhteisistä lukuhetkistä ei tule kovin mukavia. Itse nautin eniten sellaisista lastenkirjoista, joissa on kaunis, käsin piirretty kuvitus. Niitä sivuja jaksan katsoa ja lukea vaikka kuinka monta kertaa. Jos kuvitukseen liittyy vielä hyvä tarina, kaikki on kohdallaan. Yleensä myös lapselta riittää mielenkiintoa yksityiskohtaisia piirroksia kohtaan ja tarina pitää otteessaan, kun on jotain, mihin sen voi ankkuroida. Tällaisena kirjana mieleeni jäi Steve Smallmanin ja Cee Biscoen Gruff the Grump.














En ole itse suuri lyriikan, enkä varsinkaan lastenrunouden ystävä, joten runomuotoon kirjoitetut kirjat eivät ole suosikkejani. Tämänkin voi kuitenkin tehdä hyvin, etenkin jo edellämainitulla kauniilla kuvituksella varustettuna. Puolelleen minut voittivat esimerkiksi Jeanne Willisin ja Garry Parsonsin There's an Ouch in my Pouch ja Debi Gliorin Kulta pieni. Kuitenkin, jos tarina on huono eikä kuvissakaan ole kehumista, niin runomuoto ei sitä pelasta.




















Kevään ärsyttävin kirja -tittelin saa helpolla Minnie: Let's Have a Tea Party! Kyseessä on Disney Juniorin Mickey Mouse Clubhousen ympärille rakentuvan tuoteperheen edustaja. Kirjan värit ovat niin kirkkaat, että silmiin sattuu, kuvat ovat tuskastuttavan tietokoneella tehtyjä, tarinasta ei ole mihinkään, ja siinä on useampi hermoja raastava ääninappi, joita lasten on tarkoitus painaa kesken tarinan. Luin samassa formaatissa myös Frozen ja Tuomas Veturi -aiheiset kirjat, mutta ne eivät olleet näin kamalia. Tätä kirjaa ei tullut ikävä.

Loppuun haluan vielä mainita jotain hyvää. Pääsin myös lukemaan erään oman lapsuusaikaisen suosikkini: Miinan ja Manun jouluaatto. Nostalgia pelasti silloin, kun tarina ei ollut loppuun saakka hiottu timantti :D Vanhempi lapsista erikseen pyysi iltasaduksi juuri tätä kirjaa, ja minusta oli ihanaa päästä jakamaan oma lapsuuden kokemukseni hänen kanssaan. Pidin Miinasta ja Manusta hirveän paljon lapsena, eikä se vieläkään huono ollut.

Näillä kaikilla lukemillani lastenkirjoilla pääsen myös kuittaamaan joitain kohtia HelMetin kirjahaasteista.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Varjomaailman uudet tuulet: Lady Midnight

Cassandra Clare: Lady Midnight. The Dark Artifices Book One. Simon & Schuster, 2016. S. 668

En suinkaan ollut varma City of Heavenly Firea lopettaessani, että jatkaisin Emman ja Julianin kanssa Lady Midnightiin. Niin vain kuitenkin kävi, että kirjan ilmestymisviikolla suuntasin lähimpään kirjakaupalliseen kaupunkiin ja hankin tämän kauniin, turkoosisivuisen kirjajättiläisen omakseni.

Sodan jälkeinen kylmä rauha on jättänyt keijut muun varjomaailman ulkopuolelle, mutta kun Los Angelesissa alkaa hämärä keijujen ja maallikoiden murha-aalto, Wild Hunt lähestyy Blackthornien perhettä sopimuksella: he ottavat kiinni murhaajan, ja saavat viisi vuotta sitten viedyn Mark Blackthornin, puolikeijun ja perheen isoveljen, takaisin. Blackthornin nuoret ja Emma Carstairs alkavat selvittää murhia, jotka muistuttavat kovasti Emman vanhempien murhia viiden vuoden takaa. Tutkimukset on pidettävä salassa Klaavilta, ja monet menneet ja kivuliaat asiat nousevat uudelleen esiin totuuden tullessa pikku hiljaa esiin.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt. Pidin Lady Midnightista paljon enemmän kuin olisin odottanut. Emma ja Julian eivät olleet lainkaan niin ärsyttäviä kuin pelkäsin etukäteen, vaikka oli heilläkin tietenkin hetkensä. Mark on ehdottomasti suosikkini  - monisyinen ja erilainen hahmo, niin kirjan kontekstissa kuin yleisemminkin. Hänen suhteensa keijuprinssi Kieraniin piti minut kirjan ääressä silloinkin, kun kaikki muut hahmot repivät hermoni riekaleiksi.

Cassie on tietenkin edelleen oma itsensä ja kuvittelee Clarysta ja Jacesta aivan liikoja. Kaikki maininnat heistä olivat kuin suoraan fanficistä. TMI:n päähenkilöitä ei kuitenkaan juurikaan nähty mukana toiminnassa, tämä on Emman ja Julianin kirja. Ja vaikka heidänkin suhteensa on osin erikoinen, se ei ole (ainakaan kokonaan) huonosti tehty.

Yhtä asiaa en kerta kaikkiaan ymmärrä. Blackthornin perheessä on vaikka kuinka monta lasta, ja heistä suurella osalla on pitkät ja vaikeat nimet. Melkein kaikilla on myös jokin jännittävä lempinimi, ja minun oli todella vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä puhutaan, kun välillä käytettiin lempinimiä ja välillä oikeita nimiä. Varsinkin Octavius -> Tavvy ja Tiberius -> Ty menivät minulta usein sekaisin. Tysta täytyy tosin muuten sanoa, että pidän hänestä aivan hirveästi! Ty kärsii jostakin autistisesta sairaudesta, ja hänet on kirjoitettu todella kauniisti ja huomioonottavasti. Hän vaikuttaa muutenkin mahtavalta tyypiltä.

Kirja on pitkä ja sen juoni on polveileva, kuten Cassielle on tyypillistä, mutta jaksaa pysyä kiinnostavana loppuun saakka. Myös uudet varjometsästäjät Christina Rosalez ja Perfect Diego ovat hauskoja tuttavuuksia. Kaiken kaikkiaan, kuten sanoin, olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Lady Midnight aloittaa uuden varjometsästäjä -trilogian, The Dark Artifices, ja olen melko varma että luen seuraavatkin osat.

Kolme ja puoli tähteä.

Kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!

torstai 4. elokuuta 2016

Talvisia tunnelmia: Let It Snow

John Green, Maureen Johnson, Lauren Myracle: Let It Snow. Penguin Books, 2008 (tämä painos 2014). S. 354.

Historiallisen kovan lumimyrskyn pysäyttäessä Floridaan matkaavan junan keskelle Gracetownia käynnistyy sarja tapahtumia, jotka muuttavat kuuden teinin joulun suunnan. Jubilee selviytyy junasta lämpimään Waffle Houseen ja tapaa Stuartin; hänen perässään vaeltavat 15 cheerleaderia, joiden vuoksi Tobin, the Duke ja JP joutuvat keskeyttämään James Bond -maratoninsa ja kilpailemaan ehtimisestä Waffle Houseen myrksyn keskellä; eikä Jeb ehdi ajoissa tapaamaan entistä tyttöystäväänsä, joka haluaisi sopia asiat heidän välillään.

Let It Snow koostuu kolmen kirjailijan kolmesta pienoisromaanista, joilla on kaikilla etäisesti tekemistä toistensa kanssa ja jotka lopussa kietoutuvat hauskasti yhteen. Teos alkaa Maureen Johnsonin The Jubilee Expressistä, joka oli myös suosikkitarinani. John Greenin A Cheertastic Christmas Miracle on vauhdikas seikkailu läpi yön, josta käteeni jäi hyvä feministihahmo ja käyttökelpoinen uusi loukkaus. Lauren Myraclen päähenkilö tarinassa The Patron Saint of Pigs on todella ärsyttävä ja kiristi hermojani useaan otteeseen, mutta loppu jätti kuitenkin hymyn huulille.

Tämä kirja on todellinen holiday romance. Se on kevyttä, hauskaa ja söpöä luettavaa. Persoonalliset henkilöt erottavat kirjan muista tusinaromansseista. Muistelen lukeneeni, että kirjasta valmistellaan elokuvaa, ja uskon sen taipuvan filmiformaattiin erinomaisesti. Let It Snow sopii myös joulutunnelmaan virittäytymisen apuvälineeksi varsin mukavasti.

Kolme ja puoli tähteä

Let It Snow kuittaa yhden kohdan HelMet 2015- ja kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Millainen maailman pitäisi olla: Boy Meets Boy

David Levithan: Boy Meets Boy. HarperCollins Publishers, 2003. S. 239.

Olen kirjoittanut tämän arvion jo kertaalleen, kuukausi sitten. Sitten nettiyhteyteni yllättäen katkesi, eikä Blogger ollut tallentanut yhtään kirjoittamaani sanaa. Niinpä en ole pitänyt lupauksiani enkä saanut arvioitua keväällä lukemiani kirjoja - olen ollut liian turhautunut siitä, että joudun kirjoittamaan koko arvion uudestaan. Tässä sitä kuitenkin ollaan.

Paul on tiennyt olevansa homo aina lastentarhasta saakka, eikä hänen perheensä, tai edes koko kaupunkinsa, ole pitänyt tätä ongelmana. Paulin ystävällä Tonylla naapurikaupungissa ei kuitenkaan ole yhtä helppoa. Tonyn varjellessa salaisuuttaan vanhemmiltaan Paulin koulussa aloittaa Noah, joka panee Paulin pään pyörälle ja saa hänet arvioimaan uudelleen niin itseään kuin ihmisiä ympärillään.

Boy Meets Boy on asetelmaltaan hyvin perinteinen rakkaustarina - ensin tavataan ja sitten mokataan, ja mokaaja joutuu korjailemaan virheitään ja toivomaan, että hänen anteeksipyyntönsä hyväksytään. Tarinassa on kuitenkin kaksi hyvin merkittävää eroa perinteiseen asetelmaan. Ensinnäkin, suhteen molemmat osapuolet ovat poikia. Toiseksi, kukaan ei ole homofoobinen.

Tämän kirjan ilmestyessä vuonna 2003 suurin osa HLBT+kirjallisuudesta oli synkkää ja surullista, mutta David Levithanin utopia kaupungista, jossa kukaan ei pidä yhteisön jäseniä tavallista kummempina ihmisinä, toi kaivattua valoa ja toivoa genren maailmaan. Paulin lukiossa on paitsi useita oppilaita, jotka seurustelevat saman sukupuolen kanssa, myös vakiintunut joukko drag queeneja. Yksi heistä, Infinite Darlene, on Paulin hyvä ystävä ja liittyy tiiviisti kirjassa Paulin ystävien ja heidän ihmissuhteidensa ympärillä pyörivään sekundaariseen juonikuvioon.

Kirjassa on aivan poikkeuksellinen tunnelma. En osaa eritellä sen lähteitä, mutta alusta saakka, ennen kuin tiesin mitään maailman erilaisuudesta verrattuna omaamme, kirjan tunnelma imaisi minut sisäänsä eikä päästänyt irti. Oloni oli kuin kevyessä transsissa, irrallisena ulkomaailmasta, mutta jollain tapaa irrallisena myös lukemastani kirjasta.

Boy Meets Boy oli lumoava ja hyvällä tavalla erilainen lukukokemus. Kauniisti koottu ja sujuvasti etenevä juoni sekä aidot ja inhimilliset hahmot herättävät taatusti monenlaisia tunteita riippumatta siitä, kaipaako lukija romantiikkaa, draamaa, homoja vai vain hyvää kirjaa.

Viisi tähteä.


//Loppuun täytyy vielä mainita, että pääsykokeisiin pänttääminen tuotti tulosta ja sain opiskelupaikan Tampereen yliopistosta! Pian edessäni on muutto ja uusien jännittävien asioiden alku... sitä ennen yritän kuitenkin saada aikaan muutaman postauksen.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Pääsykoekirjoista

Olen kevään mittaan useasti maininnut lukevani pääsykokeisiin au pair -työni ohella. Nyt voin ilokseni mainita, että tämä urakka on ohitse! Pääsykokeeni olivat toukokuun loppupuolella, ainakin toinen niistä meni mielestäni hyvin, ja nyt vain kuumeisesti odotan tuloksia. Tässä välissä on siis hyvä puhua vähän pääsykoekirjoista.

Hain opiskelemaan englantia Tampereen, Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoihin. Tampereella ja Itä-Suomella oli yhteinen koe, Helsingillä omansa. Tarkoituksenani on erikoistua englannin kääntämiseen, mutta koe oli molemmissa tapauksissa yleinen englannin valintakoe. Valintakoekirjoja oli molempiin luettavana kolme, joista yksi oli yhteinen, eli yhteensä opiskelin viisi eri kirjaa, joista kahta ei tarvinnut lukea kokonaan.

Kirjoitan seuraavaksi jokaisesta kirjasta lyhyesti, arvioiden niiden selkeyttä, kiinnostavuutta ja muita olennaisia seikkoja, kun otetaan huomioon olevan kyse kirjoista, joista olisi tarkoitus omaksua mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman vaivattomasti. Aloitan suurimmasta pettymyksestä ja etenen suosikkiini.

Jeremy Munday: Introducing Translation Studies

Koska olen kiinnostunut käännöstieteestä ja pidin tämän kirjan kannesta ja kuvauksesta, aloitin luku-urakkani tammikuussa tästä kirjasta. Se oli sekä hyvä että huono päätös. Hyvä sikäli, että pääsin vaikeimmasta yli ensimmäisenä; huono sikäli, että tekstin vaikeuden takia jumitin tässä ensimmäisessä kirjassa turhan kauan.

Introducing Translation Studies oli ehdottomasti viidestä kirjastani kuivin. Vaikka aihe kiinnostaa minua, teksti ei kerta kaikkiaan ole lainkaan vetävää. Kirjassa esitellään teoria toisensa perään ja kaikkiin perehdytään hyvin perinpohjaisesti. Tämä on ylivoimaista, ainakin kaltaiselleni henkilölle, jolle akateeminen teksti on vielä vieras laji, ja kirjan laskee käsistään muistaen yhtä sieltä, toista täältä, tunnistaen monta nimeä tietämättä lainkaan, mitä nämä nimet saavuttivat. Samankaltaisia teorioita on niputettu samoihin lukuihin, mikä on sinällään selkeää, mutta myös sekoittavaa ja epäkronologista. Tämä hämmensi ainakin minua. Lisäksi tämä tekee luvuista älyttömän pitkiä ja hankalia pilkkoa osiin.

Kirjan hyviä puolia on ehdottomasti sen selkeä asettelu. Joka luvun alussa on listattu avainasiat, joita luvussa käsitellään, otsikot ovat värillisiä, tärkeitä sanoja on lihavoitu sinisellä, ja kaikki taulukot ja muut grafiikat ovat helppolukuisia. Visuaalisesta asusta ja luettavuudesta Introducing Translation Studies saakin täydet pisteet. Valitettavasti näillä ominaisuuksilla ei voi korvata tylsää ja sekavaa tekstiä.


Mick Short: Exploring the Language of Poems, Plays and Prose

Tämän kirjan suurin ongelma oli myös pitkät luvut. Minun on vaikea keskittyä opiskelemiseen tuntia tai kahta pidempään kerrallaan, ja on harmittavaa, jos siinä ajassa ei saa edes yhtä asiaa kunnolla käsiteltyä. Visuaalinen luettavuus ei myöskään ole kovin hyvä; kirja on vanha, ja painojälki on epäselvää verrattuna uudempiin teoksiin.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Short painottaa runoja muiden tekstityyppien kustannuksella, mutta minä en pidäkään runoista. Onneksi ne on sijoitettu kirjan alkuun, niin että niistä viimein yli päästyäni loppukirja sujui mukavasti. Shortin kirjoitustyyli on enimmäkseen helppolukuista, vaikkei hän selitäkään kaikkia termejä, joita käyttää. Tämä kirja oli siis jo huima parannus listan edellisestä kohdasta, ja minun olikin vaikea asettaa tätä ja kahta seuraavaa kirjaa paremmuusjärjestykseen.


Susan Bassnett: Translation Studies

Bassnettin käännöstieteen kirja oli selkeämpi ja miellyttävämpi lukea kuin Mundayn. Se käy läpi vähemmän teorioita ja tekee sen aikajärjestyksessä, mikä helpottaa hahmottamista. Teksti on sujuvaa ja etenee nopeasti. Kaiken kaikkiaan kirjassa on vain kaksi opiskelua hankaloittavaa seikkaa.

Ensinnäkin, lukujen pituuksien epämääräisyys. Osa luvuista on lyhyitä ja helposti päihitetty, kun taas toiset jatkuvat kymmeniä sivuja. Jouduin aina alkaessani tarkistamaan mihin asti luku jatkuu, sillä joka kerta ei ole aikaa maratonilukea. Toiseksi, kuten edellinenkin kirja, se on pienikokoinen, eikä painojälki tai muukaan visuaalinen luettavuus ole parhaasta päästä.



Martin Montgomery, Alan Durant, Tom Furniss, Sara Mills: Ways of Reading

Ways of Reading käsittelee samoja asioita kuin Shortin teos, mutta aloittaa alkeellisemmalta tasolta, minkä vuoksi se soveltuu mielestäni paremmin pääsykoekirjaksi. Lukijalta ei oleteta minkäänlaista tietoa aiheista, joista on puhe, ja kaikki selitetään. Kirjan kirjoitustyyliä on helppo seurata ja vaikka sen visuaalinen luettavuus ei ole yhtä hyvä kuin listan ensimmäisessä ja viimeisessä kirjassa, on se silti parempi kuin Bassnettin ja Shortin teoksissa. Ways of Reading on isokokoinen, otsikot ja sisällysluettelot on aseteltu selkeästi ja avainsanoja on tummennettu. Parasta mielestäni kuitenkin oli, että kirja on jaettu viiteen sectioniin, jotka on jaettu noin kymmenen sivun pituisiin uniteihin. Opiskeleminen oli tasatahtista ja selkeää, kun jako oli tehty tasapitkäksi.


George Yule: The Study of Language

Ehdoton suosikkini. The Study of Languagessa yhdistyvät kaikki hyvän pääsykoekirjan ominaisuudet: suuri koko; uusi, selkeä painojälki; visuaalista hahmottamista auttava värikkyys; selkeä jäsentely ja sen esittäminen; tekstin sujuvuus, kiinnostavuus ja jopa satunnainen hauskuus; kaiken selittäminen alusta pitäen. Tästä kirjasta ei jäänyt kerta kaikkiaan mitään valitettavaa, vaan se on erittäin onnistunut teos. Jos olet kiinnostunut englanninkielisen lingvistiikan perusteista, niin suosittelen tätä kirjaa lämpimästi. Itse minun olisi todellakin pitänyt aloittaa opiskeluni tästä kirjasta, sillä se selittää perinpohjaisesti kaiken sen terminologian, jota muissa kirjoissa iloisesti viljellään ympäriinsä.


Näistä kirjoista luin osittain Introducing Translation Studiesin ja Ways of Readingin, muut kokonaan. Olen tarkoituksella jättänyt tähdet laittamatta. Pyydän myös teitä muistamaan, että tämä oli ensikosketukseni yliopistotason kirjallisuuteen ja siksi kommenttini saattavat tuntua naiiveilta. Kirjoitin kuitenkin vain oman näkemykseni siitä, miten hyvin nämä viisi kirjaa toimivat kontekstissaan ja miten paljon sain niistä irti.


//Täysin toiseen asiaan siirtyäkseni, tämä on blogini kahdessadas postaus! 200! Olen iloinen ja ylpeä tästä saavutuksestani, kuten olen myös iloinen ja ylpeä kaikista teistä seuraajistani. Tiedän olleeni tänä keväänä epäaktiivinen, mutta yritän saada tilanetta korjattua nyt kun opiskelu on ohi ja pian tämä au pair -keikkakin päättyy. Olen ottanut tavoitteekseni saada julkaistua kaikki täällä lukemani kirjat ennen kotiinpaluuta. Jos se onnistuu, on seuraavien muutaman viikon aikana tiedossa melkoinen määrä postauksia. Nähdään siis pian!

lauantai 21. toukokuuta 2016

Melkein perillä: Blue Lily, Lily Blue

Blue Lily, Lily Blue on The Raven Cyclen kolmas osa. Luin aikaisemmat osat viime syksynä, ja viimeinen osa ilmestyi tänä keväänä (siitä postaus hieman myöhemmin). Halusin lukea tämän kirjan niin että pääsisin odottamaan neljättä kirjaa, joten ostin sen omakseni kun ensimmäistä kertaa pääsin Englannissa kirjakauppaan. Seuraava kappale sisältää spoilereita edeltävistä osista.

The Dream Thievesin sivuraiteiden jälkeen Blue Lily, Lily Blue palaa täysillä muinaisen walesilaisen kuninkaan Glendowerin etsintään. Gansey, Adam, Ronan ja Blue, sekä Noah aina toisinaan, kartoittavat kotiseutujaan ja yrittävät löytää järkevää ja turvallista reittiä maan alle. Bluen äidin Mauran kadottua sanoen "Glendower is underground. So am I", on selvää, että alas on päästävä, ei vain Glendowerin, vaan myös Mauran vuoksi. Samaan aikaan Ganseyn ennustettu kuolema lähestyy, ja Blue alkaa tiedostaa kirouksensa todelliset mitat.

Haluaisin sanoa niin paljon asioita tästä kirjasta, mutta yritän olla viljelemättä spoilereita. Blue Lily, Lily Blue oli suosikkini tähän mennessä; se yhdistää kaikki ensimmäisten osien parhaat ominaisuudet ja jättää The Dream Thievesin välillä laahaavan tunteen taakseen.

Toiseksi viimeisen osan asema näkyy ja kuuluu. Tarinan juoni ottaa useita merkittäviä harppauksia eteenpäin ja itse olin välillä aivan tuolin reunalla: nytkö se tapahtuu? miten tässä käy? apua, miten tämä ratkeaa? Stiefvaterilla on mieletön kyky sitoa tunnelma sanoihinsa ja välittää se lukijalle äärimmäisen elävänä. Etenkin kirjan loppu on hengästyttävä kauneudessaan ja kauhistuttavuudessaan. Sen jälkeen viimeisen osan odottaminen tuntui todella piinalliselta.

Kertojanäkökulmien suhteen tämä ei ollut yhtä selkeästi rakentunut kirja kuin edelliset; olen sanonut, että The Raven Boys on Bluen kirja ja The Dream Thieves Ronanin kirja, mutta Blue Lily, Lily Blue on kaikkien kirja. Kukaan ei nouse esiin erityisen dominoivana kertojaäänenä. Toisaalta tämä oli virkistävää, toisaalta hämmentävää, sillä olin jo tottunut siihen, että yksi hahmo hallinnoi kerrontaa muita enemmän. Olisin kaivannut hieman enemmän Ronanin kertojanäkökulmaa, sillä kaikkien odotusten vastaisesti hänestä on tullut rakkaani ja suosikkini. Onneksi Ronan saa ansaitsemansa sivutilan jälleen viimeisessä osassa.

Stiefvater on ottanut opiksi The Dream Thievesistä ja esittelee Blue Lilyn uudet hahmot juuri kuten uudet hahmot tulee esitellä. Vaikka Piper Greenmantlen moraali ja toiminta on kyseenalaista, hän on mielestäni nerokas hahmo. En myöskään rakentanut muuria Henry Chengiä vastaan (ja hyvä olikin).

Sarjan romanttiset suhteet ottavat uusia askeleita tässä kirjassa. Pidän kuitenkin kauheasti siitä, miten ne eivät ole juonta dominoivia ja ystävyyssuhteet ovat aina merkittävämmässä asemassa kuin romanttiset suhteet. Vaikka rakastan romanssia, ystävyys jää liian usein sen varjoon ja ikään kuin vähempiarvoiseksi. Arvostan sitä, että Stiefvater halusi kirjoittaa sarjan nimenomaan ystävyyden voimasta, sillä se on epätavallista ja hän on onnistunut niin kauniisti.

Viisi tähteä. Duh.
Maggie Stiefvater: Blue Lily, Lily Blue. Scholastic, 2014. S. 389.

Kaksi kohtaa HelMet 2016 -haasteesta pois tällä kirjalla!

maanantai 16. toukokuuta 2016

Miten onni korjataan? Naomi & Ely's No Kiss List

Tämä on niitä harvoja kirjoja, jotka olen lukenut vasta elokuvan katsomisen jälkeen. Totuuden nimessä täytyy kuitenkin sanoa, etten tiennyt kirjan olemassaolosta ennen kuin törmäsin siihen kirjakaupassa. Olin rakastunut elokuvaan niin syvästi, että ostin kirjan epäröimättä.

Naomi ja Ely ovat olleet naapureita ja parhaita ystäviä koko ikänsä. Ely on homo, Naomi ei, ja siksi he ovat luoneet No Kiss Listin - listan kielletyistä kundeista, listan, joka pitää heidän ystävyytensä kasassa. Tosin Naomi on rakastuneempi Elyhin kuin poikaystäväänsä Bruceen, joka taas, melko harmittomaksi pojaksi, onnistuu aiheuttamaan yllättävän paljon harmia täydellisessä Naomi&Ely -kuplassa.

Huomaan, että tästä kirjasta on erittäin vaikea kirjoittaa juonitiivistelmää joka (a) ei kuulosta Netflix-synopsikselta tai (b) täysin spoilaa koko tarinan kiinnostavinta juonielementtiä. Tein kuitenkin parhaani, ja vielä selvennettäköön, että tämä ei ole tarina tytöstä ja hänen homosta parhaasta ystävästään, jotka tappelevat samasta pojasta. Ei.

Tämä on tarina ystävyydestä, ja rakkaudesta, ja siitä millaista on olla 19 eikä oikein tietää, mitä haluaa. Naomin ja Elyn ystävyys on koko kirjan tärkein ja tulipaloherkin asia. Mitä kaikkea ystävyys sallii? Mitä kaikkea ystävyys on? Naomin yksipuolinen rakkaus Elyta kohtaan mutkistaa kaikkea entisestään, mutta hän ei halua päästää siitä irti. Hän uskoo, että jonain päivänä he menevät naimisiin, hankkivat talon ja lapsia ja täydellisen elämän. Naomin naiivius on ärsyttävää, mutta hienosti kuvattu. Joskus on niin paljon helpompaa roikkua mahdottomissa unelmissa kuin kohdata todellisuus.

Naomi ei kuitenkaan ole ainut. Kaikki tämän tarinan henkilöt roikkuvat omissa valheellisissa käsityksissään todellisuudesta, ja lopulta kaikkien on palattava maan pinnalle - tai heidät palautetaan sinne kovakouraisesti. Tämä on tarina aikuistumisesta, vastuun ottamisesta ja elämän jatkumisesta, siitä kuinka kukaan ei ole täydellinen, mutta ennen kaikkea ystävyydestä, ja rakkaudesta, ja mitä ne oikeastaan tarkoittavat. Tätä kirjoittaessani mieleeni tuli Hurtsin lyriikka we both know love is not that easy/I wish I'd known that it could be this hard, joka tästä eteenpäin aina muistuttaa minua tästä kirjasta. (Myös: taputa käsiäsi, jos tunnistit Tiktak-viittaukseni otsikossa.)

Tarina on kerrottu Naomin, Elyn sekä useiden sivuhenkilöiden näkökulmasta. Ihailen kirjailijoiden paneutumista siihen, miten jokainen hahmo saa oman äänensä ja tapansa viedä tarinaa eteenpäin. Naomi ei kirjoita pelkillä kirjaimilla; Gabriel käyttää musiikkia kerronnan tukena. Arvostan sitä, miten pienempiäkin sivuhahmoja on todella mietitty. Välillä kertojan vaihdos tehdään huonossa kohdassa, vähemmän kiinnostavaan kertojaan, ja se on aina yhtä harmillista. Lisäksi mielestäni Naomi ei olisi tarvinnut ihan niin montaa osuutta, ja Bruce 2 olisi ansainnut useampia. Taitaa tosin johtua lähinnä henkilökohtaisesta preferenssistäni näiden kahden hahmon kesken.

HLBT+ -näkökulmasta minun on sanottava, että rakastan tätä kirjaa. Paitsi näkyvä edustus, Naomi & Ely's No Kiss List sanoo ääneen sen, mikä niin usein jää huomiotta: ei ole olemassa vain homoja ja heteroita. On olemassa valtava määrä muita mahdollisia identiteettejä, eikä niistä ole edes pakko valita, jos ei tunnu siltä, mutta tärkeää on se, että jos et ole hetero, se ei automaattisesti tarkoita, että olet homo. Kiitos.

Kirjaa lukiessani minua huvitti huomata, kuinka pitkiä pätkiä dialogia ja kerrontaa oli siirretty sellaisenaan elokuvaan. Se kuitenkin kertoo, kuinka aitoa kirjan teksti on. Kieli elää, se on samastuttavaa ja liikuttavaa. Ja vaikka toisia asioita oli elokuvaa varten muutettu radikaalistikin, ymmärrän käsikirjoittajien päätöksiä. Ehkä se on etuna elokuvan näkemisessä ensin - ei ole niin hanakka tuomitsemaan muutoksia, joita sitä varten on tehty. Olen kirjan luettuani ja siitä paljon pidettyäni edelleen sitä mieltä, että se on käännetty elokuvaksi erittäin onnistuneesti.

Tämä on varmaankin melko sekava ja itseään toistava arvio - pahoitteluni. On myöhä ja minun oli erittäin vaikea saada ajatuksiani kasaan järkevästi. Viimeiseksi ajatukseksi haluan kuitenkin sanoa: tämä kirja kosketti minua syvältä. Anna sille mahdollisuus.

Neljä ja puoli tähteä.
Rachel Cohn & David Levithan: Naomi & Ely's No Kiss List. Electric Monkey Egmont, 2007. S. 238

Sain myös yhden kohdan HelMet 2016 -haasteesta!

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Ylpeästi feministi! Naisena olemisen taito

Tämä kirja on ollut lukulistallani siitä saakka, kun tutustuin Libertéhen. Ostin sen viime vuonna eurolla läheisestä Kierrätyskeskuksesta (todellakin paikka jossa tehdä kirjalöytöjä!) ja pakatessani Englantiin lähtöä varten Naisena olemisen taito halusi tulla mukaan. Aloinkin lukea sitä nopeasti, enkä katunut.

Caitlin Moran on kirjoittanut mielettömän feministisen manifestin/elämäntaito-oppaan/omaelämäkerran, joka käsittelee melko lailla kaikkea mahdollista naisen elämässä. Aiheet kulkevat naisen ruumiin kummallisuuksista häiden järjestämiseen ja sen yli. Kaiken keskiössä on se, miten me naisina toimimme yhteiskunnassa, mitä meiltä odotetaan ja onko se reilua. Sanalla sanoen feminismi.

Rakastuin tähän kirjaan syvästi. Pidän itseäni melko kovan linjan feministinä, ja oli ihanaa lukea, kuinka joku on selittänyt kaikki ajatukseni ymmärrettävällä, selkeällä, helposti lähestyttävällä ja hauskalla tavalla. Kaikkien naisten ja mieluusti myös muiden sukupuolten edustajien kuuluisi lukea tämä kirja! En ole kaikesta samaa mieltä Moranin kanssa, mutta nekin kantansa, joista olen eri mieltä, hän on perustellut erittäin hyvin ja niitä oli ilo lukea.

Moran on sanavalmis ja häikäilemätön, eikä epäröi käsitellä tabuimpiakaan aiheita ronskilla, mutta täysin asianmukaisella otteella. Se on hyvä. Yleensä asiat muuttuvat paremmiksi vasta, kun niistä todella puhutaan eikä vain mutista nurkissa. Ronskin tyylinsä takia Moran on kuitenkin henkisesti vaativaa luettavaa. Naisena olemisen taito vaatii riittävän energisen mielentilan. Välillä kirjasta täytyy myös pitää taukoa, sillä se on hyvin typerryttävä kokemus.

Vaikuttavimpana osana minulle jäi mieleen aborttia käsittelevä luku. Vaikka Moran puhuu kirjassa omasta elämästään hyvin avoimesti, abortti on niin herkkä aihe, että olin syvästi vaikuttunut, kun hän kertoi avoimesti omasta abortistaan ja motiiveistaan. Kirjasta jäi todella voimaantunut olo ja se valoi uskoa niin itseeni naisena kuin maailman naisiin yhdessä, mutta abortti-luku todella muutti jotain minussa. Se oli kirsikka kermakakun päällä - tämä, kuten jo kuvailtu, on mieletön kirja.

Viisi tähteä, totta kai.
Caitlin Moran: Naisena olemisen taito. Schildts&Söderströms, 2013. S. 335. Englanninkielinen alkuteos How to be a Woman ilmestyi vuonna 2011.

Tällä kirjalla saan kaksi kohtaa HelMet 2015- ja kuusi kohtaa HelMet 2016-haasteesta.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Hyvää kesää!

Tiedän, on vasta huhtikuu. Tiedän myös, olen ollut erittäin huono bloggaaja tänä keväänä. Syytän edelleen työtäni ja pääsykokeita. Nyt halusin kuitenkin ilmoitella olemassaolostani, sillä täällä Englannissa on ollut pari päivää todella kesäistä! Tänään läträsimme kolmevuotiaan kanssa aurinkorasvalla ja vietimme jokaisen vapaahetken ulkona t-paidat päällä. Aivan ihanaa.

Lukukertymäni on viime aikoina ollut lähinnä pääsykoekirjoja, mutta useampi alkukeväästä luettu opus on edelleen postaamatta. Yritän löytää jostain aikaa päästä näiden pariin: ensimmäisenä on luvassa upea Naisena olemisen taito, ja sitten kaikkea muutakin kiinnostavaa! HLBT+-kirjallisuus on ollut tämän kevään erityinen teema.

Valitettavasti minulla ei ole kuvia lisätä tähän postaukseen, joten teidän on vain otettava sanani kesäsäästä. Tämä olkoon samalla vuotuinen kevätpostaukseni; ensimmäiset kevään merkit menivät minulta tänä vuonna hieman ohi, sillä täällä on ollut kevät oikeastaan siitä asti kuin tulin (ainakin suomalaiselta näkökannalta). 17 astetta ja täysi auringonpaiste on kuitenkin juhlimisen arvoista.

Hyvää kesää!

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Internetin ihmeellinen maailma: Sinä ja minä sitten joskus

Ensimmäinen vuonna 2016 lukemani kirja! Kuten vuodenvaihdepostauksessa mainitsin, alan tästä eteenpäin julkaista vain yhden kirjan per postaus (lukuunottamatta joitain poikkeuksia, kuten mangaa). Tämä kyseinen kirja oli alennuslöytö Suomalaisesta päivää ennen Englantiin lähtöäni. Kirjan nimi vetosi minuun heti rytmillään ja tietynlaisella haikeudellaan; pidän myös kansitaiteesta. Ostopäätös oli sinetöity, kun sain tietää, mistä kirja kertoo.

Vuonna 1996 Emma kuuluu niihin harvoihin amerikkalaisteineihin, joilla on kotonaan internetyhteys. Yhdessä naapurinpojan Joshin kanssa Emma törmää salaperäiseen nettisivustoon nimeltä Facebook. Uskomatonta kyllä, sivusto vaikuttaa näyttävän heidän elämänsä viidentoista vuoden päästä. Emman ja Joshin navigoidessa tietään läpi tavanomaisen elämänsä he huomaavat, miten heidän tekonsa vaikuttavat Facebookin näyttämään tulevaisuuteen.  Kyseessä ei sittenkään ole huolellisesti suunniteltu pila... ja tulevaisuuteen on helppo hukkua.

En itse ole suuri Facebookin käyttäjä; olin 17 kun tein ensimmäisen Facebook-tilini, ja senkin väärällä nimellä, italian kurssejani varten. Kävin Facebookissa näiden kurssien puitteissa maksimissaan kymmenen kertaa. Katsoin kirjaa lukiessani Facebookia siis melko lailla yhtä mistään mitään tietämättömänä kuin Emma ja Josh. (Tein sittemmin oikean tilin, mutta vasta tämän kirjan lukemisen jälkeen ja täysin siihen liittymättömistä syistä. En ole erityisen innostunut sen käyttämisestä.) Minulle kirjasta siis puuttui nykyajan Facebook-kansalaisen ylemmyydentunto, mutta se ei haitannut. Monille kirjassa on ollut myös paljon tietokonenostalgiaa - hitaat latausajat, netti ja puhelin toimivat samaa linjaa pitkin... itsehän olen syntynyt vuonna 1996, joten minulle nämä olivat enemmänkin huvittavia menneisyysasioita. Juttuja, joista olen kuullut, mutta joita en ole joutunut kokemaan.

Vielä lukemisen jälkeenkin kirjan idea ja nimi kiehtovat minua. Valitettavasti toteutuksessa on kuitenkin parantamisen varaa. Emma on niin ärsyttävä, että hänen takiaan koko kirja meinasi jäädä kesken. Emma on kitisijä. Mikään ei kelpaa, mikään ei ole tarpeeksi hyvä. Hän on myös rasittavan putkinäköinen ihmissuhteissaan ja tulevaisuutensa suhteen. Josh on mukava, mutta hänen lukunsa ovat liian lyhyitä kompensoidakseen kunnolla Emma-yliannostusta. Emma tekee hallaa koko kirjalle, sillä juoni sinällään on aivan kelvollinen, mitä nyt hieman avioliittokeskeinen. Emman ja Joshin keskinäistä suhdetta käsitellään hyvin, kun hyväksyy, ettei siitä tule mitään erilaista tai yllättävää.

Sinä ja minä sitten joskus on kirjoitettu elävällä kielellä, joka jättää voimakkaita mielikuvia ja kirkkaita värejä mielen pinnalle. Valitettavasti suomennos ei ole parhaasta päästä, vaan tökkii tasaisesti läpi kirjan. Tekstin sujumattomuudesta ja Emman ärsyttävyydestä huolimatta tästä kirjasta jäi kohtalaisen positiivinen fiilis. Erityisesti pidin tavasta, jolla Facebook-episodi ratkesi. Se oli siisti ja tyylikäs, eikä lainkaan pakotettu tai epäuskottava. Olin erityisen tyytyväinen, sillä olin kirjaa lukiessani pohtinut, miten tästä päästään järkevästi eroon. Loppukohtaus on vielä pakko mainita. Se oli niin siirappinen, että alkoi yököttää. Ymmärrän, että tämä kohtaus tarvittiin, mutta holy shit! Jotenkin tyylikkäämmin sen olisi voinut tehdä. Tuntui, että sivut tihkuivat sokeria sormiini.

Kaksi ja puoli tähteä.
Jay Asher ja Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus. Otava, 2012. S. 317. Englanninkielinen alkuteos The Future of Us julkaistu vuonna 2011.

Sinä ja minä sitten joskus kuittaa minulle HelMetin 2016 -haasteesta neljä kohtaa!

perjantai 26. helmikuuta 2016

Viime vuoden viimeiset

Huh, viimeinkin. Viimeiset vuoden 2015 puolella lukemani kirjat. (Tiedän, olen säälittävän hidas, mutta pyydän saada huomauttaa, että teen tällä hetkellä hyvin pitkiä päiviä henkisesti kuluttavassa työssä, joten ansaitsen lepohetkeni.) Carry On kuuluu ylioppilaslahjaksi toivomiini ja saamiini kirjoihin, kun taas Lumotun luin Chrystalin suosituksesta.


Kuka muistaa Fangirlin? Tämä on nyt Se Kirja. Se Kirja jota kaikki Fangirlissä Simon Snown tarinaan ihastuneet ovat odottaneet. Se Kirja, jossa kaikki menee niin kuin todellinen fangirl haluaa.

Simon Snow palaa viimeiselle vuodelleen Watfordin velhokouluun alamaissa. Insidious Humdrum kulkee ympäri velhomaailmaa syöden taikuutta, Simonin kasvot yllään, eikä Maagilla (the Mage) ole enää aikaa Simonille. Simon ei myöskään tiedä, mitä hän tekee tämän viimeisen vuoden jälkeen. Kaikilla muilla on sentään perheet apunaan: Simon on yksin. Ainut Normaalien maailmasta tullut velho koskaan. Kaiken lisäksi hänen tyttöystävänsä ei enää halua olla hänen tyttöystävänsä, eikä raivostuttava huonekaveri Baz edes vaivaudu tulemaan kouluun.

Kun luin arvosteluja Carry Onista, ja niissä sanottiin, ettei se ole tosiaankaan samanlainen kuin Harry Potter, minun oli hieman vaikeaa uskoa tätä. Nyt kuitenkin sanon itse aivan samaa. Toki konseptissa on väistämättömiä yhtäläisyyksiä: valittu orpopoika, velhokoulu... mutta Carry On on aivan oma maailmansa. Ilokseni voin myös sanoa, että se maailma on kerta kaikkiaan lumoava ja ilahduttava.

Carry On kärsii hieman tarinansa pituudesta. Se on ikään kuin pitkän sarjan päätösosa, paitsi ettei mitään edeltäviä osia ole, ja niinpä Rowell joutuu tekemään tässä kirjassa paljon selittämistä aiemmista tapahtumista. Tämä hidastaa juonta eikä aina ole niin kiinnostavaa, vaikka onkin tarpeellista. Asiaa auttaa se, ettei Rowell ole rajoittanut kertojanäkökulmiaan, vaan käyttää ketä tahansa kirjan hahmoista milloinkin haluaa. Aluksi tämä häiritsi minua - tarina tuntui pirstaleiselta ja fokusoimattomalta - mutta lopulta se oli parempi näin. Lukija saa tarvitsemansa informaation ilman turhaa luennointia.

Kun kaikki saavat äänensä kuuluviin, lukija myös saa varsin kattavan kuvan kaikista hahmoista. He kaikki elävät omaa elämäänsä ja tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joten pisteet huolellisesta työstä. Kaikista en pitänyt, mutta eihän oikeassakaan elämässä pidetä kaikista ihmisistä. Baz, Penelope ja Simon olivat varmaankin suosikkejani - Agatha ärsytti minua niin paljon, että lopetin yleensä lukemisen, kun tuli hänen lukunsa. Maagista jäi hyvin ristiriitainen kuva, mutta ristiriitaisuus on parempi kuin yksiselitteinen hyvyys tai pahuus. Tämä on henkilöiden tarina, ei tarina jossa on henkilöitä.

Carry On lähtee liikkeelle hieman hitaasti, tai siltä minusta ainakin tuntui, sillä en malttanut odottaa Bazin ensiesiintymistä. Ehkä tämä ei vaivaisi lukijaa, jonka suurin mielenkiinto kirjassa ei kohdistuisi luvattuun homoromanssiin, mutta se lukija en ollut minä. Kun Baz kuitenkin lopulta saapui - Carry On oli kaikkea mitä odotin ja enemmän! Baz on baby ja romantiikan (ja HLBT+ edustuksen) nälkäinen sydämeni nielaisi rakkaustarinan ja varastoi sen kunniapaikalle. Mutta oikeasti! Ajatelkaa, miten siistiä! Tämän mittakaavan nuortenkirjallisuudessa harvoin nähdään seksuaalivähemmistöjä pääosassa, ja siksi tämän kirjan silkka olemassaolo tekee minut super iloiseksi.

Niin, Carry On on täynnä taikuutta ja romantiikkaa, mutta ne eivät ole ainoita aiheita joita Rainbow Rowell käsittelee taidolla ja herkkyydellä. Myös politiikka ja luokkaerot sekä vastaavat vakavat aiheet nousevat esiin ja pistävät lukijan ajattelemaan. Näihinkin asioihin saadaan monenlaisia näkökulmia kertojien myötä, ja sitä joutuu huomaamaan, miten mustavalkoinen ajattelu on helppoa mutta vaarallista. Jopa ärsyttävän Agathan hahmokaari jää mieleen hänen taustansa ja ratkaisujensa takia.

Joistain vioistaan huolimatta tämä on ihana kirja. Olen jo luetellut kasan hyviä asioita, ja niistä viimeisenä haluan mainita loppuratkaisun. Pidin siitä, kuinka erilainen se on. Genren odotusten vastainen, mutta koskettava ja ennen kaikkea uskottava. Viimeistään loppuratkaisu erottaa Carry Onin muista velhokoulukirjoista.

Neljä ja puoli tähteä.
Rainbow Rowell: Carry on. St. Martin's Griffin, 2015. S. 522.



Sain tämän kirjan Chrystalilta lainaksi - luullakseni jossain vaihdossa, jossa lupasin lukea tämän ja hän lupasi lukea jonkin minun kirjani. Ehkä. En ole ihan varma.

Diana Bishop on nuori amerikkalainen historiantutkija, joka yrittää kieltää asemansa kuuluisan Bishopin noitasuvun viimeisenä vesana. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Diana ei ole halunnut mitään tekemistä magian tai muiden olentojen kanssa. Hänen rauhansa kuitenkin rikkoutuu, kun hän tulee pyytäneeksi varastosta käsikirjoituksen, joka kiinnostaa niin noitia, vampyyreja kuin demonejakin. Käsikirjoitus vetää Dianan mukaan olentojen maailman valtataisteluun ja vaaralliseen suhteeseen vampyyri Matthew de Clermontin kanssa. Dianalla ei ole enää vaihtoehtoja: hänen on pakko tutustua maailmaansa ja omiin voimiinsa pitääkseen itsensä ja läheisensä turvassa.

Tunteitani tätä kirjaa kohtaan kuvastaa parhaiten "voi huoh". Harknessin luoma maailma ja olennot ovat kiinnostavia ja juonen keskipisteenä oleva käsikirjoitus sopivan mysteerinen ja erilainen. Hänen hahmoasetelmansa on kuitenkin niin kliseinen, että haluaisin vain pyöritellä silmiäni. Voin vielä elää vastahakoisen valitun sankarittaren kanssa, mutta Matthew koettelee kärsivällisyyteni rajoja. Ensinnäkin: tyttö rakastuu synkkään, salaperäiseen, ylisuojelevaan ja kaiken kaikkiaan raivostuttavan machoon vampyyriin? Oikeasti? Etkö mitään muuta voinut keksiä? Minulla ei ole mitään vampyyreita vastaan, mutta kielletyn rakkauden yhdistettynä edellä luettelemiini hermojakiristäviin vampyyripiirteisiin olen nähnyt liian monta kertaa. Sitä paitsi Matthewn mielialat vaihtelivat kuin raskaana olevalla naisella. Niin ärsyttävä.

(En edes aloita siitä, miten feminismini ei jaksa taas yhtä ylisuojelevaa alfaurosta, jota naisen on pakko totella koska se nyt on hänen luontonsa. Nainen kun voisi aivan hyvin pitää huolen itsestään machojen perään kuolaamisen sijaan. Diana vähän yrittää protestoida, mutta ei tarpeeksi. En arvosta.)

Lumotun toinen iso ongelma on, että Harkness on historijoitsija ja aivan liian tottunut kirjaamaan ylös joka ikisen pikku yksityiskohdan kaikesta. Tätä kirjaa pitäisi saksia reilulla kädellä. Kohtaukset ovat täynnä hidastavaa informaatiota, jolla lukija ei tee kerta kaikkiaan mitään - kuten, millaiset silmälasit portinvartijalla oli - ja juonellekin keskeisiä elementtejä selostetaan yleensä aivan liian perusteellisesti. Olen melko varma, että kirjasta saisi kolmanneksen pois helposti, ja tekstin laatu ja lukukokemus paratuisivat huomattavasti. Myös suomennoksessa oli jonkin verran ärsyttäviä mokia.

Viimeinen valituksen aiheeni on loppu. Tämän pituisen kirjan kuuluisi saada oma juonikaarensa. Tämän pituisen kirjan ei kuuluisi olla johdanto jollekin, mikä selviää loppusivuilla ja varsinaiset tapahtumat alkavat vasta seuraavassa osassa. Ei. Ei ei ei ei. Minulla oli 30 sivua jäljellä, ja ihmettelin, kun viimeistä showdownia ei ollut vieläkään tullut. No eipä sitä tullutkaan. Minulle on ihan ok, jos kirjailija haluaa kertoa tätä tarinaa kolmen osan verran, mutta jokaisella osalla pitäisi silti olla myös oma juonikaarensa. Lumotulla ei ole. (Vertaa esim. Harry Potteriin, jossa on suuri, seitsemän kirjan pituinen juonikaari, mutta joka osalla on myös oma juonensa.) Lumottu on kuuden ja puolensadan sivun johdanto.

Nyt vähän yritystä.

Oli myös asioita, joista pidin. Alun Oxford-kuvaukset ovat ihania, etenkin kun tunnen kaupungin ja saatoin oikeasti nähdä sieluni silmin paikat, joissa Diana käy. Tuli niin kotoisa olo. Dianan tädit ovat todella herkulliset hahmot ja heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Myös heidän keskinäinen suhteensa teki minut iloiseksi arvattavista syistä. Ja kuten jo alussa sanoin, Harknessin luoma maailma yksityiskohtineen on kiinnostava ja raikas versio olentomaailmasta. Noitia ei niin usein enää näekään, ja tämän kirjan demonit ovat todella mielenkiintoisia tapauksia. Suosikkina täytyy vielä mainita Dianan tätien talo. Se on todella oma henkilönsä tässä tarinassa. Ja niin: lyhentämällä ja leikkaamalla, sekä ehkä hieman hahmoja kehittämällä, tämä voisi olla oikein hyvä kirja.

Kaksi ja puoli tähteä.
Deborah Harkness: Lumottu. WSOY, 2012. S. 644. Englanninkielinen alkuteos A Discovery of Witches julkaistu vuonna 2011.