tiistai 25. elokuuta 2015

Lyhyesti

Olen taas painellut vääriä nappuloita ja tallennuksen sijasta osunut julkaisuun, mutta näittepä siis jälleen, mitä on tulossa. Kyseessä on oma muistilistani, etten unohtaisi, mitä kirjoja en ole vielä saanut teksteiksi asti, ja välillä kännykällä listaa muokatessani osun väärään nappulaan enkä huomaa sitä. Pahoitteluni. Muistilista ei liene kovin kiinnostavaa luettavaa, eikä se ole luettavaksi tarkoitettukaan.

Ajattelin myös sisällyttää tähän kaksi niistä kirjoista, joita tuossa listassa oli. On kuuma ja olen väsynyt, mutta kirjoitan lyhyesti parista kirjasta, koska energiani ei riitä kirjoituksiin lukemiseen... Tässä siis tulee.


Kaoru Mori: Anything and Something on Morin mangatöiden lisäosa, jossa hän esittelee piirustuksiaan ja luonnoksiaan eri sarjoihin liittyen, julkaisee joitain ennenjulkaisemattomia strippejä ja selostaa kaikkea epämääräistä. Luin kirjan pian Emman jälkeen kesällä, enkä totta puhuen muista sen jokseenkin sekavasta kokonaisuudesta enää juurikaan mitään.

Luonnollisesti pidin Emmaan liittyvistä asioista, mutta muutoin en saanut kirjasta niin paljon irti. Se oli kuitenkin viihdyttävää ja kevyttä lukemista, ja faneille tietenkin must. Jos pidät Morin piirustustyylistä ja hänen tarinoistaan, tutustu ihmeessä.

Kolme ja puoli tähteä.
Kaoru Mori: Kaoru Mori: Anything and Something. Yen Press, 2012. S. 208.






Luin internetin ihmeellisessä maailmassa artikkelia, jossa suositeltiin kirjoja, joista Harry Potter -fanit voisivat pitää. Siellä törmäsin Princess Academyyn, suositusperusteena se, että pidin Pottereissa paljon itse koulusta, sisäoppilaitosmaailmasta ja sen sellaisesta.

14-vuotias Miri elää perheensä kanssa vuorella, pienessä kylässä jonka elämä riippuu linderistä, taianomaisen kauniista kivestä jota kyläläiset louhivat vuoresta. Mount Eskel on vain Danlandin kuningaskunnan etäinen nurkka, ja siksi kaikki yllättyvät, kun papit julistavat prinssin tulevan morsiamen löytyvän tästä kylästä. Kyläläiset ovat kouluttamattomia niin tiedoiltaan kuin tavoiltaan ja niinpä kaikille 12-18 -vuotiaille tytöille perustetaan prinsessa-akatemia, jossa he opettelevat niin lukemaan kuin keskustelemaan, tekemään kauppaa kuin kantamaan itsensä oikein. Vuoden kuluttua prinssi saapuu valitsemaan morsiamensa tyttöjen joukosta.

Miri on melko tyypillinen nuortenfantasian päähenkilö. Hänellä on itsetunto-ongelmia, perheongelmia, hän on rakastunut lapsuudenystäväänsä ja muut ystävät ovat vähissä. 14-vuotias Miri on myös välillä melko lapsellinen valittaja - ei niin, etteikö 14-vuotiaana voisi vielä ollakin, mutta minun hermoni eivät meinanneet riittää. Toisaalta, kun Miri oppii lukemaan ja saa ystäviä, hänestä kehittyy itsenäinen ja uudistushaluinen nuori nainen, eikä hän ole enää lainkaan niin rasittava.

Kirja sijoittuu pitkälti akatemiaan ja pyörii tyttöjen opiskelun ja prinssin odotuksen ympärillä. Nautin siitä, ettei Miri kuitenkaan ole aivoton kana, joka kieli pitkällä kuolaisi prinssin perään, vaan hän käy läpi kirjan sisäistä kamppailua siitä, mitä hän haluaa saavuttaa. Toisaalta prinssin viimein saapuessa on Miri ehkä turhankin jalat maassa - ja siitä syystä, yllättäen, prinssin suosikki.

Loppua kohden kirja kehittää kiinnostavampia käänteitä, tosin Mirin kapinallisuus, joka alussa virkistää, alkaa tällöin jo tuntua käytetyltä jutulta. Joka tapauksessa tarinaan tulee jännitystä ja jopa uhkaava tunnelma, mikä on virkistävä muutos. Myös linder, vuorelaisten vientituote, on isossa osassa läpi kirjan ja sillä on monenlaisia eri merkityksiä.

Loppuratkaisu on yllättävä, joskin hieman imelä. Suosikkiasiani kirjassa ovat vuorelaisten kaivoslaulut, joista on pätkiä niin tekstin seassa kuin joka luvun alussa. Niissä on aito tunnelma ja ne toivat kirjan lähemmäksi laulajan sydäntäni. Vaikka kyseessä ei ole mikään mestariteos, enkä varmasti ole enää aivan kohdeyleisöä, pidin silti Princess Academya aivan kelvollisena kirjana.

Kolme tähteä.
Shannon Hale: Princess Academy. Bloomsbury, 2005. S. 314.

perjantai 14. elokuuta 2015

Klassikot 2.0: Sadan vuoden yksinäisyys


Kesä on selvästi huonoa aikaa klassikkoprojekteille, vaikkakin aikaa olisi. Viime vuonna juuri kesäkuukausien Faust ja Pariisin Notre-Dame tiputtivat minut täysin aikataulun keikasta, enkä tänäkään vuonna onnistunut aivan pitämään kiinni halutusta ajoituksesta, vaikka aikaa oli kaksi kuukautta eikä Sadan vuoden yksinäisyys ole kovin paksu kirja. Lähinnä en jaksanut aloittaa ajoissa - itse lukemiseen ei mennyt erityisen pitkään.

Etelä-Amerikkaan, Kolumbian sydämeen on perustettu pikkuruinen Macondon kylä. Sen asukit ovat vaeltaneet kaukaa vuorilta ja perustaneet kylänsä niin, että kaikki saavat tasapuolisesti aurinkoa ja varjoa, eikä kenenkään tontti ole parempi kuin jonkun toisen. Tästä vastuussa on erityisesti José Arcadio Buendìa vaimonsa Ursulan kanssa.

Sadan vuoden yksinäisyys seuraa Buendìan suvun ja Macondon kylän muuttuvaa elämää noin sadan vuoden ajan. Sukuun ehtii syntyä lapsia melkein enemmän kuin on varaa pitää, mutta Buendìan talon vieraanvaraisuus ei sulje pois edes koditonta Rebecaa. Lapset varttuvat, ihmiset vaihtuvat ja eräät kieltäytyvät kuolemasta. Macondo ja Buendìan suku selviävät niin unettomuustaudista kuin banaaniyhtiön valtakaudesta, aina viimeiseen mieheen.

Kirjan tapahtumia on todella vaikea tiivistää, sillä henkilöitä on sadan vuoden mittavan suvun edestä ja kaikille tapahtuu jotain. Enkä oikein tiedä mistä jatkaisin nyt, kun olen kuitenkin tiivistämistä yrittänyt.

Gabriel Gracía Márquezia pidetään maagisen realismin isänä, ja tästä kirjasta selviää hyvin, miksi näin on. Maaginen realismi tarkoittaa sinällään realistista maailmankuvausta, johon kuitenkin kuuluu maagisia, yliluonnollisia tapahtumia. Ero fantasiaan on siinä, että maagisessa realismissa nämä tapahtumat eivät ole kenenkään mielestä normaaleja, niitä ei odoteta eikä haluta tavallista elämää häiritsemään. Luulisin, että meille kaikille tapahtuu joskus jotain "maagista", selittämätöntä. García Márquezin romaanissa nämä tapahtumat ovat kenties yleisempiä kuin oikeassa elämässä, mutta haluan painottaa, maaginen realismi on eri asia kuin fantasia. Toinen samaan kategoriaan luokiteltava lukemani kirja on Alice Hoffmanin Punainen puutarha. Tuosta arvostelusta ei genren nimeä löydy, sillä en vielä tuntenut maagisen realismin käsitettä tuohon aikaan.

Minulla on sellainen haju, että Sadan vuoden yksinäisyydessä on paljon syvällisiä ajatuksia ja hienoja teemoja, mutta kuten tavallista, sain niistä kiinni vain liepeitä. (En ole kovin hyvä symbolien ja sen sellaisten kanssa.) Voin kuitenkin yrittää jakaa näitä liepeitä mahdollisimman ymmärrettävässä muodossa. Ensinnäkin kirjassa puhutaan paljon sodasta ja politiikasta. Eversti Aureliano Buendìa on eräs kirjan tärkeimmistä henkilöistä ja hän on kova sotimaan - silti minulle tuli sellainen olo, että kirjailija haluaa osoittaa, kuinka vähän järkeä sotimisessa on. Toisaalta hän nauraa yhtä lailla myös presidentille, hallitukselle ja hallituksen pokkuroijille. Macondossa ollaan kaikista onnellisimpia silloin, kun siellä ei vielä ole lainkaan hallituksen edustajia.

Monet, elleivät jopa kaikki, henkilöt varmasti symboloivat jotain. Eniten sain kiinni Fernandasta, naisesta joka on kasvatettu uskomaan omaan paremmuutensa ja uskonnon ja hyvien tapojen kaiken muun ohittavaan tärkeyteen. Fernandan jäykkyys ja ahdasmielisyys varmasti haluavat kertoa lukijalle jotain, mutta koska olen niin huono tässä, en saanut hänestäkään enempää irti. Toki hahmon kehityskulun syy-seuraussuhteet ovat hahmotettavissa, mutta luulen, että Fernandalla olisi ollut jokin suurempikin merkitys.

Voisin puhua Sadan vuoden yksinäisyyden henkilöistä ikuisuuden, mutta en luultavasti saisi mitään edellistä järkevämpää johtopäätöstä aikaan, joten siirtykäämme eteenpäin. Seksi on romaanissa valtavan suuressa osassa. Kaikki harrastavat seksiä, eikä García Márquez välttele tabuimbiakaan aiheita - niin lapsiprostituutio, pedofilia, insesti kuin zoofiliakin tulevat käsitellyiksi. Seksin kuvaus on melko graafista ja kuten sanottu, sitä on paljon. Pitäisin suorastaan todennnäköisenä että seksillä on jokin syvempi merkitys tässä kirjassa, mutta minulle sen anti tuli kahdessa osassa. Ensimmäinen oli ilmeinen kritiikki lapsiprostituutiota vastaan ja toinen oli tietynlainen välinpitämätön sallivuus García Márquezin ajattelussa - tehkää sukupuolisuudellanne mitä tykkäätte. Siksi onkin ehkä hieman erikoista, että kaiken tämän tabujen rikkomisen ohella kirjassa ei ole yhtäkään homohahmoa.

Sadan vuoden yksinäisyys on mieletöntä pohdintaa ihmisyydestä, siitä, millaisia ihmiset voivat olla, mihin he sortuvat epätoivoissaan ja miten erilaisia me kaikki olemme. Se on niin olennainen osa kirjaa, että itse ainakin tajusin tämän kunnolla vasta lopetettuani lukemisen. Yksikään monista, monista hahmoista ei ole sama kuin toinen, kaikilla on pimeä puolensa ja maailma muovautuu ihmisten valinnoista. Tämä teki minuun ehkä suurimman vaikutuksen. Toisaalta loppuaan kohden romaani kävi sivu sivulta vaikuttavammaksi, kun eräskin Arcadio herää ruumisjunassa ja ihmiset mieluummin sulkevat silmänsä totuudelta. Aivan lopusta en voi edes muodostaa järkevää lausetta, sillä se pysäytti kaiken, minutkin. Niin lopullisesti.

Minusta tuntuu, ettei tämä arvio ole erityisen selkeä tai hyvin jäsennelty, mutta sitä ei ole kyseessä oleva kirjakaan. En osaa edes laskea, kuinka monta kertaa lukiessani ajattelin: "Tää on niin omituinen kirja." Aion puhua enää yhdestä asiasta, vaikka asiaa varmaankin riittäisi loputtomiin. Tämä asia on enemmänkin varoitus: kaikilla henkilöillä on samat nimet. Kirja alkaa Macondon perustamisesta ja José Arcadio Buendìasta ja hänen vaimostaan Ursulasta, ja heidän poikansa nimetään José Arcadioksi sekä Aurelianoksi. Tämän jälkeen jokaisen sukuun syntyvän pojan nimi on jompi kumpi. Tyttöjen nimissä on hieman enemmän vaihtelua, mutta kyllä sieltäkin löytyy useampi Remedios ja Amaranta.

Haluan siis vain sanoa, että jos hahmotuskykysi on hieman heikko, varaudu hämmentymään. Itse yllätyin siitä, kuinka helposti yhteys yleensä erotti henkilöt toisistaan, mutta muutaman kerran jäin silti ulalle siitä, kuka Aureliano nyt olikaan kyseessä. Muutoin en pitänyt Sadan vuoden yksinäisyyttä raskaslukuisena enkä todellakaan tylsänä. Kunnioitan syvästi Gabriel García Márquezia siitä, että hän on itse onnistunut pitämään itsensä kartalla kaikista hahmoistaan.

Neljä tähteä.
Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys. WSOY, 1995. S. 413. Espanjankielinen alkuteos Cien años de soledad ilmestyi vuonna 1967.

Kaksi vaikeaa kohtaa HelMetin haasteesta!

tiistai 4. elokuuta 2015

Sekavia selostuksia

En lopultakaan saanut tehtyä toista postausta silloin, kun siitä oli puhe, mutta tässä taas olen. Ennen kuin siirrymme kirjoihin, haluaisin pohtia ääneen erästä ajatusta ja mielellään kuulla mielipiteitänne siitä kommenteissa.

Jotkut ovat olleet kanssani pidempään ja ehkä tietävät, mutta luulisin, että suurin osa teistä ei tiedä kirjoitusharrastuksestani. Tarinoiden lukemisen ohella olen aina nauttinut niiden kertomisesta itse, ja olen vuosien varrella kirjoittanut niin romaaneja kuin novelleja, fantasiaa ja "oikeaa elämää", fanfictionia ja originaalia. Vaikka viimeisten vuosien aikana kirjoittamiseni on jäänyt vähemmälle mm. koulun, lisääntyneen lukemisen, muiden harrastusten ja tämän blogin takia, palo kertomuksiin ei ole kadonnut minnekään. Ja tässä päivänä muutamana, lueskellessani ihmisten kirjoittamia Varjojen kaupungit -sarjaan liittyviä fanficcejä, olen taas tuntenut sen: minäkin haluan kirjoittaa. Enkä pelkästään kirjoittaa, vaan myös jakaa.

Ajattelin perustaa uuden blogin. Siellä jakaisin tekstejäni, sellaisia, joita uskaltaisin ja pitäisin jakamisen arvoisina. Julkaisutahti olisi luultavasti epäsäännöllinen, julkaisukieli vaihteleva (suomi tai englanti), tekstien pituus lyhyistä pätkistä monen luvun mittaisiin tarinoihin ja genrekin muuttuisi mielialani mukaan. Kirjoitan lähinnä originaaleja tekstejä, tasaisesti fantasiaa, dystopiaa ja perusfiktiota, mutta luettuani viime päivinä sitä fanfictionia omankin kirjoittaminen on alkanut houkuttaa. Joten saamme nähdä.

Mahtaisiko ketään mahdollisesti kiinnostaa tällainen blogi? Luultavasti perustan sen joka tapauksessa, vaikka kaikki huutaisitte EIEIEIEIEIEIEIEIEI kommenteissa, mutta olisi kiinnostavaa kuulla ajatuksianne. Tunnette kirjoitustyylini faktatekstissä; haluaisitteko tutustua siihen fiktion puolella?

Lisää ajatuksia aiheesta myöhemmin, varmemmin ja omassa postauksessaan. Kertokaa mitä ajattelette! Nyt siirrymme päivän pääaiheeseen.


Kuten tavallista, kävelin pitkin kirjaston englanninkielistä nuortenhyllyä etsien jotakin luettavan näköistä. Harmikseni silmiini osuvat aina vain sellaiset kirjat, jotka olen lukenut jo, tai joita en syystä tai toisesta halua lukea. Nyt minulla kuitenkin kävi onni: Parallel vilkutti minulle hyllystä ja poimin sen käteeni. Enkä voi sanoa, että katuisin.

Abbyllä on suunnitelma tulevaisuudelleen. Hyvin tarkka suunnitelma, joka muuttuu täysin hänen valitessaan teatterikurssin viimeiselle lukiovuodelleen. Abby päätyy Hollywoodiin elokuvantekoon, ei pääse aloittamaan yliopistoaan ajoissa eikä mikään muukaan mene suunnitelman mukaan. Ja sitten, 18-vuotissyntymäpäivänään, Abby herääkin kaukana Hollywoodista ja elokuvanteosta, elämästä joka on paljon lähempänä alkuperäistä suunnitelmaa kuin hänen oma elämänsä. Hänellä ei ole aavistustakaan mitä on tapahtunut, ainoana vihjeenä hän löytää päästään kahdet erilaiset muistot päivälle, joka oli tasan vuosi ja yksi päivä sitten.

Tiedän, tämä kaipaa selittämistä. Parallel kertoo rinnakkaismaailmoista, siitä, mitä tapahtuu kun rinnakkaismaailmat törmäävät ja me tietyllä tavalla yhdistymme rinnakkaismaailmassa elävään kaksoisolentoomme. Abbyn kohtalo on hänen kaksoisolentonsa käsissä: koska tämä tekee erilaisia valintoja kuin Abby, Abbyn elämä voi muuttua hetkenä minä hyvänsä toiseksi siitä, mitä se oli vielä äsken. Eikä hän muista, mitä on tapahtunut.

Haluaisin selittää kaiken tästä rinnakkaismaailmakuviosta, mutta silloin pilaisin teiltä itse kirjan. Ehkä olen jo nyt pilannut, mutta en voinut jättää kaikkea pois! Koko tämä tieteellinen osio oli minusta parasta Parallelissa ja äärimmäisen kiehtovaa. Vaikka en ymmärrä fysiikasta ja tähtitieteestä juurikaan mitään, oli kaikki asiat tässä kirjassa selitetty niin helposti ja kansantajuisesti, ettei niiden ymmärtämisessä ollut mitään vaikeaa. Sitä paitsi kirjan juoni riippuu kokonaan rinnakkaismaailmojen yhdistymisestä, enkä olisi voinut tehdä kunnollista juonitiivistelmää selittämättä jotain.

Pidin Parallelista hirveästi, vaikka jotkin asiat siinä eivät olleen aivan kohdallaan. Niistä ensimmäisenä on pakko mainita tuo kansikuva, joka ei mielestäni ole erityisen hyvä. Se on kaupallisen ja viihteellisen oloinen eikä anna kirjasta niin vakavasti otettavaa kuvaa kuin pitäisi. Toisena on loppuratkaisu; en pitänyt siitä. Se varmastikin jakaa mielipiteitä ja uskon monien pitävän siitä, mutta minusta ratkaisu on epäonnistunut valinta, joka johtaa pettyneeseen lukijaan;) Ei, vakavasti puhuen, en ole ikinä ollut ympyräloppujen ystävä. Ja vaikka tämä ei suorastaan ollut perinteinen ympyräloppu, minusta se oli juonen kannalta huono ratkaisu ja tylsä lopetus. Ja kolmantena, lukujen alussa lukee aina "Here" tai "There". Ymmärsin, että "Here" olisi tarkoittanut meidän maailmaamme ja "There" rinnakkaismaailmaa, mutta useamman kerran asia ei ollut näin. Logiikka, jolla sanat lukujen alkuun on sijoiteltu, ei avautunut minulle, ja niinpä lakkasin katsomasta niitä. Suosittelen kiinnittämään enemmän huomiota päivämääriin ja vuosilukuihin joka luvun alussa: ne kertovat, missä ollaan.

Mahdollisuudet, pienten valintojen vaikutukset nousevat tämän kirjan hallitsevaksi teemaksi. Aloin lukiessani miettiä paljon omia päivittäisiä valintojani ja sitä, mitä vaihtoehtoisesta päätöksestä olisi seurannut. Vaikka minusta tuskin tulee näyttelijää Hollywoodiin mitä ikinä päätän, voi valinnoillani olla yllättävän kauaskantoiset seuraukset. Se on samaan aikaan sekä kiehtovaa että pelottavaa.

Vaikka tämän arvion pisin kappale käsittelee sitä, mistä en pitänyt, on Parallel ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Se pistää ajattelemaan, siinä on upeita ja kiehtovia teorioita ja tapahtumia, eivätkä henkilötkään jätä kylmäksi. He ovat monipuolisia ja erilaisia. Juoni on yllättävä ja muuttaa jatkuvasti suuntaa. Lisäksi rakastan koulukuvauksia, joten Abbyn aika Yalessa oli kovasti mieleeni. Hän on toisinaan hieman Tyhmä Tyttö, mutta se kai oli odotettavissa;)

Neljä tähteä.
Lauren Miller: Parallel. Scholastic, 2013. S. 400.



Olen lukenut Potter-sarjaa äidilleni ääneen, alkaen ensimmäisestä kirjasta. Nyt olemme jo yli puolen välin kolmannessa, joten postaan tämän toisen kirjan häpeällisen myöhään, mutta tässä se silti on...

Harryn toinen vuosi Tylypahkassa ei suju aivan odotusten mukaan. Uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on aivoton idiootti ja joku jättää verisiä viestejä koulun seinälle, uhkaillen oppilaita ja henkilökuntaa Luihusen perillisellä. Pian jästisyntyisten oppilaiden kimppuun aletaan hyökkäillä. Tunnelma koulussa käy kireäksi, ja lopulta eräs oppilas siepataan. Harryn ja Ronin lähtiessä tutkimaan asiaa Harry saakin huomata olevansa jälleen tekemisissä vanhan vihollisensa kanssa...

Rakastan Harry Pottereita. Ne ovat kirjallinen esikuvani enkä ikinä väsy niihin. Silti saatan nyt, monta kertaa sarjan läpi lukeneena ja vanhemmaksi kasvaneena, sanoa, etteivät ne ole täydellisiä. Potterit eivät kärsi lapsellisesta kirjoitustyylistä, edes alussa, vaan ongelmana on liiallinen toisto. Menneitä tapahtumia kerrataan antaumuksella, liikaakin. Muistutus on hyvä, mutta paikoin tämä alkaa jo lähennellä lukijan aliarviointia. Muutoin minulla ei ole mitään valitettavaa, sillä kieli on rikasta, hahmoihin voi samastua, tyyli on mukaansatempaava ja hauska, juoni jaksaa kiinnostaa. Juuri 50 vuotta täyttänyt J. K. Rowling on, todellakin, kuningatar.

Viisi tähteä. Koska en ikinä voisi antaa Potterille mitään vähempää.
J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets. Bloomsbury, 1998 (tämä painos 2002). S. 251