maanantai 29. kesäkuuta 2015

Rakkaudesta viktoriaaniseen Englantiin, osa 2

Helppo huomata, että kesäloma on päällä - olen ollut todella laiska kirjoittamaan. Olen ollut myös hyvin laiska lukemaan - enemmän energiaa on mennyt Temple Run 2:sen pelaamiseen. Lisäksi tulin tänään viikon rippikoululeiriltä, jolla olin isosena, eikä siitä sen enempää kuin että riparilla ei juurikaan jää aikaa kirjojen lukemiseen. On minulla silti jotain postattavaa.

Olen tylsä enkä jaksanut keksiä uutta nimeä. Viimeksi tämän otsikon alla majailivat Kaoru Morin Emma -sarjan osat 1-5, nyt vuorossa ovat osat 6-10 ja siinä se sitten onkin. Tämä on henkilökohtainen ennätysaikani mangasarjasta selviytymiselle. Romaaninlukija minussa vastustaa, varsinkin kun Chrystal heti lykkäsi käteeni kolmen uuden sarjan ensiosat. Saattaa siis mennä tovi ennen kuin kyynikko sisälläni antaa luvan tarttua niihin. Välillä oikeankin kirjan vuoro!


Kuudennen osan synkkä kansi häiritsi minua jo etukäteen, sillä se on niin erilainen kuin aiemmissa tai missään tulevassa osassa. Tapahtumatkin toki saavat tässä osassa vakavampia käänteitä, mutta tarinankerronta on erittäin tempaavaa ja sujuvaa. Erityisesti Williamin osuuksilta tarina on mainio - en niin paljon välittänyt Emman, enkä varsinkaan hänen kartanonsa pätkistä. Ehdoton suosikkini on Williamin ja hänen isänsä riita osan lopussa. Tunnelma on niin intensiivinen, että riidan loputtua tuntui, kuin hiljaisuus olisi kaikunut korvissani, vaikka todellisuudessa oli tietenkin koko ajan ollut hiljaista.










Seitsemäs osa on mangapokkariksi järkäle. Se myös päättää päätarinan - kolme viimeistä sisältävät sivuhenkilöiden tarinoita, hahmoja joita Morilla ei ollut aikaa syventää pääsarjassa.

Seitsemännen osan alku on mielestäni todella kökkö. Se on sekava ja nopeatempoinen - kohdat, joissa kuvataan Emmaa, ovat ok, mutta Williamin osalta kaikki käy aivan liian nopeasti, helposti ja on naurettavan vaikea seurata. Tämä häiritsi minua todella paljon. Sarjan suurin konflikti ratkeaa näin helposti? Hah.

Oli tässä osassa onneksi hyviäkin kohtia. Yksi hienoimmista on Eleanorin pätkä yöllä, jonka aikana hänen isosiskonsa seuraneidit tulevat lohduttamaan häntä. Kohtaus on kauniisti ja vaikuttavasti piirretty ja vetää hiljaiseksi.

Ja sitten täytyy kuitenkin vielä sanoa, että vaikka loppu oli hyvä, se ei ollut sitä mitä olisin halunnut sen olevan, mikä on todella ärsyttävää.


Ensimmäinen lisäosa sisältää tarinat Kelly -rouvan nuoruudesta, Eleanorin elämästä Williamin jälkeen, siitä kuinka The Times yhdistää ihmisiä ympäri Britanniaa ja Tashasta perheensä kanssa.

Pidin ehdottomasti eniten kahdesta ensimmäisestä, joista vielä aivan ensimmäinen oli koskettavuudessaan parempi kuin toinen. Jotkin The Times - tarinan osat olivat irrallisia ja omituisia, mutta osasta niistäkin pidin. Tashan perhe oli ihan kiva mutta ei erityisesti liikuttanut minua suuntaan tai toiseen.











Osan yhdeksän kaksi ensimmäistä tarinaa keskittyvät Möldersin, Emman uusien työnantajien perheeseen. Sen jälkeen kerrotaan, kuinka William ja Hakim tutustuivat, ja sitten Möldersin sisäkköjen Alman ja Pollyn ostosretkestä. Viimeinen tarina kertoo kolmesta oopperalaulajasta.

Pidin alkutarinoista, mutta Williamin ja Hakimin historia oli ilman muuta suosikkini. Se oli hauska ja kiinnostava. Ostosretkikin oli mukavaa luettavaa, sillä pidän Almasta, mutta oopperalaulajien kohtaloista en oikein jaksanut kiinnostua.










Ja viimeisenä viimeinen osa. William opettaa Emmaa pyöräilemään, opimme lisää Möldersin pääsisäköstä Adelesta, matkaamme Arthurin mukana kouluun ja sitten tietenkin ovat ne kauan odotetut häät. Kahden viimeisen väliin sijoittuu joukko lyhyitä mutta hauskoja strippejä eri henkilöihin liittyen.

Tässä osassa pidin oikeastaan kaikesta. Olen sisäoppilaitosten fani, joten Arthurin tarina pääsee aika korkealle arvotuksessani (ja onhan Arthur itsessäänkin ihana), mutta toisaalta kaikki Williamiin ja Emmaan liittyvä on aina sydäntälämmittävää. Adelen osuus oli jollain tapaa todella syvällinen ja, kuten sanottua, stripit olivat mielestäni hauskoja.

Häihin liittyen minulla on joitakin valituksen aiheita. Ensinnäkin ne olisivat mielestäni kuuluneet seitsemännen osan loppuun, mutta voin elää tämän asiaintilan kanssa. Toiseksi olisin halunnut katsoa niitä enemmän Emman ja /tai Williamin ja vähemmän vieraiden näkökulmasta. Ja kolmanneksi, enemmän suutelua! Nyt oli kyllä säälittävä esitys.


Muutama sana vielä koko sarjasta. Alku on huono, mutta kun siitä pääsee yli, kerronta on enimmäkseen sujuvaa ja henkilöistä kasvaa välittämään. Ikävästi myös myöhemmin käy välillä niin, että tempo nopeutuu hurjasti ja kaikesta tulee kamalan sekavaa. Onneksi näin ei tapahdu paljoa. Tykkäsin myös lisäosien ideasta, mutta olisin ehkä valinnut tarinoiden aiheet huolellisemmin. Minua lukijana kiinnostivat lähinnä hahmot, jotka tunsin jo, eivät niinkään uudet tai ehkä kerran ohimennen tavatut henkilöt. Ylipäätään kuitenkin pidin Emmasta ja suosittelen sitä kaikille pukudraaman ja romantiikan ystäville!

Olen päättänyt, että Emmalla saan ruksia HelMetin haasteesta sarjakuva-osuuden, vaikkei se ehkä täysin kohdan vaatimuksia täytäkään. Mutta siitä tulee yhteensä 10 sarjakuvapokkaria! Luulisi sen riittävän.



Halusin vielä kertoa kivasta pyöräilyretkestäni, jonka kylläkin tein jo viikko sitten (vannon, että tämä pätkä on oikeasti kirjoitettu silloin). Olen kesäloman aikana harrastanut hävettävän vähän liikuntaa ja raitista ilmaa, joten päätin korjata tilannetta ja lähteä hieman pyöräilemään. Viiletin pitkin Espoon keskuspuiston polkuja valiten aina sellaisen reitin, jonka määränpäästä en ollut oikein perillä. Seikkailun tuntua ilmassa. Lopulta huomasin saapuvani metsästä oikealle tielle, ja kun olin paikantanut itseni ja tiesin suunnilleen, missä koti on, jatkoin valiten tuntemattomia pikkuteitä ja lähestyen hitaasti ja mutkitellen kodin suuntaa. Lopuksi valitsin vielä pienen kiertotien saadakseni polkea niityllä tienvarren sijasta.

Vaikka tuuli oli kova, nautin pienestä seikkailustani. Pyöräily sopii kuin nakutettu pilviseen ja hieman viileään kesäpäivään - siinä tulee niin nopeasti lämmin, että saa vain rauhassa nauttia luonnon kauneudesta ja valita tarjolla olevista poluista sen, mikä vaikuttaa houkuttelevimmalta.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Kirjalla on myös kirjoittaja

Joillekin se tulee yllätyksenä. Itse olen aina ollut kiinnostunut lukemieni kirjojen kirjoittajista ja heidän elämästään ja ajatuksistaan. Yleensä he osoittautuvat yhtä mahtaviksi tyypeiksi kuin kirjansakin.

Tänä median valtamaana aikakautena on yhä helpompaa pysyä perillä ihailemistaan ihmistä. Liittyen piakkoin ilmestyvään arviooni Kristin Cashoren kirjasta Syntymälahja ja sen jatko-osasta Fire aloin tutkia kyseisen kirjailijan mediaedustusta (lähinnä saadakseni selville, onko hän Twitterissä. Useimmat kirjailijat ovat mahtavia twiittaajia.) Tätä asiaa en vielä saanut selville, mutta törmäsin heti hänen kotisivuunsa/blogiinsa ja sain todeta, että ainakin Cashore on erinomainen bloggaaja. Sitten löysin tekstin, joka todella vain vetosi huumorintajuuni kuten myös kirjoittajaan minussa.


Discouraged writers, join hands and repeat after me: BOOKS ARE JUNK

Today I took my plan for the revision I just finished down from the wall and put the plan for the book I'm drafting back up on the wall. I moved all the books, papers, and notebooks for the finished revision off of my desk and piled all the stuff for the new book in their place. I pulled all the notecards and pictures down from the blinds and put up all the new notecards and pictures.

Then I spent the next several hours stomping around the house with a storm cloud over my head, checking email, sending texts, playing Splash on my phone, reading the news, knitting, eating rice pudding, worrying needlessly about any unrelated thing that came to mind, and basically doing anything I could to avoid having to look at the book plan for the new book. I JUST DON'T WANT TO KNOW. I wrote in an email to some friends, "I truly don't understand why I ever thought writing a book was a good idea. BLECH BLECH BLECH. BOOKS ARE JUNK."

I have three published books, two contracted books in revisions, two uncontracted manuscripts that are too awful ever to be published, and this new book I'm trying to get back into. This new book is the eighth book I've ever endeavored to write. Therefore, I know from experience that today was normal. Tomorrow, I'll probably get myself to reread the book plan for the new book. Parts of it will give me indigestion and other parts will make me SO HAPPY. Shortly after that, I'll get myself to reread what I've written of the book so far. Parts of it will strike me as horrifyingly awful and other parts will make me SO HAPPY. The parts that make me happy will get me excited about the book again and determined to fix the crappy stuff, enough to start moving forward. Everything will be okay.

For the moment, though, I'm giving up, because writing a book is pretty much the stupidest idea I ever had.

Dear writers: I thought I'd share, in case this is the sort of day you're having, too.

(PS: Thanks to Ethan, a two-year-old who helped me write this post.)


Toisella sijalla

Olen viimeaikoina lukenut jonkin verran sarjojen toisia osia, joten niitä on nyt hyvä kasata tähän samaan postaukseen.


Zombisaaga jatkuu. En olisi todellakaan jättänyt tätä lukematta.

Bobby herää koomasta mielestään vähintäänkin epäilyttävissä olosuhteissa. Hänelle kerrotaan, että koko Skotlanti on zombitartunnan takia karanteenissa, mutta että hän on kyllä turvassa. Seuraavaksi hänen huoneensa ovesta pyrkiikin sisään joukko lapsizombeja eikä Bobbyn auta muuta kuin etsiä vanhat kamunsa ja jatkaa hyväksihavaitulla taistele ja pakene -linjalla. Kaikki kuitenkin mutkistuu, kun Smitty on kadoksissa ja nuoret huomaavat saaneensa zombien lisäksi myös ihmisvihollisia.

Unfed ei ollut samalla tavalla pseudopelottava kuin Undead - se ei ollut pelottava ollenkaan. Vauhtia ja jännitystä kyllä riitti, mutta on jokseenkin hyväntahtoista kutsua tätä kirjaa kauhuksi. Joka tapauksessa, vaikka McKay jossain määrin noudattaakin edellisen kirjan reseptiä, hän on lisännyt siihen uusia mausteita ja pitänyt koostumuksen tuoreena, joten pitkästyminen ei lukijaa kiusaa.

Rakastan edelleen Bobbya ja hänen jalat maassa -asennettaan. Jos sarjan kertoja olisi kuka tahansa muu, en jaksaisi keskittyä. Paitsi ehkä Smitty, mutta tässä osassa hän on ensimmäisen puoliskon ajan teillä tietymättömillä, mikä osaltaan laskee kirjan tasoa. Hänen "tilalleen" kirjoitettu mieshahmo, Russ, on sen sijaan melko kömpelö veto. Häneen liittyvät juonikuviot on helppo arvata ja Smittyn palatessa porukkaan heidän välisensä kukkotappelu on epäoriginaalia ja turhauttavaa. Alice ja Pete pysyvät omina itsenään, eivätkä saa erityistä syvyyttä. Bobbyn suhdetta äitiinsä sen sijaan avataan kiinnostavalla tavalla.

Action -osuudet ovat sujuvia ja hengästyttävää luettavaa. Ne kannattelevat kirjaa silloinkin kun juoni ei oikein muuten etene. Parasta on silti McKayn ihanan nokkela ja ironinen huumori, jota hän viljelee läpi kirjojensa. Joten vaikka Unfed ei ole yhtä hyvä kuin Undead, se on varsin viihdyttävä jatko-osa, jossa on useita erinomaisia kohtauksia ja monia kiinnostavia elementtejä. Lopussa moni asia jätetään auki, joten jään mielenkiinnolla odottamaan, seuraako jatkoa.

Enemmän suudelmia olisi kyllä saanut olla.

Kolme tähteä.
Kirsty McKay: Unfed. Chicken House, 2012. S. 307.

Uskomatonta kyllä, tämä kirja kelpasi yhden HelMet -haasteen kohdan täyttäjäksi.



Tämä on nyt ensimmäinen Kirotut ensimmäiset osat- projektini varsinainen kohde, eli toinen osa. Luin trilogian aloituksen Kvanttivarkaan syksyllä ja tätä nykyä myös Fraktaaliruhtinas on omistuksessani, ja ne näyttävät kauhean kauniilta vierekkäin hyllyssä. (Tulisiko se Kausaalienkelikin jo pokkariksi...?)

Jean le Flambeur ja Mieli ovat lähteneet Marsista aluksellaan Perhosella mutta heillä on edelleen tehtävä suoritettavanaan. Se vie heidän matkansa emo-Maahan, jossa viimeiset ihmiset vielä sinnittelevät kaupungissaan, villikoodiaavikon ympäröiminä. Maassa Gomelezin suvun tytär Tawaddud lähetetään oppaaksi Sobornostin lähettiläälle, joka on tullut tutkimaan erään valtuustoedustajan salaperäistä kuolemaa. Hioessaan suunnitelmaansa Jeanin, Mielen ja Perhosen on pidettävä Pellegrini tyytyväisenä, jottei kolmikko jää Sobornostin valtapelin jalkoihin.

Fraktaaliruhtinas on miellyttävällä tavalla samankaltainen, mutta kuitenkin hyvin erilainen edeltäjästään. Keskeisiä henkilöitä on nyt vähemmän, mikä helpottaa tarinan seuraamista, ja ensimmäisen osan välinäytökset on jätetty pois. Niiden sijaan kirjassa on henkilöiden kertomia tarinoita, jotka avaavat sarjan maailman historiaa ja henkilöiden taustoja. Vaikka välinäytöksissä oli oma charminsa, tämä oli lukijan yleisen mielenkiinnon tyydyttämisen kannalta parempi ratkaisu. Myös Tawaddudista, vaikka hän tulikin mukaan uutena hahmona, ehti loppuun päästyä tulla merkittävä ja mielenkiintoinen henkilö.

Rakastan Rajaniemen vauhdikkaita ja mielikuvituksellisia visioita. Etenkin Maa on kiehtova kaikessa outoudessaan, sillä sieltähän kaikki lopultakin alkoi. Toisinaan kerronta yltyy niin teknilliseksi ja/tai poliittiseksi, etten jaksanut täysin keskittyä siihen, mutta mitäpä pienistä. Fraktaaliruhtinas myös pitää kiinni edeltäjänsä mallista, jonka mukaan vain kirjassa olemassaolevia asioita ei esitellä erikseen, vaan lukija oppii ikään kuin kokemuksesta, mitä ne tarkoittavat. Pidän siitä. Rajaniemi uskaltaa luottaa lukijoihinsa, ja se on minusta hienoa.

Olimme toissapäivänä katsomassa Kaiken teoria -elokuvaa, ja siinä mainittiin Schrödingerin laatikko. Kyseinen fysiikan pulma on suuressa osassa Fraktaaliruhtinaan juonta, kuten luultavasti myös kaikenlaiset muut fysiikkaan liittyvät asiat joista en tiedä mitään ja jotka siksi assosioin vain tähän kirjaan liittyviksi. Fraktaaliruhtinas kärsi edeltäjäänsä enemmän käsittämättömästä fysiikkaselostuksesta, mikä toisinaan väliaikaisesti herpaannutti mielenkiintoni sitä kohtaan. Upean juonikuvion ja kiinnostavien hahmojen myötä jaksoin kuitenkin aina palata, ja loppu on suorastaan tajunnanräjäyttävä.

Haluan vielä sanoa olevani aika varma, että Rajaniemi on tehnyt Oortista suomalaisten ja muiden pohjoisten kansojen avaruuskodin. Heidän kulttuurinsa on viehättävän eksoottinen ja samalla siinä on jotain niin kovin tuttua saunoineen ja kitkeränmakuisine lakritsiteejuomineen. On mahdollista, että asiasta on varmaakin tietoa, mutta minulla sitä ei ole.

Neljä ja puoli tähteä.
Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas. Gummerus, 2014. S. 440. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä The Fractal Prince vuonna 2013.

(Rajaniemi on suomalainen, Skotlannissa asuva kirjailija, joka kirjoittaa englanniksi.) Sain myös yhden HelMet -kohdan tällä kirjalla!



Toinen Karousta ja kimeereistä kertova kirja lähti mukaani yksi päivä kirjastosta. Se oli positiivinen yllätys.

Karou on jättänyt Akivan ja lentänyt Eretziin liittymään kimeerien vähiin jäljellä oleviin joukkoihin. Brimstonen oppilaana toimineesta Karousta tehdään joukkojen henkiinherättäjä ja itse Valkoinen Susi valvoo hänen työskentelyään - ja muutakin elämäänsä, niin hyvässä kuin pahassa. Samaan aikaan Akiva on palannut serafiarmeijaan sisarustensa luokse maailma mullistuneena. Hän kärsii ilman Karouta, mutta on vakuuttunut siitä, ettei enää aio vahingoittaa yhtäkään kimeeriä.

Aika taistelun ja tähtivalon käynnistyy hieman hitaasti, mutta kun alkaa tapahtua, siitä ei enää tule loppua. Niin kimeeriarmeija meidän maailmassamme kuin serafiarmeija Eretzissä ovat edelleen aseissa hampaisiin saakka ja jälki on sen mukaista. Samalla valtaapitävät molemmissa heimoissa pelaavat valtapelejään, joiden nappuloiksi myös Karou ja Akiva joutuvat. Kirjaa rytmittävät ihanan tavalliset Zuzanan pätkät. Loppua kohden juoni tiivistyy ja mukana on useita silmät suuriksi räväyttäviä käänteitä.

Kaksi arviota jo kirjoitettuani alan olla niin väsynyt, etten enää tiedä, mitä sanoa:) Toisesta Karou-kirjasta Luojan kiitos puuttuivat ensimmäisen osan ärsyttävät elementit: nimi on minusta erinomaisesti suomennettu, takakansiteksti ei ollut historiallisen karmea ja lapsellisesta kirjoitustyylistäkin oli päästy eroon. Ainoastaan naurettavan suuri fonttikoko on pidetty samana, mutta sen voin antaa anteeksi.

Hieman Aika taistelun ja tähtivalon kärsii trilogian toisen osan paikastaan. Se on väliosa, jossa prosessoidaan tapahtunutta ja valmistaudutaan tulevaan, mutta iso oma rooli puuttuu. Tämän onneksi huomaa vasta kirjan luettuaan, joten kyseessä ei ole iso puute.

Kirjassa tutustutaan moniin uusiin/uudehkoihin hahmoihin ja he ovat kategorisesti erittäin kiinnostavia. Kertojanäkökulmia kylläkin karsisin, sillä niitä oli nyt paljon. Vaikka Karou ja Akiva ovat kumpikin vuorollaan sekä todella ärsyttäviä että todella typeriä, heidän uskolliset seuralaisensa onneksi enimmäkseen eivät ole. Lopussa tapahtuu yhden heidän suhteensa aivan kamalia, mutta ei siitä sen enempää.

Nyt aivotoimintani alkaa olla finaalissa. Toivottavasti kuitenkin saitte tästä viimeisestäkin arviosta jotain irti.

Neljä tähteä.
Laini Taylor: Aika taistelun ja tähtivalon. Tammi, 2013. S. 648. Englanninkielinen alkuteos Days of Blood and Starlight julkaistu vuonna 2012.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Rakkaudesta viktoriaaniseen Englantiin

Jo ottaessani ensi askelia mangan maailmaan Chrystal puhui minulle toistuvasti Emmasta, ja saikin sen kuulostamaan kiinnostavalta. Rikkaan nuoren miehen ja palvelustytön rakkaustarina viktoriaanisessa Englannissa? Loistavaa! Rakkaustarinat ovat ehdottomasti juttuni, ja kuten sarjan piirtäjä Kaoru Mori, kärsin loputtomasta menneiden aikojen romantisoinnista (sekä kateudesta englantilaisille siksi, että he saavat olla englantilaisia). Joten Emma kuulosti oivalta jatkolta nyt Furuban loputtua.


En oikein pitänyt ensimmäisestä osasta.Siihen suuresti vaikuttanee se, että Kaoru Morin piirustus- ja kerrontatyyli on aivan erilainen kuin Natsuki Takayan, Furuban mangakan. Kärsin siis kulttuurishokista, kun ihmiset näyttivät aivan vääriltä ja kerronta eteni kummallisesti.

Valitettavasti kaikkea en voi kuitenkaan vyöryttää kulttuurishokin niskaan. Ensimmäinen osa ei ole kovin hyvä. Sen tunnelma on muovinen ja rakentamalla rakennettu, kun sarja vielä etsii tyyliään ja hahmot luonteenpiirteitään. Tarina etenee järkyttävän nopeasti ja on aivan epäaidon tuntuinen, hahmoihin ei pysty tutustumaan kunnolla kaikessa siinä melskeessä ja kaikki tuntuu vain kaatuvan lukijan niskaan. Jos kuitenkin selviät tästä, on luvassa parempaa.

On sääli, ettei ensimmäisessä osassa ole juuri kehuttavaa, sillä se on varmasti menettänyt monia potentiaalisia lukijoita sen myötä. Tälle asialle en kuitenkaan mitään voi, ja koen myös että minun on sanottava rehellinen mielipiteeni, joten en ala kaunistella asioita sarjan lukijakunnan kartuttamiseksi.



Toinenkin osa on vielä hieman omituinen. Siinä kuitenkin pidetään rauhallisempi tahti ja lukija ehtii jo hieman syventyä eri hahmoihin. Myöskin eräs dramaattinen tapahtuma tuo päähenkilölle lihaa luiden ympärille. Varsinainen päätarina epäilyttää hieman edelleen, mutta loppua kohti tilanne paranee.

Toisessa osassa tulee mukaan useita kiinnostavia sivuhenkilöitä, joilla jokaisella on vaikutuksensa pääparin kohtaloon. Lukijan usko sarjaan alkaa pikkuhiljaa kasautua: ehkä tästä vielä hyvä tulee.











Ilokseni voin sanoa, että kolmanteen osaan selvittyäsi alat jo olla varmoilla vesillä. Tarina saa syvyyttä eivätkä käänteet enää ole niin naurettavan nopeita kuin alussa. Edelleen saamme tutustua uusiin, erittäin kiinnostaviin hahmoihin ja seurata, kuinka Emma ja William tahoillaan selvittelevät tulevaisuuden suuntaa kumpikin tavallaan.

Tähän mennessä olin jo tottunut myös piirustustyyliin, ja nyt Emma ja kumppanit näyttävät jo mukavan tutuilta ja turvallisilta. Aikansa sekin kumminkin otti. Joka tapauksessa nyt voin jo lausua uuden rehellisen mielipiteen: pidän tästä sarjasta!










Onnellista kyllä, laatu sen kuin paranee! Neljäs osa on täynnä juorunhaluista mieltä palkitsevia paljastuksia, kuumottavia juonenkäänteitä ja koskettavia kohtauksia. Huomaan jo oikeasti välittäväni Emman ja Williamin kohtalosta, vaikka alussa William lähinnä ärsytti minua ja Emma tuntui kylmän etäiseltä. Nyt heidän onnestaan on kuitenkin tullut sydämeni asia.

Luin siis tällä erää viisi ensimmäistä osaa, ja niistä numero neljä oli ehdottomasti suosikkini. Yllättävä, mielenkiintoinen ja sydäntälämmittävä kokonaisuus oli todella iloinen kokemus.











Valitettavasti viidennestä ja tällä erää viimeisestä osasta ei ollut lainkaan kuvia suomalaisella kannella... ja väritkin ovat huonot, mutta koettakaa kestää.

Viides osa jatkaa neljännen korkeaa tasoa, mutta ei ole aivan yhtä monipuolinen. Tosin lopussa tapahtuu jälleen jännittävää... Joka tapauksessa vitosen luki helposti samaan putkeen kuin kaksi aiempaa tässä tänään iltapäivällä. Sen verran imua oli päällä.

Nyt vain kohti uusia haasteita! Kiinnostavaa tietää, millaiseen loppuratkaisuun sarja päätyy. Haluan myös lämpimästi suositella Emmaa, vaikka tyrmäsinkin juuri ensimmäiset osat. Kuten Chrystal minulle vakuutteli, se muuttuu paremmaksi kolmannen osan myötä. Ja vaikka itse totesin (ja seison edelleen sanojeni takana), ettei ole kirjalle tai sarjalle mikään ansio, että se muuttuu hyväksi puolen välin tienoilla, seison silti myös suositusteni takana. Jaksakaa kahlata läpi muoviset ja sekavat ensimmäiset osat, olkaa niin kilttejä.