tiistai 24. helmikuuta 2015

Klassikot 2.0: Anne Frankin päiväkirja


"Lauantaina, 20. kesäkuuta 1942
Minunlaiselleni ihmiselle päiväkirjan kirjoittaminen on kummallinen kokemus. Ei vain siksi, etten ole vielä koskaan kirjoittanut päiväkirjaa, vaan minusta tuntuu, ettei kukaan - en minä eikä kukaan muukaan - ole myöhemmin kiinnostunut kolmetoistavuotiaan koulutytön tunteenvuodatuksista. Mutta siitä ei oikeastaan olekaan kysymys. Minä haluan ennen kaikkea vain kirjoittaa ja ja kertoa avoimesti kaikista mieltäni painavista asioista."

Pelkäsin Anne Frankin päiväkirjaan tarttumista, sillä olen kiitos yläasteen uskonnonopettajani saanut enemmän kuin tarpeekseni juutalaisvainoista ja toisesta maailmansodasta. Kuitenkin minua on kalvanut tunne, etten voi rehellisesti väittää olevani intohimoinen kirjojenlukija, jos tietoisesti välttelen näinkin tärkeää ja tunnettua klassikkoa. Niinpä pyysin Libertéltä, että ottaisimme kirjan tämän vuoden klassikkolistalle, ja ilokseni se sopi hänelle mainiosti:)

Alusta lähtien kävi selväksi, ettei tämä ole mikään masennuskirja. Anne kirjoittaa arkisista sattumuksista ja ihmisistä ympärillään mukaansatempaavasti ja kiinnostavasti. Hän puhuu hyvin suorasanaisesti omista ajatuksistaan ja tunteistaan, kuvailee muiden ihmisten riitoja, pohtii paljon maailmaa ja sen menoa. Koska perhe on piileskeleviä juutalaisia, tietenkään sodan vaiheilta ja juutalaisten kärsimykseltä ei vältytä, mutta Anne käsittelee aihetta melko vähän ja aina omasta näkökulmastaa, niin, ettei mikään tunnu historian oppitunnilta.

"Keskiviikkona, 16. helmikuuta 1944
--
Peter sanoi vielä: 'Juutalaiset ovat aina olleet valittu kansa ja tulevat aina olemaan!'
Minä vastasin: 'Toivon vain, että heidät valittaisiin joskus... johonkin hyvään!'"

Annella on silmää ihmisille ja heidän välisilleen suhteille. Hän tarkkailee ja kertoo Salaisen siiven asukkaiden elämästä tehden hyvinkin teräviä ja viisaita huomioita - todella yllättävää 13-15 -vuotiaalta tytöltä! Toisaalta, kuten hän itsekin usein sanoo, sota pakotti hänet kasvamaan aikuiseksi liian aikaisin ja niinpä hän huomaa ja ajattelee asioita, joita muut hänen ikäisensä tytöt eivät huomaisi tai ajattelisi. Anne analysoi sekä ihmisiä ympärillään että kauempana itsestään erittäin tarkasti - hän sodasta puhuessaan esittää usein sellaisia huomioita, joiden älykkyys häikäisee. Voin olla vain samaa mieltä hänen kanssaan, mutta epäilen, olisinko kyennyt samanlaiseen ajatusprosessiin saman ikäisenä.




Päiväkirjan viimeisen vuoden aikana Anne nousee jopa itsensä yläpuolelle ja näkee hämmentävän tarkasti ja objektiivisesti sen, millainen hän oli aiempien Salaisen siiven vuosien aikana, ja myös miksi. Hän selittää omaa käytöstään pelottavan uskottavan ja totuudenmukaisen kuuloisesti. Kirjassa oli useita vaikutuksen tehneitä kohtia, joista kaksi valitsin myös tähän postaukseen, mutta pidempänä osuutena tämä itse-analyysi oli hienoimpia.

Annen vanhetessa päiväkirjamerkinnät pitenevät ja muuttuvat viisaammiksi ja syvällisemmiksi. Hänellä on ihmeellisen kauniita ajatuksia, mutta kaiken tämänkin keskellä hän säilyttää alkuvuosien suorasukaisen tyylin. Anne ei arastele puhua huonoista väleistä äitiinsä tai seksuaaliasioista - se on mahtavaa, vaikkakin Anne taisi olla aikaansa edellä jutellessaan tästä vapautuneesti myös pojan kanssa. Lukemani päiväkirjan versio on pidennetty alkuperäisestä Nuoren tytön päiväkirjasta, jota Annen isä Otto ilmeisesti sensuroi melko paljon ennen julkaisua. Voin hyvin kuvitella mm. juuri näiden kohtien jääneen pois tässä sensuurissa.

Mieleenpainuneiden kohtien muassa täytyy tietenkin myös kertoa, että Suomi mainitaan (kahdesti!) ja hauskin kohta, joka oli ehdottomasti Dusselille hänen saapuessaan kirjoitetut Salaisen siiven säännöt.

Kuten olettaa saattaa, Anne kirjoittaa paljon elämästä piileskelyn jälkeen, sodan loputtua. Niiden kohtien lukeminen tuntui aina enemmän tai vähemmän pahalta, kun tiesi, etteivät Frankit kumppaneineen lopultakaan selvinneet - vaikka läheltä se liippasi. Piileskelijöiden riemu Normandian maihinnousun jälkeen oli musertavaa luettavaa. Kamalimpia olivat kuitenkin kohdat, joista välittyi voimakkaasti Annen uskomaton energia ja elämänilo. Miksi kukaan haluaisi tuhota jotain niin kaunista ja inhimillistä?

Anne Frankilla oli todellinen kirjoittamisen ja havainnoinnin lahja. Hän ymmärsi ja osasi panna sanoiksi nuoren ihmisen tunteita ja ajatuksia todella taitavasti ja hänessä on paljon samastuttavaa. Osin hän oli hyvin moderni, osin vanhanaikaisempi. Hassua kyllä, aina Annen ilmaistua aikaansa edellä olevia mielipiteitä esimerkiksi naisten asemasta minua ärsytti tuplasti, kun hän sitten sortui johonkin puolittaiseenkin vanhentuneeseen ajatukseen. Olisin vain ollut tyytyväinen, että 1940-luvun tyttö ymmärsi niinkin paljon omista oikeuksistaan.

Annen ja hänen siskonsa Margotin muistomerkki Bergen-
Belsenin keskitysleirillä, jossa he kuolivat lavantautiin
vain muutamia päiviä ennen leirin vapauttamista. Tytöt
on todennäköisesti haudattu leirin joukkohautoihin.

Päiväkirja on antanut kasvot juutalaisten kärsimyksille toisessa maailmansodassa ja se on oikein. On kuitenkin ihanaa, että Anne on kirjoittanut pääosin positiivisuuden kautta, vaikka hirveitä asioita tapahtuukin. Hän ei jätä niistäkään kertomatta, mutta masennuskirja tämä ei tosiaan ole. Nauroinkin välillä. Toisaalta perheen syödessä mädäntyneitä perunoita aloin taas vaiheeksi miettiä, miten hyvin omat asiani ovatkaan.

Loppu on hirveä, mutta toisaalta olisi vielä pahempaa, jos piileskelijöiden kohtaloita ei olisi kerrottu ja lukija olisi jätetty kammottavaan epätietoisuuteen. Kirjan lukemisen jälkeen minulla on siihen liittyen vain kolme toivetta:
1. Haluan tietää, kuka kavalsi Salaisen siiven asukkaat.
2. Haluan matkustaa Amsterdamiin ja käydä Anne Frankin talossa.
3. Haluan, että kaikki muutkin lukevat tämän kirjan.

Anne Frank: Päiväkirja 12. kesäkuuta 1942-1. elokuuta 1944. Toimittaneet Otto M. Frank ja Mirjam Pressler. Tammi, 2002. S. 421. Laajennettu laitos julkaistu alun perin hollanniksi nimellä Het Achterhuis, Dagboekbrieven 12 juni 1942-1 augustus 1944. Herziene en vermeerde editie vuonna 1991.

Anne Frank myös kuittasi minulle kolme kohtaa HelMetin haasteesta.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Klassikot 2.0

http://gerdleonhard.typepad.com/


Nyt olisi sitten viimein aika esitellä tämän vuoden klassikkohaaste, jota lupailimme tosin jo joskus joulukuussa.
Onneksi, kuten kaikki tietävät:

  • odotus palkitaan
  • hiljaa hyvä tulee
  • ei Jumala kiirettä luonut
  • hätäkös tässä valmiissa maailmassa
  • joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa
  • joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään
  • maltti on valttia
  • kyllä aikaa on, mutta ikä loppuu
  • kyllä niitä töitä pian tekisi, ajatukset ne on kun aikaa vie
  • lopussa kiitos seisoo
  • mikä laulaen tulee, se viheltäen menee
  • nuoressa ei huilaaminen mene hukkaan
  • parempi myöhään kuin ei milloinkaan
  • talo elää tavallaan, vieras kulkee ajallaan
  • vain rikkaruohot kasvavat nopeasti

Asiaan. Innostuimme viime vuoden klassikoista siinä määrin, että päätimme jatkaa sivistysurakkaamme tänäkin vuonna hieman sääntöjä muuttaen tosin. Tässä ovat vuoden 2015 klassikkohaasteen säännöt:

1. Määrän vähennys. Viime vuodesta viisastuneina vähensimme kirjojen lukumäärää niin, että jotkut kirjat on jaettu kahdelle kuukaudelle kiireen minimoimiseksi.

2. Valmiit valinnat. Tällä kertaa emme valitse valmiista listasta, vaan luemme samat klassikot määrättyinä kuukausina. 

3. Luova lista. Eli "kirjat, jotka kaikkien kuuluisi lukea, mutta jätetään usein pois klassikkolistoilta".

Klassisin terveisin

SezzieLiberté


tiistai 3. helmikuuta 2015

Koukussa

http://shop.lundagard.fi/

Muistanette kun taannoin intoilin teille The Lizzie Bennet Diariesista? Käy ilmi, että tämä ei tosiaankaan jäänyt ainoaksi YouTube -sarja -koukukseni, vaan nyt olen lisäksi katsonut Carmillan (todella outo mutta erinomainen! uusi kausi tulossa keväällä) ja aloittanut The Autobiography Of Jane Eyrea. Edellinen perustuu samannimiseen romaaniin ja jälkimmäinen kirjaan nimeltä Kotiopettajattaren romaani, jonka olen lukenut joskus muinoin. Vaikuttaa hyvältä.




















Katsoin myös ensimmäisen jakson Emma Approvedia, mutta Emma ärsytti minua niin paljon, etten voinut jatkaa. (Sikäli kyllä oikein, että hän on todella hermoja raastava myös alkuperäisteoksessa, Jane Austenin Emmassa.) Katsoin seitsemän ensimmäistä jaksoa Green Gables Fablesia, mutta se ei ollut mielestäni kovin hyvä enkä kestänyt Dianan näyttelijää, joten jätin koko jutun sikseen. Green Gables Fables siis perustuu Montgomeryn Anna -sarjaan.

Annoista varmaan kaikki muistavatkin, että kerroin meneväni koekuvauksiin myöskin niihin perustuvaa sarjaa varten. Dianan koekuvaus oli perjantaina pari viikkoa sitten ja saman viikon lauantai-iltana sähköpostini kilahti. Olin pompata innosta kattoon, kun siinä luki, että olin päässyt toiselle kierrokselle! Olin koko loppuillan aivan ylimaallisessa tilassa tämän takia ja seuraavana maanantaina koitti jännitetty hetki. Alkukierroksen noin kymmenestä meitä jatkoon päässeitä oli neljä ja tekstikin oli toinen (sen olin kyllä jo tiennyt etukäteen). Nyt aikaa on tosiaan jo vierähtänyt tovi ja odottelen edelleen viestiä, jossa olisi uutisia suuntaan tai toiseen... uskon, että sellainen tulee. Se vain kestää vähän kauemmin. (Olisin oikeasti halunnut julkaista tämän postauksen vasta kun tiedän, sainko osan vai en, mutta kyllästyin odottamaan. Kerron sitten kyllä, jos he joskus saavat päätöksensä tehtyä.)

YouTube -sarjoista on siis tullut uusi juttuni, jolla täytän tyhjää aikaa ja välillä täyttäkin. Ehkä tämä innostus jossain vaiheessa hieman laantuu. Ainakin sen verran että saisin aloitettua ylppäreihin lukemisen. Toivotaan.

Ja koska olen paha ihminen ja tykkään levittää huonoja tapojani:





maanantai 2. helmikuuta 2015

Identiteettiä etsimässä

Tässäpä on nyt kirjoja, joiden lukeminen on todellakin ollut suunnitelmissa jo hyvän aikaa.



Chrystal toi minulle kesällä lainaksi Laini Taylorin kirjan Karou, savun tytär ja siitä saakka se on istunut yöpöydälläni odottamassa sopivaa hetkeä. Nyt löysin sopivan hetken.

Karou on prahalainen taideopiskelija, jolla on hieman erikoinen perhetausta. Hänet on kasvattanut neljä kimeeriä, olentoa, joiden piirteistä osa on ihmisen ja osa erilaisten eläinten. Kimeerit asuvat Toisessa paikassa, ja siellä Karou käy tapaamassa perhettään sekä suorittamassa juoksutytön hommia isähahmolleen Brimstonelle, joka myy toivomuksia ja ostaa hampaita. Karou ei tiedä kimeeriperheensä elämästä juuri mitään, kunnes tutustuu Akivaan, serafiin, ja saa tietää, että hänen perheensä käy sotaa Akivan lajia vastaan... Kimeerien arvoitusten ratketessa myös Karoun omasta menneisyydestä ja henkilöllisyydestä paljastuu mitä erikoisimpia asioita.

Kun avasin kirjan, ensimmäinen ajatukseni oli: "Mikä on tämä fonttikoko?!" Ainakin suomalainen versio on painettu todella isolla fontilla, mutta älä anna sen hämätä itseäsi; vaikka vaikutelmaksi tulee lastenkirjamaisuus, Karou on kuitenkin ihan vakavasti otettava nuorten/nuorten aikuisten kirja. Suomalaisessa painoksessa on kaksi muutakin vikaa: Ensinnäkin irtokannen liepeestä löytyvä "takakansiteksti" on ehkä järkyttävin ja kamalin takakansiteksti takakansitekstien historiassa, johon olen ikinä törmännyt. Se on huonosti kirjoitettu, täynnä epäolennaisuuksia, aivan liian pitkä, siinä on typeriä sanakäänteitä ja kerta kaikkiaan se on aivan kamala. Kolmas suomalaisessa painoksessa minua ärsyttävä asia on kirjan nimi. Alkuperäinen Daughter of Smoke and Bone kuulostaa niiiiin paljon paremmalta kuin Karou, savun tytär.  (Mikään näistä asioistahan ei onneksi vähennä kirjan arvoa, sillä ne ovat vain suomalaisen kustantajan idioottimaisuutta.)

Ai että oliko minulla jotain oikeaakin sanottavaa? No olihan minulla, älkää huoliko. Pidin todella paljon Taylorin luomasta maailmasta kimeereineen ja serafeineen, sen tunnelmassa on jotain todella lumoavaa ja sitä on selvästi mietitty tarkasti. Historia on kirjoitettu huolella ja kokonaisuus on saatu toimimaan. Kirjan hahmot ovat myös mielestäni erinomaisia ristiriitaisuudessaan, kukaan ei ole mustavalkoinen, vaan kaikissa on hyvää ja pahaa, he tekevät oikeaa ja väärää. (No ehkä Brimstone on vähän super-hyvis. Mutta eivät kaikki kirjassa ajattele niin.)

Valitettavasti tarinassa on jonkinmoisia rytmitysongelmia. Iso osa kirjasta kuluu niin, ettei Karousta tiedetä juuri mitään, mitä nyt joitain satunnaisia tiedonmurusia tipahtelee silloin tällöin. Joskus tällainen asioiden vähittäinen paljastuminen on ärsyttävää, mutta tässä se ei ollut. Yhdessä vaiheessa Taylor kuitenkin tuntuu menettävän otteensa tarinastaan ja vain syöksevän lukijan niskaan Karoun menneisyyttä siinä määrin, että tulee jo ähky. Joko tiedon määrää olisi siis tullut supistaa tai sitte se olisi pitänyt tarjoilla hienovaraisemmin. Onneksi välissä on edes pari hengähdystaukoa, vaan silti, kirjan loppupuoli on melkoista tulitusta eikä etene kovin sujuvasti.

Alkupuolella on hieman lapsellinen tunnelma ja se myös antaa vaikutelman aivan erilaisesta kirjasta kuin millaiseksi Karou lopulta osoittautuu. Loppuun mennessä kaikki kääntyy päälaelleen niin tunnelman, juonen kuin hahmojenkin suhteen. Tämä on kuitenkin sikäli hyvin tehty, ettei sitä tajua ennen kuin lukemisen lopettamisen jälkeen. Lopulta Karou, savun tytär onkin siis erittäin hyvä kirja ja sen monista hyvistä piirteistä, jotka eivät tässä ehkä päässeet täysin esiin, minulle jäi erityisesti mieleen viisas pohdinta toivon merkityksestä.

Ai niin: Karou ehdottomasti ylireagoi lopussa.

Neljä tähteä.
Laini Taylor: Karou, savun tytär. Tammi, 2012. S. 535. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 2011 nimellä Daughter of Smoke and Bone.

HelMetin haasteesta tällä kirjalla saan vetää yli yhden kohdan.



Jäämaan huuto on lempikirjahyllyni varmaankin vanhimpia asukkeja. Sisäkannessa lukee, että olen saanut oman kappaleeni lahjaksi veljeltäni vuonna 2009, mutta olin lukenut kirjan vähintään kertaalleen, luultavasti useammin, jo ennen sitä. Nyt on kuitenkin pitkä aika siitä, kun olen viimeksi koskenut Jäämaan huutoon ja otin sen jokin aika sitten tarkasteltavaksi hyllystä. Luin ensimmäisen kappaleen ja olin myyty - minun oli pakko lukea koko kirja uudestaan.

Pienen pohjoisen Jäämaan itsenäisyys on uhattuna, kun valtava Polypontuksen imperiumi pelottavan kenraalinsa Scipio Bellorumin johdolla marssii sotaretkelle. Kuningatar Thirrin on vain neljätoistavuotias, mutta hänen on varustettava maansa sotaan, löydettävä roolinsa johtajana ja matkattava kauas rajojensa taakse hakemaan liittolaisia entisistä vihollisista ja aiemmin tuntemattomista kansoista. Thirrin saa myös huomata, että niin kuninkaallinen kuin hän onkin, olisi hän vaikeuksissa ilman ystäväänsä Oskan Noidanpoikaa...

Tuntuu, että sanon nykyään melkein kaikista lukemistani kirjoista näin, mutta Jäämaastakin huomasin, etten ole enää aivan kohdeyleisöä. Jotkin asiat vain tapahtuvat liian helposti ollakseen täysin uskottavia ja kirjoitustyyli tietyissä kohdissa, etenkin alkupuolella, tuntui jälleen hiukan lapselliselta. On ehkä surullista, että olen näin kasvamassa yli nuortenkirjallisuudesta, mutta minkäs teet. Voin silti edelleen nauttia siitä, vaikkei se enää olekaan yhtä virheettömän tuntuista kuin aiemmin.

Mielestäni yksi parhaista asioista Jäämaan huudossa on se, kuinka nerokkaasti siinä on yhdistelty ikiaikaista kansanperinnettä (mm. noidat, vampyyrit ja ihmissudet), oikeaa historiaa (Polypontuksen imperiumissa on tiettyjä yhtäläisyyksiä muinaiseen Roomaan) ja lisätty kokonaan omia elementtejä (kuten hypolitaanit ja Tharaman-tharin kansa) ja näin luotu kokonaan omanlaisensa, mielettömän kiinnostava fantasiamaailma. Nautin myös siitä, kuinka Jäämaa asukkeineen ja kylmine ilmastoineen tietyssä määrin muistuttaa minua tästä meidän kotoisesta Suomestamme. Jotenkin tämä smoothiekoneessa miksattu yhdistelmä toimii älyttömän hyvin ja vetoaa ainakin minuun syvästi.

Juonen kulussa on tietynlainen kuvio: siinä on suvantoaikoja ja siinä on kohtia, jolloin kaikki edistyy hurjaa vauhtia ja kirjasta tulee suorastaan hengästyttävää luettavaa. Enimmäkseen kuvio toimii hyvin, mutta ei ole kuitenkaan huippuunsa hiottu, sillä välillä huomasin jo odottelevani, että tapahtuisiko taas jotain? Sitten toisaalta varsinkin loppu on lähes yhtäjaksoista toimintaa.

Juonitiivistelmästä fiksumpi yksilö jo varmaankin päätteli, että Jäämaan huuto käsittelee sotaa. Sota ei ole lempiaiheitani ja siksi minua jaksaakin hämmästyttää, kuinka tässä kirjassa kaikki taistelukohtaukset nostattavat tunteeni pintaan ja tulevat iholle. Kiinnostun jopa erilaisista taistelumanöövereistä ja joukkojen liikkeistä. On kirjailijan uskomatonta taituruutta, että taistelusita todella tulee aitoja, jännittäviä ja koskettavia, enkä lainkaan pitkästy niihin, vaikka niitä onkin tässä kirjassa verrattain paljon.

Kertoja on tässä kirjassa kaikkitietävä ja liikkuu melko vapaasti hahmojen välillä, keskittyen kuitenkin eniten Thirriniin, Minä ehkä hiukan vähentäisin Polypontuksen komentajien näkökulmasta kerrottuja osioita, mutta tämä ei ole mikään suuri vika. Tuohan se heihin henkilöinä syvyyttä ja vähentää "kasvottomaan pahaan" sortumisen riskiä. Henkilötyö muuten on mielestäni kirjassa varsin hyvää, hahmot ovat todella erilaisia keskenään ja keskeisimmät heistä myös kehittyvät huomattavasti. Thirrin on alussa kieltämättä aika ärsyttävä kaikessa kuninkaallisuudessaan, mutta onneksi hänkin oppii. Kaikki hahmot eivät ole aivan niin moniulotteisia kuin voisivat olla, mutta se annettakoon anteeksi - enhän kuitenkaan ole aivan kohdeyleisöä enää, kuten jo sanoin.

Vielä yksi asia jota haluan ylistää on kuvailu. Stuart Hill on järjettömän hyvä luomaan tunnelmaa ja maalaamaan maisemaa lukijansa silmien eteen. Kaikesta, mitä tässä kirjassa kuvaillaan, tulee harvinaisen elävää ja erityisesti tämä korostuu Thirrinin ja Oskanin matkalla pohjoiseen, siinä, kuinka aina vain tulee kylmempää ja kylmempää ja kuinka todellisena koin tuon kylmyyden. Kun yhtenä aamuna lähdin kouluun, minun oli aivan pakko toppautua paksusti, sillä olin totaalisen vakuuttunut siitä, että ulkona on tautisen kylmä. Eihän siellä tietenkään ollut. Mutta näin vakuuttunut olin asiasta.

Kaiken kaikkiaan Jäämaan huuto on minusta edelleen erinomainen kirja. Se itkettää ja naurattaa, romanssi ei ole ollenkaan äklöinen vaan sopivan leikkisästi tehty, ja Oskanin huumorintaju pelastaa aina päiväni. Lähes kaikki toimii mainiosti, ja se on oikein hyvä suoritus nuorille kirjoittavalta esikoiskirjailijalta.

Neljä ja puoli tähteä.
Stuart Hill: Jäämaan huuto. WSOY, 2006. S. 463. Englanninkielinen alkuteos ilmestynyt nimellä The Cry of the Icemark vuonna 2005.

Ja tälläkin kirjalla saan HelMetin haasteesta yhden kohdan.