maanantai 28. joulukuuta 2015

Teinielämää

Tässä postauksessa on kolme kirjaa, jotka kaikki olen lukenut eri formaateissa. Yksi manga, jonka luin puoliksi paperilta ja puoliksi netistä; yksi perinteinen kirja; yksi e-kirja. Ensimmäinen e-kirjani ikinä!


En ole tässä blogissa kauheasti avautunut ajatuksistani seksuaalisuuden suhteen, mutta sanottakoon, että seksuaalivähemmistöjen oikeudet kiinnostavat sekä henkilökohtaisista syistä että yleisen mielenkiinnon ja oikeudentajun tasolla. Niinpä olen aina iloinen törmätessäni HLBT+ edustukseen kirjallisuudessa, ja ilokseni Chrystal osoitti minut tämän tyttöparista kertovan mangan suuntaan.

Hiljaisen, nörtin Marin elämä muuttuu, kun Akko alkaa puhua hänelle englannin uusintakokeen jälkeen. Akko on ulospäinsuuntautunut luonnonvoima, joka ottaa Marin uudeksi suojatikseen ja ystäväkseen. Marilla ei ole ikinä ollut hirveästi ystäviä, mutta Akon myötä elämä muuttuu jännittäväksi ja erilaiseksi. Pian Mari huomaa kehittäneensä voimakkaita tunteita Akkoa kohtaan... mutta miten toinen tyttö niihin reagoi?

Milk Morinagan piirustustyyli on miellyttävä katsoa ja helppo seurata. Hänen hahmonsa ovat helposti toisistaan erotettavissa niin ulkonäön kuin puhetyylinkin ansiosta. Hahmot eivät ole yltiösyvällisiä, mutta tärkeimmillä on enemmän kuin yksi persoonallisuuden piirre, ja se lienee tärkeintä. Molemmat päähenkilöt ovat viehättäviä ja samastuttavia hahmoja.

Girl Friends on todella suloinen tarina. Juoni on hieman hidas, kun tyttöjen tunteet menevä ristiin, mutta se on anteeksi annettavissa. Pidän siitä, että tarinaa kerrotaan molempien näkökulmasta. Lisäksi satunnaisesti muutkin hahmot saavat oman lukunsa, mikä syventää heitä huomattavasti. Ehkä isoimpana omituisuutena minuun iski se, kuinka varovaisia Akko ja Mari ovat suhteestaan sittenkin, kun lopulta päätyvät yhteen - kaipa Japani on konservatiivisempi paikka kuin olin kuvitellut. Olisin halunnut enemmän söpöilyä.

Jos söpöilyn suhteen olikin puutteita, niin sen sijaan manga kuvastaa hyvin sitä, millaista on löytää oma identiteettinsä. Miten hurjaa ja raskasta on ymmärtää rakastuneensa ystävään, joka tuskin ikinä vastaa tunteisiisi. Millaista on yrittää opetella hyväksymään itsensä ja tunteensa ympäristössä, jossa kukaan ei edes tule ajatelleeksi, että sellaisiakin tunteita on. Tässä suhteessa manga on varmasti monelle hyvin samastuttava. Minä olen ollut siinä suhteessa onnekas, että olen saanut kasvaa sallivassa ympäristössä, eikä minun ole tarvinnut ahdistua identiteettini vuoksi. (Olen panseksuaali. Se tarkoittaa ihmistä, joka voi rakastua ja tuntea viehtymystä useampaa kuin yhtä sukupuolta kohtaan. Määritelmä sisältää miehet, naiset, transihmiset, muunsukupuoliset ja sukupuolettomat ihmiset. Kaikensukupuoliset ihmiset.) Itsensä löytäminen ja hyväksyminen on silti tärkeä aihe, ja aivan liian harva on yhtä hyvässä tilanteessa kuin minä.

Mangassa on viisi osaa. Luin ensimmäiset kaksi ja puoli osaa paperisesta kokoelmasta ja jälkimmäiset kaksi ja puoli netistä. Suosittelen paperiversiota, jos vain suinkin saat sen käsiisi - englanninnos on niin paljon parempi, kun se on ammattilaisen tekemä. Toisaalta netistä lukeminen pelasti minut, sillä en olisi kestänyt odottaa tarinan toista puoliskoa kovinkaan pitkään. Luin kaikki viisi osaa yhdessä illassa.

Girl Friends on suloisen viaton, mukaansatempaava ja nopealukuinen sarja. Kaikin puolin kiva lukea. Ja vaikka kannessa piirtäjää mainostetaan yurin mestarina, tämä ei ole yuria. Tämä on ihan siveellistä. (Jos et tiedä mitä yuri on, niin tästä riittää päätelmäksi, että yuri ei ole siveellistä.)

Koko sarjalle kolme ja puoli tähteä, lisäksi ylimääräinen puolikas HLBT+ edustuksesta.
Milk Morigana: Girl Friends. The Complete Collection 1. Seven Seas Entertainment, 2012.



Kantta katsomalla tulisi ymmärtää, miksi tämä kirja kutsui minua kirjaston hyllystä heti sen nähdessäni. Vapaa käännös: "On kolmetoista syytä, joiden tähden ystäväsi kuoli. Sinä olet yksi niistä."

Clay Jensen löytää portailtaan ruskeaan paperiin käärityn paketin täynnä vanhoja kasettinauhoja. Kun hän työntää ensimmäisen kasetin soittimeen, nauhalta alkaa puhua Hannah Baker. Hän on Clayn luokkatoveri, joka teki itsemurhan kaksi viikkoa sitten. Sille oli kolmetoista syytä ja jokainen syy saa oman nauhan. Jokaisen syyn tulee kuunnella nauhat.

Huomaan, etten oikein tiedä, mitä sanoisin, vaikka tästä kirjasta olisi hurjasti sanottavaa. Koko kirjan ajatus on samaan aikaan kiehtova ja kamala, ja kerronta oli juuri niin hyvä kuin olin ajatellutkin. Kirjan varsinainen kertoja on Clay, mutta lukija "kuulee" myös kaikki Hannahin nauhat. Ne on kirjoitettu kursiivilla erotukseksi Clayn kerronnasta. Yhdessä he koostavat tarinan Hannahin elämän viimeisistä ajoista.

Kirjaa lukiessani unohdin koko ajan, että Hannah on kuollut. Hänen kerrontansa on niin elävää ja aitoa, hänen kokemuksensa niin helposti samastuttavia, että minun oli kerta kaikkiaan mahdoton uskoa, että hän olisi kuollut. Loppua kohden, asioiden mennessä huonompaan ja huonompaan jamaan, tämäkin käy toki selvemmäksi. Kirjaa ei kuitenkaan voi laskea käsistään, sillä mitä sydäntäsärkevämmäksi Hannahin tarina käy, sitä enemmän lukijan tarvitsee tietää, mitä lopuksi tapahtuu.

Hannah aloittaa tarinansa alusta, enkä voinut olla miettimättä pitkälle kirjaan: "Kannattiko tämän takia nyt tehdä itsemurha?" Mutta kun seinät kaatuvat toistensa päälle, ovia ei enää löydy. Kontrolli katoaa. Hannahia alkaa ymmärtää kaikesta huolimatta. Ymmärtääkseen täytyy kuitenkin tuntea hänen syynsä, eivätkä ne ole kaunista luettavaa.

Spoiler-varoitus!!!
Kun Clay saa nauhat, hän ei ymmärrä, mitä on tehnyt päätyäkseen niille. Nauhoja kuunnellessaan hän pääsee Hannahin pään sisään ja alkaa ymmärtää, mikä meni vikaan. Mutta kun tulee Clayn vuoro, Hannah sanookin, ettei tämä ole tehnyt mitään väärää; Clay on ainut nauhoilla olevista henkilöistä, jota hän ei syytä. Clayta kuitenkin tarvitaan täydentämään hänen tarinansa.

Minusta tämä oli todella naurettava ja antiklimaattinen ratkaisu. Clay on liian täydellinen henkilö. Hän on mukava ja ystävällinen, kaikkien kaveri. Hän ei itsekään tiedä, mitä olisi tehnyt. Olisin halunnut, että Clay olisi tehnyt jotain kamalaa - tai edes sen, mistä hän itseään syytti saavutettuaan ymmärrystä. Mutta ei. Clay oli syytön. Clayn ultimaalinen täydellisyys oli oikeastaan ainut asia tässä kirjassa, mikä ärsytti minua.
Jatkuu spoilerittomana.

Lukuun ottamatta äskeisissä kappaleissa mainittua juonen elementtiä, pidin kaikesta tässä kirjassa. Thirteen Reasons Why on mukaansatempaava, samastuttava ja käsittelee oikeita nykynuorten ongelmia hyvin lähestyttävällä tasolla. Se on raaka kuvaus siitä, miten vaikeuksien lumipalloefekti toimii. Luin sen parissa päivässä, sillä minun oli vain pakko saada tietää.

Teos on myös rakenteellisesti onnistunut; Clayn osuutta pantataan riittävän pitkään, jotta lukija jää koukkuun, mutta hänen osuutensa jälkeen kirjaa ei jättäisi kesken mistään hinnasta. Teksti on kaunista ja luo selkeitä mielikuvia ajasta ja paikasta. Kirja liikkuu monella aikatasolla niin Hannahin kuin Clayn kerronnassa, eikä seuraaminen ollut lainkaan vaikeaa.

En tiedä, mitä vielä sanoisin saadakseni teidät kaikki tarttumaan tähän kirjaan. Se oli yksi parhaita mitä olen lukenut pitkään aikaan.

Viisi tähteä ärsyttävästä juonielementistä huolimatta (kaikki muu oli niin kohdallaan).
Jay Asher: Thirteen Reasons Why. Penguin Books, 2009. S. 288.



Minulla ja Valerie Thomasilla on suhde. Se alkoi, kun Valerie alkoi seurata minua Twitterissä, ja minä seurasin häntä takaisin. Seuraava tämän tarinan kannalta merkittävä asia tapahtui, kun Valerie pyysi seuraajiaan äänestämään kahdesta kansivaihtoehdosta hänen tulevalle kirjalleen. Minä äänestin kantta, jonka näette nyt oheisessa kuvassa. Kolmanneksi hän järjesti kirjastaan giveawayn, johon osallistuin. Tulin valituksi, ja sain ilmaisen e-kirjaversion hänen kirjastaan Auburn: Outcasts and Underdogs, vastineeksi rehellisestä arviosta.

Lukiota aloittava Ashely on ulkopuolinen koulussaan. Hänellä on yksi ystävä, Charlie. Hänen äitinsä on kiireinen töiden ja uuden poikaystävänsä vuoksi. Charlie ja Ashely perustavat bändin yhdessä kolmannen ulkopuolisen, Joeyn, kanssa. Samaan aikaan Ashely saa niskaansa joukon kiusaajia, joista eroon pääseminen osoittautuu vaikeammaksi kuin miltä aluksi vaikuttaa.

Kirja alkaa yhdellä sen hienoimmista kohdista:

"We were the lost. We were the broken. We were the freaks, the losers and loners hiding in the corners of the world.

And then we weren’t. Every morning I had to pick up the jigsaw puzzle of my life and rebuild it into something vaguely resembling a person. A hazy shadow of the happiness I was faking.

And then I didn’t. I didn’t become whole. No, there was no glue that could bind me back together. No remedy to fix any of us. We weren’t lost anymore, but we remembered losing our way. We weren’t freaks, but we remembered living on the fringe. We weren’t losers or loners, but we still remembered hiding from the world.

We were Auburn. I was Auburn. And this is my story.


-Ashley Nimzovitch, lead singer of the punk rock band Auburn"

Rakastan tuota alkupätkää. Se on kaunis ja vaikuttava. Se antaa kuitenkin hieman virheellisen kuvan kirjan tyylistä; pätkän perusteella odotin jotain runollisempaa kuin miten kirja on kirjoitettu. Auburnin teksti on hyvin selkeää, koko ajan eteenpäin menevää ja suoraviivaista. Alkupätkän runollisuuden takia tämä hämmensi minua ensin, mutta mutkattomuudella on puolensa. Valerie Thomas ei jaarittele eikä tee asioista vaikeampia kuin mitä ne ovat. Teksti on helppolukuista heikommallakin englannintaidolla.

Auburnin isoimpia teemoja ovat ystävyys ja kiusaaminen. Bändiä perustettaessa Charlie ja Ashley ovat ystäviä, mutta Ash ei pidä Joeysta, sillä tämä on ilkeä. Yhteiset kokemukset ja tutustuminen kuitenkin tuovat nuoret lähemmäs toisiaan, ja pidin siitä, kuinka epätodennäköisistäkin henkilöistä voi tulla ystäviä keskenään. Toisaalta kirja käsittelee hyvin myös sitä, kenen ystävä ei voi olla, halusi tai ei.

Alusta asti Auburnin jäsenillä ei ole paikkaa koulussaan, mutta pian bändin perustamisen jälkeen Ash joutuu systemaattisen kiusaamisen kohteeksi. Kirja käsittelee kiusaamista todella realistisesti. Sekä kasvokkain että netissä tapahtuva kiusaaminen on kuvattu sellaisena kuin se on. Myös Ashelyn reaktiot ovat hyvin tyypillisiä. Vaikka halusinkin hakata päätäni seinään siksi, ettei hän kertonut kiusaamisesta kenellekään aikuiselle, niin se on maailma jossa elämme. Kiusatut jäävät ilman apua, koska heitä ei huomata, eivätkä he uskalla astua itse eteenpäin.

Kirjassa oli myös joitain irralliselta tuntuvia osia, kuten Ashin ja Charlien suhde ja siihen liittyvä Charlien isoisän kuvio. Jälkimmäinen tosin toi kaivattua kitkaa bändiläisten välille. Silti Ashin ja Charlien keskinäinen suhde oli juonikuvio, jolla ei minusta ollut tarpeeksi liittymäkohtia pääjuonen kanssa.

Minulla oli nuorempana bändikirjavaihe, ja Auburn tuntui ihanalta paluulta siihen aikaan. Ashelyn biisinsanoitukset ovat kauniita ja koskettavia, ja kuvaukset harjoituksista ja keikoilta melkeinpä kirjan parasta antia. Ashley, Charlie ja Joey ovat päättäneet menestyä, eivätkä lannistu vastoinkäymisistään. Tässäkin nautin realismista. Nuorten autotallibändeille keikat ja levytyssopimukset ovat usein kiven alla.

Kaiken kaikkiaan Auburn on ehkä suunnattu hieman minua nuoremmalle yleisölle. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua nauttimasta siitä. Teos käsittelee teemojaan syvällisesti, mutta on myös viihdyttävä ja antaa lukijalle helpotuksen hetkiä rakennettuaan pitkään hienovaraisia jännitteitä. Sitä olisi voinut vielä hioa, mutta lopputulos on näinkin varsin hyvä. Sopivaa luettavaa kaikille kouluelämästä ja/tai bändeistä kertovista kirjoista pitäville.

Kolme ja puoli tähteä.
Valerie Thomas: Auburn: Outcasts and Underdogs. Ebbing Neptune Publishing, 2015. S. 213. Tiedoston koko 1132 KB.

Auburn kuittaa yhden kohdan HelMetin haasteesta! Teen myös piakkoin erillisen postauksen e-kirjan lukukokemuksestani.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Run, Thomas, run...

Minulla on kamala pino luettuja kirjoja odottamassa postauksia, joten yritän nyt tehdä näitä pikatahtia. The Scorch Trials ilmestyy yksinäisenä sutena ilman kaveria, koska...


Luin tämän The Maze Runnerin jatko osan muistaakseni loppukesästä. Tähän päivään menessä se ei ole löytänyt itselleen sopivaa postauskaveria. Nyt päätin, että aivan sama - olkoon yksin sitten. Kunhan saan edes yhden kirjan arvioitua pois alta.

Thomas ja kumppanit on tuotu turvaan, ruokittu ja nukutettu. Kaikki on hyvin, kunnes paljastuu, ettei kaikki olekaan hyvin, vaan edessä on testien toinen vaihe. Lyhyen levon jälkeen pojat ajetaan ulos karuun maailmaan, Flaren runtelemien ihmisten joukkoon, aavikolle polttavan auringon alle. Poikien tehtävänä on päästä aavikon ja vuorten yli turvasatamaan. Tällä kertaa kyseessä pitäisi olla lopullinen turva. Ja vaikkei olisikaan - onko pojilla vaihtoehtoja? Turvasatama on heidän ainut selvitymisen toivonsa.

James Dashnerin pitäisi kirjoittaa slasher-elokuvakäsikirjoituksia. Siinä hän olisi hyvä. The Scorch Trialsissa on ahdistava tunnelma ja koko ajan sellainen olo, että mitä vain voi tapahtua seuraavaksi. Jos kirjassa voi olla jump scareja, niin täältä niitä löytyy (mahdollisesti turhankin paljon). Eikä slasherissä tarvitsisi keskittyä henkilökehitykseen, tai henkilöihin ylipäätään. Se kun tuntuu olevan Dashnerille kovin vaikea osa-alue.

Pidän edelleen Minhosta ja Newtistä, vaikka Minho ryhtyikin tässä osassa toisinaan todella typeräksi. Thomas on edelleen aivan yhtä ärsyttävä ja tekee yhtä tyhmiä ratkaisuja kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Dashnerin pääasiallinen ongelma on kuitenkin naishahmot.

En tiedä, mistä se johtuu. Eiväthän hänen mieshahmonsakaan kovin syvällisiä ole, vaikka hän on itse mies, mutta hänen naishahmonsa ovat aivan järkyttäviä. Edellisestä kirjasta tuttu Teresa muuttuu tässä osassa täysin käsittämättömäksi, hänen motiivinsa ovat epämääräiset ja koko henkilökaari jätti minut tuntemaan oloni puulla päähän lyödyksi. Teresassa ei ole mitään järkeä. Kirjan uudet naishahmot ovat parempia kuin Teresa, mutta eivät hekään kunniamainintojen arvoisia. Dashner varmasti tuntee naisia - hän ei vain osaa kirjoittaa hyviä henkilöitä. (Muutamaa onnekasta poikkeusta lukuun ottamatta.)

Juu, valituksista on hyvä aloittaa. Oli tässä kirjassa silti kivojakin asioita. Juoni ei junnaa ja käänteitä riittää. Dashnerin luoma maailma on mielenkiintoinen ja siitä voisin lukea lisää ihan ilmankin näitä henkilöitä. Erityisesti W.I.C.K.E.D. motiiveineen kiinnostaa minua ja tekee kirjan lukemisesta kiehtovaa. Tarina jaksaa pitää otteessaan silloinkin, kun Thomas ärsyttää niin, että tekisi mieli vain paiskata koko kirja seinään. Kaiken kaikkiaan The Scorch Trials on varsin kelpo jatko-osa, astelee edeltäjänsä jalanjäljissä, eikä vaadi liikaa ajatustoimintaa.

Oikeastaan liika ajatustoiminta voi olla jopa pahasta.

Kaksi ja puoli tähteä.
James Dashner: The Scorch Trials. Chicken House, 2011. S. 359.


Oman hyllyn unohdetut: Kolme



Tämä kirja ei ole istunut hyllyssäni kovin kauaa, eikä siksi oikeastaan ole erityisen unohdettu. Päätimme kuitenkin Libetén kanssa, että laskemme sen nyt tähän projektiin, jotta pääsemme taas eteenpäin ja vaihtamaan kirjoja.

"Mustana torstaina", 12.1.2012 tapahtuu neljä selittämätöntä lento-onnettomuutta ympäri maailmaa. Kaikki onnettomuudet ovat tuhoisia, mutta kolmesta koneesta löydetään yksi eloonjäänyt lapsi. "Kolmikosta" tulee koko maailman mediahuomion kohde, ja salaliittoteoreetikot kukoistavat. Miksi tästä historiallisen kammottavasta päivästä selvisivät juuri nämä kolme lasta? Onko neljännestäkin koneesta eloonjäänyt? Ja miten lapset nyt pärjäävät? Onko heissä... jotain outoa?

Kolmen alkuasetelma on jännittävä ja mielikuvitusta kiihottava. Kirja on kirjoitettu kuin tietokirja, vaihtoehtoisessa todellisuudessa jossa Mustan torstain tapahtumat ovat totisinta totta. Kirjan "kirjailija" on keskustellut niin salaliittoihmisten kuin uhrien omaisten ja heidän läheistensä kanssa, hyödyntänyt internetin keskustelupalstoja ja koonnut kiehtovan kokonaisuuden, monipuolisen ja valaisevan kuvan siitä, mitä todella tapahtui ja millainen vaikutus sillä oli.

Teos on jaettu moneen osaan, joissa vuorottelevat eloonjääneiden tarinaa ja salaliittoteoreetikoiden tarinaa kertovat osiot. Itse pidin eloonjääneiden tarinoita kiinnostavampina. Salaliittoteoriat keskittyvät pitkälti teksasilaisen lopunaikojen uskonlahkon ympärille, ja keski-ikäisten ihmisten fanaattisuudesta jaksaa lukea vain tietyn ajan kerrallaan. (En myöskään ikinä fanita sitä, kun kristinusko kuvataan hörhöilynä, vaikka maailma valitettavan täynnä näitä hörhöjä onkin.) Missään vaiheessa tapahtumat eivät kuitenkaan laahaa, vaan kertomusta viedään eteenpäin tasaiseen tahtiin molemmilla urilla. Mitä enemmän aikaa onnettomuuksista kuluu, sitä villimmäksi meno muuttuu niin eloonjääneiden kodeissa kuin Teksasissa. Loppua kohden lukija kääntää jokaisen uuden sivun silmät ymmyrkäisinä. Mitä vielä tulee?

Tosiaan, pidin enemmän eloonjääneiden kertomuksista, ja suosikkikohtiani olivat englantilaisen Jessin, yhden eloonjääneistä, Paul-sedän kertomukset. Niissä oli sopivanlainen jännite ja imu. Enempää en sano, etten vain paljasta mitään;) mutta huh. Pitää myös antaa arvostusta kirjan HLBT+ edustuksesta; Paul on homo ja kirjan "kirjoittaja" Elspeth on ollut parisuhteessa naisen kanssa.

Vain Kolmen alussa ja lopussa on romaanimuotoista kerrontaa. Muutoin koko kirja on kuin tietokirja. Sen vuoksi se on kirjoitettu lukijalle, joka jo tietää tapahtumat pääpiirteissään, eikä dramaattisista käänteistä tiputella ennakoivia vihjeitä. Ne vain pamautetaan lukijan silmille. Kirjan tyylin vuoksi se on toimiva ratkaisu ja mukavaa vaihtelua siihen, että aina tarvitsisi arvailla, mitä tämä ja tuo tarkoittaa.

Aloitin Kolmen Halloweenina, ja se oli juuri sopivaa aikaa lukea tällaista kirjaa. Jännitystä ja ahdistustakin etsiville Kolme on oiva valinta. Vain kaksi asiaa tässä kirjassa häiritsivät minua, joista ensimmäinen oli käännös. Suomennos oli tehty todella huolimattomasti ja kiireisen oloisesti, koko kirja on täynnä typeriä kirjoitusvirheitä ja huonoja rakenteita. Se oli toistuvasti hyvin ärsyttävää. Toinen oli aivan loppu, tai parikin asiaa lopusta. En sano enempää, mutta jäin... hämmentyneeksi.

Jatko-osan pariin, siis.

Neljä tähteä (päätin olla rokottamatta kirjailijaa suomentajan virheistä).
Sarah Lotz: Kolme. Karisto, 2014. S. 494. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Three samana vuonna.

Libertén Oman hyllyn unohdetut -postaus on luettavissa täällä.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Ja sitten löysin Rainbow Rowellin

Pahoitteluni pitkästä poissaolosta. NaNon kirjoittaminen ja ylioppilasjuhlien valmistelu ovat vieneet suurimman osan aikaani, ja olen ollut liian väsynyt kirjoittamaan postauksia sen jälkeen. Tässä kuitenkin kahden kirjan verran young adult fictionia eli YA:ta.

Miksi, oi miksi en ollut aiemmin kuullut Rainbow Rowellista?!


Löysin Fangirlin samasta listasta kuin The Princess Academyn, jossa siis suositeltiin Harry Potter -faneille sopivia kirjoja. Tästä listasta olen lukenut vielä kaksi muutakin kirjaa, kunhan joskus saan aikaiseksi kirjoittaa niistä. Fangirlin suositusperusteena oli se, että fandom, fanfiction ja muut itse fanittamiseen liittyvät asiat ovat minulle tärkeitä Pottereissa.

Cath ja Wren ovat kaksoset, jotka muuttavat kotoa aloittaessaan yliopiston. Cath on ahdistunut ja sisäänpäin kääntynyt ihminen, kun taas Wren haluaa käyttää tilaisuuden hyväkseen, irrottautua kaksosleimasta ja saada uusia ystäviä. Cathin kauhuksi tytöt eivät muuta yhdessä, vaan molemmat saavat oman uuden huonekaverin ja runsaasti uusia kokemuksia.

Mistä kirjan nimi sitten tulee? Rowell on kehittänyt kirjaansa varten kokonaisen fantasiakirjasarjan, jonka päähenkilönä on orpo Simon Snow, valittu pelastamaan maagien maailma tuholta. Tämän kuvitteellisen sarjan kirjoissa Simon käy maagien koulua yhden vuoden kerrallaan. Sarjassa on kahdeksan kirjaa, koulussa on kahdeksan vuotta, ja Simonilla on erityinen suhde koulun rehtoriin.

Kuulostaako tutulta? Sitä minäkin. Alkuun minua ärsytti, miten paljon Simon Snown maailma muistuttaa Pottereita, mutta lopulta se oli vain huvittavaa. Yhtäläisyydet menevät niin pitkälle, että neljännessä elokuvassa kaikilla on pidemmät hiukset. Ihan totta. (Tosin sitten minua ärsytti, että kirjassa mainittiin myös Harry Potter. Olin jo alkanut ajatella, että Simon Snow on Fangirlin maailman Harry Potter.)

Cath on lukenut Simon Snow-kirjoja alusta asti ja on niiden suuri fani. Hän on myös aktiivinen sen fandomissa, eli fanien yhteisössä, joka toimii ennen kaikkea internetin välityksellä. Cath kirjoittaa fanfictionia, suomeksi yleensä fikkejä, joissa hän ottaa kirjailijan luomat hahmot ja maailman, ja antaa heille oman tarinansa. (Tämä ei ole laitonta, jos tekstejään ei yritä myydä, eikä raha ole fikkien pointtikaan: ne pistetään nettiin kaikkien luettavaksi ja iloksi, tai piilotetaan omaan pöytälaatikkoon.) Fangirlin aikana Cath kirjoittaa erittäin suosituksi tullutta fikkiä, jonka nimi on Carry On, Simon. Sarjan kahdeksas ja viimeinen kirja ei ole vielä ilmestynyt, ja Cath kirjoittaa Carry Onia kuin se olisi tämä viimeinen osa.

Haluaisin sanoa muutaman sanasen kirjan hahmoista. Cath ja Wren molemmat ärsyttivät minua. Cathista puhun lisää kohta; se ei oikeastaan ollut hänen vikansa. Wren oli minusta epätasapainoinen hahmo, joka ei tuntunut löytävän kultaista tietä missään vaiheessa. Hänen käytöksensä ja mielialansa heilahtelivat läpi kirjan ja välillä hän oli kamala ihminen, ja toisinaan maailman paras sisko. Tuntui, että oli jäänyt hahmon rakentaminen tässä hieman puolitiehen.

Sivuhahmoista haluan mainita kolme. Ensinnäkin ihana Levi. Liian ihana. Aivan liian täydellinen. Hänelle oli yritetty antaa vähän särmää, mutta ei se oikein riittänyt. Toiseksi Nick. Hänestä pidin, sillä olen saanut oman kokemukseni tämän maailman nickeistä, ja hän oli erittäin uskottava. Kaikki eivät aina ole niin kivoja kuin miltä aluksi vaikuttavat. Kolmanneksi Reagan. Reagan oli ehdottomasti suosikkihenkilöni koko kirjassa. Hänessä oli asennetta ja huumoria, hän ei kuunnellut Cathin hölynpölyjä, piti jalat maassa ja teki niin kuin tahtoi. Reagan oli loistava.

Sitten Cath. Kirjan alusta saa kuvan, että Cath on varautunut ja ujo. Minä olen varautunut ja ujo. Cath stressaa koulun ruokalaan menemistä, sillä hän ei tietäisi mistä jono alkaa ja miten ruokalassa kuuluu käyttäytyä. Minä stressaisin samaa asiaa. En kuitenkaan jäisi sen takia useammaksi kuukaudeksi huoneeseeni istumaan! Pystyin tietyllä tasolla samastumaan Cathin käytökseen, mutta hänen täysin yliampuva reaktionsa kaikkeen ärsytti minua suunnattomasti. Pikku hiljaa kirjan myötä (epäselvästi) kävi ilmi, ja kuulin myös jostain, että Cath kärsii ahdistushäiriöstä. Tämä toki antaa hänen käytökselleen ymmärrettävän selityksen, mutta olisin toivonut, että se olisi kerrottu melko alussa selvin sanoin. Tämän tiedon kanssa päähenkilö ei olisi ärsyttänyt minua lainkaan niin paljon.

Muutenkin Fangirlin isoin ongelma on se, ettei asioita selitetä. Myös kaksosten isällä on mielenterveysongelmia, mutta tämäkin selviää lukijalle vasta pitkällä kirjassa, ja siihen asti Cathin huoli isänsä pärjäämisestä tuntuu liioitellulta. Cath on syvällä Simon Snown maailmassa, iso vaikuttaja sen valtavassa fandomissa, ja tälle ympäristölle tyypillistä sanastoa viljellään läpi kirjan. Ongelma? Jos lukija ei ole lukenut fikkejä ja tutustunut siinä maailmassa käytettävään sanastoon, häneltä menee todella paljon ohi. Luin kirjan lopusta, että Rainbow Rowell on käyttänyt paljon aikaa fandom-maailmassa, ja se näkyy hänen tekstistään. Hän olettaa, että kaikki muut tuntevat sanaston yhtä hyvin kuin hän itse, ja sillä hän sulkee ulos melkoisen yleisön. Minulle tämä ei ollut ongelma, mutta monelle se varmasti on.

Loppuun vielä vähän intoilua. Ensinnäkin pidän hirveästi tämän kirjan kannesta! Siinä on ihanat värit ja fontti ja hyvä tasapaino ja ja ja... se miellyttää visuaalista silmääni kovin. 10 pistettä kansitaiteilijalle. Toiseksi, alun ärsytyksestä huolimatta tykästyin Simon Snown maailmaan kirjan aikana ja erityisesti pidin Cathin kirjoittamasta fanfictionista - hän vei tarinaa paljon kiinnostavampaan suuntaan kuin "oikea" kirjailija. Siksi onkin ihanaa, että tänä syksynä Rainbow Rowellilta ilmestyi uusi kirja: Carry On! Hän on sukeltanut luomaansa maailmaan tällä kertaa täysillä, ja minulla on syytä uskoa, että hänen kirjansa on lähempänä Cathin kuin hänen itse luomansa "oikean" kirjailijan versiota. Olen pyytänyt Carry Onia ylioppilaslahjaksi, joten pian tiedämme;)

Olen puhunut paljon asioista, jotka tässä kirjassa olivat pielessä. Se oli kuitenkin mielestäni kiinnostava kokonaiskuva yhden tytön elämästä, ja Rowellin tekstiä oli mukava lukea. Hänen tyylinsä on todella kiva. Kirja käsittelee monia vaikeita aiheita ja tilanteita erityisesti nuoren ihmisen elämässä, ja se on varmasti monelle hyvin samastuttava. Haluaisin siis loppuun painottaa, että pidin Fangirlistä.

Kolme ja puoli tähteä
Rainbow Rowell: Fangirl. Macmillan, 2013. S. 459.



Fangirlin jälkimainingeissa innostuin lainaamaan myös Rowellin aiemman teoksen, Eleanor & Park. Nämä ovat kaksi hyvin erilaista kirjaa.

Eleanor muuttaa vuoden jälkeen takaisin äitinsä, isäpuolensa ja sisarustensa kotiin. Hänen perheensä, eikä vähiten hän itse, on värikäs tapaus ja Eleanor onnistuukin herättämään huomiota kaikkialla minne hän menee. Eleanor aloittaa uudessa koulussa, ja tutustuu pikku hiljaa lähistöllä asuvaan Parkiin. Kahden erilaisen nuoren maailmat kohtaavat ja sulautuvat yhteen koulubussin penkillä.

Eleanor & Park sijoittuu 1980-luvulle. Se on kauniisti ja sydäntäsärkevästi kirjoitettu tarina oikeasta elämästä, sen ihanuudesta ja kamaluudesta. Alkuun luulin kirjan olevan vain höttöinen teiniromanssi, mutta se paljastuikin olemaan niin paljon enemmän. Eleanor & Parkissa on sopiva tasapaino onnellisella höttöydellä ja raskailla, vakavilla aiheilla. Tämän yhdistelmän takia se jäi vahvasti mieleeni.

Kirja on paljon onnistuneempi kokonaisuus kuin Fangirl. Hahmot ovat huolella tehtyjä, heistä tulee nopeasti rakkaita ja he ovat ennen kaikkea uskottavia. Myös sivuhahmoihin, kuten Eleanorin ja Parkin perheisiin, on kiinnitetty huomiota ja perheenjäsenet ovat saaneet ansaitsemaansa syvyyttä. Tarina ei ole, kuten sanottu, vain höttöinen teiniromanssi, vaan siinä käsitellään niin rakastumiseen kuin perhe-elämään liittyviä vakavampia teemoja taidolla ja herkkyydellä. Eleanor & Park on riipaisevaa luettavaa. Myöskään juonikaari ei ole ennalta-arvattava, ja erityisesti loppu jää pohdituttamaan viikoiksi - ehkä vuosiksi - eteenpäin.

Varon spoilaamasta teitä, joten en kerro kirjan juonesta tai tapahtumista tämän enempää. Sen kuitenkin sanon, että Luojan kiitos joku muukin ymmärtää, miten naurettava tarina Romeo ja Julia on. Kiitos, Eleanor.

Jos se ei vielä käynyt selväksi, Eleanor & Park teki minuun syvän vaikutuksen ja suosittelen sitä lämpimästi ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Viisi tähteä.
Rainbow Rowell: Eleanor & Park. Orion Books, 2013. S. 324

tiistai 17. marraskuuta 2015

Pari sanaa projekteista

Ensinnäkin tämän vuoden klassikkoprojektista, nimeltään Klassikot 2.0. Olette ehkä huomanneet, etten ole postannut projektiin mitään sitten Sadan vuoden yksinäisyyden, vaikka joka kuulle sen jälkeen on merkattu kirja.

Kylmä totuus: en ole saanut luettua niistä yhtäkään.

Aion kyllä lukea Klassikot 2.0:n kirjat loppuun, mutta se ei todennäköisesti tapahdu tämän vuoden puolella, ainakaan kokonaan. En halua ottaa paneita projektista, kun loppuvuosi on ylioppilasjuhlineen sun muineen melko hektinen. Lisäksi onnistun koko ajan haalimaan kirjastosta uutta luettavaa, jonka eräpäivä tulee ja menee, ja kun uusiminen ei enää onnistu, kirjaston kirjat ovat lukulistalla ensimmäisinä.

Toiseksi Oman hyllyn unohdetut, toisen hyllyn aarteet -proggis. Se on myös jäänyt tauolle ja tämä on täysin minun syytäni. En ole saanut luettua mitään projektiin kelpaavaa kirjaa omasta hyllystäni. Liberté ei myöskään ole painostanut minua asiasta, joten edes syyllisyys ei ole saanut minua tarttumaan kirjaan.Tiedän kyllä, minkä kirjan aion seuraavaksi lukea. Valitettavasti vain aina tulee jotain muuta.

HelMetin Kirjan vuoden haastettakaan tuskin saan tämän vuoden aikana valmiiksi, mutta se ei minua haittaa. Se tulee valmiiksi kunhan tulee - en alunperinkään edes aikonut saada sitä tehdyksi tänä vuonna.

Näin ovat siis asiat nyt meneillään olevien projektien suhteen. En ole luovuttanut, olen vain ottanut aikalisää. Palaan niihin kyllä:)

lauantai 31. lokakuuta 2015

Rakastan Maggie Stiefvateria

Kun pitäisi tehdä jotain, mikään ei ole parempaa kuin tehdä jotain muuta. Niinpä saatte pitkästä aikaa kirjapostauksen, kun minun pitäisi täyttä päätä suunnitella omaa kirjaani Nanoa varten.


Olen tutustunut Maggie Stiefvateriin jo aikoja sitten Väristys-trilogian mukana. Omistan koko trilogian, ja sillä on paikka lempikirjahyllyssäni. En kuitenkaan lainkaan tiennyt hänen uudemmasta sarjastaan, ennen kuin aloin seurata häntä Twitterissä. Luettuani juttuja The Raven Cycle -sarjasta pari kuukautta päätin tutustua siihen itsekin.

Blue Sargent on ainoa selvänäkemisen lahjaa vaille jäänyt jäsen perheessä, jonka kaikki jäsenet ovat ennustajia. Pienestä asti hänelle on kerrottu, että jos hän suutelee tosirakkauttaan, tämä kuolee. Blue asuu pienessä Henriettan kaupungissa Virginiassa, jossa kaikki olisi hyvin rauhallista ilman paikallisen yksityiskoulun Aglionbyn poikia. Blue on aina pitänyt turvallisen välimatkan korppipoikiin (the raven boys). Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Blue näkee erään heistä paikassa, jossa vain selvänäkijöiden kuuluisi nähdä ihmisiä.

The Raven Boysissa on useampi merkittävä henkilö. Blue tutustuu neljään korppipoikaan: Ganseyyn, Adamiin, Ronaniin ja Noahiin. Myös Bluen äiti ja muut sukulaisnaiset ovat tärkeissä osissa. Hienoa tässä on, että jokainen henkilö on todella aivan oma persoonansa. Kaikilla on merkityksensä ja omat omituisuutensa. Missään vaiheessa he eivät sekoitu toisiinsa. Erilaiset motiivit ja samat päämäärät kietoutuvat yhteen kiehtovalla tavalla.

Tarina kulkee eteenpäin sujuvasti. Stiefvater ei jaarittele, vaan sanoo asiat niin kuin ne ovat ja siirtyy eteenpäin. Hänen tyylinsä on jouheva ja helppolukuinen, ja Twitteristä tuttu omintakeinen huumorintaju paistaa sivuilta. Nautin todella hänen tekstinsä lukemisesta, sillä kaikki on kohdallaan. Tarina on erittäin kiinnostava ja pitää otteessaan läpi kirjan, ja sitä on mainion tyylin ansiosta helppo seurata.

Kirjassa yhdistellään fantasiaa ja kansanperinnettä nykypäivässä ja yhdistelmä toimii erinomaisesti. Se luo aivan omanlaisensa tunnelman, johon en muista törmänneeni missään muualla. Stiefvaterilla on myös kyky luoda tarkkoja ja selkeitä mielikuvia ympäristöstä, siitä, miltä asiat, paikat ja ihmiset näyttävät, kuulostavat, tuoksuvat. Kaikki tämä tuo yhteen kauniin lopputuloksen.

En tiedä mitä muuta sanoisin. The Raven Boys on todella rikas ja monitasoinen kirja, jossa riittää pureksittavaa pitkäksi aikaa. Silti en jotenkin osaa muotoilla siitä tämän järkevämpiä sanoja. Kaipa sanottava on enää: LUE SE!!!

Neljä tähteä.
Maggie Stiefvater: The Raven Boys. Scholastic, 2012. S. 454.



Saatuani ensimmäisen osan loppuun en aikaillut seuraavan varaamisessa. The Dream Thievesistä minulla oli hienot ja pätevät muistiinpanot kännykkääni ylös kirjattuina - ja sitten kännykkäni sekosi ja sai uuden sielun, joten sinne menivät ne muistiinpanot. Yritän silti jotain raapustaa.

Blue on tarkoittamattaan ystävystynyt korppipoikien kanssa ja osallistuu nyt täysillä mysteerisen walesiläisen muinaiskuninkaan metsästykseen. Samalla kun Blue selvittelee tunteitaan korppipoikia kohtaan, Ronanin ihmeellinen kyky alkaa tuottaa ongelmia ja vaaroja viisikon tutkimuksiin. Myös Adamin täytyy totutella uudenlaiseen elämäntilanteeseen - monessakin merkityksessä.

Minulle jäi hieman kahtalainen olo tästä kirjasta. Toisaalta se oli kiinnostavampi ja vauhdikkaampi kuin edeltäjänsä, ja toisaalta siinä oli joitain kerronnallisia ratkaisuja, jotka pitkästyttivät minua ja saivat kirjan laahaamaan. Avaan hieman.

Stiefvater käyttää The Raven Cyclessa useita kertojanäkökulmia. Ensimmäinen osa keskittyi Bluen näkökulmaan, mutta muutkin saivat vuoronsa. Tämä toinen osa keskittyy Ronanin kerrrontaan, mutta jälleen muutkin saavat vuoronsa. Ronan on silti ehdottomasti kiinnostavin kirjan hahmoista, ei vain ihmeellisen kykynsä vuoksi, vaan myös siksi, että ensimmäinen kirja antoi hänestä melko epämiellyttävän kuvan. Tämä toinen kuitenkin avaa Ronanin taustoja, ajatuksia, ja tekee hänestä ihmisenä syvemmän ja erittäin mielenkiintoisen hahmon. Hän on siis ansainnut suuren osan kerronnasta, ja hänen kohtansa ovat mukaansatempaavia ja vauhdikkaita. Myöskin muiden korppipoikien ja Bluen osuuksia on mukava lukea.

Sen sijaan kirja alkaa esittelemällä uuden hahmon, Harmaan Miehen (the Gray Man), ja hänen näkökulmansa. Vaikka Harmaa Mies on juonen kannalta erittäin tärkeä hahmo, ja myöskin ajan kanssa paljastui kiinnostavaksi ihmiseksi, hänellä oli mielestäni liikaa sivutilaa, eikä hänellä todellakaan olisi pitänyt aloittaa. En ollut alussa pätkääkään kiinnostunut Harmaasta Miehestä - halusin tutut hahmoni! Ja pidemmällekin tarinaan hänen osuuksiensa kohdalla pitkästyin. Vasta loppupuolella Harmaa Mies kasvoi kiinni minuun ja aloin pitää hänestä. Uusissa hahmoissa ei ole mitään vikaa, mutta Stiefvaterin olisi ehkä pitänyt esitellä Harmaa Mies hieman hienovaraisemmin, eikä vain paiskata häntä päin lukijan kasvoja.

Vaikka The Dream Thieves ei ollut yhtä eheä kokonaisuus kuin The Raven Boys, se oli silti minusta parempi kirja. Juoni pääsi vauhtiin ja hahmot saivat enemmän omaa tilaa olla ja vaeltaa. Luin Maggie Stiefvaterin Tumblrista, että hän oli kirjoittanut The Dream Thievesin ensin, ennen kuin oli ymmärtänyt, että se vaatii edelleen kokonaisen toisen kirjan. Tämä näkyy - The Raven Boys on lumoava ja kiinnostava, mutta The Dream Thieves nostaa koko konseptin aivan uuteen ulottuvuuteen.

Neljä ja puoli tähteä.
Maggie Stiefvater: The Dream Thieves. Scholastic, 2013. S. 450.

Sarjan kolmas osa on Blue Lily, Lily Blue. Viimeinen osa, The Raven King, ilmestyy keväällä.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Liebster Award


Iloinen yllätys! Suuret kiitokset Unelmien aika -blogin Katriinalle tästä palkinnosta - olen otettu. Kyseessä on palkinnon ohella myös haaste, joten säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Katriinan kysymykset liittyivät lähestyvään Halloweeniin, ja tässä vastaukseni niihin.

1. Pidätkö kauhukirjoista?
Hmm... en erityisesti. Pidän sopivasta määrästä jännitystä ja pelkoakin, mutta kauhu genrenä ei ole oikein minun juttuni. Tosin Dracula ja Hohto ovat lukusuunnitelmissa marras- ja joulukuussa, mutta ne ovatkin klassikoita. Lapsena muistan lukeneeni R. L. Stinen kaksi vampyyrikauhukirjaa - olisiko ensimmäinen ollut nimeltään Vampyyrisiskokset? Niistä muistan pitäneeni. Lisäksi voisin vielä mainita tänä vuonna lukemani teini"kauhun", Undead ja Unfed ...mutta en ole aivan vakuuttunut siitä, täyttävätkö ne oikeasti genren vaatimuksia.

2. Mikä on paras kauhukirja ja miksi?

Öööh. Edellisestä näette, että kokemukseni kauhun kanssa on erittäin rajallinen. Voisin kuitenkin nimetä Undeadin, sillä se oli nopeatempoinen, hauska ja välillä pelottavakin. Lisäksi päähenkilö on sydäntäni lähellä. Kirja oli hieman erilainen, kevyt mutta hämmästyttävän hyvä lukukokemus.

3. Millaisista kauhuolennoista tykkäät lukea (esim. vampyyrit, kummitukset, zombiet, noidat, ihmissudet)?

Minulla ei ole erityistä olentopreferenssiä. Kauhuolennot ovat fantasiakirjallisuuden peruskamaa ja pidän niistä kaikista. Enemmän kuin siitä, mikä olentolaji on kyseessä, välitän siitä, että se on hyvin ja uskottavasti kirjoitettu. Noidat ja kummitukset ovat kiinnostavia, sillä niiden kanssa on paljon erilaisia mahdollisuuksia, ja eri kirjailijoiden noidat ja kummitukset voivat poiketa toisistaan paljonkin. Olen myös törmännyt mukavasti päivitettyihin ihmissusiin aina silloin tällöin. Vampyyrit ovat ehkä vähiten suosikkejani, sillä konsepti on vääjäämättä aina melko samanlainen ja usein he ovat lisäksi aika ikäviä tyyppejä.

4. Mitä Halloween aiheisia kirjoja suosittelisit muille?

Kolme suositusta:

  • Jos haluat nauraa: Kirsty McKay, Undead
  • Jos haluat pelätä: Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren, Piiri
  • Jos haluat klassikon: Agatha Christie, Eikä yksikään pelastunut

5. Mikä on paras paikka ja hetki lukea kauhukirjoja?
Tietenkin keskellä yötä. Kauhukirjojen pointti on se, että niitä luetaan keskellä yötä, sillä muuten puolet efektistä menee täysin hukkaan. Mielellään kotona nojatuolissa tai sängyssä, peiton alla, yhden ainoan lampun valossa. Koko muu talo pimeänä ja kaikki muut asukit jo aikaa sitten nukkumassa.

6. Mikä kirja on saanut sinut oikeasti pelkäämään?

Hyvin, hyvin harvat kirjat. Silloin lapsena muistan pelänneeni lukiessani niitä mainitsemiani Stinen kirjoja, sekä Christietä. (Olin ehkä hieman nuori aloittamaan Christieni, varsinkin kun ensikosketukseni häneen oli juurikin Eikä yksikään pelastunut.) Nyt vanhempana minun on erittäin vaikea keksiä kirjoja, joita lukiessani olisin oikeasti pelännyt. Voin nimetä kaksi.
Ensinnäkin tuo Piiri. Sen tunnelma, varsinkin alku, oli oikeasti karmiva, ja pelkäsin todella saavani kirjasta painajaisia. (En saanut. Olisin voinut saada.) Toiseksi Matkijanärhi. Sen loppupuoli oli epätoivon ja kauhun sekaista sivujen kääntelyä - selviävätkö he, kuka vielä kuolee. Kumpaakin näistä kirjoista luin asianmukaisesti keskellä yötä.

7. Kuunteletko tunnelmaa luovaa musiikkia lukiessasi kirjoja?

En enää nykyään. Vielä muutama vuosi sitten minulla oli tapana pitää musiikkia päällä aina lukiessani. En yleensä valinnut musiikkia erityisesti tunnelmaan sopivaksi, mutta usein sattui niin, että esimerkiksi uhkaavaa kohtaa lukiessani musiikki sattui sopimaan siihen. Tämä oli minusta aika hauskaa. Joka tapauksessa, sittemmin musiikin kuuntelu on saanut jäädä. Osasyy lienee se, että kirjaan uppoutuessani unohdan musiikin kokonaan, ja levyltä saattaa soida useita kappaleita peräjälkeen ilman, että rekisteröin niitä lainkaan.

8. Luetko kirjoja aina parhaillaan kuluvaan vuodenaikaan tai juhlapyhään liittyen?

En. Luen kirjoja, jotka sattuvat sillä hetkellä olemaan jonossa tai jotka kiinnostavat minua juuri nyt. Vuoden kierrolla ei ole merkitystä lukuvalintojeni suhteen.

9. Mikä kirjoihin liittyvä asia kauhistuttaa sinua eniten?

Oi mikä ihana kysymys :D Siedän melko hyvin kirjoihin tehtyjä merkintöjä, taittuneita selkämyksiä ja sen sellaista. Minusta on mukavaa, kun kirja näyttää luetulta ja rakastetulta. Ehkä eniten minua tällä erää kauhistuttaa se, että kirjahyllyni repeää liitoksistaan, eikä minulla ole tilaa uudelle. Olen karsinut hyllyn sisältöä useita kertoja lähivuosina, eikä jäljellä ole enää juuri mitään, mistä haluaisin luopua - jostain (toisesta ulottuvuudesta) olisi siis pakko löytää lisää tilaa, kun uusiakin kirjoja vyöryy koko ajan sisään. Haltiatarkummia odotellessa.

10. Juhlitko riehakasta Halloweenia vai rauhoitutko pyhäinpäivänä vai kumpaakin vai ei kumpaakaan?

Olen enemmän pyhäinpäivä-ihmisiä. Äitini syntymäpäivä on Halloweenina, joten kyseinen juhla on aina jäänyt meidän perheessämme minimaaliselle huomiolle. Tykkään pukeutua asuihin, ja niinpä pukeuduin aina koulun teeman mukaan, mutta muuten Halloweenin juhliminen on jäänyt siihen. Pyhäinpäivän haikean rauhallinen henki sopii paremmin minulle. Käymme vanhempieni kanssa Espoon tuomiokirkon hautausmaalla jättämässä kynttilöitä edesmenneille sukulaisille ja kävelemme hetken hautausmaan rauhassa. Pidän siitä.

11. Minkä aihealueen kirjoja luet yleensä eniten? 

Luen eniten fantasiaa ja dystopiaa. Näistäkin lähinnä YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuuden alle meneviä teoksia. Pidän myös hyvistä dekkareista, etenkin Robert Galbraithin ja Agatha Christien tuotannosta. Tosin ylipäätään luen melkein mitä vain, kunhan se on fiktiota ja kuulostaa hyvältä.


Nyt seuraa tunnustus: olen huono bloggaaja. Rakastan kirjoittaa omia blogejani, ja innostun joka kommentista, jonka saan, mutta olen äärettömän huono verkostoitumaan. En seuraa kuin kourallista blogeja, ja nekin ovat kavereiden tai tutuntuttujen pitämiä (no, lähes kaikki). Siksi haasteen kohta, jossa kuuluu nimetä uusia palkinnonsaajia, olikin minulle kaikkein vaikein.

Lopulta tulin lopputulokseen. Minulla on lukijoita vain muutama, mutta arvostan teitä kaikkia syvästi ja olen super iloinen että olette täällä! Niinpä haluan antaa palkinnon eteenpäin ihanille lukijoilleni.


Ehkä jotkut teistä ovat jo saaneet tämän, mutta saatte sen nyt uudestaan. Kiitos päiväni piristämisestä olemassaolollanne! Tässä kysymykset - kertokaa ihmeessä, kun olette tehneet haasteen, niin tulen lukemaan vastauksianne:) Itse olen niin kirjakaupan kuin kirjastonkin vakiasiakas, joten tämä on kysymysten aihepiiri.

1. Mikä on viimeisin ostamasi kirja?
2. Oletko jo lukenut tämän kirjan? Jos, niin oliko se rahojesi arvoinen?
3. Mistä yleensä ostat kirjoja? Netistä, paikallisesta kirjakaupasta, kirjakauppaketjusta, divarista...?
4. Miten usein ostat kirjoja?
5. Onko sinulla tapana ostaa vain kirjoja, jotka olet jo lukenut ja todennut hyviksi, vai ostatko myös uusia tuttavuuksia?
6. Jos sinun tulisi luopua kirjakaupan kanta-asiakaskortistasi tai kirjastokortistasi, kummasta luopuisit? Miksi?
7. Mitkä kaikki kirjat sinulla on kirjastosta lainassa tällä hetkellä?
8. Kun saavut lähikirjastoosi, mille hyllylle suuntaat ensimmäisenä? Miksi?
9. Kirjastossa käydessäsi pyydätkö usein/silloin tällöin/ koskaan kirjastonhoitajien suosituksia?
10. Käytätkö kirjaston muita palveluja kuin kirjojen lainaamista? (Esim. elokuvien tai musiikin lainaamista, tietokoneita, käytkö kirjaston järjestämissä tapahtumissa jne.)
11. Palautatko kirjasi ajallaan, vai kerääntyykö kortillesi sakkoa aina myöhässä olevista lainoista?

torstai 8. lokakuuta 2015

Missä mennään, mitä kuuluu?

Heips! Päätin kirjoittaa lyhyen tilannepäivityksen, jotta ette huolestu. Tämä blogi on ollut melko kuollut viime aikoina. Siihen on useita syitä.

1) Olen sairaana. Olen ollut sairaana jo monta viikkoa, ja se on osaltaan vaikuttanut kykenemättömyyteeni kirjoittaa tänne mitään. Tänään olen kuitenkin menossa lääkäriin!

2) Olin Roomassa. Palasin eilen. Oli huippu reissu! Kuitenkin elektroniikasta vain kännykkä oli mukana, eikä sillä ole erityisen mukavaa kirjoittaa postauksia. Olen sen joskus tehnyt, mutta joka tapauksessa se on epämukavaa.

3) Kännykkäni sekosi. Kännykkäni piirilevy meni oikosulkuun (älkää kysykö mitä se tarkoittaa) ja se jouduttiin huollossa vaihtamaan uuteen. Piirilevy siis, ei koko kännykkää. Kyseessä oli kuitenkin käänteinen reinkarnaatio: vanha ruumis, uusi sielu. Kaikki tietoni ja tallennetut asiani kännykän sisällä lakkasivat olemasta. Muuten tämä ei haitannut minua, mutta kaikki keräämäni kirjallisuuslainaukset olivat kännykässäni! Eli ne ovat mennyttä. Tuo sivu tulee siis olemaan edelleen kuollut, kunnes löydän uusia lainauksia. Jatkossa varastoin löytöni suoraan tänne blogiin, ettei vastaavaa pääse enää tapahtumaan.

Minulla on tällä hetkellä kolme keskeneräistä kirjaa ja kaksi keskeneräistä postausta. Voitte siis odottaa uusia elonmerkkejä lähiaikoina. Ensi kertaan!

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Ei ikinä enää!

Nyt se on ohi. Ikinä enää en lastaa eväitä tarjottimelle, teippaa tekstejä vaatteistani piiloon ja astele saliin kuuden tunnin ylioppilaskirjoituskoitokseen.

Ei tule ikävä.

Jos muistelette aikaisempia postauksiani aiheesta, mieleenne ehkä palautuu, että vuosi sitten syksyllä kirjoitin englannin ja äidinkielen. Keväällä osallistuin ranskan ja italian kokeisiin. Tänä syksynä jäljellä olivat toinen kotimainen kieli ruotsi ja reaaliaine uskonto. Ja nyt, ei ikinä enää.




Ruotsin koe meni hienosti. Sain alustaviksi pisteiksi 250/299, ja neljällä edellisellä kerralla nämä pisteet olisivat taanneet minulle L:n, joskin hädin tuskin. Nyt siis toivon, etteivät rajat nouse tai pisteeni laske. Tämä uskontokin oli ihan inhimillinen... luulisin.

(Reaalikokeet tietysti itsessään eivät ole kovin inhimillisiä. Koeaikaa on kuusi tuntia ja humanistireaaleissa kirjoitetaan kuusi vastausta. Ne ovat lähes järjestään esseevastauksia. Tahdin on siis oltava vastaus per tunti, ja lisäksi pitäisi syödä ja käydä vessassa.)

Minulla kävi tuuri. Kokeessa oli kaksi helppoa tehtävää, joissa oli a, b ja c -kohdat ja joiden tekemiseen meni vain puoli tuntia. Pelkäsin ennen koetta, että joudun väsäämään viimeisen vastauksen kymmenessä minuutissa - kun oli viimeisen vastauksen aika, minulla oli puolitoista tuntia aikaa. Lähdin 20 minuuttia ennen ajan loppumista ja olin saanut kirjoittaa kaikki vastaukseni rauhassa.



On samaan aikaan helpottava ja omituinen tunne, että kirjoituksen ovat ohi. Iloitsen siitä, ettei minun tarvitse enää huolehtia niistä, ja olen hämmästynyt siitä, että 4.12. minusta tulee ylioppilas! Mutta olen myös hämmentynyt siitä, ettei tarvitse enää ajatella ylioppilaskirjoituksia. Ei tarvitse enää lukea, ei muistutella mieliin vastaustekniikkaa. Olen pitkän vuoden ajan elänyt kirjoitusten maailmassa, ja nyt ne äkkiä ovatkin ohi.

En osaa vielä olla haikea. Kyllä se iskee, aikanaan, mutta toistaiseksi saan tyytyä hämmästelemään tilannettani. Täysin koulu ei ole vielä ohi, sillä maanantaina on filosofian koe ja tiistaina median johdantokurssin päätös. Haluaisin myös saada valmiiksi vielä yhden kirjallisen ilmaisun kurssin, jossa olen työstänyt omaan romaaniani viimeisen vuoden ajan.

Viimeisiä kuitenkin viedään. Se on omituista, hauskaa, pelottavaakin. Mutta hyvällä tavalla. Minun tulee kyllä ikävä Kallion lukiota.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Kesäloman jämät

Anteeksipyyntöni pitkästä poissaolosta. Kirjoitukset ovat pitäneet minut kiireisenä - niin kiireisenä, etten ole ehtinyt tehdä edes ylppäripostausta! Se on kuitenkin tulossa. Kuten moni muukin postaus kirjoista ja kirjailijoista, joita olen löytänyt (ja löytänyt uudestaan) viime aikoina. Olen myös ollut laiska päivittämään, ja niinpä tämän postauksen kirjat ovat vielä sellaisia, jotka luin kaukaisen kesäloman aikana.


On kohta vuosi siitä, kun sain mummoltani lainaan Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogian kaksi ensimmäistä osaa. En oikein päässyt niihin käsiksi, mutta kesällä päätin että minun on luettava ainakin ensimmäinen osa ennen kuin kesäloma loppuu.

Nuori Hillevi muuttaa 1900-luvun alussa Upsalasta kaukaiseen Pohjois-Ruotsiin kätilöksi salakihlattunsa perässä. Karu pohjoinen lappalaisineen ja ankarine vuodenaikoineen pääsee yllättämään Hillevin. Hän tapaa toinen toistaan erikoisempia ihmisiä, joista erityisesti on pantava merkille kauppias Halvorsen. Lisäksi hän tulee käynnistäneeksi tapahtumaketjun, joka johtaa 14-vuotiaan Eliksen pakoon kotoaan ja maastaan.

Herran armo on hyvin raskas kirja. Kerronta on kuvailevaa, ja vaikka kuvailu on monesti kaunista, juoni kärsii. Tahti on verkkainen ja tyyli on raskaslukuinen. Varsinkin alku on myös sekava, sillä kirjassa on minäkertoja, mutta pitkiä jaksoja kerrotaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Herran armo vaatii siis sopeutumista; sitä pitää jaksaa lukea tarpeeksi ennen kuin asiat alkavat käydä selkeämmiksi. Omassa tyylilajissaan teos on kuitenkin hyvin kirjoitettu.

Kolme merkittävää kerrontanäkökulmaa ovat minäkertoja Kirsten, Hillevi sekä Elis. Kirsten ja Hillevi kertovat samaa tarinaa eri aikatasoilla, mutta Eliksellä on täysin oma tarinalinjansa, joka varsinkin alkuun tuntui minusta tarpeettomalta. Hän ei kiinnostanut minua eikä hänellä ollut paettuan mitään tekemistä varsinaisen tarinan kanssa. Loppua kohden hänen osuutensa kävivät onneksi kiinnostavammaksi maailmanpoliittisen tilanteen kärjistyessä.

En tainnut kertaakaan tarttua Herran armoon erityisen innostuneena. Kiinnostuneena, kyllä, joskaan en joka kerta, mutta hidas tahti ja jokseenkin masentava tarina eivät kauheasti innostaneet. Toisiin ajoittain inhorealistinenkin draama varmasti vetoaa, mutta tämä ei ollut varsinaisesti minua varten kirjoitettu kirja. Mielenkiintoisinta minusta oli kirjan ajankuvaus sekä useat omaperäiset henkilöhahmot. On hyvä toisinaan laajentaa kenttää, ja siksi olen iloinen, että luin tämän kirjan, vaikka en kokenutkaan sitä ihan omakseni. Saatan lukea myös jatko-osan, sillä se keskittyy seuraavan sukupolven elämään, ja heissä oli mielestäni potentiaalia.

Neljä tähteä (yritän arvostella kirjan sen omassa tyylilajissa, vaikkei se olekaan minulle niin tuttu kenttä.)
Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. Tammi, 2002. S. 510. Ruotsinkielinen alkuteos julkaistu nimellä Vargskinnet - Guds barmhärtighet vuonna 1999.

Sain myös yhden hankalammanpuoleisen kohdan HelMetin haasteesta kuitattua tällä kirjalla!



Sarjassamme Sezzie lukee John Greeniä kolmantena osana on Paper Towns. Minun oli tarkoitus lukea tätä ennen An Abundance of Katherines, mutta sitten tästä tehtiin elokuva, joka tietenkin piti nähdä, joten Paper Towns rynni edelle.

Quentinin naapurissa asuu hänen lapsuudenystävänsä, suosittu ja salaperäinen Margo. Läpi teinivuosiensa Q on vaalinut ihastusta Margoon, vaikka he eivät ole edes puhuneet moneen vuoteen. Eräänä iltana, joitakin viikkoja ennen lukion päättymistä, Margo koputtaa Q:n ikkunaan ja ottaa hänet mukaansa monivaiheiselle kostoretkelle. Q kuvittelee tämän olevan uuden ystävyyden alku, kunnes seuraavana päivänä... Margo ei olekaan koulussa. Eikä sitäkään seuraavana. Pian Q alkaa löytää vihjeitä, jotka Margo on jättänyt hänen löydettäväkseen, ja näin alkaa vaiheikas Margon etsintäretki.

Minulla on paljonkin ajatuksia Paper Townsista, mutta vaikeuksia laittaa niitä luettavaan muotoon. Lienee yksinkertaisinta aloittaa sanomalla, että pidin paljon tästä kirjasta. John Greenin sujuvaa tekstiä on miellyttävää lukea, ja kuten hänen muissakin kirjoissaan, Paper Townsissa viljellään runsaasti viisaita ja ajattelemaan pistäviä lausahduksia.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä on Q:n ja Margon suuri kostoretki, joka on vauhdikasta luettavaa ja tuntuu siltä, että voisi itsessäänkin täyttää kokonaisen kirjan. Ongelma kuitenkin on, että se kaikki on vasta alkua. Tarpeellista alkua muun kirjan kannalta, mutta on omituista lukea juonikaarta, joka tuntuu omalta tarinaltaan, ja tietää, että se on vasta alkua. Kirja tarvitsisi mielestäni selkeämmän alun, jonka jälkeen juonen muut osat nivoutuisivat paremmin yhteen.

Toisessa osassa Q jäljittää Margon jättämiä vihjeitä. Osan tunnelma on paikoin hyvin painostava ja välillä tuntui, että draamakirja olikin muuttunut äkisti jännäriksi. Tämä on kuitenkin kehu, sillä ilman kohokohtia tunnelmassa toinen osa olisi helposti jäänyt tylsäksi. Libertén mielestä se oli hidas ja pitkästyttävä; minusta ei niinkään. Nautin kiireettömästä tahdista, jolla kirja kuljettaa lukijaa läpi Q:n tutkimusten.

Kolmannessa osassa juonen tahti kiihtyy, ja siinä vaiheessa se onkin aivan paikallaan. Kolmannen osan tapahtumat ovat elävästi kuvattuja ja hauskoja: haluaisin olla mukana! Samalla läsnä on kuitenkin stressi, pelko Margon tilanteesta ja aikomuksista. Lopun tapahtumissa on mielestäni hienoa symboliikkaa ja ratkaisu on näille henkilöille oikea.

Tästä pääsenkin henkilöihin. Sitä ennen on kuitenkin sanottava, etten tavallisesti selosta kirjojen tapahtumia/juonikaarta näin yksityiskohtaisesti, mutta koen, että Paper Townsin erilliset osat ovat niin itsenäisiä, että kaipasivat omat arvionsa. Nyt henkilöihin.

Kuten niin usein nuortenkirjallisuudessa, Paper Townsin päähenkilöt ovat raivostuttavia. Margossa yhdistyvät kaksi ihmistyyppiä, joihin olen täysin kyllästynyt. Ensimmäinen on "olen väärinymmärretty ja kapinallinen ja siksi yyber cool". Toinen on "perinteinen elämänkulku [opiskelu, seurustelu, työ, perhe] on halveksittavaa eikä voi tehdä ketään onnelliseksi; ainut tie onneen on holtittomuus ja arvaamattomuus". Minulla ei riitä mitään sympatiaa kummallekaan ihmistyypille ja olen kuullut heistä aivan liikaa koko elämäni tarpeiksi. Margo on lapsellinen ja typerä tytönhaitale, joka vain nostaa niskakarvani pystyyn. (En kiellä, etteivätkö nämä tunteet olisi joillekin ihmisille aitoja. Mutta ne ärsyttävät minua silti.)

Quentin sen sijaan. Hän on ihan sympaattinen hahmo, mutta Margo on hänelle suorastaan naurettava pakkomielle. En voi ymmärtää mitä Q näkee Margossa - kuten jo sanoin, minusta tytön käytös on hermojaraastavaa. Q:n minäkertoja-asema kuitenkin antaa hänelle erivapauksia lukijan päässä, ja vaikka Q:n obsessio Margoon on rasittava, en inhonnut häntä samoin kuin Margoa. Hänellä on viisaita ajatuksia, varsinkin kun hän hieman irrottautuu pakkomielteestään. Pidin myös muista asioista Q:ssa mutta valitettavasti olen tainnut unohtaa...

Sivuhenkilöistä haluan mainita Radarin, joka oli ehdoton suosikkini, ja Lindsayn, joka oli hienosti rakennettu naisedustus. Radar on kirjan järjen ääni ja muutenkin sopivan nörtti minun makuuni. Hän pistää kovan kovaa vastaan mutta on uskollinen ystävälleen ja lisäksi hänellä on hauskimmat jutut. Siis kaikin puolin kiva hahmo. Lindsay taas esitellään yksipuolisena ja pinnallisena pissiksenä, mutta saa kirjan edetessä lisää rooleja ja hänestä paljastuu uusia puolia. Lindsay on hyvä muistutus siitä, ettei ihmisiä kannattaisi tuomita ensivaikutelman perusteella. Hänestäkin kun kuoriutuu varsin hyvä tyyppi.

Niin, pidin siis Paper Townsista, vaikka en erityisesti pitänyt kaikista sen hahmoista. Jokin kirjan kerrontatyylissä, jatkuvassa paineessa mutta silti kiireettömässä tahdissa, viehätti minua. En pitänyt elokuvasta, ja suuri syy tähän on varmasti se, että nimenomaan rauhallisuus puuttui siitä täysin. Eokuva juoksi eteenpäin hirveää vauhtia ja ja parikin lempiasiaani juonen jännitteistä oli jätetty kokonaan pois. Laskin viisi asiaa, mistä pidin tässä kahden tunnin kimpaleessa. Ja muu saa puolestani mennä... pois.

Neljä ja puoli tähteä
John Green: Paper Towns. Bloomsbury, 2010. S. 305.

tiistai 25. elokuuta 2015

Lyhyesti

Olen taas painellut vääriä nappuloita ja tallennuksen sijasta osunut julkaisuun, mutta näittepä siis jälleen, mitä on tulossa. Kyseessä on oma muistilistani, etten unohtaisi, mitä kirjoja en ole vielä saanut teksteiksi asti, ja välillä kännykällä listaa muokatessani osun väärään nappulaan enkä huomaa sitä. Pahoitteluni. Muistilista ei liene kovin kiinnostavaa luettavaa, eikä se ole luettavaksi tarkoitettukaan.

Ajattelin myös sisällyttää tähän kaksi niistä kirjoista, joita tuossa listassa oli. On kuuma ja olen väsynyt, mutta kirjoitan lyhyesti parista kirjasta, koska energiani ei riitä kirjoituksiin lukemiseen... Tässä siis tulee.


Kaoru Mori: Anything and Something on Morin mangatöiden lisäosa, jossa hän esittelee piirustuksiaan ja luonnoksiaan eri sarjoihin liittyen, julkaisee joitain ennenjulkaisemattomia strippejä ja selostaa kaikkea epämääräistä. Luin kirjan pian Emman jälkeen kesällä, enkä totta puhuen muista sen jokseenkin sekavasta kokonaisuudesta enää juurikaan mitään.

Luonnollisesti pidin Emmaan liittyvistä asioista, mutta muutoin en saanut kirjasta niin paljon irti. Se oli kuitenkin viihdyttävää ja kevyttä lukemista, ja faneille tietenkin must. Jos pidät Morin piirustustyylistä ja hänen tarinoistaan, tutustu ihmeessä.

Kolme ja puoli tähteä.
Kaoru Mori: Kaoru Mori: Anything and Something. Yen Press, 2012. S. 208.






Luin internetin ihmeellisessä maailmassa artikkelia, jossa suositeltiin kirjoja, joista Harry Potter -fanit voisivat pitää. Siellä törmäsin Princess Academyyn, suositusperusteena se, että pidin Pottereissa paljon itse koulusta, sisäoppilaitosmaailmasta ja sen sellaisesta.

14-vuotias Miri elää perheensä kanssa vuorella, pienessä kylässä jonka elämä riippuu linderistä, taianomaisen kauniista kivestä jota kyläläiset louhivat vuoresta. Mount Eskel on vain Danlandin kuningaskunnan etäinen nurkka, ja siksi kaikki yllättyvät, kun papit julistavat prinssin tulevan morsiamen löytyvän tästä kylästä. Kyläläiset ovat kouluttamattomia niin tiedoiltaan kuin tavoiltaan ja niinpä kaikille 12-18 -vuotiaille tytöille perustetaan prinsessa-akatemia, jossa he opettelevat niin lukemaan kuin keskustelemaan, tekemään kauppaa kuin kantamaan itsensä oikein. Vuoden kuluttua prinssi saapuu valitsemaan morsiamensa tyttöjen joukosta.

Miri on melko tyypillinen nuortenfantasian päähenkilö. Hänellä on itsetunto-ongelmia, perheongelmia, hän on rakastunut lapsuudenystäväänsä ja muut ystävät ovat vähissä. 14-vuotias Miri on myös välillä melko lapsellinen valittaja - ei niin, etteikö 14-vuotiaana voisi vielä ollakin, mutta minun hermoni eivät meinanneet riittää. Toisaalta, kun Miri oppii lukemaan ja saa ystäviä, hänestä kehittyy itsenäinen ja uudistushaluinen nuori nainen, eikä hän ole enää lainkaan niin rasittava.

Kirja sijoittuu pitkälti akatemiaan ja pyörii tyttöjen opiskelun ja prinssin odotuksen ympärillä. Nautin siitä, ettei Miri kuitenkaan ole aivoton kana, joka kieli pitkällä kuolaisi prinssin perään, vaan hän käy läpi kirjan sisäistä kamppailua siitä, mitä hän haluaa saavuttaa. Toisaalta prinssin viimein saapuessa on Miri ehkä turhankin jalat maassa - ja siitä syystä, yllättäen, prinssin suosikki.

Loppua kohden kirja kehittää kiinnostavampia käänteitä, tosin Mirin kapinallisuus, joka alussa virkistää, alkaa tällöin jo tuntua käytetyltä jutulta. Joka tapauksessa tarinaan tulee jännitystä ja jopa uhkaava tunnelma, mikä on virkistävä muutos. Myös linder, vuorelaisten vientituote, on isossa osassa läpi kirjan ja sillä on monenlaisia eri merkityksiä.

Loppuratkaisu on yllättävä, joskin hieman imelä. Suosikkiasiani kirjassa ovat vuorelaisten kaivoslaulut, joista on pätkiä niin tekstin seassa kuin joka luvun alussa. Niissä on aito tunnelma ja ne toivat kirjan lähemmäksi laulajan sydäntäni. Vaikka kyseessä ei ole mikään mestariteos, enkä varmasti ole enää aivan kohdeyleisöä, pidin silti Princess Academya aivan kelvollisena kirjana.

Kolme tähteä.
Shannon Hale: Princess Academy. Bloomsbury, 2005. S. 314.

perjantai 14. elokuuta 2015

Klassikot 2.0: Sadan vuoden yksinäisyys


Kesä on selvästi huonoa aikaa klassikkoprojekteille, vaikkakin aikaa olisi. Viime vuonna juuri kesäkuukausien Faust ja Pariisin Notre-Dame tiputtivat minut täysin aikataulun keikasta, enkä tänäkään vuonna onnistunut aivan pitämään kiinni halutusta ajoituksesta, vaikka aikaa oli kaksi kuukautta eikä Sadan vuoden yksinäisyys ole kovin paksu kirja. Lähinnä en jaksanut aloittaa ajoissa - itse lukemiseen ei mennyt erityisen pitkään.

Etelä-Amerikkaan, Kolumbian sydämeen on perustettu pikkuruinen Macondon kylä. Sen asukit ovat vaeltaneet kaukaa vuorilta ja perustaneet kylänsä niin, että kaikki saavat tasapuolisesti aurinkoa ja varjoa, eikä kenenkään tontti ole parempi kuin jonkun toisen. Tästä vastuussa on erityisesti José Arcadio Buendìa vaimonsa Ursulan kanssa.

Sadan vuoden yksinäisyys seuraa Buendìan suvun ja Macondon kylän muuttuvaa elämää noin sadan vuoden ajan. Sukuun ehtii syntyä lapsia melkein enemmän kuin on varaa pitää, mutta Buendìan talon vieraanvaraisuus ei sulje pois edes koditonta Rebecaa. Lapset varttuvat, ihmiset vaihtuvat ja eräät kieltäytyvät kuolemasta. Macondo ja Buendìan suku selviävät niin unettomuustaudista kuin banaaniyhtiön valtakaudesta, aina viimeiseen mieheen.

Kirjan tapahtumia on todella vaikea tiivistää, sillä henkilöitä on sadan vuoden mittavan suvun edestä ja kaikille tapahtuu jotain. Enkä oikein tiedä mistä jatkaisin nyt, kun olen kuitenkin tiivistämistä yrittänyt.

Gabriel Gracía Márquezia pidetään maagisen realismin isänä, ja tästä kirjasta selviää hyvin, miksi näin on. Maaginen realismi tarkoittaa sinällään realistista maailmankuvausta, johon kuitenkin kuuluu maagisia, yliluonnollisia tapahtumia. Ero fantasiaan on siinä, että maagisessa realismissa nämä tapahtumat eivät ole kenenkään mielestä normaaleja, niitä ei odoteta eikä haluta tavallista elämää häiritsemään. Luulisin, että meille kaikille tapahtuu joskus jotain "maagista", selittämätöntä. García Márquezin romaanissa nämä tapahtumat ovat kenties yleisempiä kuin oikeassa elämässä, mutta haluan painottaa, maaginen realismi on eri asia kuin fantasia. Toinen samaan kategoriaan luokiteltava lukemani kirja on Alice Hoffmanin Punainen puutarha. Tuosta arvostelusta ei genren nimeä löydy, sillä en vielä tuntenut maagisen realismin käsitettä tuohon aikaan.

Minulla on sellainen haju, että Sadan vuoden yksinäisyydessä on paljon syvällisiä ajatuksia ja hienoja teemoja, mutta kuten tavallista, sain niistä kiinni vain liepeitä. (En ole kovin hyvä symbolien ja sen sellaisten kanssa.) Voin kuitenkin yrittää jakaa näitä liepeitä mahdollisimman ymmärrettävässä muodossa. Ensinnäkin kirjassa puhutaan paljon sodasta ja politiikasta. Eversti Aureliano Buendìa on eräs kirjan tärkeimmistä henkilöistä ja hän on kova sotimaan - silti minulle tuli sellainen olo, että kirjailija haluaa osoittaa, kuinka vähän järkeä sotimisessa on. Toisaalta hän nauraa yhtä lailla myös presidentille, hallitukselle ja hallituksen pokkuroijille. Macondossa ollaan kaikista onnellisimpia silloin, kun siellä ei vielä ole lainkaan hallituksen edustajia.

Monet, elleivät jopa kaikki, henkilöt varmasti symboloivat jotain. Eniten sain kiinni Fernandasta, naisesta joka on kasvatettu uskomaan omaan paremmuutensa ja uskonnon ja hyvien tapojen kaiken muun ohittavaan tärkeyteen. Fernandan jäykkyys ja ahdasmielisyys varmasti haluavat kertoa lukijalle jotain, mutta koska olen niin huono tässä, en saanut hänestäkään enempää irti. Toki hahmon kehityskulun syy-seuraussuhteet ovat hahmotettavissa, mutta luulen, että Fernandalla olisi ollut jokin suurempikin merkitys.

Voisin puhua Sadan vuoden yksinäisyyden henkilöistä ikuisuuden, mutta en luultavasti saisi mitään edellistä järkevämpää johtopäätöstä aikaan, joten siirtykäämme eteenpäin. Seksi on romaanissa valtavan suuressa osassa. Kaikki harrastavat seksiä, eikä García Márquez välttele tabuimbiakaan aiheita - niin lapsiprostituutio, pedofilia, insesti kuin zoofiliakin tulevat käsitellyiksi. Seksin kuvaus on melko graafista ja kuten sanottu, sitä on paljon. Pitäisin suorastaan todennnäköisenä että seksillä on jokin syvempi merkitys tässä kirjassa, mutta minulle sen anti tuli kahdessa osassa. Ensimmäinen oli ilmeinen kritiikki lapsiprostituutiota vastaan ja toinen oli tietynlainen välinpitämätön sallivuus García Márquezin ajattelussa - tehkää sukupuolisuudellanne mitä tykkäätte. Siksi onkin ehkä hieman erikoista, että kaiken tämän tabujen rikkomisen ohella kirjassa ei ole yhtäkään homohahmoa.

Sadan vuoden yksinäisyys on mieletöntä pohdintaa ihmisyydestä, siitä, millaisia ihmiset voivat olla, mihin he sortuvat epätoivoissaan ja miten erilaisia me kaikki olemme. Se on niin olennainen osa kirjaa, että itse ainakin tajusin tämän kunnolla vasta lopetettuani lukemisen. Yksikään monista, monista hahmoista ei ole sama kuin toinen, kaikilla on pimeä puolensa ja maailma muovautuu ihmisten valinnoista. Tämä teki minuun ehkä suurimman vaikutuksen. Toisaalta loppuaan kohden romaani kävi sivu sivulta vaikuttavammaksi, kun eräskin Arcadio herää ruumisjunassa ja ihmiset mieluummin sulkevat silmänsä totuudelta. Aivan lopusta en voi edes muodostaa järkevää lausetta, sillä se pysäytti kaiken, minutkin. Niin lopullisesti.

Minusta tuntuu, ettei tämä arvio ole erityisen selkeä tai hyvin jäsennelty, mutta sitä ei ole kyseessä oleva kirjakaan. En osaa edes laskea, kuinka monta kertaa lukiessani ajattelin: "Tää on niin omituinen kirja." Aion puhua enää yhdestä asiasta, vaikka asiaa varmaankin riittäisi loputtomiin. Tämä asia on enemmänkin varoitus: kaikilla henkilöillä on samat nimet. Kirja alkaa Macondon perustamisesta ja José Arcadio Buendìasta ja hänen vaimostaan Ursulasta, ja heidän poikansa nimetään José Arcadioksi sekä Aurelianoksi. Tämän jälkeen jokaisen sukuun syntyvän pojan nimi on jompi kumpi. Tyttöjen nimissä on hieman enemmän vaihtelua, mutta kyllä sieltäkin löytyy useampi Remedios ja Amaranta.

Haluan siis vain sanoa, että jos hahmotuskykysi on hieman heikko, varaudu hämmentymään. Itse yllätyin siitä, kuinka helposti yhteys yleensä erotti henkilöt toisistaan, mutta muutaman kerran jäin silti ulalle siitä, kuka Aureliano nyt olikaan kyseessä. Muutoin en pitänyt Sadan vuoden yksinäisyyttä raskaslukuisena enkä todellakaan tylsänä. Kunnioitan syvästi Gabriel García Márquezia siitä, että hän on itse onnistunut pitämään itsensä kartalla kaikista hahmoistaan.

Neljä tähteä.
Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys. WSOY, 1995. S. 413. Espanjankielinen alkuteos Cien años de soledad ilmestyi vuonna 1967.

Kaksi vaikeaa kohtaa HelMetin haasteesta!

tiistai 4. elokuuta 2015

Sekavia selostuksia

En lopultakaan saanut tehtyä toista postausta silloin, kun siitä oli puhe, mutta tässä taas olen. Ennen kuin siirrymme kirjoihin, haluaisin pohtia ääneen erästä ajatusta ja mielellään kuulla mielipiteitänne siitä kommenteissa.

Jotkut ovat olleet kanssani pidempään ja ehkä tietävät, mutta luulisin, että suurin osa teistä ei tiedä kirjoitusharrastuksestani. Tarinoiden lukemisen ohella olen aina nauttinut niiden kertomisesta itse, ja olen vuosien varrella kirjoittanut niin romaaneja kuin novelleja, fantasiaa ja "oikeaa elämää", fanfictionia ja originaalia. Vaikka viimeisten vuosien aikana kirjoittamiseni on jäänyt vähemmälle mm. koulun, lisääntyneen lukemisen, muiden harrastusten ja tämän blogin takia, palo kertomuksiin ei ole kadonnut minnekään. Ja tässä päivänä muutamana, lueskellessani ihmisten kirjoittamia Varjojen kaupungit -sarjaan liittyviä fanficcejä, olen taas tuntenut sen: minäkin haluan kirjoittaa. Enkä pelkästään kirjoittaa, vaan myös jakaa.

Ajattelin perustaa uuden blogin. Siellä jakaisin tekstejäni, sellaisia, joita uskaltaisin ja pitäisin jakamisen arvoisina. Julkaisutahti olisi luultavasti epäsäännöllinen, julkaisukieli vaihteleva (suomi tai englanti), tekstien pituus lyhyistä pätkistä monen luvun mittaisiin tarinoihin ja genrekin muuttuisi mielialani mukaan. Kirjoitan lähinnä originaaleja tekstejä, tasaisesti fantasiaa, dystopiaa ja perusfiktiota, mutta luettuani viime päivinä sitä fanfictionia omankin kirjoittaminen on alkanut houkuttaa. Joten saamme nähdä.

Mahtaisiko ketään mahdollisesti kiinnostaa tällainen blogi? Luultavasti perustan sen joka tapauksessa, vaikka kaikki huutaisitte EIEIEIEIEIEIEIEIEI kommenteissa, mutta olisi kiinnostavaa kuulla ajatuksianne. Tunnette kirjoitustyylini faktatekstissä; haluaisitteko tutustua siihen fiktion puolella?

Lisää ajatuksia aiheesta myöhemmin, varmemmin ja omassa postauksessaan. Kertokaa mitä ajattelette! Nyt siirrymme päivän pääaiheeseen.


Kuten tavallista, kävelin pitkin kirjaston englanninkielistä nuortenhyllyä etsien jotakin luettavan näköistä. Harmikseni silmiini osuvat aina vain sellaiset kirjat, jotka olen lukenut jo, tai joita en syystä tai toisesta halua lukea. Nyt minulla kuitenkin kävi onni: Parallel vilkutti minulle hyllystä ja poimin sen käteeni. Enkä voi sanoa, että katuisin.

Abbyllä on suunnitelma tulevaisuudelleen. Hyvin tarkka suunnitelma, joka muuttuu täysin hänen valitessaan teatterikurssin viimeiselle lukiovuodelleen. Abby päätyy Hollywoodiin elokuvantekoon, ei pääse aloittamaan yliopistoaan ajoissa eikä mikään muukaan mene suunnitelman mukaan. Ja sitten, 18-vuotissyntymäpäivänään, Abby herääkin kaukana Hollywoodista ja elokuvanteosta, elämästä joka on paljon lähempänä alkuperäistä suunnitelmaa kuin hänen oma elämänsä. Hänellä ei ole aavistustakaan mitä on tapahtunut, ainoana vihjeenä hän löytää päästään kahdet erilaiset muistot päivälle, joka oli tasan vuosi ja yksi päivä sitten.

Tiedän, tämä kaipaa selittämistä. Parallel kertoo rinnakkaismaailmoista, siitä, mitä tapahtuu kun rinnakkaismaailmat törmäävät ja me tietyllä tavalla yhdistymme rinnakkaismaailmassa elävään kaksoisolentoomme. Abbyn kohtalo on hänen kaksoisolentonsa käsissä: koska tämä tekee erilaisia valintoja kuin Abby, Abbyn elämä voi muuttua hetkenä minä hyvänsä toiseksi siitä, mitä se oli vielä äsken. Eikä hän muista, mitä on tapahtunut.

Haluaisin selittää kaiken tästä rinnakkaismaailmakuviosta, mutta silloin pilaisin teiltä itse kirjan. Ehkä olen jo nyt pilannut, mutta en voinut jättää kaikkea pois! Koko tämä tieteellinen osio oli minusta parasta Parallelissa ja äärimmäisen kiehtovaa. Vaikka en ymmärrä fysiikasta ja tähtitieteestä juurikaan mitään, oli kaikki asiat tässä kirjassa selitetty niin helposti ja kansantajuisesti, ettei niiden ymmärtämisessä ollut mitään vaikeaa. Sitä paitsi kirjan juoni riippuu kokonaan rinnakkaismaailmojen yhdistymisestä, enkä olisi voinut tehdä kunnollista juonitiivistelmää selittämättä jotain.

Pidin Parallelista hirveästi, vaikka jotkin asiat siinä eivät olleen aivan kohdallaan. Niistä ensimmäisenä on pakko mainita tuo kansikuva, joka ei mielestäni ole erityisen hyvä. Se on kaupallisen ja viihteellisen oloinen eikä anna kirjasta niin vakavasti otettavaa kuvaa kuin pitäisi. Toisena on loppuratkaisu; en pitänyt siitä. Se varmastikin jakaa mielipiteitä ja uskon monien pitävän siitä, mutta minusta ratkaisu on epäonnistunut valinta, joka johtaa pettyneeseen lukijaan;) Ei, vakavasti puhuen, en ole ikinä ollut ympyräloppujen ystävä. Ja vaikka tämä ei suorastaan ollut perinteinen ympyräloppu, minusta se oli juonen kannalta huono ratkaisu ja tylsä lopetus. Ja kolmantena, lukujen alussa lukee aina "Here" tai "There". Ymmärsin, että "Here" olisi tarkoittanut meidän maailmaamme ja "There" rinnakkaismaailmaa, mutta useamman kerran asia ei ollut näin. Logiikka, jolla sanat lukujen alkuun on sijoiteltu, ei avautunut minulle, ja niinpä lakkasin katsomasta niitä. Suosittelen kiinnittämään enemmän huomiota päivämääriin ja vuosilukuihin joka luvun alussa: ne kertovat, missä ollaan.

Mahdollisuudet, pienten valintojen vaikutukset nousevat tämän kirjan hallitsevaksi teemaksi. Aloin lukiessani miettiä paljon omia päivittäisiä valintojani ja sitä, mitä vaihtoehtoisesta päätöksestä olisi seurannut. Vaikka minusta tuskin tulee näyttelijää Hollywoodiin mitä ikinä päätän, voi valinnoillani olla yllättävän kauaskantoiset seuraukset. Se on samaan aikaan sekä kiehtovaa että pelottavaa.

Vaikka tämän arvion pisin kappale käsittelee sitä, mistä en pitänyt, on Parallel ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Se pistää ajattelemaan, siinä on upeita ja kiehtovia teorioita ja tapahtumia, eivätkä henkilötkään jätä kylmäksi. He ovat monipuolisia ja erilaisia. Juoni on yllättävä ja muuttaa jatkuvasti suuntaa. Lisäksi rakastan koulukuvauksia, joten Abbyn aika Yalessa oli kovasti mieleeni. Hän on toisinaan hieman Tyhmä Tyttö, mutta se kai oli odotettavissa;)

Neljä tähteä.
Lauren Miller: Parallel. Scholastic, 2013. S. 400.



Olen lukenut Potter-sarjaa äidilleni ääneen, alkaen ensimmäisestä kirjasta. Nyt olemme jo yli puolen välin kolmannessa, joten postaan tämän toisen kirjan häpeällisen myöhään, mutta tässä se silti on...

Harryn toinen vuosi Tylypahkassa ei suju aivan odotusten mukaan. Uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on aivoton idiootti ja joku jättää verisiä viestejä koulun seinälle, uhkaillen oppilaita ja henkilökuntaa Luihusen perillisellä. Pian jästisyntyisten oppilaiden kimppuun aletaan hyökkäillä. Tunnelma koulussa käy kireäksi, ja lopulta eräs oppilas siepataan. Harryn ja Ronin lähtiessä tutkimaan asiaa Harry saakin huomata olevansa jälleen tekemisissä vanhan vihollisensa kanssa...

Rakastan Harry Pottereita. Ne ovat kirjallinen esikuvani enkä ikinä väsy niihin. Silti saatan nyt, monta kertaa sarjan läpi lukeneena ja vanhemmaksi kasvaneena, sanoa, etteivät ne ole täydellisiä. Potterit eivät kärsi lapsellisesta kirjoitustyylistä, edes alussa, vaan ongelmana on liiallinen toisto. Menneitä tapahtumia kerrataan antaumuksella, liikaakin. Muistutus on hyvä, mutta paikoin tämä alkaa jo lähennellä lukijan aliarviointia. Muutoin minulla ei ole mitään valitettavaa, sillä kieli on rikasta, hahmoihin voi samastua, tyyli on mukaansatempaava ja hauska, juoni jaksaa kiinnostaa. Juuri 50 vuotta täyttänyt J. K. Rowling on, todellakin, kuningatar.

Viisi tähteä. Koska en ikinä voisi antaa Potterille mitään vähempää.
J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets. Bloomsbury, 1998 (tämä painos 2002). S. 251

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Auringon paahteessa, viidakon kätköissä

Olen kesän aikana ollut todella laiska kirjoittamaan ja pahoittelen sitä. Tähän postaukseen olen kuitenkin yhdistänyt kaksi latinalaisesta Amerikasta kertovaa kirjaa, joissa oli mielestäni hyvin samanlainen tunnelma. Yritän tehdä tänään vielä toisenkin postauksen, jotta voisin vähän korjata saamattomuuteni aiheuttamia vahinkoja. Valitettavasti se ei kuitenkaan tule sisältämään kesän klassikkoa, sillä olen Sadan vuoden yksinäisyydessä vasta puolessa välissä.


Kiinnostuin Varastettujen rukousten vuoresta, kun kirjailija Jennifer Clement tuli puhumaan koulullemme viime vuoden keväänä. Kirja oli silloin aivan uusi ja painoin sen mieleeni. Syksyllä ostin sen syntymäpäivälahjakortillani ja nyt keväällä luin sen. Kyllä, kirjan lukemisen ja siitä kirjoittamisen välissä alkaa jo olla useampi kuukausi... mutta nyt se on löytänyt hyvin sopivan postauskaverin.

Ladydi asuu äitinsä kanssa vuorella viidakossa, pienessä meksikolaisessa kylässä, jossa asuu vain naisia. Kaikki miehet ovat lähteneet Yhdysvaltoihin tai jääneet paikallisten huumekartellien leipiin ja naiset ovat jääneet selviytymään keskenään. Äidit ovat kaivaneet tyttärilleen kuopat johon heidät voi piilottaa, sillä toisinaan kartellien miehet tulevat ja vievät kauneimmat tytöt johtajansa jalkavaimoiksi. Sieltä ei kukaan tule takaisin, ei kukaan, paitsi Ladydin ystävä Paula.

Paulan paluun jälkeen Ladydin matka jatkuu kylästä vuorella lähikaupunkiin ja lopulta jopa itse pääkaupunkiin. Lukija seuraa silmät pyöreinä tytön äidin edesottamuksia ja hänen omia kertomuksiaan kylän elämästä, miehistä ja aikuiseksi kasvamisesta. Jennifer Clement teki paljon tutkimusta kirjaansa varten ja vaikka hahmot ovat keksittyjä, he voisivat yhtä hyvin olla oikeita ihmisiä.

Varastettujen rukousten vuori herättää ajattelemaan omaa etuoikeutettua asemaansa ja arvostamaan kaikkia niitä naisia, jotka päivästä ja vuodesta toiseen taistelevat olemassaolonsa oikeutuksesta. Clement on kirjallaan antanut äänen Meksikon maaseudulle, jossa huumekartellit pitävät valtaa ja pääkaupunki on vain etäinen kimallus silmissä, paikka, jossa kaikki ehkä on paremmin, mutta eihän sitä voi tietää. Kylään syntyy pelkkiä poikia; suunnilleen kymmenen ikävuoden jälkeen osa heistä salaperäisesti muuttuu tytöiksi. Pahinta, mitä voi naiselle tapahtua, on olla kaunis.

Vaikka teos käsittelee vaikeaa aihetta, se ei ole mielestäni masentava. Ladydillä on ihailtavan valoisa elämänasenne ja kirjan loppu jättää hymyn huulille kaikessa hulluudessaan. Yhteiskunnallisista asioista ja naisten oikeuksista kiinnostuneelle tämä kirja on oivallinen valinta.

Neljä tähteä.
Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori. Like, 2014. S. 268. Englanninkielinen alkuteos Prayers for the Stolen julkaistu vuonna 2014.



Myös tämän kirjan bongasin koulun järjestämästä kirjailijahaastattelusta. Cecilia Samartin tunnetaan parhaiten Peregrinos -trilogiastaan ja hän oli Suomessa toisen osan ilmestyessä. Olin kuuntelemassa hänen haastatteluaan Kirjasto 10:ssä ja siellä hän puhui jonkin verran myös aiemmista kirjoistaan, kuten tästä Kaunis sydän -kirjasta. Painoin sen mieleeni, sillä se kuulosti minusta kiinnostavalta, ja nyt ostin sen Suomalaisen Kirjakaupan 3 pokkaria 15 euroa -tarjouksesta.

Ana valvoo rakastettunsa kuolinvuoteen äärellä ja muistelee elämäänsä. Hän on syntynyt elsalvadorilaisessa kylässä sisällissodan aikaan, mutta onnellinen lapsuus viidakossa päättyy hirvittävään tragediaan. Anan tie vie latinalaisesta Amerikasta yhdysvaltalaiseen nunnaluostariin ja sieltä Trellisin perheen lastenhoitajaksi. Perhe on monella tapaa  rikkinäinen, mutta Anan läsnäolo tuo taloon iloa ja valoa hänen synkästä menneisyydestään huolimatta.

Alun kuvauksissa Anan kotikylästä on hyvin samanlainen tunnelma kuin Ladydin kotikylässä, ja niinpä päätin heti näiden kirjojen kuuluvan samaan postaukseen. Jotenkin kuumuus, kuivuus ja viidakon äänet välittyvät lukijalle todella elävinä molemmista kirjoista. Anan matkan jatkuessakin häneen jää tietynlainen todella aito tunnelma - jopa rikkaaseen kalifornialaistaloon tulee ripaus latinomaustetta.

Kaunis sydän on hieman epätasapainoinen. Sen alku on osin raaka ja inhottavakin, kun taas loppupuoli käy paikoin liian viihteelliseksi. Eniten pidin tässä kirjassa keskiosasta, joskin on mainittava, että aivan loppu on kaunis ja jää mietityttämään.

Tarina on koskettava ja hahmot hienosti rakennettuja. Erityisesti pidän siitä, kuinka lukija saa seurata Trellisin perheen lasten kasvua aikuisiksi. Samartin kuvaa mielestäni onnistuneesti sitä, miten ihminen muuttuu ja kuitenkin pysyy samana kasvaessaan. Hän ei jätä myöskään aikuisia hahmojaan yksipuolisksi, vaan kaikkien luonteissa on paljon harmaata aluetta.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta, sen aitoudesta ja monipuolisista henkilöistä. Kenties jonain päivänä tartun toiseenkin Samartinin teokseen.

Neljä tähteä.
Cecilia Samartin: Kaunis sydän. Bazar, 2013. S. 363. Englanninkielinen alkuteos Vigil julkaistiin vuonna 2009.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

#BooksNotBullets

Pitäähän tässä nyt kaikelle kansalle mainostaa ja muistuttaa maailman upeista ihmisistä. Yksi suurista idoleistani on pakistanilainen Malala Yousafzai, joka tekee väsymätöntä työtä tyttöjen oikeuksien puolesta, koulutusmahdollisuuksien lisäämiseksi ja lapsiavioliittojen lopettamiseksi.

Minulla on hänen kirjansa I Am Malala, joskaan en ole harmikseni ehtinyt vielä lukea sitä. Seuraan kuitenkin hänen työstään raportoivaa virallista Twitter-tiliä Malala Fundia, ja heidän twiiteissään on viime aikoina ollut runsaasti esillä kampanja #BooksNotBullets, eli "kirjoja, ei luoteja". Tänään näin twiitin, jossa pyydettiin Malalan syntymäpäivän kunniaksi twiittaamaan kampanjaan selfie inspiroivan kirjan kanssa. Minä tietysti innostuin! Olen mummolassa, mutta onneksi mukanani sattuu olemaan yksi erittäin inspiroiva kirja, jonka saatoin ottaa kuvaan mukaan.

Kirjoitan tätä kännykällä, enkä siksi valitettavasti voi lisätä omaa kuvaani tähän. Kirjavalintani kuvan voin kuitenkin lisätä:



Jos olette Twitterissä, osallistukaa ihmeessä. Tarkoitus on hyvä ja tekeminen hauskaa! En juurikaan harrasta selfieitä, mutta mitäpä en tekisi, jos se sisältää kirjoja;)

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Rakkaudesta viktoriaaniseen Englantiin, osa 2

Helppo huomata, että kesäloma on päällä - olen ollut todella laiska kirjoittamaan. Olen ollut myös hyvin laiska lukemaan - enemmän energiaa on mennyt Temple Run 2:sen pelaamiseen. Lisäksi tulin tänään viikon rippikoululeiriltä, jolla olin isosena, eikä siitä sen enempää kuin että riparilla ei juurikaan jää aikaa kirjojen lukemiseen. On minulla silti jotain postattavaa.

Olen tylsä enkä jaksanut keksiä uutta nimeä. Viimeksi tämän otsikon alla majailivat Kaoru Morin Emma -sarjan osat 1-5, nyt vuorossa ovat osat 6-10 ja siinä se sitten onkin. Tämä on henkilökohtainen ennätysaikani mangasarjasta selviytymiselle. Romaaninlukija minussa vastustaa, varsinkin kun Chrystal heti lykkäsi käteeni kolmen uuden sarjan ensiosat. Saattaa siis mennä tovi ennen kuin kyynikko sisälläni antaa luvan tarttua niihin. Välillä oikeankin kirjan vuoro!


Kuudennen osan synkkä kansi häiritsi minua jo etukäteen, sillä se on niin erilainen kuin aiemmissa tai missään tulevassa osassa. Tapahtumatkin toki saavat tässä osassa vakavampia käänteitä, mutta tarinankerronta on erittäin tempaavaa ja sujuvaa. Erityisesti Williamin osuuksilta tarina on mainio - en niin paljon välittänyt Emman, enkä varsinkaan hänen kartanonsa pätkistä. Ehdoton suosikkini on Williamin ja hänen isänsä riita osan lopussa. Tunnelma on niin intensiivinen, että riidan loputtua tuntui, kuin hiljaisuus olisi kaikunut korvissani, vaikka todellisuudessa oli tietenkin koko ajan ollut hiljaista.










Seitsemäs osa on mangapokkariksi järkäle. Se myös päättää päätarinan - kolme viimeistä sisältävät sivuhenkilöiden tarinoita, hahmoja joita Morilla ei ollut aikaa syventää pääsarjassa.

Seitsemännen osan alku on mielestäni todella kökkö. Se on sekava ja nopeatempoinen - kohdat, joissa kuvataan Emmaa, ovat ok, mutta Williamin osalta kaikki käy aivan liian nopeasti, helposti ja on naurettavan vaikea seurata. Tämä häiritsi minua todella paljon. Sarjan suurin konflikti ratkeaa näin helposti? Hah.

Oli tässä osassa onneksi hyviäkin kohtia. Yksi hienoimmista on Eleanorin pätkä yöllä, jonka aikana hänen isosiskonsa seuraneidit tulevat lohduttamaan häntä. Kohtaus on kauniisti ja vaikuttavasti piirretty ja vetää hiljaiseksi.

Ja sitten täytyy kuitenkin vielä sanoa, että vaikka loppu oli hyvä, se ei ollut sitä mitä olisin halunnut sen olevan, mikä on todella ärsyttävää.


Ensimmäinen lisäosa sisältää tarinat Kelly -rouvan nuoruudesta, Eleanorin elämästä Williamin jälkeen, siitä kuinka The Times yhdistää ihmisiä ympäri Britanniaa ja Tashasta perheensä kanssa.

Pidin ehdottomasti eniten kahdesta ensimmäisestä, joista vielä aivan ensimmäinen oli koskettavuudessaan parempi kuin toinen. Jotkin The Times - tarinan osat olivat irrallisia ja omituisia, mutta osasta niistäkin pidin. Tashan perhe oli ihan kiva mutta ei erityisesti liikuttanut minua suuntaan tai toiseen.











Osan yhdeksän kaksi ensimmäistä tarinaa keskittyvät Möldersin, Emman uusien työnantajien perheeseen. Sen jälkeen kerrotaan, kuinka William ja Hakim tutustuivat, ja sitten Möldersin sisäkköjen Alman ja Pollyn ostosretkestä. Viimeinen tarina kertoo kolmesta oopperalaulajasta.

Pidin alkutarinoista, mutta Williamin ja Hakimin historia oli ilman muuta suosikkini. Se oli hauska ja kiinnostava. Ostosretkikin oli mukavaa luettavaa, sillä pidän Almasta, mutta oopperalaulajien kohtaloista en oikein jaksanut kiinnostua.










Ja viimeisenä viimeinen osa. William opettaa Emmaa pyöräilemään, opimme lisää Möldersin pääsisäköstä Adelesta, matkaamme Arthurin mukana kouluun ja sitten tietenkin ovat ne kauan odotetut häät. Kahden viimeisen väliin sijoittuu joukko lyhyitä mutta hauskoja strippejä eri henkilöihin liittyen.

Tässä osassa pidin oikeastaan kaikesta. Olen sisäoppilaitosten fani, joten Arthurin tarina pääsee aika korkealle arvotuksessani (ja onhan Arthur itsessäänkin ihana), mutta toisaalta kaikki Williamiin ja Emmaan liittyvä on aina sydäntälämmittävää. Adelen osuus oli jollain tapaa todella syvällinen ja, kuten sanottua, stripit olivat mielestäni hauskoja.

Häihin liittyen minulla on joitakin valituksen aiheita. Ensinnäkin ne olisivat mielestäni kuuluneet seitsemännen osan loppuun, mutta voin elää tämän asiaintilan kanssa. Toiseksi olisin halunnut katsoa niitä enemmän Emman ja /tai Williamin ja vähemmän vieraiden näkökulmasta. Ja kolmanneksi, enemmän suutelua! Nyt oli kyllä säälittävä esitys.


Muutama sana vielä koko sarjasta. Alku on huono, mutta kun siitä pääsee yli, kerronta on enimmäkseen sujuvaa ja henkilöistä kasvaa välittämään. Ikävästi myös myöhemmin käy välillä niin, että tempo nopeutuu hurjasti ja kaikesta tulee kamalan sekavaa. Onneksi näin ei tapahdu paljoa. Tykkäsin myös lisäosien ideasta, mutta olisin ehkä valinnut tarinoiden aiheet huolellisemmin. Minua lukijana kiinnostivat lähinnä hahmot, jotka tunsin jo, eivät niinkään uudet tai ehkä kerran ohimennen tavatut henkilöt. Ylipäätään kuitenkin pidin Emmasta ja suosittelen sitä kaikille pukudraaman ja romantiikan ystäville!

Olen päättänyt, että Emmalla saan ruksia HelMetin haasteesta sarjakuva-osuuden, vaikkei se ehkä täysin kohdan vaatimuksia täytäkään. Mutta siitä tulee yhteensä 10 sarjakuvapokkaria! Luulisi sen riittävän.



Halusin vielä kertoa kivasta pyöräilyretkestäni, jonka kylläkin tein jo viikko sitten (vannon, että tämä pätkä on oikeasti kirjoitettu silloin). Olen kesäloman aikana harrastanut hävettävän vähän liikuntaa ja raitista ilmaa, joten päätin korjata tilannetta ja lähteä hieman pyöräilemään. Viiletin pitkin Espoon keskuspuiston polkuja valiten aina sellaisen reitin, jonka määränpäästä en ollut oikein perillä. Seikkailun tuntua ilmassa. Lopulta huomasin saapuvani metsästä oikealle tielle, ja kun olin paikantanut itseni ja tiesin suunnilleen, missä koti on, jatkoin valiten tuntemattomia pikkuteitä ja lähestyen hitaasti ja mutkitellen kodin suuntaa. Lopuksi valitsin vielä pienen kiertotien saadakseni polkea niityllä tienvarren sijasta.

Vaikka tuuli oli kova, nautin pienestä seikkailustani. Pyöräily sopii kuin nakutettu pilviseen ja hieman viileään kesäpäivään - siinä tulee niin nopeasti lämmin, että saa vain rauhassa nauttia luonnon kauneudesta ja valita tarjolla olevista poluista sen, mikä vaikuttaa houkuttelevimmalta.