tiistai 30. joulukuuta 2014

Oman hyllyn unohdetut: Muukalainen


Muukalainen aloittaa Diana Gabaldonin kahdeksanosaisen Matkantekijä -sarjan. Olen joskus vuosia sitten saanut sarjan seitsemännen osan Luiden kaiku syntymäpäivälahjaksi serkultani (hän ei tietenkään kirjaa valitessaan tiennyt, että se oli seitsemäs osa). Tämän ensimmäisen osan löysin ihan sattumalta tänä syksynä kirjamessuilta, ja se oli kuin siunaus - pääsen vihdoinkin aloittamaan tämän kiehtovalta vaikuttavan sarjan! Niinpä se päätyi toiseksi Oman hyllyn unohdetut -kirjakseni.

Toisen maailmansodan loputtua aviomiehestään pitkään erossa ollut ja sairaanhoitajana kenttäsairaalassa työskennellyt Claire lähtee miehensä Frankin kanssa lomailemaan Skotlannin ylämaalle, Frankin esi-isien asuinsijoille. Frank on intohimoinen historijoitsija ja selvittää sukupuutaan keskittyneesti, kun taas Claire opettelee tunnistamaan ja käyttämään paikallisia lääkekasveja. Eräällä tällaisella retkellään hän astuu läpi haljenneesta kivestä vanhassa kivikehässä, ja löytää itsensä keskeltä skottien ja englantilaisten rakuunoiden taistelua. Skottien matkaan päätyvä Claire joutuu pian hyväksymään, että hän on siirtynyt kivikehän kautta vuodesta 1945 vuoteen 1743. Elämä 1700 -luvulla on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta pikku hiljaa Claire huomaa kotiutuvansa... ja löytävänsä jopa rakkautta.

Olen lukenut Muukalaisesta ja koko sarjasta paljon ylistäviä arvioita, mutta itse en aivan sellaiseen ryhtyisi. Kirja oli erittäin viihdyttävä, hämmästyttävän nopealukuinen komeasta sivumäärästä ja pienehköstä fonttikoosta huolimatta ja miellyttävää luettavaa. Se ei polkenut paikoillaan ja hahmot olivatn inhimillisyydessään todella kiinnostavia, heidän motiivinsa ja toimintatapansa välillä kyseenalaisia. Lisäväriä toivat 1700 -luvun barbaarisilta tuntuvat tavat, kuten noitaoikeudenkäynti tai selkäsaunan antaminen vaimolle tottelemattomuuden tähden. (Yllätyin itsekin, kuinka voimakkaasti reagoin tähän jälkimmäiseen. Uskomaton raivo sisälläni ja vihan kyyneleet silmissäni luin Clairen ultimaalisesta nöyryytyksestä ja vannoin, että jos minulle tehtäisiin noin, olisin vieläkin kammottavampi tekijää kohtaan kuin Claire enkä taatusti ikinä voisi antaa sitä anteeksi. Pahahan minun on tietää, mutta edelleen ajatuskin suututtaa.)

Pidin siis Muukalaisesta, mutta ei se kyllä mitään suurta kirjallisuutta ollut, Juoni oli aika heppoinen, tosin sekin sai loppua kohden hiukan yllättävämpiä käänteitä. Kirjassa on paljon seksiä ja väkivaltaa (jälkimmäistä etenkin lopussa, edellistä kategorisesti läpi kirjan), eli se ei sovi herkimmille lukijoille. Kirjailija on myös niitä raivostuttavia tyyppejä, jotka a) nauttivat alistaessaan miespäähenkilönsä silmittömälle väkivallalle kerran toisensa jälkeen ja b) tykkäävät tehdä hahmojensa elämästä naurettavan, tarpeettoman vaikeaa - niin, ettei kertaakaan tosiaankaan päästä sieltä, missä aita on matalin. Ei, se on sadan metrin korkuinen sileä kivimuuri jonka päällä on piikkilanka ja sähköpaimen, Yritäpä siitä sitten päästä hengissä yli. Kuten eilen Libertélle valitin: ojasta allikkoon suohon virtaan koskeen.

Väkivaltahan on joskus hyvä tehokeino. Myös vaikeudet saavat lukijan tuntemaan sympatiaa. Kuitenkin siinä vaiheessa kun niitä on niin paljon, että lukija (eli minä) vain pyöräyttää tuskastuneena silmiään ja ajattelee: "Ei taas jotain tällaista", on menty liian pitkälle. Silloin sympatialla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, vaan lukija yksinkertaisesti ärsyyntyy kirjailijaan, joka ei osaa leikkiä hahmoillaan nätisti. Hermo.

Kuten jo sanoin, pidin kuitenkin paljon hahmoista, jotka tuntuivat hyvin aidoilta. Kirjassa oli myös ihanan paljon huumoria. Historialliset yksityiskohdat 1700 -luvun ylämaan elämästä olivat hirmuisen mielenkiintoisia ja skottimurre taitavasti suomennettu. Kokonaisuutena kirja oli siis toimiva ja tosiaankin nopeasti luettu, mikä jaksaa edelleen hämmästyttää minua. Kuten myös se, miten kirjailija on saanut täytettyä yli 800 sivua tekstiä varsin vetävästi, vaikka juoni ei siis ole kummoinen...

Muukalainen, kuten myös epäilemättä jatko-osat, on tehty vahvoja hahmoja ja dramaattisia tapahtumia kaipaaville. Se on hyvää viihdettä ja pitää otteessaan, mutta ei pääse lempikirjalistoille eikä tosiaankaan ole mitään suurta kirjallisuutta.

Kolme ja puoli tähteä.
Diana Gabaldon: Muukalainen. Gummerus, 2002. S. 824. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä Outlander vuonna 1991.

Libertén Oman hyllyn unohdetut -postaus löytyy täältä.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Suuri Klassikkokirjahaaste: koonti

Tämä on siis lupaamani jälkipuintipostaus. Tunteeni näin haasteen suorittamisen jälkeen ovat moninaiset: helpottuneet, hämmästyneet, osin pettyneetkin. Kaikista ikävintä mielestäni on, että jaoimme romantiikan ja postmodernismin kahteen osaan, koska ne olivat meistä kiinnostavimmat aikakaudet. Ikävästi kuitenkin, koska olin lukenut kaikki kiinnostavat kirjat romantiikasta, ne kaksi jotka jouduin lukemaan, olivat aika paljon vähemmän kiinnostavat (olisin kyllä voinut paremminkin jäljelle jääneistä valita)... ne myös viivyttivät haasteeni suorittamista merkittävästi. Postmodernismissa ei onneksi ollut mitään vikaa, ei ainakaan valituissa kirjoissa

Olen ymmärtämisen helpottamiseksi lajitellut kaikki haasteessa lukemani klassikot kolmeen kategoriaan:

Yllättävät ystävät
Tähän kategoriaan pääsivät kirjat, joiden lukemisesta nautin: kirja oli joko viihdyttävä tai sitten oikeasti hyvä kirja, monessa tapauksessa molempia. Harkitsen itseni jouduttamista sellaiseen tilaan, jossa omistan nämä kirjat, ja voin lämpimästi suositella niitä kenelle tahansa - etenkin, jos on pakko lukea klassikko! Silloin se kannattaa tehdä tyylillä, ja mikä tahansa näistä kirjoista on hyvin tyylikäs valinta. Olen kiitollinen siitä, kuinka monta haasteeni kirjoista lopulta päätyi tähän laatikkoon.

Helmikuu, keskiaika: Canterburyn tarinoita
Maaliskuu, renessanssi: Kesäyön unelmaRomeo ja JuliaMacbeth
Syyskuu, symbolismi ja vuosisadanvaihde: Dorian Grayn muotokuva
Lokakuu, modernismi: Mrs. Dalloway
Marraskuu, postmodernismi, osa 1: Jos talviyönä matkamies
Joulukuu, postmodernismi, osa 2: Linnunradan käsikirja liftareille

Siedettävän sivistävät
Tämän kategrian kirjat ovat nimensä mukaisia: ne ovat luettavissa, niistä kokee sivistyneensä koska ne on lukenut, mutta niissä ei ole erityisesti mitään, mikä pitäisi otteessaan. Kirja on kuitenkin suhtellisen helppo lukea alusta loppuun ja sitten saa tuntea itsensä voittajaksi. En kuitenkaan ehdoitta suosittelisi kenellekään mitään näistä kirjoista.

Tammikuu, antiikki: Odysseia
Huhtikuu, klassismi: Clèvesin ruhtinatar
Elokuu, realismi ja naturalismi: Rouva Bovary

Epätoivoiset erehdykset
Tämän kategorian kirjat eivät ole huonoja kirjoja: ne ovat vain vääriä valintoja tiettyyn aikaan. Muistanette, että juuri nämä kolme kesäkuukautta viivyttivät yksi kerrallaan haasteen suorittamista, niin että olin lopulta kaksi kuukautta myöhässä. Ne eivät jaksaneet pitää otteessaan, Gulliver ja Notre-Dame koska niissä oli liikaa jaarittelua, Faust taas siksi, etten tajunnut siitä hölkäsen pöläystä. Ohjeistan tarttumaan näihin kirjoihin vain, mikäli on todellista mielenkiintoa aihetta kohtaan ja hyvin paljon aikaa - ja on etukäteen tehnyt itselleen täydellisen selväksi, mihin on ryhtymässä, ettei sitten tule yllätyksiä!

Toukokuu, valistus: Gulliverin retket
Kesäkuu, romantiikka, osa1: Faust
Heinäkuu, romantiikka, osa 2: Pariisin Notre-Dame


Näin siis on lopulta suoritettu ensimmäinen klassikkohaasteeni. Kaksitoista kirjaa takana ja uudet seikkailut edessä! Ensi vuodelle on siis tietenkin tiedossa jo uudenlainen klassikkohaaste, jonka olemme suunnittelleet tarkasti yhdessä Libertén kanssa. Täällä pääsettte lukemaan hänen tunnelmiaan tämän vuoden haasteesta.

Loppukevennyksenä tarjoilen teille tämän kaksipuolisen listan, jonka mukaan haastetta on tunnollisesti suoritettu. Kaikki erilaiset merkinnät kirjojen ja/tai kirjailijoiden nimien vieressä ovat eri aikoina tehtyjä pohdintoja siitä, mikä voisi olla kiinnostavaa luettavaa, tai mitä olen jo lukenut - lisäksi listassa on ÄI5 -kurssiin liittyviä muistiinpanoja ja kaikkea muuta jännää. Jos et löydä mistään hyvää listaa ja haluaisit kokeilla haastetta, voit käyttää tätä. (Tekijänoikeussyistä huomauttaisin vielä, että lista ei ole itse kasaamani, vaan erään opettajan, jonka nimeäkään en harmikseni enää muista. Olen kuitenkin itse vastuussa kaikesta siitä, mikä ei ole painomusteella paperiin piirtynyt.)




maanantai 15. joulukuuta 2014

Joulukuu: Postmodernismi, osa 2


Tätä kirjaa olen odottanut koko vuoden! Ehkä niiden odotusten ja kaiken sen hehkutuksen takia, mitä olen tästä kirjasta kuullut, minun on aivan ensin todettava olevani hieman pettynyt.

Nyt ei saa ymmärtää väärin: Linnunradan käsikirja liftareille on erinomainen kirja. Se on loistava tieteisparodia ja täysin älyvapaa seikkailu, postmodernismille tyypillisesti vailla rajoitteita tai ennalta-arvattavia juonikuvioita. Se vain... en oikein tiedä. Minulle jäi sellainen olo, että jotain puuttuu.

Maailmanloppu on tulossa. Arthur Dentin koti aiotaan purkaa, mutta noin kahdentoista minuutin päästä sillä ei ole enää paljonkaan väliä, sillä Maa tulee räjäyttää galaxienvälisen valtaväylän tieltä. Arthur on koko Maapallon väestön ainut selviytyjä, sillä juuri ennen tuhon hetkeä hänen ystävänsä Ford Prefect paljastuu avaruusolennoksi ja liftaa heille kyydin räjäyttäjäalukseen. Sieltä Arthur ja Ford päätyvät matkalle halki galaxin varastetussa avaruusaluksessa maanisdepressiivisen robotin, ylipirteän tietokoneen sekä eräiden muiden henkilöiden kanssa.

Kirjassa on todella paljon erikoisia juonenkäänteitä, joten en ala nyt enempää spoilata. Ihailen syvästi kirjailijan kykyä pitää kaikki älyttömyyden langat käsissään ja saada tarina vaikuttamaan täysin rajoituksettomalta. Itse kirjoittajana nimittäin tiedän että kun kirjoittamisen aloittaa, juonikuvioita vain alkaa ilmestyä ja sellaista tunnelmaa, että juoni on täysin päätön ja suunnitelmaton, täytyy pitää yllä kynsin ja hampain ja suunnitella huolellisesti.

Juonen rakenteesta tai sisällöstä ei tyhjä olo jäänytkään. Osaksi se tuli kohdista, jotka tuntuivat silkalta täytteeltä (tässä 156 -sivusessa kirjassa sitä tosin ehkä kaivattiin), mutta välinpitämättömästi tehdyltä,  yritän-tässä-olla-hauska-ja-mitään-ei-tapahdu -tyyppiseltä täytteeltä. Se meni kirjan muun tason alapuolelle. Muutoin en ole oikein varma, mistä se tuli. Olisin ehkä odottanut enemmän syvyyttä, tai jotain. Henkilöiden tunteita kyllä käsiteltiin kiitettävästi, siitä se ei johtunut, ja myös parodiana meidän maailmaamme sekä scifi- ja fantasiakirjallisuutta kohtaan kirja täytti ja ylitti odotukset... mutta jotain nyt kerta kaikkiaan puuttui. Ehkä se oli vain pituutta.

Tästä arviosta on hyvää vauhtia tulossa yhtä sekava kuin itse kirjasta. Sanoisin kuitenkin vielä, että rakastan Adamsin huumorintajua (paitsi silloin, kun hän yrittää liikaa). Linnunradan käsikirja liftareille on kuitenkin täynnä kohtia, joissa nauroin ääneen erittäin vapautuneesti. Kaiken kaikkiaan muutenkin pidin kirjasta hirveän paljon, vaikka se ei ihan odotuksiin vastannutkaan. Täytyy vielä sanoa, että Marvin on ihana.

Neljä ja puoli tähteä
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille. WSOY, 1989. S. 156. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Hitch-Hiker's Guide to the Galaxy vuonna 1979.


Uskomatonta. Tämän vuoden klassikot olivat nyt sitten tässä. (Tajusin vasta nyt, kolme päivää kirjan lopettamisen jälkeen.) Sain haasteen kauniisti aikataulussa suoritettua ja kaikki kirjat luettua. Hämmentynyt olo. En nyt kuitenkaan ala tähän sen enempää vuodattamaan, sillä tulossa on vielä jälkipuinti -postaus, jossa käyn vuotta ja sen aikana lukemiani klassikoita tarkemmin läpi, saatte viimein nähdä persoonallisesti merkintöjä täynnä olevan listani, jota tässä olen noudattanut ja ylipäätään fiilistelen viimeisen kerran tätä Suurta Klassikkokirjahaastetta. Ensi vuodelle on jo omansa, mutta sillä ei ole vielä nimeä. Siinä on myös vähän vähemmän tiukat säännöt.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Todellisuuden laitamilla

Minulla on nyt selvästi menossa jokin kotimaisen dystopian kausi. On kylläkin mahtavaa, että viime vuosina sitä on julkaistu näin paljon!


Näin aikoinaan mainoksia Siri Kolun uutuusromaanista Pelko ihmisessä ja kiinnostuin siitä, mutta silloin asia jäi sikseen. Nyt kuitenkin, kun kakkososan mainokset ilmestyivät lehtiin, päätin lukea vaikka molemmat kirjat samalla kertaa. Päätös oli yksi parhaistani viime aikoina.

Maailmalla raivonnut P-influenssa on saapunut Suomeen. Se tekee ihmisistä eläimen kaltaisia ja maailma on pulassa, kun lääkkeiden tehosta ei ole varmuutta ja pihmisten kehityksestä ei tiedetä mitään. Niinpä heidät suljetaan Luoliin ja Laitoksiin, eristyksiin muusta maailmasta. Yksi sairastuneista on Pilvi. Hänen veljensä Petri jää terveenä ulkopuolelle ja hänen entinen poikaystävänsä Tuomas organisoi ihmisoikeusjärjestönsä kanssa iskuja pihmisten ja erityisesti Pilvin vapauttamiseksi. Samaan aikaan Luolassa Pilvi opettelee sinuiksi uuden kehonsa ja uusien lajitovereidensa kanssa.

PI oli todella hurja kirja. Se sijoittuu nykypäivän Suomeen, kuin vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa tunnetaan niin Wilmat kuin Sports Trackeritkin, mutta niiden lisäksi myös P-flunssa. Virus on muuttanut kaikkien elämän, niidenkin, jotka eivät ole itse sairastuneet. Valtio muuttuu hetki hetkeltä totalitäärisemmäksi ja radikaalimmaksi. Luin kirjaa ja näin selvästi, kuinka tällainen kehitys tapahtuu. Jopa täällä meidän turvallisessa Suomessamme emme ole turvassa ennakkoluuloilta ja tietämättömyydeltä - niinpä helpoin tapa selvitä liian pelottavista ongelmista on hankkiutua niistä eroon.

Kirja tulee iholle ja pistää ajattelemaan, mikä on hyvä asia. Sen kolme kertojaa tuovat kaikki omat näkökulmansa tilanteeseen ja tarina etenee liukkaasti. Tämä on niitä kirjoja, joissa kirjanmerkki liikkuu suorastaan naurettavan nopeasti ja useiden kymmenien sivujen kerrallaan lukeminen ei ole temppu eikä mikään. Tämä oli kuitenkin mukavaa vaihtelua. Pelko ihmisessä loppuu hyvin kiinnostavasti ja jättää sormet syyhyämään seuraavaa osaa varten.

Viisi tähteä.
Siri Kolu: PI - Pelko ihmisessä. Otava, 2013. S. 284.



Onneksi olin varannut kirjastosta molemmat osat kerralla, muuten olisi ollut edessä tuskaista odottelua. Nyt säästyin siltä.

IP jatkaa siitä, mihin PI jäi. Pilvi on soluttautunut ihmisten keskuuteen ja välittää tietoja Luolaan. Hän löytää uuden perheen Ylioppilasteatterin jäsenistöstä, kun taas Petri yrittää selvitä vanhempiensa, tyttöystävänsä ja puolituttujen muodostamassa monimutkaisessa ihmissuhdeverkossa ja ymmärtää, mitä tapahtuu, milloin ja missä. Tuomaksen sijaan kolmanneksi kertojaksi on vaihtunut Pilvin entinen paras ystävä Mimosa, joka suunnittelee enemmän tai vähemmän veristä kostoa niin Tuomakselle kuin Pilvillekin.

Suurimmaksi osaksi kirja jatkaa ensimmäisen osan korkeaa tasoa. Petri on kaikessa itseironiassaan tämän osan paras huumorin lähde, mutta Mimosan motiivit jäävät kaikista hänen muistiinpanoistaan huolimatta hieman epäselviksi. Pilvi oli ainakin minulle kaikista samastuttavin hahmo ja myös P-eläimen oudot piirteet olivat jo tähän osaan mennessä käyneet tutummiksi. Tunsin erityistä läheisyyttä Pilvin teatterivalaistus -opintoihin, sillä opiskelin sitä itse viime vuonna koulun valotekniikan kurssilla. Hauskaa oli, mutta yhtä taitavaksi en kyllä ikinä tullut kuin Pilvi on.

Valitettavasti Ihmisen puolella ei kuitenkaan ollut lainkaan niin virheetön teos kuin edeltäjänsä. Juonta ja loppuhuipennusta kasvatettiin kiitettävästi, mutta kun sen aika tuli, kaikki se, mihin odotukset olivat latautuneet, tuntui lässähtävän käsiin. Dramaturgiset ratkaisut lopussa olivat onttoja ja asiat sujuivat aivan liian helposti, kaikki oli liian nopeaa, siistiä ja jopa siirappista. Lopusta jäi jotenkin tyhjä olo: ai näinkö tää nyt loppui? Osaksi tämä varmasti johtuu siitä, että luulin loppuun saakka kyseessä olevan trilogian, kunnes kirjailijan kiitoksista selvisi, että tämä on todellakin kirjapari. (Olin syvästi järkyttynyt. Trilogioiden kulta-ajan lapsena se on minusta erittäin sopiva mitta ja kaksi osaa tuntui jotenkin petokselta, kun olin odottanut kolmea.)

Loppu oli kurottu niin tiiviisti umpeen, että se aivan selvästi oli loppu, mutta sitäkin ikävämpää on sanoa, että avoimia langanpätkiä jäi runsaasti. Liikaa. Eivätkä ne olleet sellaisia asioita, jotka on tarkoituksella jätetty avoimeksi, vaan kerta kaikkiaan ne tuntuivat vain unohtuneen. Tärkeimmät tarinalinjat kyllä solmittiin umpeen, mutta asioita jäi selittämättä ja moni sivuhahmo jäi ilman loppua, mikä oli mielestäni sääli heidän kannaltaan ja ärsyttävää minun kannaltani, koska olisin oikeasti halunnut tietää. Erityisesti minua harmittaa, että Tuomas tuntui lopulta jäävän vain yksipuoliseksi tarinankerronnan välineeksi varsinaisen toimijan sijaan, vaikka hänellä molempien kirjojen ajan vihjailtiin olevan suuria suunnitelmia. Olisin halunnut tietää enemmän hänen motiiveistaa ja millainen hänen suunnitelmansa olisi lopulta ollut.

Kokonaisuudessaan kirjapari on kuitenkin nautittava, tuore ja erilainen lukukokemus. Nykypäivän suomalaisnuoren on toisaalta helppo solahtaa mukaan hahmojen elämään, toisaalta on ravistelevaa huomata, kuinka helposti omakin tuttu maa voi muuttua kaikkien sen ajamien arvojen vastakohdaksi. Molempiin kirjoihin on liitetty juonessa mukana kulkeva klassikkoelokuva, mikä oli kiinnostavaa ja antoi toisenlaisen näkökulman tarinaan, vaikken toista leffaa ollut nähnyt kuin osaksi ja toisesta en ollut aiemmin kuullutkaan. Kolu on luonut todellisuuden rajamailla liikkuvan tarinan, joka imaisee mukaansa ja on miellyttävän nopeasti luettu. Mieleen se jää kuitenkin pidemmäksi aikaa.

Kolme ja puoli tähteä (en pääse yli lopun huonoista ratkaisuista, muuten saisi neljä)
Siri Kolu: IP - Ihmisen puolella. Otava, 2014. S. 316.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kirotut ensimmäiset osat: Routasisarukset


Routasisaruksien kakkososan Hiekkasotilaat ostin aikoinaan itselleni palkinnoksi siitä, että olin selvinnyt hengissä ensimmäisestä lukioviikosta. Se jäi kuitenkin lukematta, sillä Routasisarukset oli ollut sen verran raskasta luettavaa, että tarvitsin taukoa. Tauko sitten vähän venyi, ja tässä sitä nyt ollaan - Routasisaruksista tuli toinen Kirotut ensimmäiset osat -projektini kirja.

Tästä muistin sentään vähän enemmän kuin Kvanttivarkaasta, mutta tuskin tästäkään tarpeeksi. Kirjassa on kuitenkin suhteellisen yksinkertainen juoni ja selkeät henkilörakenteet, joten sikäli tämä oli helpompaa omaksuttavaa kuin edellinen ensimmäinen osa. Sikäli kuitenkin vaikeampaa, että jostain syystä Lappalainen ja Leinonen eivät harrasta lainkaan huumoria ja lisäksi heidän päähenkilönsä ovat todella raivostuttavia.

Vuonna 2308 vain kourallinen ihmisiä on selvinnyt ekokatastrofista. He asuvat kolmessa kasvatuskeskuksessa Laaksossa, Kehdossa ja Solassa, järjestäytymättömässä kaupungissa Metsässä, järjestäytyneessä kaupungissa Taivaassa ja synnyttäjien yhteisössä Merellä. Syntyvyys on tiukasti kontrolloitua ja lasten kasvattaminen luvan takana. Lähes kaikkien nuorten hedelmällisyys poistetaan. Tällaisessa maailmassa varttuvat kapinnalliset kasvattisisarukset Marras ja Utu, jotka kumpikin vuorollaan hylkäävät elämänsä Laaksossa ja muuttavat Metsään parantaakseen maailmaa ja selvittääkseen itseensä ja syntyperäänsä liittyviä salaisuuksia.

Utu ja Marras vuorottelevat kertojina noin kymmenen luvun pätkissä. Utu on etenkin ensimmäisessä jaksossaan ärsyttävä haikaillessaan koko ajan Marraksen perään - tämä jatkuu jonkin verran myös hänen muissa osissaan, mutta sen rinnalle tulee sentään muutakin. Marras sen sijaan on jaksosta toiseen hermoja raastava kusipää, mutta kuitenkaan häntä ei voi vihata sydämensä kyllyydestä, sillä hänelle annetaan juuri sen verran inhimillisiä piirteitä. Kirjassa on myös muita, paljon vähemmän rasittavia henkilöitä, jotka ovat melko merkittäviä, mutta eivät valitettavasti kertojia.

En voi kertoa juonesta juuri mitään paljastamatta saman tien koko joukkoa asioita, mutta kuten olette varmaan jo päätelleet, kyseessä on dystopia-scifi -kirja. Lisäksi siinä on myös fantasian elementtejä, mikä on yllättävän hyvä yhdistelmä. Juonikuviot ovat toimivia ja tarpeeksi mielenkiintoisia, että kirjan jaksaa lukea päähenkilöiden rasittavuudesta huolimatta. Niistäkin pitää kuitenkin sen verran valittaa, että monessa kohdassa juonenkäänteet ovat naurettavan nopeita, helppoja (tiedättekö, sellaisia sattuipa sopivasti -käänteitä) eikä niitä pohjusteta lainkaan, mikä on mielestäni ehkä pahin rikos. Kaikki juonenkäänteet eivät siis ole tällaisia, mutta huolestuttavan monet kylläkin. Kirjassa on ehkä haettu kerronnan tapaa, jossa tapahtumaketju alkaa yhden hahmon näkökulmasta ja sen lopusta kuullaan toisen hahmon suusta, mutta jos näin on, tavoitteessa on epäonnistuttu melko surkeasti.

Kirjan loppu oli kuitenkin oikeasti hyvä ja minulla onkin suuria toiveita kakkososan suhteen, sillä kertojat vaihtuvat siinä paljon mukavammiksi henkilöiksi. Lappalaisen ja Leinosen luoma tulevaisuuden Euraania ja ylipäätään heidän tulevaisuusvisionsa jaksaa pitää mielenkiintoa yllä kaikkien näiden valittamisenaiheiden keskelläkin, mutta en välttämättä suosittelisi kirjaa. En myöskään voi ymmärtää, millä ansioilla se on päässyt Finlandia Junior -ehdokkaaksi ja kun takakansiteksti väittää romaanin olevan tyylipuhdas kotimainen dystopiaromaani, älkää uskoko sitä. Ihan luettava, mutta tyylipuhtaudesta aika kaukana.

Kolme tähteä.
Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset. WSOY, 2011. S. 397.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Kirotut ensimmäiset osat: Kvanttivaras


Luin Hannu Rajaniemen esikoisteoksen Kvanttivarkaan ensi kertaa kesällä 2012, eli kaksi ja puoli vuotta sitten. Oli järkyttävää huomata, miten paljon olin unohtanut kirjasta - en muistanut suorilta kuin pari tärkeimmistä henkilöistä ja täysin epäinformatiivisia välähdyksiä yksittäisistä tapahtumista. Lukemisen myötä jotain palautui mieleen mutta iso osa tapahtumista tuntui aivan vierailta, kuin en olisi niistä ennen kuullutkaan. Näillä pohjilla ei olisi tosiaankaan toisesta osasta hirveästi irronnut.

Jean le Flambeur viruu galaktisessa dilemmavankilassa, kun hänet pelastaa salaperäinen nainen nimeltä Mieli. Mieli tarvitsee suurrikollista toteuttamaan kanssaan salaista tehtävää, mutta sitä varten heidän on ensin saatava selville, kuka Jean le Flambeur oli ennen kuin joutui vankilaan. Vastaus löytyy Mars -planeetan liikkuvasta kaupungista Oubliettesta, ja sitä selvittäessään Jean ja Mieli sekaantuvat planeetan valtapoliittisiin taisteluihin. Niihin tulee nokkansa työntäneeksi Oublietten mestarietsivä Isidore, joka saa tehtäväkseen suojella rikasta miestä tunnetulta varkaalta, joka ilmoitti tulostaan etukäteen...

"Huikea tieteisooppera", sanotaan takakannessa, ja tähän yhdyn täysin. Rajaniemi yhdistelee teoksessaan hämmentävän vaivattomasti fysiikkaa, tekniikkaa, psykologiaa ja uskomattoman monimutkaisia näkymiä ihmiskunnan tulevaisuudesta avaruudessa. Hän on luonut kaikkea muuta kuin tyhmän nuortendystopian - Kvanttivarkaan maailma on moniulotteinen, sisältää sadoittain huolellisia yksityiskohtia ja koostuu varmasti todellisuudessa niin paljon enemmästä kuin mitä lukijalle kerrotaan. Kyseessä on todella kuin kirjallinen ooppera.

Huolimatta hankalasta fysiikka- ja tekniikkasanastosta myös tarinankertojana Rajaniemi loistaa. Hänellä on kolme päähenkilöä, joiden näkökulmien kautta tarina ja sen eri sivujuonet etenevät, ja vauhdikkaasti etenevätkin. Kirjassa on myös välinäytöksiä, joissa tutustutaan aivan uusiin hahmoihin. Heidän merkityksensä avautuu pala palalta tarinan edetessä. Rajaniemi hallitsee jännitteen luomisen taidon: hän ei ikinä paljasta lukijalle liikaa kerralla, mutta ei myöskään sorru siihen, että vihjailisi niin paljon, että lukijaa alkaa vain ärsyttää.

Kvanttivarkaassa ei myöskään turhia selitellä. Jos lukija ei ymmärrä monimutkaista fysiikkaa, ei hän sitä tästä kirjasta opi; sama logiikka seuraa Rajaniemen itsensä keksimiä sanoja ja maailman piirteitä. Lukijan on vain kokemuksen kautta saatava selville, mikä on vaikkapa gevulot tai gogol. Pikkuhiljaa konteksti avaa asiat, erillisiä selittelyitä ei harrasteta. Tämä on mielestäni ihan mahtavaa ensinnäkin siksi, että lukijaa ei aliarvioida ja toisekseen siksi että Rajaniemellä on pokkaa luottaa lukijoidensa älykkyyteen.

Juoni on todella monimutkainen ja siinä on useita sivujuonteita, joten kirjassa ei kannata pitää pitkiä taukoja; toisaalta se ei edes ole kirja jossa erityisesti haluaisi pitää taukoja. Kirjan maailma on äärimmäisen kiehtova ja omaperäinen, henkilöt ovat voimakkaasti omia persoonallisuuksiaan ja kaiken kaikkiaan kokonaisuus on todella toimiva. Se myös jättää innon siirtyä seuraavaan osaan, sillä vaikka sivut loppuvat, tarina on vasta alussa.

Haluan vielä kerran korostaa, ettei teoksen lukemista haittaa lainkaan se, ettei ymmärrä teknistä ja fysiikkasanastoa. Se on erinomainen tieteiskirja, jota on höystetty juuri sopivasti sarkasmilla ja omituisuudella. Loppu sujuukin sitten itsestään.

Viisi tähteä.
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Gummerus, 2012. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Quantum Thief vuonna 2010.

(Kyllä, nyt kun tuijotatte epäuskoisina kirjan tiedot -riviä. Kvanttivaras ja koko trilogia on kirjoitettu alun perin englanniksi. Rajaniemi on suomalainen, Skotlannissa asuva kirjailija, joka kirjoittaa englanniksi. Ajattelin ihan samaa kuin tekin, kun ensi kertaa kuulin: "Ei voi olla totta. Sen yhden kerran kun meillä on loistava suomalainen kirjailija, hän ei edes kirjoita suomeksi!" Englannintaitoisille täällä on luettavissa kiinnostava ja lyhyt artikkeli kolmen kirjan kustannussopimuksen tekemisestä brittiläisen kustantamon kanssa vain yhden luvun perusteella.)

maanantai 1. joulukuuta 2014

Epämääräiset seuralaiset

Olen odottanut jo hyvän aikaa että näille kahdelle löytyisi toisiaan sopivammat seuralaiset postauksia varten, mutta kun niin ei näytä käyvän, täytynee niiden nyt vain tyytyä toistensa seuraan. Yhtään en kyllä tiedä, ovatko kavereita, mutta ei voi mitään.


Beautiful Darknessia varten ei olisi yhtään haitannut tuollainen kirotut ensimmäiset osat -luku ensin, sillä läpi kirjan huomasin, että olin ensinnäkin unohtanut paljon ensimmäisestä kirjasta (varsinkin oleellisia lopputapahtumia!) ja toiseksi elokuvan katsominen oli sekoittanut muistojani entisestään. Lopulta selvisin kuitenkin kunnialla.

Muistan pitäneeni todella paljon ensimmäisestä osasta Beautiful Creaturesista, joten oli iso pettymys, kun toinen osa alkoi tylsästi. Tarkoitan todella, maksimaalisen, infernaalisen tylsästi. Luin kuitenkin sinnikkäästi eteenpäin, sillä ensimmäisen osan takia halusin antaa kirjalle mahdollisuuden. Pikkuhiljaa se keräsikin voimia ja kuin huomaamatta alkoi päästä käyntiin. Puolen välin paikkeilla huomasin, että nythän tapahtuu ja lujaa, ja kun aloin ajatella asiaa taaksepäin, tajusin, että niin oli ollut jo jonkin aikaa. Alun tylsyys muuttui todella salakavalasti kiinnostavaksi.

En nyt osaa kirjoittaa mitään järkevää synopsista, enkä muistini mukaan sellaista tehnyt ensimmäisestäkään kirjasta, joten ette ehkä menetä mitään. Kun Beautiful Darkness pääsee vauhtiin, se on todella kiinnostava, kiehtova, jännittävä ja omalaatuinen kirja, mutta sitä ennen pitää kestää pitkät pätkät jaarittelua ja junnaamista. Jos olet kärsimätön lukija, en tiedä, onko tämä osa sinua varten, mutta ensimmäisestä varmasti pidät. Siitä tulikin mieleeni, että kirjailijat ovat valinneet väärin ne asiat, mitä toistavat tässä kirjassa, sillä sellaisia ensimmäisen osan tapahtumia, jotka muistin vallan mainiosti, kerrattiin vaikka kuinka ja niitä, jotka olin tyystin unohtanut, ei selitetty lähes lainkaan.

Etelän tunnelma jatkuu lumoavana, vaikka iso osa kirjasta kuluunkin Castereiden tunneleissa ja muissa yliluonnollisissa paikoissa. Ylipäätään miljöön rakentelu on läpi kirjan onnistunutta ja elävän tuntuista. Niin Daree Keenin rasvaiset pöydät kuin Great Barrierin taiasta raskas sumu tulivat lukijalle aidoiksi. Rakastan myös aksentille kirjoitettua puhetta ja erityisesti Ethanin isotätejä sekä heidän kissaansa - Lucille Ball on mahtava!! Olivia oli tervetullutta piristystä brittiaksentteineen ja kuukelloineen ja kirjan lukuisat mysteerit, jotka hitaasti aukenivat solmusta, todella kiinnostavia. Myös hahmokehitystä tapahtui, mikä on aina plussaa.

Kolme ja puoli tähteä. (Antaisin neljä tai jopa neljä ja puoli mutta kun se alku.)
Kami Garcia ja Margaret Stohl: Beautiful Darkness. Penguin Books, 2010. S. 503



Innostuin lukemaan Michael Cunninghamin teoksen Tunnit luettuani Virginia Woolfin teoksen Mrs. Dalloway. Tunnithan on siis tribuutti eli kunnianosoitus Mrs. Dallowaylle ja Virginia Woolfille, ja yksi tätä asiaa korostava piirre on se, että Mrs. Dallowaytä kirjoittava Woolf on yksi kirjan kolmesta päähenkilöstä.

Tunnit liikkuu kolmessa aikatasossa. On 20 -luvulla kirjaansa kirjoittava ja miehensä valvovan silmän alla elävä, mielisairauden uusimista pelkäävä Virginia; on vuoden -49 pinnalta amerikkalaista unelmaa elävä, Mrs. Dallowayhin pakeneva kotiäiti Laura; ja on 90 -luvun lopun newyorkilainen Clarissa, joka on kuin rouva Dalloway itse. Yhdessä ja erikseen nämä naiset kertovat tarinan, joka kietoutuu itseensä taidokkaasti ja yllättävästi ja pitää lukijan varpaillaan heidän kohtaloistaan.

Monille on käynyt niin, että Tunnit on innostanut lukemaan Woofia, usein etenkin mainitun Mrs. Dallowayn, johon kirjalla on useita yhteyksiä, kuten varmasti on käynyt selväksi. Itse tein kuitenkin toisin päin, ja uskon, että Tunneista irtosi näin paljon enemmän, kun sai itse huomata kirjojen välille rakennettuja hienovaraisia yhteyksiä. Se oli myös hauskaa - varmasti tiedätte, että minusta on hauskaa tajuta asioita, ja sitä tässä kirjassa pääsi todellakin tekemään.

Michael Cunninghamin tyylissä oli paljon samaa kuin Woolfilla. Tajunnanvirtamaisuus ja tietynlainen keveys kerronnassa (en osaa kuvata sitä muutenkaan) yhdistävät näitä heidän kirjojaan sisältötekijöiden lisäksi. Tunnit on rauhallinen, eteenpäin vääjämättä kulkeva ja lukijaa sitouttava teos, josta minä ainakin nautin todella paljon. Luultavasti myös palaan sen pariin myöhemmin, sillä sellainen olo jäi, etten vielä kaikkea saanut irti. Ensimmäisellä lukukerralla meni niin paljon aikaa kolmen eri tarinan kokonaisuuksien hahmottamiseen, ettei yksityiskohdille oikein jäänyt aikaa. Tämä kirja varmasti kestää useamman luvun.

Neljä ja puoli tähteä
Michael Cunningham: Tunnit. Gummerus, 2011. S. 247. Englanninkielinen alkuperäisteos The Hours julkaistu vuonna 1998.