keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Typerää vai tosi typerää?

Nyt olisi jälleen uuden kirjaprojektin aika! (Koska niitähän ei ole jo muutenkin ihan tarpeeksi.) Tarkoituksena on lukea omia lukemattomia kirjoja pois ja tutustua toisen kirja-aarteisiin aina vuoron perään. Aloitamme lukemalla yhden kirjan omasta hyllystä ja sen jälkeen yhden toisen hyllystä jne...

http://www.hannas.fi/
Projektissa kulkee mukana kaksi tagia. "Toisen hyllyn aarteet" ja "oman hyllyn unohdetut".

Aikataulu ei ole mitenkään looginen tai säännöllinen, vaan luemme ihan omaa tahtiamme. Välillä voi olla pidempiäkin välejä. 

Tätä on suunniteltu pitkään ja hartaasti ja viimein pääsemme aloittamaan!

Kirjarakkaudella,
Liberté Sezzie

maanantai 27. lokakuuta 2014

Kirjamessut!

Halleluja, se on taas täällä! Vuoden paras kirjatapahtuma! Valtaisa messuhalli täääyynnä kirjoja. Tätä elämän täydellisyyttä.

https://www.vr.fi/cs/vr/img/d/1/1/Kirja14_700x350_VR.jpg

Tapasimme Libertén kanssa Rautatieasemalla sunnuntaiaamuna kello 10.12 ja suuntasimme pankkiautomaatin kautta Pasilaan menevään junaan. Seikkailtuamme mitä jännittävimpiä reittejä pitkin Messukeskukseen (joskaan ei ymmärtääkseni aivan yhtä jännittäviä kuin mitä Liberté meni lauantaina) pääsimme lähes jonottamatta sisään sekä naulakoille. Sitten kimppuun!

Meillä oli puoli tuntia aikaa ennen Louhi -lavalla kello 11.30 alkavaa Salla Simukan haastattelua. (Louhi -lavastahan siis vastaa koulumme iskujoukko, KirjaKallio. Itse en siihen kuulu, ole kuulunut, enkä aiokaan, mutta he tekevät laadukasta työtä.) Suuntasimme isojen kirjakustantamoiden ja -kauppojen ohi suoraan antikvaariselle puolelle ja sieltä löytyvälle Vantaan antikvariaatin 2€/kirja osastolle, joka oli jo viime vuodesta tuttu. Ehdimme katsella pöydät lähes kokonaan läpi ja löytää muutaman potentiaalisen ostoksen ennen kuin oli aika rientää.

Olen jo aiemmin lukenut Simukan Lumikki -trilogian ensimmäisen osan Punainen kuin veri ja luin seuraavat osat Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu nyt messuviikolla juuri haastattelun takia. (En halunnut vahingossakaan spoilaantua tapahtumista haastattelun aikana. En varmaankaan olisi spoilaantunut, mutta parempi katsoa kuin katua, ja nythän ne on luettu. Postaus tulossa lähiaikoina.) Salla Simukka osoittautui todella mielenkiintoiseksi ja mukavaksi henkilöksi ja hän puhui kirjoistaan rehellisesti ja hauskasti. Tykkäsin todella paljon hänen tyylistään puhua ja olla yleisön edessä - hän oli luonteva, eikä yrittänyt liikaa (kuten hänen tekstissään toisinaan käy). Myöskin haastattelijat hoitivat hommansa hyvin ja puoli tuntia kului nopeasti.

Salla Simukka on siis tämä mustatukkainen, lähinnä kuvaajaa istuva.

Haastattelun lomassa oli myös hauska seurata taustalla koko ajan työtään tekeviä taiteilijoita, jotka ymmärtääkseni ovat vastuussa koko Louhi -lavaa ympäröivästä komeudesta. Upeaa jälkeä.

Hauskan ja antoisan puolituntisen jälkeen suuntasimme takaisin antikvaariosastolle ja kävimme huolella kojuja läpi yksi toisensa jälkeen kello yhteen asti, jolloin totesimme, että nyt on liian nälkä, ja vaihdoimme messusalia ruokamessujen puolelle. Löysimme kivan (ja ruuhkaisan) italialaisen pizzapaikan josta ostimme puolikkaat Margherita -pizzat (eräs mummo kiilasi kavereineen törkeästi eteeni jonossa). Söimme ja totesimme, että nyt olisi jälkiruoan paikka, mutta valitettavasti emme löytäneet yhtäkään järkevänhintaista jäätelökojua, joten jätimme asian sikseen ja palasimme (jälleen!) antikvaariosastolle.

Louhi -lavalla alkoi kahdelta paneeli nimeltä Paranormaali romanssi, joka kiinnosti meitä molempia aiheensa puolesta, jossa oli mahtavat panelistit ja lisäksi vielä eräs ystävämme toisena haastattelijoista. Neljää minuuttia ennen määräaikaa tajusimme, mitä kello on, suuntasimme paikan päälle ja saimme vielä istumapaikat  - jopa suoraan lavan edestä! Tämä olikin antoisa kokemus.

Vasemmalta oikealle: haastattelijat Saara ja Veera, toimittaja Maria Petterson,
kustannustoimittaja Ulla Huopaniemi-Sirén, kirjailijat Salla Simukka ja
Vilja-Tuulia Huotarinen sekä kustannustoimittaja Jussi Tiihonen.

Olin erityisesti odottanut toimittajan ja kirjailijoiden näkemistä livenä (vaikka Simukan näinkin jo aiemminkin päivällä), sillä olen heidän kaikkien tekstejä lukenut ja niistä nauttinut. Etenkin Maria Pettersonin - silloin kun hän vielä kirjoitti Nyt -liitteen kolumnia Mitä ajattelin tänään, luin sen aina! Se oli ihana! (Nykyään koko kolumnia ei ole enää olemassa.) Mutta siis, Maria Petterson on suuri toimittaja-idolini. Hän oli todellisuudessakin yhtä sanavalmiin ja mahtavan tyypin oloinen kuin tekstiensä perusteella, joten en todellakaan joutunut pettymään. Jollain tasolla hän myös muistutti minua seitsemännen luokan matematiikanopettajastani (myös Maria -niminen) joten hassusti hän tuntui vähän niin kuin kaverilta, tai ainakin tutulta:)

Salla Simukalta olen tosiaan lukenut Lumikki -trilogian ja Vilja-Tuulia Huotariselta Silja -trilogian sekä Valoa, valoa, valoa -nimisen kirjan. Jälkimmäisen omistankin ja hänen tuotannostaan pidän paljon, vaikka varsinkin Siljojen lukemisesta on jo aikaa. En kuitenkaan ennen tiennyt edes miltä hän näytti, mutta kävi ilmi, että hänelläkin oli todella fiksuja ajatuksia ja hauskoja juttuja! Ja Salla Simukka loisti jälleen terävine huomioineen ja sarkastisine kommentteineen.

Kustannustoimittajat olivatkin sitten jännittävämpää porukkaa. Huopaniemi-Sirén ei sanonut paljon mitään, vaikka seurasi kyllä kiinnostuneen oloisena keskustelua - Tiihonen taas sanoi paljonkin, mutta hänen juttunsa menivät toisinaan ohi aiheen ja hän aloitti koko paneelin sanomalla, ettei edes tiedä, mitä paranormaali romantiikka tarkoittaa eikä ole genreen lainkaan tutustunut. Mielestäni oli erikoista, että hän siis oli suostunut panelistiksi... mutta osa hänen kommenteistaan oli ihan järkeviä ja ainakin hän piti keskustelua tehokkaasti yllä.

Kiinnitä huomiota myös seinämaalaukseen. Mieletöntä taitoa!

Paneeli oli tunnin mittainen ja ensimmäisen ehkä viiden minuutin jälkeen haastattelijoiden ei tarvinnut sanoa kerrassaan mitään varmaan kahteenkymmeneen minuuttiin, sillä keskustelu lensi. Läpi käytiin lähes kaikki pinnalla olleet ja/tai olevat paranormaalia romantiikkaa edustavat kirjasarjat, pohdittiin sitä, mitä genre kohtaa seuraavaksi, puhuttiin panelistien omasta suhteesta paranormaaliin romantiikkaan, telepaattiset kivet nousivat esille useammin kuin kerran... Minusta oli mukavaa, etteivät haastattelijat myöskään väkipakolla tunkeneet kysymyksiään väliin, vaan esittivät ne silloin, kun keskustelu alkoi itsestään hiipua - hyvä haastattelijat! Panelisteilla oli siis värikkäitä, älykkäitä, kiinnostavia ja hauskoja asioita sanottavanaan ja kaiken kaikkiaan paneeli oli erittäin nautittava kokemus! Jos joskus suuntaat kirjamessuille ja KirjaKalliolla on jokin mielestäsi kiinnostava paneeli, niin mene ihmeessä katsomaan se - laatua luvassa.

Ette varmaan edes arvaa, mihin päädyimme jälleen paneelin jälkeen. Ettei vain olisi antikvaarinen osasto! Mutta minulle kirjamessujen pääpointti on aina nimenomaan tämä puolisko, sillä paikalla olevista antikvariaateista tekee usein todellisia löytöjä erittäin halvalla, eikä minua ainakaan haittaa, vaikka kirjani ovat käytettyjä. Silloinhan ne ovat vain nähneet enemmän elämää. Valitsimme pinssejä jonkin scifi- ja fantasiaseuran kojulta ja kiertelimme kiertelymme loppuun. Aivan viimeiseksi ostin Suomalaisen kirjakaupan osastolta äidilleni syntymäpäivälahjan, ja sitten suuntasimme väsyneinä ja painavien kassien kera Libertén luokse nauttimaan ostoksistamme ja katsomaan lastenleffoja. Ihana päivä.

Pinssi yksi. Se on oikeasti musta mutta
heijastaa kirjahyllyäni. (Sekä ajatus-
maailmaani...)

Pinssi kaksi. Tiesin, että tämän tarvitsen, heti
kun näin sen. Olen pinoaja pahimmasta
päästä.

Kahden euron pisteen löytöjä. Sarja on minulle täysin vieras mutta tullee tutuksi:)

Pakolliset messuperinteet eli aina pitää kartuttaa Christie -kokoelmaa:)

Tämä on sellaisen sarjan ensimmäinen osa
josta sain seitsemännen osan aikanaan
syntymäpäivälahjaksi serkultani. Ajattelin,
että jos nyt jätän tämän hyllyyn, kadun sitä
enkä tiedä saanko sarjaa ikinä muuten alkuun...

perjantai 24. lokakuuta 2014

Blogger vammaa, kuten tavallista

Hei kaikki,

Jos kerkesitte nähdä tänään perjantaina muutaman tunnin ilmoilla olleen luetut kirja vailla postausta -nimisen julkaisun, ja ihmettelette, mikä se oli ja missä se on nyt, niin se on vain oma muistilistani... olen varmaan kännykällä tallennusnappulaan tähdätessäni osunutkin julkaisuun tai muuta vastaavaa. Tämä Bloggerin käyttöliittymä ei monesti ole lainkaan se kaikista toimivin. On kuitenkin totta, että listassa näkyneet kirjat (Cuckoo Song, Requiem - rakkaus palaa ja Valkea kuin lumi) ovat lukematta ja odottelevat postauksiaan tässä lähiaikoina :)

Näemme siis viimeistään silloin. Halusin nyt vain selitellä mokailujani (tai Bloggerin vammailua), ettei kukaan jää ihmetyksen valtaan.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Synttäriostoksia


Tulin eilen syyslomalta Nurmeksesta, isovanhempieni luota. Kesällä kun minulla oli synttärit, sain heiltä lahjaksi arvokkaan lahjakortin Nurmeksen kirjakauppaan Sananhelinään, joka on todella sympaattinen pikku kirjakauppa. Niinpä odotinkin nyt innolla pääseväni shoppailemaan! Tein löytöjä ;)

Kuva on hiukan epäselvä, mutta siinä ovat siis seuraavat kirjat:
Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut. (En ole sen paremmin lukenut kuin katsonutkaan mitään Sherlock Holmesia ikinä, joten alkaa olla aika, vai kuinka?)
Gillian Flynn: Kiltti tyttö. (Olen hiblaillut tätä kirjakaupoissa jo useamman vuoden ja nyt kun elokuvakin tuli ulos, päätin viimein, että on aika ostaa ja lukea se. Tarina todella kiinnostaa minua.)
Jennifer Clemet: Varastettujen rukousten vuori. (Kirjailija kävi keväällä koulullamme puhumassa ja tutustuin silloin niin häneen kuin hänen kirjaansakin ensi kertaa. Se vaikutti minusta todella kiinnostavalta, ja kun se nyt oli saatavilla, päätin tarttua tilaisuuteen.)
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut. (Ensimmäinen ikinä lukemani Christie -dekkari, mutta en ole häpeäkseni sitä omistanut. Nyt viimein.)

Olen todella innoissani näistä ostoksistani enkä malta odottaa pääseväni lukemaan niitä. Olisi toki myös ne kirotut ensimmäiset osat, pari mummin lainaamaa kirjaa, ja nyt kesken olevat edellisen kirjastoreissuni tulokset... Niinpä niin, aina on liikaa luettavaa. Se on ihmisen osa.

Minulla olisi yksi postaamaton kirjakin, Cuckoo Song, mutta ihan rehellisesti nyt ei huvita. Taidan ottaa kulhollisen jätskiä ja mennä katsomaan Gilmoren tyttöjen kaikkien aikojen viimeisen jakson.

Kamalaa. En tiedä pystynkö tähän.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Lokakuu: Modernismi


Mainitsinko jo, miten suorastaan säteilen itsetyytyväisyyttä? Ai, enkö? No, minä suorastaan säteilen itsetyytyväisyyttä! Olen saanut klassikkoaikataulun kiinni, vaikka luulin, etten saisi sitä ikinä kiinni ja joutuisin istumaan joulukuun viimeiset päivät lukemassa maanisesti klassikkoja! Mutta tässä sitä vain ollaan, pari viikkoa marraskuuhun ja minulla on viimein aikaa lukea jotain muutakin kuin klassikoita. Elämä on hieno asia.

Tykkäsin Mrs. Dallowaystä paljon. Minulla ei ollut ennen juurikaan kokemusta tajunnanvirtakirjallisuudesta tai yhdenpäivänromaaneista, mutta ainakin tämä oli hyvä ensikosketus. Clarissa Dalloway pitää illalla kutsut, hänen vanha ystävänsä Peter Walsh palaa viiden vuoden jälkeen Intiasta ja heidän molempien elämät kohtaavat lyhyesti sodan jälkeen mielenterveysongelmista kärsivän Septimus Warren Smithin ja hänen vaimonsa kanssa. Näiden kolmen päälinjan lisäksi Woolf käyttää runsaasti muitakin kertojanäkökulmia, jotka vaihtuvat sulavasti henkilöiden kohdatessa toisensa tai kuullessa päivää rytmittävien Big Benin lyöntien kaikuvan Lontoon kaduilla. Yhdessä päivässä ehtii tapahtua hurjan paljon ja henkilöihin tutustuu syvemmin kuin olisin ikinä uskonut mahdolliseksi.

Samoin kuin Wilde, Woolf käyttää kappalejakoja miten mielii: kappaleiden pituudet vaihtelevat puolesta rivistä kahteen sivuun. Lukujakoa ei ole, eli kirja on yksi pitkä kokonaisuus, ja tekstin tyyli on hyvin intensiivinen. Tämä tekee lopettamisen vaikeaksi, mikä on toisinaan mukavaa mutta hyvää lopetuskohtaa etsiessä toki ärsyttävää. Kirja edistyy nopeasti ja kieli on erittäin ymmärettävää, joten lukukokemus kokonaisuudessaan on varsin miellyttävä. Hahmojen tarinat ovat kiinnostavat - toisinaan Warren Smithit tuntuivat hieman irrallisilta, mutta lopulta hekin taisivat löytää paikkansa tarinassa.

Mrs. Dalloway on todella viehättävä ajankuva ja Lontoon kuvaus. Kaupunki elää koko ajan mukana hahmojen tarinoissa, se on läsnä ja todellinen. Woolf ei hetkeksikään unohda ympäristöjä, joissa hänen hahmonsa liikkuvat, ja kaikki peilautuu takaisin, eli kaikella, mitä tapahtuu ja mitä näkyy, on merkitystä. Löysää ei siis ole, mikä on todella virkistävää.

Teoksessa on todella kiinnostavaa pohdintaa rakkaudesta. Rakkaudesta aviopuolisojen välillä, rakkaudesta samaa sukupuolta olevien henkilöiden välillä, vanhasta rakkaudesta, uudesta rakastumisesta... jos aihe kiinnostaa, tutustu. Woolf käsittelee eri näkökulmia rakkauteen uteliaana ja pohdiskellen, ei lainkaan tuomitsevasti. Hän oli todellakin aikaansa edellä. (Ja osasi käyttää sanaa rakkaus sen oikeassa merkityksessä!)

Vieläköhän jotain sanoisin? Mrs. Dalloway ei tehnyt minuun samanlaista kaikennielevää vaikutusta kuin Dorian Gray, mutta se oli kiinnostava ja viehättävä ja luulen että palaan senkin pariin vielä. Siinä on kuitenkin erilainen vetovoima kuin Dorian Grayssä; kun toinen oli häiritsevä ja ravisteleva, niin tämä oli lämmin ja lempeästi pohdiskeleva.

Samaan aikaan kun lainasin Mrs. Dallowayn, lainasin myös Michael Cunninghamin teoksen Tunnit, joka on siis tribuutti Virginia Woolfille. Woolf esiintyy kirjan henkilönä ja kirjoittaa paraikaa Mrs. Dallowaytä, joten asetelma on minusta äärimmäisen kiehtova! :) Odotan innolla pääseväni lukemaan sitä. Muistan myös kirjallisen ilmaisun opettajani suositelleen tätä kirjaa.

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway. Otava, Seven -pokkarit, 2011. S. 277. Samanniminen alkuperäisteos julkaistu vuonna 1925.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Syyskuu: Symbolismi ja vuosisadanvaihde


Olen niiiin ylpeä itsestäni. Vasta lokakuun yhdestoista päivä! Ja tarkalleen ottaen luin tämän eilen illalla loppuun, eli olen onnistunut jopa paremmin kuin suunnitelmani vaati (aikomushan oli saada tämä loppuun syyslomaviikon aikana, ja syyslomaviikko alkaa vasta maanantaina). Ihanaa. Ja tämä olikin todella kiinnostava lukukokemus.

Dorian Grayn muotokuva on äärimmäisen moniulotteinen ja erikoinen kirja ja vaikka symbolismi ei ole suosikkikirjallisuustyylejäni, tämä kirja kiehtoi minua hirvittävästi. Olen siis järkyttävän huono poimimaan symboleja ja piilotettuja merkityksiä, pidän paljon enemmän siitä, kun asiat kerrotaan kuten ne ovat. Tämä kirja ei kuitenkaan ollut liian symbolinen, joten minäkin pystyin ymmärtämään siitä enemmän kuin pelkän suoraan sanotun tason (ainakin luulen niin).

Nuori ja viaton Dorian Gray herää huomaamaan oman uskomattoman kauneutensa ja myös sen lyhytikäisyyden, kun näkee ystävänsä Basil Hallwardin hänestä maalaaman muotokuvan. Kiihdyksissään hän toivoo, että saisi itse aina pitää nuoruutensa ja kauneutensa, ja muotokuva kantaisi hänen ikänsä ja syntiensä merkit. Hänen kauhukseen ja riemukseen toive toteutuu ja hän saa elää elämänsä juuri niin turmeltuneesti kuin pitää sopivana, sillä se ei jätä häneen merkin merkkiä.

Kirjassa on kolme tärkeätä henkilöä: Dorian Gray itse, taiteilija Basil Hallward sekä heidän yhteinen ystävänsä lordi Henry Wotton eli Harry. Tutustuttuaan Dorain Grayhin Hallwardin taiteessa on tapahtunut merkittävä muutos; Dorian inspiroi häntä ja tuo hänen työhönsä ja elämäänsä aivan uuden merkityksen ja ulottuvuuden. Lordi Henryn mielestä tämä on kiinnostavaa ja hän ottaa tavoitteekseen olla viattomalle ja turmeltumattomalle Dorianille samaa kuin tämä tietämättään on Basilille. Pikkuhiljaa lordi Henry myrkyttää Dorianin mielen omituisilla mutta kiehtovilla teorioillaan elämästä ja ihmisistä ajaen tämän syntien ja pahuuden täyteiseen elämäntapaan. Ihmeissään Dorian seuraa sielunsa tilan muutosta muotokuvastaan, jota ei näytä enää kenellekään. Lordi Henry ei ikinä saavuta hänen sydämessään samanlaista asemaa kuin hänellä itsellään on Basil Hallwardin sydämessä, mutta yrityksen puutteesta se ei kyllä johdu.

Välillä Dorian Grayn muotokuva on raskasta luettavaa. Oscar Wilde ei selvästi ollut tutustunut kappalejakojen ihmeelliseen maailmaan - yksi kappale kestää helposti ainakin sivun, toisinaan kaksi. Kirjassa on sekä kertojan että henkilöiden pitämiä, monen sivun mittaisia monologeja, jotka ovat kyllä kiinnostavia mutta vaativat myös kärsivällisyyttä. Näiden läpi teoksen toistuvien elementtien lisäksi on sanottava, että varautukaa etukäteen lukuun yksitoista. Kuolettavan tylsää. Lähes samaa sarjaa kuin Pariisin Notre-Damen arkkitehtuuri- ja Pariisi -kuvaukset. Tämän jaksoin kuitenkin lukea, joten ei aivan, mutta lähelle mennään. (Luku kertoo siis Dorianin erilaisista mieltymyksistä ja harrastuneisuuksista hänen elämänsä aikana ja siinä käytetään valtavasti sivutilaa kertaamaan erilaisia myyttejä esimerkiksi jalokivistä, eikä näillä myyteillä ole ainakaan minusta mitään annettavaa itse tarinalle.)

Lukua yksitoista lukuunottamatta kirja kuitenkin etenee kiitettävää vauhtia - niinkin vauhdikkaasti, että minusta tuntui vielä puolen välin tienoilla kuin olisin ollut vasta alussa, kun en ollut lainkaan tajunnut miten paljon sivuja olin jo käännellyt. Toisinaan nämä mainitsemani pitkälliset monologit hieman hidastavat vauhtia, mutta sen korvaukseksi niissä aina esitetään - etenkin jos ne ovat lordi Henryn pitämiä - joitain todella kiinnostavia näkökulmia elämään ja ihmisiin. Itse asiassa nautin usein suuresti näiden monologien lukemisesta, sillä vaikka en läheskään aina ollut samaa mieltä näistä näkemyksistä, joita esitettiin, ne kiehtoivat minua ja panivat todella ajattelemaan.

Takakannessa kirjaa kuvataan hyytävän ajakohtaiseksi kulttiklassikoksi, ja hyytävästä ajankohtaisuudesta minun on oltava samaa mieltä. Dorianin ja lordi Henryn elämänfilosofia perustuu kauneuden arvostamiseen ja etsimiseen sekä mielihyvän hakemiseen. Egoismi ja hedonismi kukoistavat ja lordi Henry puhuu tulevasta ajasta, jolloin ne kukoistavat laajemmalti, jolloin kaikki ihmiset hakevat mielihyvää ja kauneutta pidetään yhtenä tärkeimmistä arvoista. Hyvin pelottavasti tämä kuulosti kuin meidän ajaltamme... Tuntui kuin Wilde olisi ollut jonkin sortin ennustaja. Sääli vain, ettei lordi Henry Wotton elä tässä ajassa - hän olisi varmasti onnellinen.

Niin, luulen ehkä löytäneeni uuden lempikirjan. En ole aivan varma vielä, mutta ehkä. Sen ainakin tiedän, että minun on palattava tähän kirjaan uudestaan ja vielä uudestaan - luultavasti monta ja monta kertaa. Sen tunnelma on hyvin erikoinen ja sen esittämät ajatukset usein häiritseviä, mutta luulen, etten saanut siitä vielä kaikkea irti. Uskon, että sillä on vielä minulle annettavaa kaikessa kummallisudessaan ja haluan kauheasti ymmärtää sitä ja löytää uusia merkityksiä. Suosittelen ehdottomasti Dorian Grayn muotokuvan lukemista. Se on nopealukuinen, mutta todellakin ajatuksia herättävä, kummallinen, mutta niin äärimmäisen kiehtova kirja. En ole varma, onko mikään kirja ikinä tehnyt minuun tällaista vaikutusta - se ei ole paras kirja, jonka olen lukenut, enkä ole edes varma, pidänkö siitä faktisesti, mutta se tarttui elämääni jäädäkseen. Otti paikkansa eikä aio poistua. Tunne on vähintään yhtä outo kuin kirjan sisältö.

Eiköhän kaikki tärkein ole tullut sanottua. Ymmärrän nyt täydellisesti ystäviäni, jotka ovat aiemmin lukeneet tämän kirjan ja sanoneet: "On se ihan hyvä... mutta aika outo." Ai niin! Myös tässä kirjassa puistelin päätäni kevytmieliselle ja väärälle ja hämmentävälle tavalle käyttää sanaa rakkaus.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Otava, 2009. S. 363. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Picture of Dorian Gray vuonna 1891.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Tonni(+puoli)bileet!

Hei kakki! Kuten olen jo pariin kertaan maininnut, blogini saavutti kesällä tuhannen katselun virstanpylvään, mikä on todella minulle henkilökohtaisesti hienoa ja pitkään ja hartaasti odotettua. Isoissa ja tunnetuissa blogeissa se varmasti täyttyy alta aikayksikön, mutta minun pieni blogini on kerännyt katseluja aika hitaasti... Sitäkin iloisempi siis olen, kun viimeinkin olen saavuttanut tämän tavoitteen! Kesän aikana katseluja alkoi tulla selvästi enemmän, tavoite täyttyi ja nyt olemme jo hieman yli tuhannessaviidessäsadassa, joten ajattelin, että on viimeinkin aika kirjoittaa juhlapostaukseni, jota olen suunnitellut jo vaikka kuinka pitkään.

http://4.bp.blogspot.com/

Viivästyksen syy on se, etten pitkään aikaan oikein tiennyt, mistä kirjoittaisin. Tonnibileillä kuuluu olla teema. Pitkään ja hartaasti mietittyäni, ja tonnibileiden ilmaistua hyvin selvin sanoin, että se haluaa teeman, joka jatkuu myöhemmissä postauksissa, olen tullut päätökseen. Tämä päätös tukee nykyisiä lukupyrkimyksiäni, entisiä lukupyrkimyksiäni ja kerta kaikkiaan sopii mainiosti kirjablogiin.

Teema: Kirotut ensimmäiset osat. Kaaaaikki varmasti (toivottavasti) tietävät sen tunteen, kun he lukevat loppuun kirjan ja ajattelevat, hei, tämä oli tosi hyvä, taidanpa lukea toisenkin osan. Mutta toinen osa antaa odottaa itseään joko ilmestymisessään tai vain käsiisi päätyessään, ja siksi, kun he lopulta saavat sen, he surukseen tajuavat, etteivät voi lukea kirjaa, koska eivät muista enää tarpeeksi ensimmäisestä osasta. Tällöin kirja jää istumaan hyllyyn. lukematta, vuodesta toiseen - tai sitten he eivät ole edes hankkineet sitä, jolloin se istuu kirjakaupan hyllyssä! Minulle tämä ainakin on valitettavan tuttu tilanne, ja siksi tonni(+puoli)bileideni teemana tulee olemaan noiden kirottujen ensimmäisten osien (ja tietysti perään toisten osien! -toivottavasti) lukeminen. Laitan tonnibileet ainakin tunnisteisiin, ehkä myös otsikkoon (?) joten tästä tulee jälleen yksi kiva postaussarja joka edistyy hitaasti eikä ikinä lopu. Kiva, eikö? Katsotaan, meneeko 2000 rikki sillä välin kun vielä toteutan tätä:)

Juuri nyt minulla ei ole yhtään ensimmäistä osaa luettuna, mutta enköhän saa ensimmäisen postauksen aiheesta ulos ennen pitkää. Suunnitelmissa ovat ainakin Routasisarukset, Kvanttivaras, Syntymälahja ehkä ja ainakin Fire (sain juuri trilogian päätösosan käsiini) sekä The Gift. Luettavaa siis riittänee, klassikkohaasteen porskuttaessa edelleen, puhumattakaan uudesta projektista, jonka olemme Libertén kanssa ottamassa työn alle...

lauantai 4. lokakuuta 2014

Elokuu: Realismi ja naturalismi



Hurraa! Olen jo melkein siedettävässä aikataulussa! Ensinnäkin pitää kiittää Libertéä siitä, että hän kielsi minua lukemasta Dickensin 800-sivuista David Copperfieldiä, sillä jos siihen olisin tarttunut, en varmastikaan olisi vielä sitä lukenut. Toisekseen aion paljastaa teille kunnianhimoisen suunnitelmani, jonka ensimmäisen askeleen sain siis tänään toteutetuksi. Laadin suunnitelman eilen illalla:
1. Lue Rouva Bovary loppuun tänä viikonloppuna.
2. Aloita Dorian Grayn muotokuva mahdollisimma pikaisesti (kuitenkaan läksyjen tekemistä unohtamatta). Lue se loppuun viimeistään syyslomaviikon aikana.
3. Syyslomaviikon jälkeen lokakuuta on vielä jäljellä kaksi viikkoa, joten kun hankit lokakuun klassikon Mrs. Dallowayn ajoissa, voit aloittaa sen heti Dorian Grayn muotokuvan loputtua, ja näin luet lokakuussa lokakuun kirjaa! Voitto! (Ja koska Mrs. Dalloway ei ole kovin pitkä, tadaa, voit jopa saada sen luettua saman kuun aikana.)
En usko, että suunnitelmasta tulisi mitään ilman syyslomaa, joten olen hyvin kiitollinen sen olemassaolosta ja kohtuullisen varma, että pystyn myös toteuttamaan suunnitelmani. Klassikkohaaste hymyilee jälleen!

Siirtyäksemme kuitenkin varsinaisesti asiaan, sain Rouva Bovaryn luettua melko tarkkaan puoli tuntia sitten. Halusin heti kirjoittaa siitä juhliakseni hieman.

Pidin kovasti kirjan nopeasta temposta ja helppolukuisuudesta. Se edistyi vauhdilla, tapahtumista ei turhia jaariteltu. Realismille tyypilliseen tapaan kuvailu tosin oli pitkällistä ja erittäin yksityiskohtaista, mutta siitä selvisi ehjin nahoin. Toisinaan jouduin lukemaan pari kertaa peräkkäin jonkin osuuden saadakseni oikeasti kattavan yleiskuvan enkä vain yksityiskohtien tulvaa, mutta tämä ei ollut jatkuvasti toistuvaa. Aivan alussa kirjassa on minäkertoja, mikä on vähän hassua, koska sittemmin se jää täysin taka-alalle ja kertojasta tulee kaikkitietävä, kun hän vain jää seuraamaan Charlesin elämää, vaikkei itse olekaan siinä enää mukana (minä-hahmossa) kerrassaan millään lailla.

Flaubertin luomat hahmot ovat realistisia, joskin suuri osa heistä on myös hyvin vastenmielisiä, mutta tämä ajatushan kuuluu naturalsimiin eli inhorealismiin mitä suurimmassa määrin.  Itse pidin Charlesista kovasti, hän on niin sympaattinen ja hyväätarkoittava. Emmaa tavallaan ymmärsin - aina välillä, en suinkaan koko aikaa - mutta hyvin monesti hän raastoi hermojani typeryydellään. Kauppias Lheureux vasta hermojani raastoikin, ja tietysti Emma siinä sivussa, kun hän lankesi kauppiaan asettamiin ansoihin. Idiootti! Myöskään apteekkari Homais ei hypellyt kiintymykseni kukkuloilla, mutta pidin hänestä silti jollain hassulla tavalla, sillä hän edustaa kaikkien tuntemaa ihmistyyppiä, jonka kanssa on vain selviydyttävä, vaikka he aika ajoin ovatkin uskomattoman hankalia. Pikku Berthe sai täydet sympatiani. Lisäksi pidin kovasti monista sivuhahmoista, kuten Hippolytestä ja leskirouva Lefrancoisista.

Ärsyynnyin suuresti Flaubertin tekstissään viljelemiin vanhanaikaisiin, yksipuolisiin, pelkistäviin ja stereotyyppisiin käsityksiin naisista, jotka tietenkin kaiken lisäksi henkilöityivät Emmassa. Tajuan, että 1800 -luvulla naisen asema oli toinen ja nämä käsitykset edustavat vallalla ollutta ajattelutapaa, mutta ne raivostuttavat minua silti. Jaksan myös toistuvasti ihmetellä vanhoissa kirjoissa yleistä tapaa käyttää "rakkaus" sanaa synonyymina halulle - tai niin se minulle ainakin näyttäytyy. Todella usein joku sanoo: "Minä rakastan sinua" tai "Minä rakastan häntä", vaikkei edes tuntisi kyseessä olevaa henkilöä lainkaan tai vaikka muuten hänen käytöksestään on selvää, että kyse on vain seksuaalisesta halusta. Tämä nousi erityisesti esiin Rouva Bovaryssa, aviorikoksesta kun se kertoo. Minun käsitykseni mukaan rakkaus ja halu ovat kaksi täysin eri asiaa, ja minusta ihmistä, jonka on vain joskus nähnyt, ei voi rakastaa. En voi ymmärtää, mistä tämä tapa käyttää rakkautta niin sanoakseni kevytmielisesti nousee, mutta siellä se eittämättä on. Tähän liittyen hämmästelen kovasti myös Emmankin harjoittamaa tapaa kysellä: "Rakastatko minua? Rakastathan sinä minua? Sano että rakastat!" Mielestäni toistuva tällaisten kysymysten esittäminen tuntuu kovin vaateliaalta ja ärsyttävältä.

Suomennoksista sen verran, että itse luin Anna-Maija Viitasen suomennoksen, kun taas Liberté luki Eino Palolan vanhemman suomennoksen. Molemmat ovat täysin ymmärrettävää ja helposti seurattavaa kieltä, ja meillä oli hauskaa vertaillessamme suomentajien sanavalintoja ja käännöstapoja. Jos sinulla on siis mahdollisuus jakaa teoksen lukeminen jonkun kanssa, suosittelen valitsemaan eri suomennokset, sillä niiden kanssa pelaaminen on kiinnostavaa.

Tässä päällimmäiset ajatukseni. Pitäisiköhän vielä jotain sanoa...? Rouva Bovary oli varsin kiinnostava kokemus. Se oli erilainen kuin mikään klassikkohaasteessa aiemmin lukemani kirja, vaikka kauhukseni totesinkin, että se on jo kolmas ranskalainen kirja, jonka olen lukenut haasteen aikana (aiempien ollessa tietenkin Clèvesin ruhtinatar ja Pariisin Notre-Dame) ja jotain pelottavan samanlaista näissä kaikissa kirjoissa kyllä on. Etenkin Clèvesin ruhtinattaressa ja Rouva Bovaryssa. Mikä ranskalaisia oikein vaivaa? Pakko vielä mainita, että Liberté luki oman painoksensa takakannesta Flaubertin tarkoittaneen teoksensa viestiksi sen, että kaikkinainen onnen tavoittelu elämässä on täysin turhaa. Tämä huvittaa minua suuresti, sitäkin enemmän koska tämä hänen käsityksensä kyllä välittyy kirjasta.

Voisin tavallaan jopa suositella Rouva Bovarya. Ainakin jos haluatte lukea jotain erikoista.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary. WSOY, 2005. S. 364. Alkuperäisteos on julkaistu ranskaksi nimellä Madame Bovary vuonna 1856.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Joulu on taas, joulu on taas...

Jos nyt saitte korvamadon, niin lohduttautukaa sillä, että otsikon kirjoittamalla aiheutin sen itsellenikin. Joku voisi sanoa myös, että itse asiassa jouluun on vielä kaksi ja puoli kuukautta. Onhan siihen, mutta teatteriryhmässäni aloimme tässä pari viikkoa sitten puhua joulunäytelmästä, ja nyt olemme päättäneet, mitä tehdä: Charles Dickensin Saiturin joulun. Sitä varten piti tietenkin tutustua alkutekstiin.



En ollut siis aiemmin tutustunut minkäänlaiseen versioon Saiturin joulusta, sen paremmin elokuvaan, Aku Ankka -versioon tai itse teokseenkaan. Sain tämän nyt kuitenkin käsiini ja... huh. Se oli todella hyvä!

Ihan ensiksi täytyy sanoa kuvituksista. Yleensä ne ärsyttävät minua, mutta tässä kirjassa oli mielettömän hienot kuvat! Niitä jopa odotti innolla, missä on seuraava kuva, ja niitä olisi voinut jäädä katselemaan ikuisuuksiin, tutkailemaan yksityiskohtia, ellei tarina olisi kiskonut vielä voimallisemmin mukaansa. Mutta vau. Tämä kirja kannattaa hankkia käsiinsä jo pelkkien kuvitusten takia.

Tosiaan, kuten sanoin, myös tarina on tempaava. Se on toki hieman lastensatu, hahmot ovat melko yksipuolisia ja opetusta alleviivataan ehkä turhan paljon... mutta ne ovat pikkuvikoja. Kerrontatyyli on mainio, juoni todella kiinnostava ja hahmotkin erikoisia. Varsinkin pidin hengistä - niitä kuvailtiin hyvin elävästi ja mielenkiintoisesti. Tosin kuvailu, ollen hyvin runsasta ja värikästä, meinasi toisinaan kompastua omaan runsauteensa ja värikkyyteensä, niin että lukija joutui kertaamaan vasta lukemaansa ymmärtääkseen sen. Tämä ei onneksi ollut jatkuva vika. Tarina on siis todella sympaattinen, kohtaukset taitavasti rakennettuja, ja, vielä kerran, kuvat ihania! Suosittelen ehdottomasti Saiturin joulua kenelle tahansa. Se oli todella lämmin ja positiivisesti yllättävä kokemus.

Olen myös tyytyväinen, että pääsin lukemaan Dickensiä, sillä koen hänen olleen aukko sivistyksessäni:)

Neljä tähteä (kolme ja puoli tarinalle ja ylimääräinen puolikas kuville).
Charles Dickens: Saiturin joulu. Egmont Kustannus/KIRJALITO, 2007. S. 159. Alkuteos julkaistu englanniksi nimellä A Christmas Carol, in Prose: Being A Ghost Story of Christmas vuonna 1843.


Tällaista tällä kertaa. Olen ollut kriisissä, koska minulla ei ole ollut yhtään luettua kirjaa odottelemassa postaamista, joten tämä tuli hyvin sopivasti, mutta nyt taidan olla jälleen samassa suossa. Ikävää. Noh, elokuun klassikko Rouva Bovary on hyvässä vauhdissa, yli kaksi kolmasosaa luettuna, joten sitä taidan päästä piankin postailemaan, samoin olen edennyt jo pitkälle Oxfordista ostamani Cuckoo Song -kirjan kanssa. Flaubertin teoksen jälkeen klassikkolistalla on seuraavana Dorian Grayn muotokuva, jota odotan innolla, ja pikkuhiljaa myös otan kiinni haasteen tahtia. Tavoite olisi saada Dorian Gray -postaus julkaistua vielä lokakuun aikana, mikä olisi jo aivan hyväksyttävä viive. Siispä, siihen saakka kun saan taas jotain luettua - adios, my friends!