tiistai 26. elokuuta 2014

Clare boost

Cassandra Clare -teemapostaukseni. Kyseessä on siis The Infernal Devices -sarjan ensimmäinen osa Clockwork Angel sekä The Mortal Instruments eli Varjojen kaupungit -sarjan viimeinen osa City of Heavenly Fire. Kummankin lopettamisesta on kulunut jo jonkin aikaa, joten säästytte ehkä pahimmilta valituksilta. (Hmm... tai sitten ette. Muistini yllättäen virkistyi. Mukana on myös hyviä asioita, lupaan!)


 Clockwork Angel sijoittuu 1800 -luvun Lontooseen, jonne 16 -vuotias Tessa Grey saapuu New Yorkista veljensä perässä. Heti saavuttuaan Tessa kuitenkin joutuu sieppaajien kynsiin - nämä eivät kuitenkaan ole mitään tavallisia sieppareita, vaan kuuluvat Lontoon maagiseen alamaailmaan. Tessa tutustuu taikuuteen ja yliluonnollisiin olentoihin ja löytää myös itsestään sellaista, jonka ei tiennyt olevan olemassakaan. Lopulta hän saa turvapaikan varjometsästäjien luota ja tutustuu heidän nuorisoonsa: komeaan ja salaperäiseen Will Herondaleen, ystävälliseen Jem Carstairsiin ja nokkavaan Jessamine Lovelaceen. Tessa haluaa selvittää heidän avullaan veljensä olinpaikan ja tulee näin käynnistäneeksi tuhoisan tapahtumaketjun...

Jos olet lukenut Claren aikaisempaa sarjaa, Varjojen kaupunkeja, saatat huomata henkilöissä tiettyjä yhtäläisyyksiä. En sano enempää kuin että se on hieman ärsyttävää... Clare tuntuu jumiutuneen tapoihinsa ja tyyleihinsä liiankin paljon.

Viktoriaanisen Lontoon kuvaus on kaunista ja uskottavaa. Juonikaari on muutamaa yllättävää twistiä lukuunottamatta melko tavanomainen ja ennalta-arvattava, ja Magnuskin esiintyy vasta puolen välin tienoilla... Kirjan yleinen tunnelma on synkähkö, joskin, kuten Claren kirjat aina, se sisältää paljon nokkelaa huumoria ja sujuvaa dialogia. Teos avaa trilogian kunnioitettavasti, mutta ei ole erityisen koukuttava.

Clockwork Angel on hauskaa ja kiinnostavaa perus nuortenfantasiaa. Se maistuu ehkä parhaiten heille, jotka jo tuntevat Claren tuotantoa - ainakin minulla oli sisäpiiriläisen olo lukiessani kirjaa:) Toisaalta sitä on selvästi suunnattu myös uusille lukijoille, sillä alamaailmaa ja varjometsästäjiä kuvaillaan ainakin vanhan tutun mielestä turhankin tarkasti. Eli tunsit sitten jo Claryn ja Jacen tai et, voit tutustua heidän viktoriaanisiin inkarnaatioihinsa kaikessa rauhassa:)

Kolme ja puoli tähteä
Cassandra Clare: The Infernal Devices Book One. The Clockwork Angel. Walker Books, 2010. S. 482



Sitten tämän kesän tapaukseen, Varjojen kaupunkien päätösosaan. Järkälemäisessä kirjassa on yli 700 sivua, se on jopa korkeampi kuin kolme ensimmäistä osaa sisältävä yhteisniteeni ja fonttikoko on valtava. Kirjassa oli paljon hyvää... mutta valitettavasti myös paljon huonoa.

Sebastianilla menee lujaa, ja mitä lujempaa Sebastianilla menee, sitä tukalammassa asemassa ovat jäljellä olevat varjometsästäjät. He kerääntyät Idrisin suojausten taakse ja yrittävät ratkaista, mikä on paras seuraava liike. Clarya ja Jacea, ainoita ihmisiä jotka todella tietävät, kuinka Sebastian ajattelee, ei kuunnella, joten nefilit syöksyvät huonosta valinnasta toiseen. Neuvoston alamaailmalaisjäsenten katoaminen on viimeinen pisara ja newyorkilaisnuoret päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä. Heidän pitää matkata paikoista vaarallisimpaan, pelastaa läheisensä ja löytää vielä tie ulos, vaikkei kenenkään tiedetä ikinä onnistuneen siinä. Samaan aikaan seurataan myös New Yorkin ihmissusilauman ja vampyyriklaanin välienselvittelyjä sekä Sebastianin suurimman ja tuhoisimman hyökkäyksen valmisteluja...

City of Heavenly Firen yleistunnelma oli hiukan kiireessä tehty. Tämä johtui monesta asiasta, mutta varsinkin siitä, että kirjan rytmitys oli todella kummallinen. Oli pitkiä pätkiä, joiden aikana tarina ei edennyt lainkaan ja lukija käänteli tylsistyneenä sivuja - sitten taas jaksoja, jolloin kirjaa ei meinannut voida laskea käsistään. Vaikutti siis kuin editointi ja parantelu olisi jäänyt kesken. Tarina tuntui pääsevän alkuun vasta puolen välin jälkeen (mihin mennessä, tämänpituisessa kirjassa, olet jo lukenut noin 1½ normaalin nuortenkirjan verran tavaraa). Myöskään uuden päähenkilön, Emma Carstairsin, esittely tässä vaiheessa sarjaa ei ehkä ole paras idea (varsinkaan, kun hän on jokseenkin samanlainen henkilö kuin edeltäjänsä Tessa, joka on jokseenkin samanlainen henkilö kuin edeltäjänsä Clary). Cassandra Clarella on uusi lempilapsi ja hän haluaa kaikkien muidenkin rakastavan tätä. Se ei vain nyt taida oikein toteutua.

Kun kirja lopulta pääsi vauhtiin, pidin todella paljon kohdasta, jossa kerrottiin hahmojen syvimmistä toiveista. Se oli kauniisti kuvattu, ihana ja sydäntäsärkevä samaan aikaan, ja varsinkin Claryn osio oli yksi lempikohdistani koko kirjassa. Toinen suosikkikohtani on lopussa, katolla, kun eräät viimeinkin oppivat keskustelemaan <3 ja tietysti on myös pakko mainita luolakohtaus. Viimeinkin! Olin jo menettänyt uskon ja toivon, että he ikinä pääsisivät asiaan, puhumattakaan siitä, että Clare onnistuisi tekemään kohtauksesta uskottavan, mutta uskottava se oli (enimmäkseen) ja minä olin hämmästynyt.

Olin huumorin suhteen pettynyt tässä kirjassa. Kuten edellisessä arviossa sanoin, Claren kirjoissa on tavallisesti todella paljon nokkelaa sananvaihtoa ja odotan aina hyviä nauruja tarttuessani hänen teokseensa. City of Heavenly Fire oli kuitenkin, varsinkin alkupuoliskollaan, hyvin vakava kirja, mikä teki sen lukemisesta jopa vähän raskasta. Loppupuolella oli enemmän hauskoja kohtia, mutta totuttuun naurut per aukeama -tahtiin ei kyllä sielläkään päässyt. Toisaalta ne muutamat todella hyvät jutut, joita tässä kirjassa oli, olivat odottamisen arvoisia.

Kertojia oli mielestäni liikaa. Ymmärrän Emman merkityksen juonen ja kerronnan tarpeiden kannalta, mutta mielestäni hänellä oli paljon enemmän kohtia kuin juonen ja kerronnan tarpeiden kannalta oli tarpeellista, joten osa Emman osuuksista sekä monien aikuisten hahmojen (tietenkin Magnusta lukuunottamatta) osuudet tuntuivat usein vähän pitkästyttäviltä ja kirjaa olisi saanut huomattavasti tiiviimmäksi, jos kertojia olisi ollut vähemmän. Mielestäni myöskään pahiksen näkökulma ei ole välttämätön, tai ainakin sitä olisi voinut supistaa. Vähän sama ongelma kuin Valtaistuinpelissä, eli ehkä ihan kaikkia tapahtumia ei tarvitsisi kertoa ihan kaikkien hahmojen kannalta.

Kohdissa, joissa juoni eteni, se kuitenkin eteni reippaasti ja sujuvasti. Oli ihanaa palata viimeisen kerran tuttujen hahmojen pariin eikä minua haitannut, vaikka iso osa kirjasta meni juonen edistämisen sijaan heidän yksityiselämänsä vatvomiseen, sillä he ovat minun rakkaitani! Kirjassa oli joitakin todella hienoja ja syvällisiä keskusteluja niin yleismaailmallisen filosofisella kuin henkilöiden keskinäisiä suhteitakin käsittelevällä tasolla. Huomasin eritoten tätä kirjaa lukiessani, kuinka hahmot ovatkaan kehittyneet sarjan aikana - joistakin on tullut lähestulkoon eri ihmisiä! Se kertoo kuitenkin kirjailijan omistautumisesta ja kyvyistä. Myös kuvaus oli kaunista ja luontevaa ja ainakin minun oli hyvin helppo kuvitella kaikki ympäristöt, joissa kirjassa oltiin.

Inhoan sitä, kun henkilöitä kuolee. Pidän heistä yleensä, enkä halua, että he kuolevat. Tässä kirjassa kuolemia oli kuitenkin aivan liian vähän, ja huomasin inhoavani myös sitä, kun kirjalija ei osaa luopua rakkaistaan. Selviytyjien määrä ja henkilöllisyydet on epäuskottavaa ja ärsyttävää - tämä kirja olisi tarvinnut vielä ainakin yhden kuoleman! Tai jos edes Simonin olisitte voineet jättää rauhaan (nauran ilkeästi kirjaa lukemattomien mutta lukemista suunnittelevien sydänkohtaukselle), niin olisin vielä hyväksynyt. Mutta tämä oli kyllä jo typerää.

City of Heavenly Firessa oli vikansa, mutta se oli silti kunnianarvoisa ja toimiva päätös sarjalle. Siinä oli paljon ihania, ihania ja kamalia, kamalia kohtia, mutta ilman tätä yhdistelmää se ei olisi Varjojen kaupungit -kirja ollenkaan.

Kolme ja puoli tähteä
Cassandra Clare: City of Heavenly Fire. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Six. Walker Books, 2014. S. 733

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Kolmaskymmenes päivä: Paras kahvipöytäkirja

Hei kaikki, tänään on 30 päivän kirjahaasteen viimeinen päivä. Outoa, eikö? Ja postaus lähes jäi tekemättä, sillä en tiedä, mikä on oikea suomenkielinen termi "coffee table bookille" joten lopulta vain käänsin sen kylmästi kahvipöytäkirjaksi.

Tässä teille, jotka ette tiedä, mikä kahvipöytäkirja on (minä en tiennyt): Se on kirja, jota pidetään esillä, jotta vieraat voivat selata sitä ja keskustella siitä sivistyneesti esimerkiksi odottaessaan kahvin valmistumista. Paljon isoja, kivoja kuvia ja provosoimatonta sisältöä.

Se, etten ennen tätä haastetta edes tiennyt, mikä on kahvipöytäkirja, luultavasti kertoo jotain siitä, kuinka hyvin tunnen kyseisen kirjallisuudenalan. Erittäin huonosti. Minulla ei ole mitään kokemusta elämästä, jossa tarvittaisiin kahvipöytäkirjoja, saati sitten kirjoista itsestänsä, ja olinkin aikonut sanoa, ettei minulla ole tällaista kirjaa. Viime hetkellä, puolivahingossa, löysin kuitenkin sellaisen.

Ostin tämän kirjan äidilleni, joka on hulluna kuninkaallisiin, tuliaisiksi Lontoosta. Se esittelee Herra tietää kuinka monen Brittein monarkiassa naimisiin menneen naisen hääpuvun hyvin yksityiskohtaisesti tekstissä ja siinä on paljon isoja, kivoja kuvia. En ollut kuitenkaan ajatellut, että Royal Wedding Dresses olisi kahvipöytäkirja, ennen kuin äitini tällä viikolla esitteli sitä päivällisen jälkeen ystäville, jotka olivat meillä kylässä. Molemmat alkoivat heti selata kirjaa ja siitä riitti keskustelunaihetta joksikin aikaa (ei sillä että kyseisten ihmisten kanssa olisi jotenkin hankala keskustella). Pointtini siis on, että minun nähdäkseni kahvipöytäkirjan ehdot täyttyvät, ja koska äitini tavoin olen kiinnostunut kuninkaallisista ja lisäksi pidän häämekoista, voinen sanoa, että tämä on lempi kahvipöytäkirjani. Valintaan voi toki vaikuttaa myös se, että tämä on ainut kahvipöytäkirja, jonka tiedän.

Tähän siis päättyy kolmekymmentä tai oikeastaan vähän yli kestänyt lähes jokapäiväinen postaustahtini. Luultavasti palaamme takaisin entiseen, eli hyvällä onnella postauksia tipahtelee kerran kuussa. Varautukaa. Olen kuitenkin nauttinut tästä yllättävän paljon, eikä joka päivä postaamaan ehtiminen ole ollut lainkaan niin stressaavaa kuin olisin luullut, joten saattaa olla, että jatkossa kuulette minusta hiukan useammin. Ei ehkä todennäköistä, mutta mahdollista.

Olen tosiaan taannoin ohittanut tuhannen katselun virstanpylvään, mistä olen äärimmäisen ylpeä ja kiitän teitä kaikkia. Lisäksi olen ylittänyt sadan postauksen rajan, mikä on myös aika hienoa:) Tämä on sadaskuudes postaus tässä blogissa. Tiedossa pitäisi siis olla yhden tavallisen kirjapostauksen lisäksi myös jonkin sortin juhlapostaus, kunhan vain keksin, mistä aiheesta.

Ja tässä lopuksi ihmisille, jotka ovat eksyneet blogiin kesken haasteen ja ihmettelevät, mitä nämä niin-ja-niin-mones-päivä otsikot ovat:

Day 1: Favourite book
Day 2: Least favourite book
Day 3: Book that makes you laugh out loud
Day 4: Book that makes you cry
Day 5: Book you wish you could live in
Day 6: Favorite young adult book
Day 7: Book that you can quote/recite
Day 8: Book that scares you
Day 9: Book that makes you sick
Day 10: Book that changed your life
Day 11: Book from your favorite author
Day 12: Book that is most like your life
Day 13: Book whose main character is most like you
Day 14: Book whose main character you want to marry
Day 15: First “chapter book” you can remember reading as a child
Day 16: Longest book you’ve read
Day 17: Shortest book you’ve read
Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like
Day 19: Book that turned you on
Day 20: Book you’ve read the most number of times
Day 21: Favourite picture book from childhood
Day 22: Book you plan to read next
Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)
Day 24: Book that contains your favourite scene
Day 25: Favourite book you read in school
Day 26: Favourite nonfiction book
Day 27: Favourite fiction book
Day 28: Last book you read
Day 29: Book you’re currently reading
Day 30: Favorite coffee table book

lauantai 16. elokuuta 2014

Kahdeskymmenesyhdeksäs päivä: Kirja jota luet parhaillaan

Kuten eilen sanoin, minulla on aina enemmän kuin yksi kirja kerrallaan kesken. Tällä hetkellä niitä on kolme.

Pariisin Notre-Dame on siis heinäkuun klassikko ja olen lukenut sitä nyt noin 20 sivua. Ei huomattavaa edistystä, tiedän, mutta edellisen jälkeen tämä kirja tuntuu hauskalta ja mielenkiintoiselta. Ymmärrän mitä tapahtuu! Pidän myös kertojan tyylistä, jolla hän osallistaa niin itsensä kuin lukijankin tapahtumiin ja eksyy välillä totaalisille sivupoluille siitä, mitä oikeastaan oli sanomassa. Tämä kirjahan on Disneyn Notre Damen kellonsoittajan esikuva - ilmeisesti tarinaa on muokattu elokuvaa varten aika rankalla kädellä. Kerron tarkemmin sitten kun olen lukenut kirjan:) Pariisin Notre-Dame palvelee pöytäkirjanani, eli säilytän sitä ruokapöydässä ja luen aina yksin syödessäni.

Margaret Atwoodin Herran tarhurit on tämän hetken täytekirjani. Täytekirja on se kirja, jota säilytetään yöpöydän kulmalla, luetaan sinä harvinaisena hetkenä, kun ei ole mitään muuta luettavaa, tai silloin, kun odotetaan tietokoneen hermoja raastavan hidasta käynnistymistä, tai silloin, kun muut kesken olevat kirjat eivät jostain syystä houkuttele. Täytekirjan on parasta olla sellainen, että sen juonesta ei putoa helposti kärryiltä, ja Herran tarhurit on juuri sellainen. Se on kuitenkin myös tarpeeksi kiinnostava, jotta sen pariin jaksaa palata muiden kirjojen välissä - jotkin täytekirjoina aloittavat kirjat jäävät ikuisesti kesken, koska joko unohdan, mitä niissä on tapahtunut, tai sitten minua ei kiinnosta tarpeeksi. Näin kävi esimerkiksi Shogunille. Täytekirjan valinta on siis tarkkaa puuhaa, ja tämä kirja täyttää kriteerit erinomaisesti.

Pöytäkirjan ja täytekirjan lisäksi minun kolmas vakiokirjalaatuni on reppukirja. Se on pokkari, mielellään ei kovin paksu, jota siis kannan koulurepussani ja luen mm. bussimatkoilla ja hypäreillä. Reppukirjanani tällä hetkellä on joitain päiviä sitten esittelemäni Birthmarked, joka kertoo 16-vuotiaasta Gaiasta, jonka vanhemmat pidätetään pettureina. Olen vielä aika alussa, mutta kirja vaikuttaa hyvin lupaavalta, dystooppinen maailma mielenkiintoiselta ja tarina moniulotteiselta. Erinomaista reppukirjamateriaalia etenkin siksi, että ehdin yleensä kahdenkymmenen minuutin bussimatkani aikana lukea aina yhden luvun. Täydellistä!



Olen siis tässä samalla tullut esitelleeksi lukutottumukseni - pöydässä, koulumatkoilla ja joskus jotain siinä välissä. Lukisin enemmän vapaa-ajallakin, jos vain olisi aikaa. Jos on aikaa, luen usein joko pöytäkirjaa tai reppukirjaa, mutta toisinaan ja tietysti varsinkin lomilla, jolloin reppukirjoja ei ole, minulla on yksi tai kaksi kotikirjaa kesken. Ne muistuttavat asuinpaikaltaan yleensä täytekirjaa, mutta voivat asua myös olohuoneen pöydällä. Kotikirjoja luetaan milloin tahansa vain on aikaa, ja usein silloinkin, kun aikaa ei oikeastaan olisi. Nyt minulla ei kuitenkaan ole kotikirjoja, koska koulun alku, ylioppilaskirjoitukset ja kaikki muu ikävä ja stressaava...

perjantai 15. elokuuta 2014

Kahdeskymmeneskahdeksas päivä: Viimeisin lukemasi kirja


Viimeisiä päiviä viedään... hurjaa. Olen jotenkin jo niin tottunut tähän tahtiin.

Jälleen kerran onnistun tekemään sinänsä aivan yksinkertaisesta kysymyksestä hankalan: lasketaanko viimeiseksi lukemakseni kirjaksi kirja, jonka sain loppuun viimeksi, vai kirja, jonka olen lukenut viimeksi, kohtuullisen järkevässä ajassa, kannesta kanteen? Tästä voinette päätellä, että nämä ovat kaksi eri kirjaa.

Vaihtoehto yksi: Viimeisin loppuun lukemani kirja
Sivua jonkin verran alaspäin skrollaamalla löydätte arvosteluni kesäkuun klassikosta Faustista... aloitin sen kesäkuussa. Muistaakseni. Kesäkuun lopulla. Sain sen loppuun samana päivänä kuin arvostelu ilmestyi blogissani. Eli tämä ei suinkaan välttämättä ole viimeksi lukemani kirja...

Vaihtoehto kaksi: Viimeisin järkevässä ajassa kokonaisuudessaan lukemani kirja
Viimeisin, järkevän lyhyessä ajassa kannesta kanteen lukemani kirja olisi Clockwork Angel, Varjojen kaupunkien esiosa -sarjan ensimmäinen osa. Aloitin sen heinäkuun puolivälin jälkeen ja sain sen loppuun ennen elokuun puoltaväliä, lisäksi olin tänä aikana viikon poissa maasta eikä kyseinen kirja ollut mukana. Mielestäni siihen nähden varsin järkevä aika. En nyt ole kovin monisanainen tästäkään, sillä yritän saada ihan oikean arvostelun kirjoitettua ja julkaistua tässä lähipäivinä. Tämän kaveriksi arvosteluun tulee City of Heavenly Fire, joka myös sikäli sopisi tähän postaukseen, että se on viimeisin oikeasti nopeasti kokonaan lukemani kirja.

Niin, tällaisessa tapauksessa olisi hyödyllistä, jos olisin sitä tyyppiä, joka lukee aina yhden kirjan kerrallaan. No, en ole ikinä ollut sitä tyyppiä, vaan minulla on aina kesken vähintään kaksi eri kirjaa, useimmiten enemmän. Se tekee myös tällaisten käsitteiden kuin "viimeisin lukemasi kirja" määrittelyn hyvin hankalaksi...

torstai 14. elokuuta 2014

Kahdeskymmenesseitsemäs päivä: Paras fiktiokirja

Lyhyesti ja ytimekkäästi: koska luen vain fiktiivisiä kirjoja, olen vastannut tähän osioon jo kahdesti, ensimmäisenä päivänä ja kuudentena päivänä. Olkaa hyvä ja palatakaa kyseisiin päiviin, mikäli muistinne reistailee.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Kahdeskymmeneskuudes päivä: Paras ei-fiktiivinen kirja

Ehdin jo synkistyä - en lue muita kuin fiktiivisiä kirjoja - mutta keksinpäs sittenkin! :)

On jo useampi vuosi siitä, kun kaverin vinkistä ostin tämän ruotsalaisten Katarina Kuickin ja Ylva Karlssonin kirjoittaman kirjoitusoppaan. Luin sen silloin kertaalleen läpi ja olen palannut sen pariin toisinaan - en kovin usein, mutta toisinaan. Kirja on täynnä inspiroivia kirjoitusharjoituksia, ja aina kun avaan sen uudestaan, ihmettelen, olenko muka nähnyt tämän aukeaman joskus ennen. Minun kohdallani kirjan lukeminen jää tosin yleensä harjoitusten ihailuun ja ehkä epämääräiseen, alustavaan suunnitteluun, eli harvoin pääsen itse kirjoittamiseen asti. Nautin kuitenkin kirjan värikkäiden ja hauskasti kuvitettujen ja taitettujen sivujen selaamisesta vähintään yhtä paljon. Tämän kirjan ääreen on helppo jumittua.

tiistai 12. elokuuta 2014

Kahdeskymmenesviides päivä: Paras koulussa lukemasi kirja

Hurraa! Tätä olen odottanut! Tämä on nimittäin yksi niistä harvoista kategorioista, joihin on vain yksi vastaus ja olen tiennyt sen alusta saakka. (Kelasin vielä äsken äidinkielen kursseja päässäni takaisinpäin ja varmistin, että onhan se tämä. On se tämä. Muut eivät ole edes lähellä.)

http://www.vahahelmi.net/
En yleensä harrasta näitä ei-pelkkiä-kansikuvia, ellei kyseessä ole sarja, mutta tämän kuvan kirja on lähes tulkoon identtinen perheemme kirjahyllyssä olevan Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kanssa, ja tiesin, että lähemmäs ei pääse. Meidän kirjastamme tuo punainen on kulunut pois, mutta ihmekö tuo, kun kyseessä on kirjan 11. painos, joka on julkaistu vain vuosi ensimmäisen painoksen jälkeen.

Suosikki koulussa lukemani kirja on siis Tuntematon sotilas. Tämä yllättää minut itsenikin yhä toisinaan. En olisi millään halunnut lukea sitä, sillä ennakkoluuloissani oli raaka ja inhottava ja mahdollisesti myös hyvin tylsä sotakirja. Koska se kuitenkin oli kurssin puitteissa, minun oli lopulta vain pakko aloittaa. Ennakkoluuloilleni kävi näin:

1) Raaka. Totta, mutta ei iljettävällä tavalla. Kirjailija ei peittele sodan todellisuutta, joten ihmisiä kuolee, joskus ikävilläkin tavoilla, monesti aivan liian aikaisin ja heitä kuolee paljon. Mutta verellä tai kuolemalla ei mässäillä, vaan sitä ja kaatuneita sotilaita kunnioitetaan. Kirja ei myöskään herkuttele iljettävillä yksityiskohdilla.

2) Inhottava. Tarua. Tuntematon sotilas on hauska ja mukaansatempaava teos. Hahmot ovat todella sympaattisia, kunhan heihin pääsee tutustumaan - pitää vain jaksaa ensimmäiset sivut! Silloin tulee todella paljon nimiä ja on vielä hiukan sekavaa, mutta kunhan kirja pääsee vauhtiin, tunnistat helposti eri hahmot ja löydät omat suosikkisi heidän joukostaan. Minulla on monta. Kaikki puhuvat eri murteilla, mikä on todella vaikuttavaa - kuinka Linna onkin hallinnut suomen kielen niin hyvin! Kirjassa on myös paljon huumoria, nauroin sen ääressä monta kertaa - jopa sodan mustalla pilvellä tuntuu olevan hopeareunat.

3) Tylsä. Tarua. Juoni etenee reippaasti ja koko ajan joko tapahtuu jotain tai henkilöt käyvät kiinnostavaa keskustelua. Kirjasta myös oppii huomaamattaan kaikenlaista Suomen historiasta ja ihmisten elämästä täällä ja se laittaa ajattelemaan. Kun tutustuin ja opin pitämään kirjan hahmoista, jonkun kuolema tuntui valtavalta shokilta ja huomasin useaan kertaan miettiväni, mitä järkeä koko touhussa on. Miksi tuhlata elämiä typerään aseiden kanssa riehumiseen? Eikö asioita voisi sopia aikuisten tavalla, neuvottelemalla? Se tuntuu niin turhalta.

Ymmärrän sinua, jos tunteesi Tuntematonta sotilasta kohtaan yhä edelleen ovat negatiiviset. Kukaan ei saanut minuakaan vakuutettua pois ennakkoluuloistani ennen kuin lopulta luin kirjan.

Neuvon sinua kuitenkin antamaan kirjalle edes mahdollisuuden.

Kesäkuu: Romantiikka, osa 1

Tämä kuva on sikäli huijausta, että Faust on
 julkaistu kahdessa osassa eikä kummassakaan
lukemassani ollut tällainen kansi...

Tiedän, olen säälittävän tuolla puolen. Sentään sain tämän kuitenkin lopulta luettua - hyvin lopulta, mutta minkäs teet, kun kirja on kuiva kuin aavikko.

Faust on kaikilta mahdollisilta kanteilta katsottuna hyvin kummallinen teos. Se on kirjoitettu näytelmämuotoon, näytökset, näyttämöohjeet ja repliikit ovat kaikki paikallaan, mutta en oikein usko, että sitä on oikeasti tarkoitettu näyttämöllä esitettäväksi. Kohtaukset vaihtuvat niin äkkinäisesti ja monet tapahtumat vaatisivat sellaisia erikoistehosteita, että minun on todella vaikea uskoa, että Goethen aikaisilla välineillä Faustia olisi voitu toteuttaa teatteriin. En siis ole lainkaan perehtynyt aiheeseen, en tiedä, onko sitä esitetty tai tarkoitettu esitettäväksi, nämä ovat vain omia pohdintojani.

Faust oli myös todella sekava teos. Pysyin juuri ja juuri kärryillä juonen pääkäänteistä, mutta runomuotoisessa kielessä kaikki hienostuneemmat vivahteet menivät täysin ohi. Tosiaan, runomuoto, ja vielä vanhahtava kieliasu, ei helpottanut teoksen sisäistämistä lainkaan. Henkilöitä esiteltiin tai siis pikemminkin ei esitelty - heidät vain tuotiin mukaan tarinaan ja ilmeisesti oletettiin lukijan ymmärtävän, miksi he ovat siinä. Paikat vaihtuivat yhtä äkkinäisesti ja monesti uudessa paikassa oli myös kokonaan uudet (esittelemättömät) hahmot. Juoni kiisi käänteestä toiseen, ja puolien kohdalla jäin täysin ulalle siitä, miksi näin tapahtui.

Kuten kuvatekstissä lukee, Faust on julkaistu kahdessa osassa. Se ei ole kovin paksu, joten kai se on rahastuskysymys... Ensimmäinen osa vielä meni joten kuten eikä ollut aivan niin hämmentävä, mutta toisessa osassa tunnuin vain lukevan sanoja voidakseni käännellä sivuja päästäkseni joskus loppuun. Ihmeekseni pääsinkin viimein (olin jo menettänyt uskoni).

En suosittele Faustia kenellekään, ellei ole jotenkin todella perehtynyt aikakauden kirjallisuuteen ja ole oikeasti kiinnostunut yrittäämään ymmärtää tätä kirjaa. Myös masokismiin taipuvat saattavat nauttia.

Johann Wolfgang von Goethe: Faust. Osa 1: Otava, 1936. S. 232. Osa 2: Otava, 1981. S. 351.

maanantai 11. elokuuta 2014

Sain aikaiseksi vähän lisää

Selvästi eilinen inspiraationi pätee edelleen. Erinomaista. Jos eilisillä kirjoilla olikin jokin, edes etäinen, yhteys toisiinsa, niin tämän postauksen kirjoilla ei sitten ole. Ihan vain varoituksen sanana.



Tämä suuri, tunnettu ja kuuluisa kirja oli tietysti luettava jossain vaiheessa, ja päädyin lukemaan sen, kun soitin kriisissä Libertélle Suomalaisesta kirjakaupasta - ostanko Divergentin, The Fault In Our Starsin vai City of Heavenly Firen. Miettikää nyt itsekin, millainen ratkaisu minulla oli käsissäni. Yhdessä asiaa pohdittuamme päädyin kuitenkin tähän kirjaan, ja väittäisin ratkaisun olleen oikein kelpo.

Tulevaisuuden yhdyskunnassa ihmiset on jaettu viiten eri luokkaan: Vaatimattomiin (Abnegation), Sopuisiin (Amity), Uskaliaisiin (Dauntless), Teräviin (Erudite) ja Rehteihin (Candor). 16-vuotiaana jokainen osallistuu soveltuvuustestiin, joka ratkaisee, mihin luokkaan kukin sopii parhaiten, mutta Trisin soveltuvuustestin tulokset ovat epäselvät. Se on huono asia. Se tarkoittaa, että hän on vaarassa - ei ole selvää, miksi, mutta asiasta ei saa puhua kenellekään. Hänen on valittava vanhan luokkansa eli vaatimattomien ja kahden muun vaihtoehdon välillä. Trisin valinta yllättää lopulta jopa hänet itsensä ja saattaa hänet täydellisen uudenlaiseen tilanteeseen elämässään.

Divergent on todella vauhdikas ja koukuttava kirja - kun sen kerran aloittaa, sitä on vaikea laskea käsistään. Tris on erikoinen päähenkilö, hitusen ärsyttävä mutta kovin inhimillinen ja häntä on helppo ymmärtää. Kirjasta syntyvät mielikuvat ovat todella selkeitä ja tarinaa on helppo seurata. (En oikein tiedä, mitä sanoisin. Näkyykö se?) Tämä taitaa jäädä aika lyhyeksi arvosteluksi... Myös hahmot, muutkin kuin Tris, olivat moniulotteisia ja kiinnostavia. Itse pidin Divergentistä, vaikka olen lukenut parempiakin kirjoja. Tarina oli kuitenkin vetävä ja huolellisesti suunniteltu, joten enköhän lue jatko-osatkin jossain vaiheessa.  Joku näissä dystopioissa nyt vaan on, joka viehättää minua. Niin ja pakko vielä sanoa että pidin Fourista ihan hirväesti vaikkei hän todellakaan ole mikään ihannemieheni.

Kolme ja puoli tähteä
Veronica Roth: Divergent. HarperCollins Publishers, 2011. S. 487



Salla Simukan suomalaisittain kuuluisa Punainen kuin veri oli hämmentävän... arkinen kirja. Ei sillä, että jokaisen teinitytön elämään kuuluisi huumekauppiaiden kohteeksi joutumista tai verisiä rahasäkkejä, mutta luulen, että odotin jotenkin enemmän. Odotin pelottavampaa, epätavallisempaa ja kaikin puolin vähemmän normaalia elämää muistuttavaa. Mutta toisaalta, jos kirjoitetaan ilmaisutaidon lukioita käyvistä teineistä ja kuvaus oli minusta arkista, voidaan olettaa kirjailijan onnistuneen. Hahmot olivat juuri sellaisia, kuin ikäiseni ihmiset ovat, ja lopussa kirja kieltämättä onnistui muuttumaan hyvin oudoksi ja epätavalliseksi, ehkä hieman pelottavaksikin. Rakastin juhlakohtauksen tarkkoja kuvauksia erilaisista huoneista, se kuulosti niin hienolta...

Verrattuna teinien lukioelämään ja vahingossa rikoksiin sotkeutumiseen, kirjan toinen puoli ei ollut lainkaan samaistuttava, ei hirveän kiinnostava ja jopa hitusen epäuskottava. Pitkähköjä pätkiä kirjasta käsitellään aikuisten ihmisten suhdekiemuroita ja huumekauppiaiden elämää ja toimia. Se ei ole lähellä minun elämääni ja tuntuu siksi epäuskottavalta, että minun on hyvin vaikea uskoa kirjailijan tietävän oikeasti, millaista venäläisen tai virolaisen huumediilerin elämä Suomessa on. Osaksi tämän takia ja osaksi siksi, miten erilainen odotin kirjan olevan, minulle jäi vähän sellainen olo, kuin olisin lukenut esiteineille suunnatun kirjan (mitä tämä ei ollut, mutta samanlainen olo minulle jäi). Tiedättehän, sellainen tylsä pettymys? Vaikka pidin kirjasta ja se oli koukuttava, se ei täyttänyt odotuksiani.

Kerronta oli todella sujuvaa ja dialogi hauskaa. Edelleen pisteitä uskottavista teinihahmoista ja relistisista osuuksista.

Kolme ja puoli tähteä
Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi, 2013. S. 265



Sain Hannele Päiviön Tuulen kutsun 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi kummeiltani, perulaista käsityötä olevan punaisen ristikorun ohella.

Tuulen kutsu on eräänlainen aforismikirja. Se sisältää Raamatunsäkeitä, mietelauseita, pieniä tarinoita, sananlaskuja ja viisaiden ihmisten sanomia asioita. Olen lukenut kirjan kerran läpi, vaikkei se oikeastaan ole kirja, jota luetaan läpi, vaan kirja, josta etsitään jotain tilanteeseen tai mielialaan sopivaa, ja jonka ääreen sen jälkeen juututaan. Minulla on tunne, että näin tulee myöhemmin käymään, sillä kun nyt luin tämän kirjan, se nostatti hymyn kasvoilleni ja monet sen sisältämät asiat koskettivat minua. Kokonaisuutena luulen kirjan tulevan isommaksi osaksi elämääni joskus hiukan myöhemmin - nyt se ei ole vielä aivan ajankohtainen, mutta tunteeni sanoo, ettei siihen pitkä aika ole. Siksi onkin hyvä tietää, että minulla on tämä kirja valmiiksi omana.

Tämä kirja ei ole tähditettävää materiaalia.
Hannele Päiviö: Tuulen kutsu. LK-kirjat, 2013. S. 61.

Kahdeskymmenesneljäs päivä: Kirja joka sisältää lempikohtauksesi

Toivotonta. Ei minulla ole lempikohtausta! En ole ikinä ajatellut, että minulla pitäisi olla lempikohtaus! On julmaa vaatia ihmiseltä tällaista. Tarvitsen hetken miettimisaikaa.

Spoiler -varoitus koskien koko loppupostausta

Hyvä on, näitä voisi olla vielä lisääkin, mutta valitsin kirjahyllyäni katselemalla kohtauksia, jotka ovat olleet minusta koskettavia, kauniita tai muuten vain ihania (tai erityisen söpöjä). Joka tapauksessa haluan vielä myös tähdentää, että liikutte nyt omavastuualueella - monet valitsemani kohtaukset ovat oikeasti isoja spoilereita, joten jos näet sellaisen kirjan kannen, jota et ole lukenut mutta olet aikeissa, suosittelen skippaamaan vähintään sen osion.

Maggie Stiefvaterin Väristyksessä on muutamakin kohtaus, joita edelleen vaalin mielessäni, vaikken ole lukenut kirjaa ikuisuuksiin. Ensinnäkin, karkkikauppa, johon Sam vie Gracen. Tunnelma on niin kaunis ja elävä - kaikki hajut, värit ja jopa lämpötila tulevat iholle. Keskustelu, jonka Sam ja Grace käyvät kassatytön kanssa saa minut aina hymyilemään - ja, kerta kaikkiaan, koko kohtaus on niin täydellinen.

Toinen on myös kauppakohtaus. Grace vie Samin (näin ainakin muistelen) kirjakauppaan, jonka nimi on muistaakseni Vino kirjahylly. Sen yläkerrassa on divaani, jolla he makoilevat sylikkäin ja Sam lukee tietokirjallisuus-Gracelle runoja. Vaikken itse ole kovin innostunut runoudesta, kohtauksessa on ihanan lämmin ja turvallinen tunnelma - ja rakastan sitä kirjakauppaa! En muuten lainkaan harkitse oman liikkeen aloittamista, mutta jos voisin perustaa tuollaisen kirjakaupan, niin siitä saattaisin jopa innostua.

Tämä kolmas saattaa itse asiassa olla sarjan toisesta kirjasta, Häivähdyksestä, tai jopa kolmannesta eli Ikuisuudesta, en ole lainkaan varma, mutta antakaa anteeksi. Tämä ei ole spoiler -kohtaus. Sam vie Gracen metsään, kukkulalle, ja on syksy. Lehdet ovat putoamassa puista, kullanväriset lehdet, ja Sam seisoo lehtisateen alla kädet auki. Hän kertoo Gracelle, että niin monta lehteä kuin onnistuu saamaan ilmasta kiinni, niin monta onnellista päivää saa. Mieleeni on jäänyt hyvin vahvasti kuva Samista seisomassa lehtisateessa ja hymyilemässä onnellisena. Olen sen jälkeen itsekin joskus kerännyt syksyisin onnellisia päiviä.


Aikaparadoksin ilmestyessä minä aloin vasta lukea Artemiksia, mutta etenin nopeasti tänne asti, sillä silloin kun minä aloitin, serkkuni luki tätä osaa ja kertoi kiinnostavia anekdootteja, joista minun piti päästä tietysti ottamaan selvää. Ja tässä kirjassa on kohtaus, joka saa minut edelleen huokailemaan haikeana - Hollyn ja Artemiksen olisi kuulunut olla yhdessä!! Tästä voinet siis päätellä, että tarkoittamani kohtaus on tietysti Hollyn ja Artemiksen suudelma eläintarhassa. Sitä täydellisyyttä. Olen ikuisesti katkera Colferille siitä, ettei hän jatkanut sitä minkä aloitti ja lisäksi olen muutenkin aika katkera hänelle siitä, kuinka hän lopetti sarjan.




The Casual Vacancy lähestulkoon alkaa hautajaisilla. Ei aivan. Se kuitenkin loppuu hautajaisiin, ja nämä hautajaiset ovat ehdottomasti lempikohtaukseni kirjassa. Vaikka kyseessä olevat hahmot olivat... kyseenalaisia, on tunnelma todella surullinen ja kohtaus on kirjoitettu kauniisti ja koskettavasti. Suru on käsinkosketeltavaa. Ja silti, lopussa, ei voi olla nauramatta kyyneltensä läpi - haikeaa naurua, mutta naurua yhtä kaikki.






Alec ja Magnus ovat jokseenkin kykenemättömiä keskustelemaan asioistaan, mutta aina keskustelua ei tarvita. Ainakin Lasikaupungin lopussa odottamaton ja hyvin julkinen suudelma, joka yllätti varsinkin Magnuksen, korvasi kaiken puhumisen. Vaikka kyseessä ei ole Alecin ja Magnuksen ensisuudelma, se on ensimmäinen julkinen merkki heidän suhteestaan jopa lukijoille, ja itse ainakin ajattelen sitä yleensä ensisuudelmana. Suudelma tulee täysin kulman takaa, no, lähes ainakin, saa sydämesi jättämään lyönnin välistä ja sinut nauramaan onnesta yhtä aikaa. Yksi parhaista suudelmista kirjallisuuden historiassa. (Tähän tuomioon saattaa toki vaikuttaa myös se, että olen hyvin kiintynyt kyseessä oleviin hahmoihin.)



(Varsinainen arvostelu tästä kirjasta on tulossa joskus toivottavasti tällä viikolla.) Jälleen lempikohtaukseni liittyvät Aleciin ja Magnukseen. Ensinnäkin heidän keskustelunsa aivan kirjan alussa, puhumattakaan siitä suudelmasta, on ihana. Myöhemmin Alec pelastaa Magnuksen Sebastianin tyrmistä, ja vielä myöhemmin, he oppivat keskustelemaan! Bileet pystyyn! Ei mutta oikeasti, kattokohtaus on todella rauhoittava ja tekee mieli vain taputtaa molempia päähän ja sanoa: "Hyvä pojat, näin asiat kuuluu hoitaa." Tässä kirjassa olisi muutamia muitakin tämän postauksen alle joutavia kohtauksia, mutta kun nyt päätin lähteä Malec-linjalle, niin sieltä ei enää ole paluuta. He ovat sitäpaitsi minulle ehdottomast tärkein asia tässä kirjassa.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Viimeinkin sain aikaiseksi

30 päivän kirjahaaste selvästi tappoi muun bloggauselämäni, mutta olen nyt inspiroitunut kirjoittamaan (kuten normaalisti) viime aikoina lukemistani kirjoista, joista tosin kaikki eivät enää ole niin kovin viimeaikaisia. Mennään nyt tällä innolla kuitenkin niin pitkälle kuin se kantaa.



(Järkyttävän isolta tämä keskikokoinen kuva tuntuu nyt, kun olen 30 päivässä käyttänyt vain pieniä kuvia. Outoa.) Kuten aiemmin totesin, olen täysin unohtanut arvostella tämän keväällä ostamani ja lukemani kirjan. Nyt on siis aika.

Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin kirjoittama Käen kutsu on nykyajan Lontooseen sijoittuva dekkari, jonka alussa kaunis ja kuuluisa nuori mallityttö kuolee pudottuaan alas parvekkeeltaan. Tapaus todetaan itsemurhaksi, mutta tytön veli ei ole vakuuttunut ja ottaa yhteyttä rahaongelmissa olevaan, juuri uuden sihteerin saaneeseen yksityisetsivä Cormoran Strikeen. Stirke on Afganistanin sodan vetaraani ja hänen oma henkilökohtainen elämänsäkin on solmussa, mutta mallin kuoleman selvittämisessä on pelissä paljon rahaa. Niinpä hän hyväksyy keikan ja ryhtyy uusi sihteerinsä apunaan tutkimaan kuolinyön olosuhteita.

Kirja on vetävä ja realistinen kuvaus Lontoosta, ihmisistä ja sotkuisesta vyyhdestä asioita, jotka joskus muodostivat jonkun elämän. Hahmot ovat todella sympaattisia ja samaistuttavia ja heidän henkilökohtainen elämänsä on kiedottu taitavasti murhan selvittämisen lomaan, niin ettei se tunnu pitkästyttävältä tai asiasta pois johtavalta. Uhrin elämää setvitään perusteellisesti, ja lukijasta tuntuu, kuin hän olisi lopulta tutustunut jopa kuolleeseen tyttöön, jonka luksuselämän ympärillä pyöri paljon huhuja - sekä todenmukaisia että valheellisia.

Käen kutsussa on sopiva tahti, se ei vyöry eteenpäin muttei myöskään hidastele. Ainakin Lontoossa vierailleen on helppo kuvitella paikat, joissa Strike sihteereineen vierailee, ja muutoinkin tarkka taustatyö antaa ammattimaisen ja uskottavavan vaikutelman. Ja vaikka aiheet, joita kirja käsittelee, ovat raskaita, se on kirjoitettu sopivalla pilkkeellä silmäkulmassa, niin ettei se ole kovin raskasta luettavaa.

Jatkoa odotellessa:)

Neljä ja puoli tähteä
Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava, 2013. S. 463. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi samana vuonna nimellä The Cuckoo's Calling.




Claire Merlen The Glimpse oli tulosta alkukesän kirjastoreissulta. Se ei aivan täyttänyt odotuksia.

Ana elää tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiset on luokiteltu puhtaisiin ja hulluihin heidän dna:ssaan kantamiensa geenien perusteella. Puhtaat asuvat yhteisöissä ja hullut kaupungissa, eivätkä juuri ole tekemisissä toistensa kanssa. Ana on puhtaan perheen lapsi, puhdas itsekin - tai näin hän kuvittelee, kunnes saa tietää, että hänen puhtaustestissään oli ollut virhe, ja hän onkin itse asiassa hullu. Anan elämä kääntyy päälaelleen, mutta hän saa armonaikaa ja ehdot: jos hän sitoutuu poikaan, johon oli ollut sitoutumassa ennen virheen paljastumista, ennen kuin hän täyttää 18, hän saa jäädä yhteisöön kunnes mielisairauden oireet puhkeavat. Mutta kihlajaisiltana Jasper katoaa, ja Anan on selvitettävä miksi.

Idea oli hyvä. Teksti oli toimivaa. Juonessa oli paljon kiinnostavia elementtejä - ehkä jopa hiukan liikaa. Varsinainen ongelma oli kuitenkin se, että juoni eteni hitaasti kuin tervassa kävellen, enkä edes tiedä, miten se eoli mahdollista, kun koko ajan tuntui tapahtuvan jotain, mutta silti kirja eteni loppuun asti tuskastuttavan hitaasti. Ehkä siihen vaikutti juuri mainitsemani, että juonessa oli jopa niin paljon elementtejä, että jokaisesta kiinni pitäminen ja kaiken päivittäminen esti kokonaiskuvaa edistymästä. Vietin lähes koko kirjan odottaen, milloin se alkaa. Lopulta minulle selvisi, ettei se muuttuisi tästä, mutta minun oli silti pakko lukea se loppuun, sillä kaikki nämä juonen elementit olivat yksittäisinä niin koukuttavia, että minun piti saada tietää, mitä tapahtuu. Hahmot olivat kivoja, joskin hieman kliseisiä, ja kuten sanottu, idea oli hyvä, toteutus vain ei oikein toiminut.

Kaksi ja puoli tähteä
Claire Merle: The Glimpse. Faber and Faber, 2012. S. 411



Esittelin tämän kirjan lyhyesti lempi nuorten aikuisten kirja -osiossa, jos en aivan väärin muista, mutta kertaus on opintojen äiti.

Mikeyn sisko ei uskalla lähteä ulos talosta. Hän istuu kotona, ei käy koulussa eikä tapaa kavereitaan, sillä hän ei uskalla kohdata maailmaa. Hänet on raiskattu, ja hän on lukinnut itsensä sisälle. Mikey on epätoivoinen ja raivoissaan. Ellien veli taas pääsee vankilasta kotiin odottamaan edessä kummittelevaa syytetyn kuulemistilaisuutta. Köyhän perheen huorahtava tytär syyttää häntä raiskauksesta, mutta eihän Tom olisi ikimaailmassa voinut tehdä mitään sellaista. Hänhän on Ellien oma, rakas ja huolehtiva veli. Kun Mikey päättää tappaa Tomin ja törmää yrityksineen toistuvasti Ellieen, heidän maailmansa eivät sulaudu yhteen - ne pikemminkin romahtavat toistensa lomaan.

The Glimpsen jälkeen You Against Me oli todella miellyttävä kokemus. Aihe oli raskas, mutta hahmot todella ihania ja realistisia, ja Mikeyn ja Ellien tilanteet tuntuivat todella koskettavilta ja omilta. Kirjassa ei mässäilty yksityiskohdilla tai ahdistuksella, vaan tyydyttiin siihen, miten asiat olivat. Se myös pani todella ajattelemaan vaikeita elämäntilanteita ja valon löytämistä pimeimmistäkin nurkista. Ihanan mustaa tilannekomiikkaa, täydellisen onnen hetkiä, kapinallisia päätöksiä ja elämän päähän potkimaksi joutumista oli juuri sopivassa suhteessa, niin että kirjasta muodostui rakastettava ja aito lukukokemus, jonka pariin palannen vielä joskus. Suunnittelen myös lukevani kirjailijan aiemman teoksen Ennen kuin kuolen (Before I die) kunhan vain joskus ehdin.

You Against Me on todella, todella hyvä kirja. Pidät siitä varmasti.

Viisi tähteä.
Jenny Downham: You Against Me. David Fickiling, 2011. S. 412.



Tämä oli kolmas kirja, jonka lainasin samalla kerralla kuin kaksi edellistä. Ulkopuolelta se näytti vähän tyhmältä mutta viihdyttävältä, mutta yllätyin positiivisesti. Ei se ollutkaan tyhmä.

Jennan paras ystävä kuolee auto-onnettomuudessa, joka jättää myös Jennaan ikuisen arven: se kulkee hänen kasvojensa poikki ja on suuri, violetti, ja näkyvä. Pikkukaupungin asukkaana Jennan ei tarvitse paljon näyttäytyä ihmisille, mutta joskus kohtalo päättää toisin... kohtalo voi esiintyä myös koirasi muodossa. Kun Jennan koira juoksee venettään puhdistavan, komean ja tuntemattoman pojan luokse, eikä suostu tulemaan takaisin, on Jennan pakko paljastaa kasvonsa tälle. He törmäävät uudestaan... ja uudestaan, ja Jenna saa huomata, etteivät kaikki välitäkään, vaikka hänen kasvoissaan on iso, ruma arpi.

Kirjaa kerrotaan vuoron perään Jennan ja Ryanin näkökulmista. Itse pidin lähtökohtaisesti enemmän Ryanin osuuksista, sillä hänen elämänsä veneen asukkinsa kahdestaan äitinsä kanssa on paljon kiinnostavampi, eikä hän ole niin raivostuttavan ulkonäkökeskeinen kuin Jenna. Ryan tietää, ettei toista voi määritellä jonkun yhden piirteen vuoksi, ja minä arvostan sitä.

Skin Deepin juoni on monitahoinen ja paikoin yllättävä ja se pysyy kiinnostavana läpi kirjan. Kuvailu on tarkkaa ja syntyneet kuvat jäävät vahvoina mieleen. Kirjassa on paljon huumoria ja yleistä lämminhenkisyyttä, mikä tekee siitä ikään kuin miellyttävän turvasataman. Onnellinen loppu oli ehkä hiukan liiankin imelä, mutta kai se on sallittava... sen verran rankkoja juttuja hahmot käyvät kirjan aikana läpi.

Erinomainen esimerkki nykynuortenkirjallisuudesta, kuten myös edellinen kirja. Jos kaipaat jotain realistista mutta ei liikaa omaa elämääsi muistuttavaa, ovat nämä kaksi brittikirjaa erittäin hyvä valinta.

Neljä tähteä.
Laura Jarratt: Skin Deep. Electric Monkey, 2012. S. 376.


No, sainpas listalta ruksittua kirjoja, vaikka lista jäi edelleen huolestuttavan pitkäksi. Toivottavasti saan uuden tämänkaltaisen inspiraation lähiaikoina. Loppuun voin vielä sanoa, että olen lukenut myös Fruits Basketin osat 8-11, joskaan en muista niistä enää riittävästi että voisin kirjoittaa minkäänlaista järkevää arvostelua tai edes selostusta. Kauhean kiva sarja on.




Kahdeskymmeneskolmas päivä: Kirja jonka väität lukeneesi, vaikket ole (ainakaan loppuun)

Tämähän on helpoin aikoihin. Kaikessa lyhykäisyydessään, sellaisia kirjoja ei ole; jos en ole lukenut jotain kirjaa, sanon, etten ole lukenut sitä. Saatan kyllä lisätä, että aion, tai pitäisi, mutta en ikinä väitä lukeneeni jotain mitä en ole lukenut. Jos kyseinen kirja on minulla kesken, kerron, että se on yhä kesken. "Olen niin ja niin pitkällä", "Olen puolessävälissä", "Olen vasta alussa", "Olen jumissa siinä ja siinä kohdassa" ovat tyypillisiä fraaseja.

lauantai 9. elokuuta 2014

Kahdeskymmenestoinen päivä: Kirja jonka aiot seuraavaksi lukea

Huhheijaa, mitä tällaiseen vastataan? Vaikka tämä onkin yksi eniten odottamistani kategorioista, nyt kun se on käsillä, olen vähän epävarma siitä, kuinka pitkää listaa tähän pitäisi ruveta vääntämään. Lasketaanko pitkän aikavälin suunnitelmat - esimerkiksi: "Sitten kun on aikaa, niin luen Potterit/Tarun sormusten herrasta uudestaan" tai "Sitten kun on aikaa, luen Divergentin jatko-osan"? Taitaa olla parasta, jos pitkä aikaväli tiputetaan suosiolla pois. Muuten tästä postauksesta tulee valovuosien mittainen. Keskityn siis kirjoihin, joita aion oikeasti lukea lähiaikoina.

Viimeisimmän kirjastoreissuni tuotokset ovat ainakin listalla. Cristin Terrilin All Our Yesterdays lumosi minut nimellään, joka sointuu niin kovin kauniisti ja muistuttaa minua elokuvasta Kaikki elämäni aamut, joka tosin ehkä ei ollut mikään kevyt elokuvakokemus, mutta nimi oli samalla tavoin sointuva ja houkutteleva. En ole aivan varma, mistä kirja kertoo - ilmeisesti hyvinvoiva ja rikas päähenkilötyttö joutuu vangiksi ja hänen on yritettävä paeta ja tappaa poika johon oli rakastunut. Näin paljon takateksti siis kertoo. Sen alla lukee: "The heart-stopping thriller of the year" ja etukannessa: "Possibly the most addictive book I've read this year", joten odotan vauhdikasta ja jännittävää lukukokemusta. Toinen kirjastoreissun tuotos on Caragh O'Brienin Birthmarked, joka kertoo dystooppisesta yhteiskunnasta. Harvat ja valitut elävät Enclaven muurien sisällä ylellisyydessä, ja muut ulkopuolella kamppaillen selviytymisen puolesta. Ulkopuolelta viedään kerran kuukaudessa vauvoja Enclaviin kasvatettaviksi, ja ilmeisesti tämä on paha juttu ja siinä on jotain mätää, sillä siihen tämä kirja perustuu... Jälleen takakansitekstin pohjalta.

Elokuun klassikko

Sitten tietysti heinäkuun klassikko, Pariisin Notre-Dame on lukulistalla niin pian kun suinkin saan sen typerän Faustin kesäkuulta luettua. Tiedän tiedän, nyt on jo elokuu... *huokaus* Eli tämänkin kuun klassikko on listalla. En vain vielä ole varma, mikä se on.








Sain serkultani syntymäpäivälahjaksi kaksi kirjaa, jotka myös odottavat vuoroaan. Valtaistuinpelin jatko-osa Kuninkaiden koitos, heti kun saan kerättyä tarpeeksi energiaa ja itseluottamusta tarttua siihen, sekä Nurmeksen kirjakaupasta bongaamani Avioliitto Jane Austenin tapaan. Äitini on nyt lukenut avioliittokirjaa ja hänen lausuntonsa perustella se ei ehkä ole aivan niin hyvä kuin olisin toivonut, mutta aion silti lukea sen lähiaikoina. Aion ainakin yrittää, tarkoitin. Enhän sentään voisi luopua mistään Austeniin liittyvästä...




Lisää kirjastobongailuja, jo aiemmin tältä kesältä. Idhunin kronikoiden toinen osa Herääminen sekä Furuban osat 12-14. Luin Heräämistä edeltävän Vastarinnan reilu vuosi sitten, ja pidin siitä, vaikka kirja osin ei ollutkaan parasta materiaalia ja kenties hiukan nuoremmille tarkoitettu. Se joka tapauksessa loppui sillä tavalla, että haluan tietää lisää. Furuba taas, no, tiedättehän, tuo minun rakas ikuisuusprojektini... nyt sitä olisi jopa hyvä lukea siinä missä kaikkea muutakin englanninkielistä, kun ylppärit lähestyvät kovaa vauhtia. Siksipä voi ollakin, että osan tässäkin postauksessa mainittujen kirjojen lukemiseen menee vielä jonkin aikaa, kun yritän nyt tankata englantia mahdollisimman kivalla tavalla, eli lukemalla englanninkielisiä, tyhmiä tai vähemmän tyhmiä nuortenkirjoja (ja katsomalla Gilmoren tyttöjä englanninkielisillä teksteillä:))


Ja kun nyt pääsin puhumaan englanninkielisistä nuortenkirjoista, niin esittelen vielä kaksi jotka myös siis aion lukea lähiaikoina ja jotka ostin Oxfordin Blackwell'sin kirjakaupasta 3 for 2 alennuksesta. (Kolmas oli City of Heavenly Fire, ja sen olen jo lukenut.) Maze Runner on kirja, jota Liberté on yrittänyt saada minut lukemaan jo pidempään, joten sen ostin (yrittänyt siis siksi, ettei aikani oikein riitä, ei siksi, että olisin jotenkin vastahakoinen) ja Cuckoo Song vaikutti vain todella jännittävältä fantasiakirjalta. Kolmas tällä saralla on kuuluisa The Fault in Our Stars, jota olen myös pohtinut jo jonkin aikaa. Sen saan lainaksi Libiltä kunhan vain löydän jostain aikaa lukea nämä kaikki kirjat.



Näyttää siltä, että tästä postauksesta tuli silti valovuosien mittainen. No, sen siitä saa, kun menee kysymään tällaisia asioita kirjaaddiktilta, joka ei saa ikinä tarpeekseen lukemisesta. Ja täytynee vielä todeta, että tämä, kun nyt sain sen kirjoitettua, on siis tämän päivän varsinainen postaus, sillä 21. päivänhän olisi pitänyt ilmestyä eilen.

Kahdeskymmenesensimmäinen päivä: Lapsuuden lempikuvakirja

Tästä kyselin äidiltäni, ja hän antoi vastauksiksi kirjasarjoja, joita olisin varmaan itsekin tullut ajatelleeksi, jos olisin viitsinyt vain ajatella.

Ensimmäinen on Anna Dunérin ja Kirsten Raagaardin Elina -kirjasarja. Omassa omistuksessani olivat ja ovat yhä oikeanpuoleisessa kuvassa näkyvät Elinan vene, Elina uskaltaa ja Elina uimassa. Lisäksi papallani oli Elina ja kesäyö. Nämä kirjat ovat pieniä tarinoita elämän tapahtumista: Elinan veneessä Elina ja hänen pikkusiskonsa Sissi rakentavat sänkyyn laivan ja seikkailevat sillä vaikka missä jännittävissä paikoissa. Elina uskaltaa -kirjassa Elina haluaa laskea leikkipuiston isosta liukumäestä, mutta ylös päästyään hän ei enää uskalla laskea, mutta ei myöskään halua mennä portaita pitkin takaisin alas. Muistan että minusta oli aina vähän tyhmää, ettei hän uskaltanut laskea edes suoraan äidin käsivarsille tai yhdessä naapurintytön kanssa - miksei hän sitten mennyt alaskaan? Elina uimassa taas esittelee uimahallikäynnin askel askeleelta, ja luulenpa, että juuri tästä kirjasta olen saanut sisäisen mallin uimahallissa käymiseen jo ennen kuin oikeastaan oli käynyt siellä. Elinassa ja kesäyössä Elina on perheineen mökillä, mutta ei saa yöllä nukuttua. Muistan ihmetelleeni, kuinka Elinan perheen mökillä oli niin erilaista kuin meidän mökillämme. Elina -kirjojen parasta antia minulle on kuitenkin aina ollut kuvitus - se jaksaa yhä vedota minuun. Vasemmanpuoleiseen kuvaan valitsin suosikkikuvani jokaisesta kolmesta kirjasta. Kuvat eivät välttämättä ole suorastaan kauniita, mutta jollain tapaa realistisia, niissä on ihanat värit ja se tietynlainen, Elina -kuvien tunnelma. En osaa kuvailla sitä muuten kuin että monissa kuvissa kaikki näyttää kamalan syötävältä, vaikkei sekään ole aivan mitä tarkoitan, ja ihmiset aina nauravat minulle kun sanon näin.


Toinen tähän kategoriaan sopiva kirjasarja on Kristiina Louhen Aino -sarja. Ainakin nämä neljä kansikuvaa internet-hakujen pohjalta soittavat kelloja, joten nämä lienen omistanut joskus... Ainoa selkeä muistikuva kirjojen sisältä on kirjasta Ainon äiti on vihainen. Äiti saa päänsäryn ja kaivaa pakastimesta pussillisen herneitä pidettäväkäsi otsalla. En voinut kuollaksenikaan ymmärtää, mitä hyötyä jostain typeristä herneistä voisi olla  -  eihän hän edes syönyt niitä, piti vain otsallaan! (En silloin pitänyt herneistä, en pidä niistä edelleenkään.) Naureskelimme juuri äidin kanssa sitä, kuinka hänkin piti tästä kirjasta todella paljon - se oli kuulemma aikuisellekin terapeuttista luettavaa.

Mikä näissä tytön nimissä kirjasarjojen otsikkoina oikenin on? Kolmas vastaukseni on nimittäin Maikki Harjanteen Minttu -kirjat. Minttuja meillä ei muistaakseni ollut kuin yksi, maksimissaan kaksi, mutta pidin kyseisestä kirjasta paljon. En muista sen nimeä eikä mikään kuvahaun kansista soita erityisesti kelloja, mutta muistan, että tässä kirjassa Minttu lainasi äidin meikkejä ja vaatteita ja pukeutui aikuiseksi. Aina sitä jotain jää mieleen, eikö?

Myöhemmin, pikkuveljeni jo synnyttyä ja oltua olemassa muutaman vuoden, pidin tavattoman paljon Tatu ja Patu -kirjoista, jotka ovat edelleen mahtavia, samoin kuin Risto Räppääjä ja Heinähattu ja Vilttitossu. Nämä tosiaan kuitenkin astuivat elämääni vasta hiukan myöhemmin.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Kahdeskymmenes päivä: Kirja jonka olet lukenut useimmin

Tämä on todella typerän vaikea kategoria. Luen kyllä kirjoja uudestaan, varsinkin sellaisia, jotka omistan itse, mutta en laske, kuinka monta kertaa! En siis todellakaan lupaa, että aikakoneella asiaa tutkittaessa vastaukseni eivät osoittautuisi virheellisiksi.

Minulla on muutama valistunut arvaus.

Kuka arvaa? *rumpujen pärinää* Harry Potter ja kuoleman varjelukset. (Jonain päivänä joku teistä tarttuu veitseen, painaa sen minun virtuaalliselle kaulalleni ja sähisee: "Vastaa joskus jotain muuta, idiootti!") Olisin voinut myös sanoa koko sarjan tai ehkä olenkin lukenut useammin jonkin muun osan, mutta ainakin tiedän lukeneeni tämän osan moneen kertaan. Kun se ilmestyi, luin sen kolmesti peräjälkeen suoralta kädeltä, ja sen jälkeen englanniksi. Olen melko varmasti lukenut teoksen sen jälkeenkin ainakin uudet kolme kertaa, ellen jopa enemmän. Niinpä se minusta ansaitsi paikan tässä kategoriassa.



Annan nuoruusvuosista omistan kaksi kopiota, niinpä molemmista piti laittaa kuva. Toisen, tuon valkoisen, olen perinyt äidiltäni ja toisen entiseltä mummipuoleltani. Aloin lukea Annoja äitini kannustamana muistaakseni yhdeksänvuotiaana, ja vaikka ensimmäinen kirja käynnistyy hiukan hitaasti, rakastuin sarjaan. Annat olivat myös ensimmäisiä lukemiani Montgomeryjä, sittemmin olen lukenut lisää ja kartuttanut kokoelmaa. Tiedän lukeneeni Annan nuoruusvuodet monta, monta kertaa, joten se oli toinen valistuneista arvauksistani tälle päivälle.




Luulen, ettei Uusikuu tosissaan kilpaile lukukertojen määrässä kahden ensinmainitun kanssa, mutta päätin silti mainita sen vielä. Uusikuu on aina ollut suosikkini Twilight-saagasta ja olen ehdottomasti lukenut sen useimmin niistä neljästä. Omasta kappaleestani on pikku hiljaa repetymässä selkämys irti, niin monta kertaa sitä on luettu - oma suosikkini, sekä myös ystäväni, jolle sarjaa aikanaan lainasin, suosikki. Täytyy myös vielä sanoa, että rakastan tuota kantta - se on niin kaunis!

Yhdeksästoista päivä: Kiihottava kirja

Koska nykyaikana mikään eikä varsinkaan seksi ole tabu, siihenkin piti tietysti päästä jossain vaiheessa. Olen jälleen hyvin väsynyt ja minun pitäisi olla jo nukkumassa, joten esittelen lyhyesti. Niin, ja tiedän myös että postaukset ovat olleet hiukan epäsäännöllisiä viime päivinä... pyydän anteeksi, mutta en lupaa parantaa tapojani, sillä minulla on hyvin kiireinen viikko edessäni...

En tiedä, olisiko tämä enää erityinen, mutta lukiessani Enkelinkuvia hiekassa olin luultavasti kuudes-seitsemäsluokkalainen. Ensinnäkin, se oli minusta hyvä kirja, ja toisekseen, se sisälsi luultavasi suorasukaisimmin kuvaillun seksikohtauksen jonka olin ikinä lukenut. Nykyisillä standardeilla, luettuani mm. Valtaistuinpelin sekä seuraavaksi esittelemäni kirjan, tämä tuskin olisi enää kummoistakaan, mutta siihen aikaan...

Kristiina Vuoren Näkijän tytär on myös erinomainen kirja, joskin ehkä aivan pikkuisen liian viihteellinen ollakseen aivan uskottava historiallinen romaani. Viihteelliseen tunnelmaan hyvin luultavasti vaikuttaa se, että kirjan alettua raiskauskohtauksella siinä on jotenkin hämmentävän seksuaalinen tunnelma - niinpä ei olekaan yllättävää, että varsinaiset seksikohtaukset, joita on muutama, ovat hyvin kirjoitettuja. Ei myöskään ollut yllättävää, että niitä oli. Olisin ollut yllättyneempi, jos niitä ei olisi ollut.

Tällä ette-uskokaan-kuinka-pitkällisellä-pohdinnalla nämä kaksi olivat ainoat, jotka tulivat mieleen. Esimerkiksi Valtaistuinpeliä luin hyvin kylmäsydämisesti - ehkä olin jo tv-sarjaa katsottuani tullut immuuniksi. Kuka tietää.