maanantai 30. kesäkuuta 2014

Joooo!! ...Ei sittenkään.

Olin ajatellut postata myös tämän sarjan kolme viimeistä osaa samassa, mutta kun kuudes osa ei ole vielä edes käsissäni, niin päädyin tällaiseen ratkaisuun. Kuudes osa tulee kun tulee. (Odotan kauhunsekaisella innolla.)



Itse pidin Langenneiden enkelten kaupungista. Se oli mukavan rauhallinen kolmannen osan action-riehunnan jälkeen, vaikka Clary tietysti oli edelleen kamalan ärsyttävä: mitään ei voi ajatella ennen kuin ryntää suin päin tekemään typeryyksiä! Kaikilla on myös jonkin sortin parisuhdekriisi tässä kirjassa - kirjaimellisesti, kaikilla!!! Raivostuttavaa. Jace leikkii Twilightin Edward Cullenin kauan sitten kadonnutta kaksoisveljeä, Simon taspainoilee kahden tulen välissä, se yksi romanssi saa epämiellyttäviä käänteitä kun eräs hahmojen vanha tuttu työntää lusikkansa soppaan, jopa aikuiset käyvät läpi suhteidensa luurankoja... huoh.

Vaikuttaa siltä, että Simon ja Magnus ovat ainoat henkilöt koko tässä saakelin sarjassa, joilla on vähääkään järkeä päässään. Kuolleet demonivauvat, kummallinen lahko sekä erinäiset muut ilmestymiset saavat ihmiset ryntäilemään ympäriinsä kertomatta toisilleen asioista, mistä tietenkin seuraa ikävyyksiä. Kirja alkaa rauhassa, mutta tapahtumien tahti kiihtyy loppua kohti ja seuraavaa osaa silmällä pitäen kirja loppuu koukuttavasti. Välissä sitä tulee silti ajatelleeksi, etteikö olisi kannattanut vähän taas harkita ennen kuin tekee huonoja päätöksiä, sillä niitä tehdään paljon. Tuntui siltä, että trilogiassa hahmoilla oli vielä ihan oikeita ongelmia, mutta nyt he vain keksivät ongelmia ihan ongelmien ilosta.

Neljäs osa on hauska, vaikka ärsyttävä, mutta sellaisella rakastettavalla tavalla. Se on kuitenkin vähän "pakkojatkoa", sillä trilogia loppuu todella hyvin eikä välttämättä tarvitsisi jatkoa. Tässä osassa tunnutaan myös tiivistävän sarjan keskeiset motiivit eli toistuvat, hallitsevat asiat: 1) huonot ja harkitsemattomat päätökset, 2) Claryn ja Jacen: "Päästään jo asiaan! ...Eikä päästäkään", mihin myös postauksen otsikossa viitataan, (kirjat lukeneet tietävät kyllä, mistä on kyse) ja 3) Libertén sanoin: "Varjojen kaupungit: kirjasarja, jossa tehdään vain huonoja valintoja ilman minkäänlaisia faktoja tai edes hetken harkintaa ja sitten mennään itkemään Magnukselle kuinka universumissa on jotain vikaa." Magnuksen tehtävä on siis korjata kaikki typerien varjometsästäjien tekemät typerät virheet.

Tämä sekava kirjoitus taitaa saattaa Langenneiden enkelten kaupungin jokseenkin huonoon valoon, mutta ei se oikeasti niin kamala ole, tästä sarjasta on vain niin helppo valittaa. Jos tykkäät sarjasta, kyllä tämä kannattaa lukea. Itse tosiaankin pidin varsinkin rauhallisesta ja lämmintunnelmaisesta alkupuolesta. Täytyy vielä sanoa, että yksi parhaista asioista tässä kirjassa on se, että Magnuksesta tulee kertoja! Hurratkaa!

Jos ei ole ruumista, älä ikinä usko pahiksen kuolleen.

Kolme ja puoli tähteä.
Cassandra Clare: Langenneiden enkelten kaupunki. Varjojen kaupungit 4. Otava, 2012. S. 398. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä City of Fallen Angels. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Four vuonna 2011.



Varoitus: Tämä kirja aiheuttaa vakavaa halua hakata päätä seinään. Tai kenties kyseista kirjaa pöytään. Välillä tahdoin myös repiä sen kappaleiksi, mutta en uskaltanut, koska se ei ollut omani.

Kadotettujen sielujen kaupunki jatkaa Varjojen kaupunkien tasaisen hyvää linjaa. Henkilöiden väliset suhteet mutkistuvat ja mutkistuvat, he tekevät ennätyksellisen vähän mutta ennätyksellisen huonoja päätöksiä ja monista paljastuu täysin uusia puolia. Seikkailu jatkuu tällä kertaa kahdella mantereella: kotona tutussa New Yorkissa sekä lukuisissa Euroopan kaupungeissa. Loppua kohden tilanne muuttuu tälle sarjalle suorastaan poikkeuksellisen uhkaavaksi, mutta sitä ennen täytyy toki ehtiä purra hampaansa yhteen lukuisien "Joo! ...Ei sittenkään" -tilanteiden merkeissä sekä nauttia sen yhden romanssin uusista, sekä kutkuttavista että pelottavista käänteistä. Näiden kahden lisäksi lähes kaikilla muillakin hahmoilla on romanssi. Luojan kiitos se ei enää, ainakaan enimmäkseen, ole kriisissä. Sen silti sanon, että elämänne olisi niin paljon helpompaa, jos opettelisitte keskustelemaan asioistanne! Salaaminen ja itsekseen angstaaminen ei ole koskaan ennenkään johtanut hyviin lopputuloksiin! Oikeasti, rakkaat. Huoh.

Kuten tavallista, huumori on jatkuvaa eikä sen taso ole laskenut. Tämä kirja ei ole hidastempoinen, vaan palaa ennemminkin kolmannen osan tunnelmaan, mutta se ei haittaa. Kohtalaisesta paksuudestaan huolimatta kirja edistyy nopeasti.

On myös mahdollista, että kansi sanoo jotain sisällön laadusta kaikista valveutuneimmille lukijoille.

Ei pahemmin valittamista. Ehkä se johtuu siitä, etten muista enää... mutta ilman muuta tämä kannattaa lukea nelosen jatkoksi, jos on jo niin pitkälle päässyt. Vielä toinen varoitus: Loppu on outo. Ja osin myös kamala.

Neljä tähteä.
Cassandra Clare: Kadotettujen sielujen kaupunki. Varjojen kaupungit 5. Otava, 2013. S. 488. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä City of Lost Souls. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Five vuonna 2012.

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Äikkä kasin masennuskirja

Käsittelen tämän nyt lyhyesti, jos sopii. Energia ei riitä enempään.

Ylioppilaskirjoituksiin valmistavalla kurssilla luimme siis Reko ja Tina Lundánin kirjan Viikkoja, kuukausia. Se kertoo perheestä, jonka isällä todetaan aivokasvain ja elinaikaa annetaan lopulta viikkoja, kuukausia. Kirja perustuu Lundánien omiin päiväkirjamerkintöihin Rekon sairauden ajalta - hän ilmeisesti kuoli pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Vaikka teos ilmoittaa olevansa romaani, sitä on vaikea käsitellä fiktiona.

Viikkoja, kuukausia on todella koskettava, inhimillinen ja miellyttävän nopealukuinen teos. Postauksen otsikko juontaa juurensa siitä, miten ajattelin kirjasta ennen kuin sain sen aloitettua, sillä eihän se lopulta ollut lainkaan niin masentava. Se oli toki surullinen, mutta myös ärsyttävä, liikuttava, jollain tavalla lohdullinenkin ja tietenkin, kuten jo sanoin, kovin inhimillinen. Aki ja Minna, joiden päiväkirjamerkinnöistä teos koostuu, ovat ihmisiä kovan paineen alla, heillä on kaksi tytärtä ja aivokasvain, mutta elämä jatkuu. Sen huomaavat niin kirjan henkilöt kuin lukijakin.

Symppasin ehdottomasti pariskunnan tyttäriä. He olivat ihanan normaaleja lapsia, vähän rasittavia, mutta niin kovin aitoja. Aikuiset sen sijaan raastoivat hermojani useaan otteeseen, vaan sellaistahan se on. Ei kukaan ole uhrautuva enkeli tuollaisessa tilanteessa.

Olin yllättynyt siitä, miten kiva tämä kirja lopulta oli. Olin yllättynyt myös siitä, että minusta tässä oli vain yksi itketyskohta, vaikka kaikki sanoivat, että itket sitten läpi koko kirjan. Minä tosiaankin taisin ennemmin hakata päätä seinään.

Kolme ja puoli tähteä.
Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia. WSOY, 2006. S. 184.


Vielä piti sanomani näiden koulussa luettujen kirjojen yhteydessä, että luin viidennen jakson koeviikolle psykologian viitoskurssin kirjan Mielen maailma 5 ja historian kakkoskurssin kirjan Kaikkien aikojen hisoria 2. Eurooppalainen ihminen.


Toukokuu: Valistus


Olen järkyttävän paljon myöhässä, tiedän sen. Anteeksi. Voisin luovuttaa kootut selitykset, mutta tuskin te niistä paljon kostuisitte - parempi mennä suoraan asiaan.

Valistus, eli järjen valon aikakausi. Gulliverin retket muistuttaa jo nykyaikaista kaunokirjaa kerrontatyyliltään, joskin on hidastempoisempi ja kieli on vaikeatajuisempaa. Lauseet ovat hirvittävän pitkiä ja rönsyileviä ja jotkin sanavalinnat vähintäänkin mielenkiintoisia - puhumattakaan erilaisista mittayksiköistä, joita 1700-luvun englantilainen käyttää sujuvasti.

Gulliverin retket ei ole mikään lastenkirja. Sen voi halutessaan lukea seikkailukertomuksena, mutta silloin menettää paljon, sillä todellisuudessa kirja on viiltävä poliittinen ja yhteiskunnallinen satiiri, jossa ei säästellä ketään. Piikkejä lentää suuntaan jos toiseenkin, ja kun niitä oppii huomaamaan, saa tuntea itsensä älykkääksi. Se on kivaa :) Lukijaa on myös autettu liittämällä kirjan loppuun selitykset, joissa nostetaan esiin juuri tämänkaltaiset huomioitavat seikat, sekä joitakin muita kirjan kirjoittamiseen liittyviä asioita, kuten mistä johonkin kohtaan on saatu vaikutteita.

Kirja jakaantuu prologiin ja neljään osaan. Prologissa on Julkaisijalta lukijalle, joka on "Gulliverin serkun" kirjoittama kirje (hän on leikisti julkaissut kirjan) sekä Gulliverin tuohtunut vastaus kirjeeseen. Prologi ei ole pitkä ja suosittelen lukemaan sen, sillä se on myös hauska ja toki osa kirjaa. Se saattaa kuitenkin aueta paremmin vasta kirjan lukemisen jälkeen. Sitten seuraavat matkat, joita on neljä.

Ensimmäinen ja varmaankin kuuluisin Gulliverin matkoista on Matka Lilliputiin. Kuuden tuuman eli 15 cm korkuisten ihmisten maahan saavuttuaan Gulliverista tulee ensin vanki, sittemmin yksi valtakunnan tärkeimmistä henkilöistä. Toinen osa on Matka Brobdingnagiin, jättiläisten maahan. Täällä Gulliver saa kokea miltä lilliputilaisista tuntui hänen seurassaan. Kolmanneksi tulee Matka Laputaan, Balbinarbiin, Glubbdubdribiin, Luggnaggiin ja Japaniin. Täällä hän tapaa aivan uusia ihmeitä, kuten lentävän saaren, kuolemattomia ihmisiä ja Suunnittelijoiden Akatemian. Neljäs ja viimeinen osa on Matka Houyhnhnmien maahan. Siellä hän tutustuu kahteen hyvin erilaiseen kansaan, houyhnhnmeihin ja yahoo-heimoon, jotka asuttavat samaa saarta ja vaikuttavat hämmentävästi tutuilta.

Kaikissa osissa Gulliver kertoo maan asukkaista, tavoista, kasvatuslaitoksesta, ruoasta ja mistä ikinä nyt voikaan kertoa. Nämä olivat mielestäni ehkä kirjan parasta antia. Hän myös keskustelee isäntiensä kanssa ja kertoo Euroopan tavoista ja elämästä - täältä varsinkin tulee niitä teräviä huomioita ja piikkejä omien suuntaan, ja hyvä onkin, koska muuten näiden osuuksien lukeminen saattaisi olla melko puuduttavaa. Huvittavia, toistuvia piirteitä kirjassa on myös: Myrsky on yleensä syynä siihen, että Gulliver päätyy uuteen paikkaan. Uudet kansat ovat aina kovin armollisia ja uteliaita häntä kohtaan. Gulliver oppii vauhdilla maan kielen ja muut hämmästelevät, että hän osaa puhua. Hän tapaa hallitsijan tai muun korkea-arvoisen henkilön (yleensä hallitsijan) ja viettää tämän kanssa runsaasti aikaa. Gulliver pääsee suosioon, mutta on lopulta jostain syystä pakotettu lähtemään. Kotiin palatessaan hän toteaa, ettei lähde enää ikinä pois perheensä luota, vaan jää loppuiäkseen Englantiin. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin lähtee taas.

Viimeinen osa on siitä virkistävä, ettei se toista aivan jokaista näistä ylläluetelluista piirteistä. Se on muutekin erilainen ja kiinnostava. Lisäksi täytyy vielä todeta, että Gulliver on hirveä ihminen - kuten sanoin, hän aina palatessaan perheensä luo sanoo jäävänsä sinne, mutta lähtee kuitenkin pian jälleen. Hän viipyy jokaisella matkallaan vuosikausia ja suunnittelee useaan otteeseen jäävänsä johonkin paikkaan loppuiäkseen, jättäen perheensä siihen uskoon, että on kuollut. Kerran hän jopa lähtee ja jättää raskaana olevan vaimonsa kotiin. Raskaana! Ja jostain ihmeellisestä syystä, jota en voi käsittää, perhe aina ottaa hänet iloiten vastaan. Minä ainakin sylkisin mokoman paskiaisen päälle, sitä ennen käytettyäni hyödyksi tilaisuuden ja mentyäni naimisiin jonkun paremman miehen kanssa sen varjolla, että uskoin edellisen kuolleen. Harmi ettei Gullverin vaimo ymmärtänyt omaa parastaan.

Gulliverin retket on valitettavan hidaslukuinen, mutta kiinnostava ajankuva ja yllättävä ajankohtainen yhä edelleen. Haluaisin näin Suomen uuden pääministerin myötä jakaa teidän kanssanne erään otteen, jossa Gulliver selostaa, millainen henkilö on pääministeri.
"Minä selitin hänelle, että pää- eli valtioministeri, henkilö, jota nyt kävin kuvailemaan, oli olento, joka ei tuntenut iloa eikä murhetta, ei rakkautta eikä vihaa, ei sääliä eikä kiukkua, ei ainakaan osoittanut mitään muita intohimoja kuin kiihkeätä rikkauden, vallan ja arvonimien halua. Hän käyttelee sanojansa kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin, mutta ei milloinkaan oman mielensä ilmaisemiseen. Hän ei puhu koskaan totta, ellei otaksu teidän uskovan sitä valheeksi, eikä valhetta, ellei halua teidän uskovan sitä todeksi. Ne henkilöt, joita hän takakäteen pahimmin panettelee, pääsevät varmimmin ylenemään, ja jos hän alkaa ylistää teitä toisillenne tai itsellenne, olette siitä päivästä lähtien hukassa. Pahin, mitä voitte häneltä saada, on lupaus, varsinkin valalla vahvistettu. Niin tapahduttua jokainen viisas mies vetäytyy heti syrjään ja heittää kaiken toivon."

Jonahtan Swift: Gulliverin retket. Tammi, 1999. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1953. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Travels into Several Remote Nations of the World in four Parts by Lemuel Gulliver, first Surgeon and then Captain of Several Ships vuonna 1726.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Vallan kahvassa

Helei rakkaat! Päätin olla hyvä ihminen ja kirjoittaa teille! Ei, vaan oikeasti minulla ei ole mitään muuta tekemistä. Karu on totuus. Joka tapauksessa, olkaa onnellisia. Olen saanut kirjoja luettua:)



George R. R. Martinin Valtaistuinpeli eli kuuluisa Game of Thrones. Olen katsonut tv-sarjan kolme ensimmäistä kautta (nyt joku kiljaisee, että neloskausi pyörii jo. No pyöriihän se, mutta vain maksukanavilla. Meillä ei ole sellaisia.) ja lukenut nyt tämän ensimmäisen osan. Olihan se... kokemus.

Valtaistuinpeli on valtava kirja, joka etenee hitaaaaasti. Siinä on kahdeksan kertojanäkökulmaa  (Jon, Eddard, Catelyn, Arya, Sansa, Bran,Tyrion ja Daenerys) sekä prologissa eräs yövartiolainen, ja kertoja on hän-muotoinen. Kaikki tapahtumat käsitellään jollain tasolla kaikkien päähenkilöiden näkökulmasta, mikä on toisaalta kiinnostavaa ja toisaalta syy kirjan hitaaseen edistymiseen. Siitä kuitenkin huomaa, että Martin on tottunut kirjoittamaan tv-käsikirjoituksia, sillä kirjan kyseinen aspekti toimii vallan mainiosti tv-sarjassa.

Kirja on täynnä erilaisia sivujuonia. Päätarina edistyy varsin hitaasti ja sekin jakaantuu kolmeen: Seitsemän kuningaskunnan tapahtumat, tapahtumat Muurilla ja Targaryenin perillisten elämä maanpaossa. Tarinat keskittyvät valtasuhteisiin, kuten nimikin sanoo: kuka hallitsee ketäkin ja millä oikeudella. Kirjassa ei myöskään ole paljon huumoria, lähinnä Tyrion Lannisterin kertojakohdissa ja sekin on hyvin ironista. Se on siis melkoisen raskaslukuinen; minulla tyssäsi jossain viidensadan sivun kohdalla ja vaihdoin Varjojen kaupunkeihin. Sain sitten hiljakseen tämänkin lopeteltua ja kyllä se mielestäni oli lukemisen arvoinen. Aion lukea jatko-osatkin jossain vaiheessa, mutta en ihan heti, sen verran tässä oli urakkaa.

Väkivaltaa ja seksiä toki oli, mutta ei ihan niin suuressa mittakaavassa kuin tv-sarjassa. Molemmista kuitenkin puhutaan hyvin estottomasti. Aluksi tuntui hassulta, kun kaikki hahmot ovat monta vuotta nuorempia kuin tv-sarjassa, mutta syy selvisi pian... HBO ei olisi ikinä saanut tehdä sarjastaan lapsipornoa (mm. Daenerys Targaryen on kolmetoista mennessään naimisiin reilusti itseän vanhemman miehen kanssa). Joffrey on vähintään yhtä kusipää kirjassa kuin tv:ssä, mutta Sansa ei mielestäni ollut kirjassa aivan yhtä ärsyttävä. Catelynin ja Eddardin osiot taas olivat monesti hämmästyttävän tylsiä ja niitä oli aivan liikaa.

Tässä vaiheessa en enää ala selostaa hämmentäviä ja monimutkaisia juonikuvioita. Kunnioitan kuitenkin Martinia siitä, että hän on saanut tällaisen määrän informaatioita pysymään kasassa ja hallinnoi pakettiaan taitavasti. Kaikki on paikoillaan. Perinteisen miekkafantasin ystävälle tämä kirja sopii kuin nyrkki silmään ja minäkin sen aivan mielikseni luin. Ymmärtäisin silti häntä, joka päättäisi jättää kesken.

Neljä tähteä.
George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Tulen ja jään laulu, osa 1. Kirjava, 2013. S. 746 (ilman liitteitä 725). Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä A Game of Thrones vuonna 1996 (ensimmäinen suomenkielinen painos 2003).




Kazuo Ishiguron Ole luonani aina oli toukokuun Kirja&Kakku-kirja. Se oli ihana.

Ole luonani aina sijoittuu vaihtoehtoiseen 80- ja 90-luvun Englantiin, jossa nuoria kasvatetaan sisäoppilaitoksessa erityisinä ja heitä kehotetaan varjelemaan ja suojelemaan itseään. Tämä johtuu siitä, että he ovat klooneja ja heitä kasvatetaan elinluovuttajiksi lääketieteen tarpeisiin. Kirjan kertoja on 31-vuotias Kathy H., jonka muistoista tarina kiertyy auki ja kuva tulee kokonaiseksi. Hän on toiminut 12 vuotta luovuttajatovereidensa valvojana, harvinaisen pitkään, mutta pian on hänenkin aikansa.

Kirja kuvailee todella koskettavasti ja aidosti hahmojen lapsuutta onnellisessa Hailshamissa, heidän siirtymistään sieltä Mökkeihin ja lopulta valvojiksi ja luovuttajiksi. Pinnalta se on vain tarina nuorista, joilla on edessään kamala kohtalo, mutta pinnan alla se herättää monia kysymyksiä.

Miksi kukaan ei kapinoi? Miksi sekä kloonit että tavalliset ihmiset hyväksyvät tämän mukisematta? Mitä kaikkea ihminen voi toiselle tehdä? Kuka lasketaan ihmiseksi, ja mitä merkitystä on sielulla? Kuka on vastuussa? Onko mitään tehtävissä? Ja sitten niitä ihan tavallisia ongelmia: miten kerron toiselle tunteistani, miten selviän ärsyttävän ystävän kanssa, mitä unelmoin elämältä... Kirjassa tuntuu olevan ikään kuin kaksi tasoa. Hahmojen arkipäivä ja se, kuinka he hyväksyvät oman kohtalonsa sitä kyseenalaistamatta ja toisaalta nykyihmisen lukuperspektiivi, jonka kautta herää paljon ajatuksia oikeasta ja väärästä, tunteista ja ihmissuhteista, tutusta ja tuntemattomasta.

Etenkin ihmissuhteet nousevat kirjassa merkittäviksi. Ruth käyttää monesti väärin valtaansa Kathyn parhaana ystävänä ja kolmikon Kathy, Ruth ja Tommy keskinäiset valtasuhteet ovat vaihtelevia ja monimutkaisia. Kukaan ei säästy kolhuilta. Kirjassa nousee paljon esiin se, kuinka ihmissuhteiden tuomaa valta-asetelmaa voi käyttää verrattuna siihen, miten sitä pitäisi käyttää.

Kirjan tunnelma oli todella erilainen kuin mitä olin odottanut, mutta hyvällä tavalla. Kathy kertoo asioista eläytyen muistoihinsa, mutta pohjalla on aina nostagisoinnin lämmin sävy, jopa järkyttävissä kohtauksissa. Hän ei ole katkera tai edes ihmettele - hän vain kertoo. Minun oli helppo samaistua ja astua sisälle tarinaan, mutta Kirjassa&Kakussa puhuimme myös siitä, kuinka melko ulkokohtainen kerronta voi vieraannuttaa lukijan kirjasta, niin ettei hän koe tapahtumia "omikseen". Minulle ei tosin käynyt näin.

Minusta Ole luonani aina oli alusta loppuun hyvä ja kiinnostava ja ihana. Olen kuullut paljon hyvää myös elokuvasta, mutta en tiedä voinko katsoa sitä, sillä kuvittelin koko ajan tuossa leffakannessa olevan, ruskeatukkaisen tytön Kathyksi ja vaaleatukkaisen Ruthiksi, mutta ilmeisesti asia olikin toisin päin. En ehkä selviäisi siitä, vaikka eivät hahmot minun päässäni aivan noilta näytäkään. Tarpeeksi paljon.

Suosittelen. Kirja on surullinen, mutta myös lohdullinen. Se on hauska, koskettava ja erilainen. Saanen myös huomauttaa, että tyylilajia kuvaava sana on dystopia, ei antiutopia, kuten takakannen Suomen Kuvalehden arvostelussa sanotaan.

Lue se.

Neljä ja puoli tähteä.
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Tammi, 2011. S. 394. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Never Let Me Go vuonna 2005, ensimmäinen suomenkielinen painos myös vuonna 2005.

30 päivän kirjahaaste

Minä olen selvästi heikkona näihin haasteisiin. Mutta nyt kun on kesäloma, minulla voisi jopa olla aikaa postailla joka päivä! Tässä haasteessa siis ei tarvitse lukea, vaan kertoa kirjoista, joita on lukenut. Se näyttää tältä:

Day 1: Favourite book
Day 2: Least favourite book
Day 3: Book that makes you laugh out loud
Day 4: Book that makes you cry
Day 5: Book you wish you could live in
Day 6: Favorite young adult book
Day 7: Book that you can quote/recite
Day 8: Book that scares you
Day 9: Book that makes you sick
Day 10: Book that changed your life
Day 11: Book from your favorite author
Day 12: Book that is most like your life
Day 13: Book whose main character is most like you
Day 14: Book whose main character you want to marry
Day 15: First “chapter book” you can remember reading as a child
Day 16: Longest book you’ve read
Day 17: Shortest book you’ve read
Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like
Day 19: Book that turned you on
Day 20: Book you’ve read the most number of times
Day 21: Favourite picture book from childhood
Day 22: Book you plan to read next
Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)
Day 24: Book that contains your favourite scene
Day 25: Favourite book you read in school
Day 26: Favourite nonfiction book
Day 27: Favourite fiction book
Day 28: Last book you read
Day 29: Book you’re currently reading
Day 30: Favorite coffee table book

Haaste on todella kiinnostava, on jännää miettiä, mitä mihinkin vastaisi. Aloittelen postaukset varmaan tuossa parin viikon päästä, kun palaan riparilta, mutta saatan kirjotella niitä valmiiksi jo ennen. Hauskaa! Jostain blogista tämän bongasin, joten saattaa olla jollekulle tuttu. Minusta idea on aika kiva.

Useampi normaalipostaus on myös tekeillä, mutta valmistuvat hitaasti:) Ehkä jos tässä nyt jotain saisi tehtyä. Muuten ei kohta enää muista mitään. Yritys on kova. Myös toukokuun klassikon lukeminen on edelleen aika alussa, mikä tietää huonoa kesäkuun klassikolle... Nyt on siis meneillään Gulliverin retket ja tässä kuussa on vuorossa Goethen Faust. (Olin lukenut kaikki muut listassa olevat tämän kuun kirjat... nyyhkäys.)

Kirjojaaaaah!!!