tiistai 30. joulukuuta 2014

Oman hyllyn unohdetut: Muukalainen


Muukalainen aloittaa Diana Gabaldonin kahdeksanosaisen Matkantekijä -sarjan. Olen joskus vuosia sitten saanut sarjan seitsemännen osan Luiden kaiku syntymäpäivälahjaksi serkultani (hän ei tietenkään kirjaa valitessaan tiennyt, että se oli seitsemäs osa). Tämän ensimmäisen osan löysin ihan sattumalta tänä syksynä kirjamessuilta, ja se oli kuin siunaus - pääsen vihdoinkin aloittamaan tämän kiehtovalta vaikuttavan sarjan! Niinpä se päätyi toiseksi Oman hyllyn unohdetut -kirjakseni.

Toisen maailmansodan loputtua aviomiehestään pitkään erossa ollut ja sairaanhoitajana kenttäsairaalassa työskennellyt Claire lähtee miehensä Frankin kanssa lomailemaan Skotlannin ylämaalle, Frankin esi-isien asuinsijoille. Frank on intohimoinen historijoitsija ja selvittää sukupuutaan keskittyneesti, kun taas Claire opettelee tunnistamaan ja käyttämään paikallisia lääkekasveja. Eräällä tällaisella retkellään hän astuu läpi haljenneesta kivestä vanhassa kivikehässä, ja löytää itsensä keskeltä skottien ja englantilaisten rakuunoiden taistelua. Skottien matkaan päätyvä Claire joutuu pian hyväksymään, että hän on siirtynyt kivikehän kautta vuodesta 1945 vuoteen 1743. Elämä 1700 -luvulla on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta pikku hiljaa Claire huomaa kotiutuvansa... ja löytävänsä jopa rakkautta.

Olen lukenut Muukalaisesta ja koko sarjasta paljon ylistäviä arvioita, mutta itse en aivan sellaiseen ryhtyisi. Kirja oli erittäin viihdyttävä, hämmästyttävän nopealukuinen komeasta sivumäärästä ja pienehköstä fonttikoosta huolimatta ja miellyttävää luettavaa. Se ei polkenut paikoillaan ja hahmot olivatn inhimillisyydessään todella kiinnostavia, heidän motiivinsa ja toimintatapansa välillä kyseenalaisia. Lisäväriä toivat 1700 -luvun barbaarisilta tuntuvat tavat, kuten noitaoikeudenkäynti tai selkäsaunan antaminen vaimolle tottelemattomuuden tähden. (Yllätyin itsekin, kuinka voimakkaasti reagoin tähän jälkimmäiseen. Uskomaton raivo sisälläni ja vihan kyyneleet silmissäni luin Clairen ultimaalisesta nöyryytyksestä ja vannoin, että jos minulle tehtäisiin noin, olisin vieläkin kammottavampi tekijää kohtaan kuin Claire enkä taatusti ikinä voisi antaa sitä anteeksi. Pahahan minun on tietää, mutta edelleen ajatuskin suututtaa.)

Pidin siis Muukalaisesta, mutta ei se kyllä mitään suurta kirjallisuutta ollut, Juoni oli aika heppoinen, tosin sekin sai loppua kohden hiukan yllättävämpiä käänteitä. Kirjassa on paljon seksiä ja väkivaltaa (jälkimmäistä etenkin lopussa, edellistä kategorisesti läpi kirjan), eli se ei sovi herkimmille lukijoille. Kirjailija on myös niitä raivostuttavia tyyppejä, jotka a) nauttivat alistaessaan miespäähenkilönsä silmittömälle väkivallalle kerran toisensa jälkeen ja b) tykkäävät tehdä hahmojensa elämästä naurettavan, tarpeettoman vaikeaa - niin, ettei kertaakaan tosiaankaan päästä sieltä, missä aita on matalin. Ei, se on sadan metrin korkuinen sileä kivimuuri jonka päällä on piikkilanka ja sähköpaimen, Yritäpä siitä sitten päästä hengissä yli. Kuten eilen Libertélle valitin: ojasta allikkoon suohon virtaan koskeen.

Väkivaltahan on joskus hyvä tehokeino. Myös vaikeudet saavat lukijan tuntemaan sympatiaa. Kuitenkin siinä vaiheessa kun niitä on niin paljon, että lukija (eli minä) vain pyöräyttää tuskastuneena silmiään ja ajattelee: "Ei taas jotain tällaista", on menty liian pitkälle. Silloin sympatialla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, vaan lukija yksinkertaisesti ärsyyntyy kirjailijaan, joka ei osaa leikkiä hahmoillaan nätisti. Hermo.

Kuten jo sanoin, pidin kuitenkin paljon hahmoista, jotka tuntuivat hyvin aidoilta. Kirjassa oli myös ihanan paljon huumoria. Historialliset yksityiskohdat 1700 -luvun ylämaan elämästä olivat hirmuisen mielenkiintoisia ja skottimurre taitavasti suomennettu. Kokonaisuutena kirja oli siis toimiva ja tosiaankin nopeasti luettu, mikä jaksaa edelleen hämmästyttää minua. Kuten myös se, miten kirjailija on saanut täytettyä yli 800 sivua tekstiä varsin vetävästi, vaikka juoni ei siis ole kummoinen...

Muukalainen, kuten myös epäilemättä jatko-osat, on tehty vahvoja hahmoja ja dramaattisia tapahtumia kaipaaville. Se on hyvää viihdettä ja pitää otteessaan, mutta ei pääse lempikirjalistoille eikä tosiaankaan ole mitään suurta kirjallisuutta.

Kolme ja puoli tähteä.
Diana Gabaldon: Muukalainen. Gummerus, 2002. S. 824. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä Outlander vuonna 1991.

Libertén Oman hyllyn unohdetut -postaus löytyy täältä.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Suuri Klassikkokirjahaaste: koonti

Tämä on siis lupaamani jälkipuintipostaus. Tunteeni näin haasteen suorittamisen jälkeen ovat moninaiset: helpottuneet, hämmästyneet, osin pettyneetkin. Kaikista ikävintä mielestäni on, että jaoimme romantiikan ja postmodernismin kahteen osaan, koska ne olivat meistä kiinnostavimmat aikakaudet. Ikävästi kuitenkin, koska olin lukenut kaikki kiinnostavat kirjat romantiikasta, ne kaksi jotka jouduin lukemaan, olivat aika paljon vähemmän kiinnostavat (olisin kyllä voinut paremminkin jäljelle jääneistä valita)... ne myös viivyttivät haasteeni suorittamista merkittävästi. Postmodernismissa ei onneksi ollut mitään vikaa, ei ainakaan valituissa kirjoissa

Olen ymmärtämisen helpottamiseksi lajitellut kaikki haasteessa lukemani klassikot kolmeen kategoriaan:

Yllättävät ystävät
Tähän kategoriaan pääsivät kirjat, joiden lukemisesta nautin: kirja oli joko viihdyttävä tai sitten oikeasti hyvä kirja, monessa tapauksessa molempia. Harkitsen itseni jouduttamista sellaiseen tilaan, jossa omistan nämä kirjat, ja voin lämpimästi suositella niitä kenelle tahansa - etenkin, jos on pakko lukea klassikko! Silloin se kannattaa tehdä tyylillä, ja mikä tahansa näistä kirjoista on hyvin tyylikäs valinta. Olen kiitollinen siitä, kuinka monta haasteeni kirjoista lopulta päätyi tähän laatikkoon.

Helmikuu, keskiaika: Canterburyn tarinoita
Maaliskuu, renessanssi: Kesäyön unelmaRomeo ja JuliaMacbeth
Syyskuu, symbolismi ja vuosisadanvaihde: Dorian Grayn muotokuva
Lokakuu, modernismi: Mrs. Dalloway
Marraskuu, postmodernismi, osa 1: Jos talviyönä matkamies
Joulukuu, postmodernismi, osa 2: Linnunradan käsikirja liftareille

Siedettävän sivistävät
Tämän kategrian kirjat ovat nimensä mukaisia: ne ovat luettavissa, niistä kokee sivistyneensä koska ne on lukenut, mutta niissä ei ole erityisesti mitään, mikä pitäisi otteessaan. Kirja on kuitenkin suhtellisen helppo lukea alusta loppuun ja sitten saa tuntea itsensä voittajaksi. En kuitenkaan ehdoitta suosittelisi kenellekään mitään näistä kirjoista.

Tammikuu, antiikki: Odysseia
Huhtikuu, klassismi: Clèvesin ruhtinatar
Elokuu, realismi ja naturalismi: Rouva Bovary

Epätoivoiset erehdykset
Tämän kategorian kirjat eivät ole huonoja kirjoja: ne ovat vain vääriä valintoja tiettyyn aikaan. Muistanette, että juuri nämä kolme kesäkuukautta viivyttivät yksi kerrallaan haasteen suorittamista, niin että olin lopulta kaksi kuukautta myöhässä. Ne eivät jaksaneet pitää otteessaan, Gulliver ja Notre-Dame koska niissä oli liikaa jaarittelua, Faust taas siksi, etten tajunnut siitä hölkäsen pöläystä. Ohjeistan tarttumaan näihin kirjoihin vain, mikäli on todellista mielenkiintoa aihetta kohtaan ja hyvin paljon aikaa - ja on etukäteen tehnyt itselleen täydellisen selväksi, mihin on ryhtymässä, ettei sitten tule yllätyksiä!

Toukokuu, valistus: Gulliverin retket
Kesäkuu, romantiikka, osa1: Faust
Heinäkuu, romantiikka, osa 2: Pariisin Notre-Dame


Näin siis on lopulta suoritettu ensimmäinen klassikkohaasteeni. Kaksitoista kirjaa takana ja uudet seikkailut edessä! Ensi vuodelle on siis tietenkin tiedossa jo uudenlainen klassikkohaaste, jonka olemme suunnittelleet tarkasti yhdessä Libertén kanssa. Täällä pääsettte lukemaan hänen tunnelmiaan tämän vuoden haasteesta.

Loppukevennyksenä tarjoilen teille tämän kaksipuolisen listan, jonka mukaan haastetta on tunnollisesti suoritettu. Kaikki erilaiset merkinnät kirjojen ja/tai kirjailijoiden nimien vieressä ovat eri aikoina tehtyjä pohdintoja siitä, mikä voisi olla kiinnostavaa luettavaa, tai mitä olen jo lukenut - lisäksi listassa on ÄI5 -kurssiin liittyviä muistiinpanoja ja kaikkea muuta jännää. Jos et löydä mistään hyvää listaa ja haluaisit kokeilla haastetta, voit käyttää tätä. (Tekijänoikeussyistä huomauttaisin vielä, että lista ei ole itse kasaamani, vaan erään opettajan, jonka nimeäkään en harmikseni enää muista. Olen kuitenkin itse vastuussa kaikesta siitä, mikä ei ole painomusteella paperiin piirtynyt.)




maanantai 15. joulukuuta 2014

Joulukuu: Postmodernismi, osa 2


Tätä kirjaa olen odottanut koko vuoden! Ehkä niiden odotusten ja kaiken sen hehkutuksen takia, mitä olen tästä kirjasta kuullut, minun on aivan ensin todettava olevani hieman pettynyt.

Nyt ei saa ymmärtää väärin: Linnunradan käsikirja liftareille on erinomainen kirja. Se on loistava tieteisparodia ja täysin älyvapaa seikkailu, postmodernismille tyypillisesti vailla rajoitteita tai ennalta-arvattavia juonikuvioita. Se vain... en oikein tiedä. Minulle jäi sellainen olo, että jotain puuttuu.

Maailmanloppu on tulossa. Arthur Dentin koti aiotaan purkaa, mutta noin kahdentoista minuutin päästä sillä ei ole enää paljonkaan väliä, sillä Maa tulee räjäyttää galaxienvälisen valtaväylän tieltä. Arthur on koko Maapallon väestön ainut selviytyjä, sillä juuri ennen tuhon hetkeä hänen ystävänsä Ford Prefect paljastuu avaruusolennoksi ja liftaa heille kyydin räjäyttäjäalukseen. Sieltä Arthur ja Ford päätyvät matkalle halki galaxin varastetussa avaruusaluksessa maanisdepressiivisen robotin, ylipirteän tietokoneen sekä eräiden muiden henkilöiden kanssa.

Kirjassa on todella paljon erikoisia juonenkäänteitä, joten en ala nyt enempää spoilata. Ihailen syvästi kirjailijan kykyä pitää kaikki älyttömyyden langat käsissään ja saada tarina vaikuttamaan täysin rajoituksettomalta. Itse kirjoittajana nimittäin tiedän että kun kirjoittamisen aloittaa, juonikuvioita vain alkaa ilmestyä ja sellaista tunnelmaa, että juoni on täysin päätön ja suunnitelmaton, täytyy pitää yllä kynsin ja hampain ja suunnitella huolellisesti.

Juonen rakenteesta tai sisällöstä ei tyhjä olo jäänytkään. Osaksi se tuli kohdista, jotka tuntuivat silkalta täytteeltä (tässä 156 -sivusessa kirjassa sitä tosin ehkä kaivattiin), mutta välinpitämättömästi tehdyltä,  yritän-tässä-olla-hauska-ja-mitään-ei-tapahdu -tyyppiseltä täytteeltä. Se meni kirjan muun tason alapuolelle. Muutoin en ole oikein varma, mistä se tuli. Olisin ehkä odottanut enemmän syvyyttä, tai jotain. Henkilöiden tunteita kyllä käsiteltiin kiitettävästi, siitä se ei johtunut, ja myös parodiana meidän maailmaamme sekä scifi- ja fantasiakirjallisuutta kohtaan kirja täytti ja ylitti odotukset... mutta jotain nyt kerta kaikkiaan puuttui. Ehkä se oli vain pituutta.

Tästä arviosta on hyvää vauhtia tulossa yhtä sekava kuin itse kirjasta. Sanoisin kuitenkin vielä, että rakastan Adamsin huumorintajua (paitsi silloin, kun hän yrittää liikaa). Linnunradan käsikirja liftareille on kuitenkin täynnä kohtia, joissa nauroin ääneen erittäin vapautuneesti. Kaiken kaikkiaan muutenkin pidin kirjasta hirveän paljon, vaikka se ei ihan odotuksiin vastannutkaan. Täytyy vielä sanoa, että Marvin on ihana.

Neljä ja puoli tähteä
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille. WSOY, 1989. S. 156. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Hitch-Hiker's Guide to the Galaxy vuonna 1979.


Uskomatonta. Tämän vuoden klassikot olivat nyt sitten tässä. (Tajusin vasta nyt, kolme päivää kirjan lopettamisen jälkeen.) Sain haasteen kauniisti aikataulussa suoritettua ja kaikki kirjat luettua. Hämmentynyt olo. En nyt kuitenkaan ala tähän sen enempää vuodattamaan, sillä tulossa on vielä jälkipuinti -postaus, jossa käyn vuotta ja sen aikana lukemiani klassikoita tarkemmin läpi, saatte viimein nähdä persoonallisesti merkintöjä täynnä olevan listani, jota tässä olen noudattanut ja ylipäätään fiilistelen viimeisen kerran tätä Suurta Klassikkokirjahaastetta. Ensi vuodelle on jo omansa, mutta sillä ei ole vielä nimeä. Siinä on myös vähän vähemmän tiukat säännöt.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Todellisuuden laitamilla

Minulla on nyt selvästi menossa jokin kotimaisen dystopian kausi. On kylläkin mahtavaa, että viime vuosina sitä on julkaistu näin paljon!


Näin aikoinaan mainoksia Siri Kolun uutuusromaanista Pelko ihmisessä ja kiinnostuin siitä, mutta silloin asia jäi sikseen. Nyt kuitenkin, kun kakkososan mainokset ilmestyivät lehtiin, päätin lukea vaikka molemmat kirjat samalla kertaa. Päätös oli yksi parhaistani viime aikoina.

Maailmalla raivonnut P-influenssa on saapunut Suomeen. Se tekee ihmisistä eläimen kaltaisia ja maailma on pulassa, kun lääkkeiden tehosta ei ole varmuutta ja pihmisten kehityksestä ei tiedetä mitään. Niinpä heidät suljetaan Luoliin ja Laitoksiin, eristyksiin muusta maailmasta. Yksi sairastuneista on Pilvi. Hänen veljensä Petri jää terveenä ulkopuolelle ja hänen entinen poikaystävänsä Tuomas organisoi ihmisoikeusjärjestönsä kanssa iskuja pihmisten ja erityisesti Pilvin vapauttamiseksi. Samaan aikaan Luolassa Pilvi opettelee sinuiksi uuden kehonsa ja uusien lajitovereidensa kanssa.

PI oli todella hurja kirja. Se sijoittuu nykypäivän Suomeen, kuin vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa tunnetaan niin Wilmat kuin Sports Trackeritkin, mutta niiden lisäksi myös P-flunssa. Virus on muuttanut kaikkien elämän, niidenkin, jotka eivät ole itse sairastuneet. Valtio muuttuu hetki hetkeltä totalitäärisemmäksi ja radikaalimmaksi. Luin kirjaa ja näin selvästi, kuinka tällainen kehitys tapahtuu. Jopa täällä meidän turvallisessa Suomessamme emme ole turvassa ennakkoluuloilta ja tietämättömyydeltä - niinpä helpoin tapa selvitä liian pelottavista ongelmista on hankkiutua niistä eroon.

Kirja tulee iholle ja pistää ajattelemaan, mikä on hyvä asia. Sen kolme kertojaa tuovat kaikki omat näkökulmansa tilanteeseen ja tarina etenee liukkaasti. Tämä on niitä kirjoja, joissa kirjanmerkki liikkuu suorastaan naurettavan nopeasti ja useiden kymmenien sivujen kerrallaan lukeminen ei ole temppu eikä mikään. Tämä oli kuitenkin mukavaa vaihtelua. Pelko ihmisessä loppuu hyvin kiinnostavasti ja jättää sormet syyhyämään seuraavaa osaa varten.

Viisi tähteä.
Siri Kolu: PI - Pelko ihmisessä. Otava, 2013. S. 284.



Onneksi olin varannut kirjastosta molemmat osat kerralla, muuten olisi ollut edessä tuskaista odottelua. Nyt säästyin siltä.

IP jatkaa siitä, mihin PI jäi. Pilvi on soluttautunut ihmisten keskuuteen ja välittää tietoja Luolaan. Hän löytää uuden perheen Ylioppilasteatterin jäsenistöstä, kun taas Petri yrittää selvitä vanhempiensa, tyttöystävänsä ja puolituttujen muodostamassa monimutkaisessa ihmissuhdeverkossa ja ymmärtää, mitä tapahtuu, milloin ja missä. Tuomaksen sijaan kolmanneksi kertojaksi on vaihtunut Pilvin entinen paras ystävä Mimosa, joka suunnittelee enemmän tai vähemmän veristä kostoa niin Tuomakselle kuin Pilvillekin.

Suurimmaksi osaksi kirja jatkaa ensimmäisen osan korkeaa tasoa. Petri on kaikessa itseironiassaan tämän osan paras huumorin lähde, mutta Mimosan motiivit jäävät kaikista hänen muistiinpanoistaan huolimatta hieman epäselviksi. Pilvi oli ainakin minulle kaikista samastuttavin hahmo ja myös P-eläimen oudot piirteet olivat jo tähän osaan mennessä käyneet tutummiksi. Tunsin erityistä läheisyyttä Pilvin teatterivalaistus -opintoihin, sillä opiskelin sitä itse viime vuonna koulun valotekniikan kurssilla. Hauskaa oli, mutta yhtä taitavaksi en kyllä ikinä tullut kuin Pilvi on.

Valitettavasti Ihmisen puolella ei kuitenkaan ollut lainkaan niin virheetön teos kuin edeltäjänsä. Juonta ja loppuhuipennusta kasvatettiin kiitettävästi, mutta kun sen aika tuli, kaikki se, mihin odotukset olivat latautuneet, tuntui lässähtävän käsiin. Dramaturgiset ratkaisut lopussa olivat onttoja ja asiat sujuivat aivan liian helposti, kaikki oli liian nopeaa, siistiä ja jopa siirappista. Lopusta jäi jotenkin tyhjä olo: ai näinkö tää nyt loppui? Osaksi tämä varmasti johtuu siitä, että luulin loppuun saakka kyseessä olevan trilogian, kunnes kirjailijan kiitoksista selvisi, että tämä on todellakin kirjapari. (Olin syvästi järkyttynyt. Trilogioiden kulta-ajan lapsena se on minusta erittäin sopiva mitta ja kaksi osaa tuntui jotenkin petokselta, kun olin odottanut kolmea.)

Loppu oli kurottu niin tiiviisti umpeen, että se aivan selvästi oli loppu, mutta sitäkin ikävämpää on sanoa, että avoimia langanpätkiä jäi runsaasti. Liikaa. Eivätkä ne olleet sellaisia asioita, jotka on tarkoituksella jätetty avoimeksi, vaan kerta kaikkiaan ne tuntuivat vain unohtuneen. Tärkeimmät tarinalinjat kyllä solmittiin umpeen, mutta asioita jäi selittämättä ja moni sivuhahmo jäi ilman loppua, mikä oli mielestäni sääli heidän kannaltaan ja ärsyttävää minun kannaltani, koska olisin oikeasti halunnut tietää. Erityisesti minua harmittaa, että Tuomas tuntui lopulta jäävän vain yksipuoliseksi tarinankerronnan välineeksi varsinaisen toimijan sijaan, vaikka hänellä molempien kirjojen ajan vihjailtiin olevan suuria suunnitelmia. Olisin halunnut tietää enemmän hänen motiiveistaa ja millainen hänen suunnitelmansa olisi lopulta ollut.

Kokonaisuudessaan kirjapari on kuitenkin nautittava, tuore ja erilainen lukukokemus. Nykypäivän suomalaisnuoren on toisaalta helppo solahtaa mukaan hahmojen elämään, toisaalta on ravistelevaa huomata, kuinka helposti omakin tuttu maa voi muuttua kaikkien sen ajamien arvojen vastakohdaksi. Molempiin kirjoihin on liitetty juonessa mukana kulkeva klassikkoelokuva, mikä oli kiinnostavaa ja antoi toisenlaisen näkökulman tarinaan, vaikken toista leffaa ollut nähnyt kuin osaksi ja toisesta en ollut aiemmin kuullutkaan. Kolu on luonut todellisuuden rajamailla liikkuvan tarinan, joka imaisee mukaansa ja on miellyttävän nopeasti luettu. Mieleen se jää kuitenkin pidemmäksi aikaa.

Kolme ja puoli tähteä (en pääse yli lopun huonoista ratkaisuista, muuten saisi neljä)
Siri Kolu: IP - Ihmisen puolella. Otava, 2014. S. 316.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kirotut ensimmäiset osat: Routasisarukset


Routasisaruksien kakkososan Hiekkasotilaat ostin aikoinaan itselleni palkinnoksi siitä, että olin selvinnyt hengissä ensimmäisestä lukioviikosta. Se jäi kuitenkin lukematta, sillä Routasisarukset oli ollut sen verran raskasta luettavaa, että tarvitsin taukoa. Tauko sitten vähän venyi, ja tässä sitä nyt ollaan - Routasisaruksista tuli toinen Kirotut ensimmäiset osat -projektini kirja.

Tästä muistin sentään vähän enemmän kuin Kvanttivarkaasta, mutta tuskin tästäkään tarpeeksi. Kirjassa on kuitenkin suhteellisen yksinkertainen juoni ja selkeät henkilörakenteet, joten sikäli tämä oli helpompaa omaksuttavaa kuin edellinen ensimmäinen osa. Sikäli kuitenkin vaikeampaa, että jostain syystä Lappalainen ja Leinonen eivät harrasta lainkaan huumoria ja lisäksi heidän päähenkilönsä ovat todella raivostuttavia.

Vuonna 2308 vain kourallinen ihmisiä on selvinnyt ekokatastrofista. He asuvat kolmessa kasvatuskeskuksessa Laaksossa, Kehdossa ja Solassa, järjestäytymättömässä kaupungissa Metsässä, järjestäytyneessä kaupungissa Taivaassa ja synnyttäjien yhteisössä Merellä. Syntyvyys on tiukasti kontrolloitua ja lasten kasvattaminen luvan takana. Lähes kaikkien nuorten hedelmällisyys poistetaan. Tällaisessa maailmassa varttuvat kapinnalliset kasvattisisarukset Marras ja Utu, jotka kumpikin vuorollaan hylkäävät elämänsä Laaksossa ja muuttavat Metsään parantaakseen maailmaa ja selvittääkseen itseensä ja syntyperäänsä liittyviä salaisuuksia.

Utu ja Marras vuorottelevat kertojina noin kymmenen luvun pätkissä. Utu on etenkin ensimmäisessä jaksossaan ärsyttävä haikaillessaan koko ajan Marraksen perään - tämä jatkuu jonkin verran myös hänen muissa osissaan, mutta sen rinnalle tulee sentään muutakin. Marras sen sijaan on jaksosta toiseen hermoja raastava kusipää, mutta kuitenkaan häntä ei voi vihata sydämensä kyllyydestä, sillä hänelle annetaan juuri sen verran inhimillisiä piirteitä. Kirjassa on myös muita, paljon vähemmän rasittavia henkilöitä, jotka ovat melko merkittäviä, mutta eivät valitettavasti kertojia.

En voi kertoa juonesta juuri mitään paljastamatta saman tien koko joukkoa asioita, mutta kuten olette varmaan jo päätelleet, kyseessä on dystopia-scifi -kirja. Lisäksi siinä on myös fantasian elementtejä, mikä on yllättävän hyvä yhdistelmä. Juonikuviot ovat toimivia ja tarpeeksi mielenkiintoisia, että kirjan jaksaa lukea päähenkilöiden rasittavuudesta huolimatta. Niistäkin pitää kuitenkin sen verran valittaa, että monessa kohdassa juonenkäänteet ovat naurettavan nopeita, helppoja (tiedättekö, sellaisia sattuipa sopivasti -käänteitä) eikä niitä pohjusteta lainkaan, mikä on mielestäni ehkä pahin rikos. Kaikki juonenkäänteet eivät siis ole tällaisia, mutta huolestuttavan monet kylläkin. Kirjassa on ehkä haettu kerronnan tapaa, jossa tapahtumaketju alkaa yhden hahmon näkökulmasta ja sen lopusta kuullaan toisen hahmon suusta, mutta jos näin on, tavoitteessa on epäonnistuttu melko surkeasti.

Kirjan loppu oli kuitenkin oikeasti hyvä ja minulla onkin suuria toiveita kakkososan suhteen, sillä kertojat vaihtuvat siinä paljon mukavammiksi henkilöiksi. Lappalaisen ja Leinosen luoma tulevaisuuden Euraania ja ylipäätään heidän tulevaisuusvisionsa jaksaa pitää mielenkiintoa yllä kaikkien näiden valittamisenaiheiden keskelläkin, mutta en välttämättä suosittelisi kirjaa. En myöskään voi ymmärtää, millä ansioilla se on päässyt Finlandia Junior -ehdokkaaksi ja kun takakansiteksti väittää romaanin olevan tyylipuhdas kotimainen dystopiaromaani, älkää uskoko sitä. Ihan luettava, mutta tyylipuhtaudesta aika kaukana.

Kolme tähteä.
Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset. WSOY, 2011. S. 397.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Kirotut ensimmäiset osat: Kvanttivaras


Luin Hannu Rajaniemen esikoisteoksen Kvanttivarkaan ensi kertaa kesällä 2012, eli kaksi ja puoli vuotta sitten. Oli järkyttävää huomata, miten paljon olin unohtanut kirjasta - en muistanut suorilta kuin pari tärkeimmistä henkilöistä ja täysin epäinformatiivisia välähdyksiä yksittäisistä tapahtumista. Lukemisen myötä jotain palautui mieleen mutta iso osa tapahtumista tuntui aivan vierailta, kuin en olisi niistä ennen kuullutkaan. Näillä pohjilla ei olisi tosiaankaan toisesta osasta hirveästi irronnut.

Jean le Flambeur viruu galaktisessa dilemmavankilassa, kun hänet pelastaa salaperäinen nainen nimeltä Mieli. Mieli tarvitsee suurrikollista toteuttamaan kanssaan salaista tehtävää, mutta sitä varten heidän on ensin saatava selville, kuka Jean le Flambeur oli ennen kuin joutui vankilaan. Vastaus löytyy Mars -planeetan liikkuvasta kaupungista Oubliettesta, ja sitä selvittäessään Jean ja Mieli sekaantuvat planeetan valtapoliittisiin taisteluihin. Niihin tulee nokkansa työntäneeksi Oublietten mestarietsivä Isidore, joka saa tehtäväkseen suojella rikasta miestä tunnetulta varkaalta, joka ilmoitti tulostaan etukäteen...

"Huikea tieteisooppera", sanotaan takakannessa, ja tähän yhdyn täysin. Rajaniemi yhdistelee teoksessaan hämmentävän vaivattomasti fysiikkaa, tekniikkaa, psykologiaa ja uskomattoman monimutkaisia näkymiä ihmiskunnan tulevaisuudesta avaruudessa. Hän on luonut kaikkea muuta kuin tyhmän nuortendystopian - Kvanttivarkaan maailma on moniulotteinen, sisältää sadoittain huolellisia yksityiskohtia ja koostuu varmasti todellisuudessa niin paljon enemmästä kuin mitä lukijalle kerrotaan. Kyseessä on todella kuin kirjallinen ooppera.

Huolimatta hankalasta fysiikka- ja tekniikkasanastosta myös tarinankertojana Rajaniemi loistaa. Hänellä on kolme päähenkilöä, joiden näkökulmien kautta tarina ja sen eri sivujuonet etenevät, ja vauhdikkaasti etenevätkin. Kirjassa on myös välinäytöksiä, joissa tutustutaan aivan uusiin hahmoihin. Heidän merkityksensä avautuu pala palalta tarinan edetessä. Rajaniemi hallitsee jännitteen luomisen taidon: hän ei ikinä paljasta lukijalle liikaa kerralla, mutta ei myöskään sorru siihen, että vihjailisi niin paljon, että lukijaa alkaa vain ärsyttää.

Kvanttivarkaassa ei myöskään turhia selitellä. Jos lukija ei ymmärrä monimutkaista fysiikkaa, ei hän sitä tästä kirjasta opi; sama logiikka seuraa Rajaniemen itsensä keksimiä sanoja ja maailman piirteitä. Lukijan on vain kokemuksen kautta saatava selville, mikä on vaikkapa gevulot tai gogol. Pikkuhiljaa konteksti avaa asiat, erillisiä selittelyitä ei harrasteta. Tämä on mielestäni ihan mahtavaa ensinnäkin siksi, että lukijaa ei aliarvioida ja toisekseen siksi että Rajaniemellä on pokkaa luottaa lukijoidensa älykkyyteen.

Juoni on todella monimutkainen ja siinä on useita sivujuonteita, joten kirjassa ei kannata pitää pitkiä taukoja; toisaalta se ei edes ole kirja jossa erityisesti haluaisi pitää taukoja. Kirjan maailma on äärimmäisen kiehtova ja omaperäinen, henkilöt ovat voimakkaasti omia persoonallisuuksiaan ja kaiken kaikkiaan kokonaisuus on todella toimiva. Se myös jättää innon siirtyä seuraavaan osaan, sillä vaikka sivut loppuvat, tarina on vasta alussa.

Haluan vielä kerran korostaa, ettei teoksen lukemista haittaa lainkaan se, ettei ymmärrä teknistä ja fysiikkasanastoa. Se on erinomainen tieteiskirja, jota on höystetty juuri sopivasti sarkasmilla ja omituisuudella. Loppu sujuukin sitten itsestään.

Viisi tähteä.
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Gummerus, 2012. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Quantum Thief vuonna 2010.

(Kyllä, nyt kun tuijotatte epäuskoisina kirjan tiedot -riviä. Kvanttivaras ja koko trilogia on kirjoitettu alun perin englanniksi. Rajaniemi on suomalainen, Skotlannissa asuva kirjailija, joka kirjoittaa englanniksi. Ajattelin ihan samaa kuin tekin, kun ensi kertaa kuulin: "Ei voi olla totta. Sen yhden kerran kun meillä on loistava suomalainen kirjailija, hän ei edes kirjoita suomeksi!" Englannintaitoisille täällä on luettavissa kiinnostava ja lyhyt artikkeli kolmen kirjan kustannussopimuksen tekemisestä brittiläisen kustantamon kanssa vain yhden luvun perusteella.)

maanantai 1. joulukuuta 2014

Epämääräiset seuralaiset

Olen odottanut jo hyvän aikaa että näille kahdelle löytyisi toisiaan sopivammat seuralaiset postauksia varten, mutta kun niin ei näytä käyvän, täytynee niiden nyt vain tyytyä toistensa seuraan. Yhtään en kyllä tiedä, ovatko kavereita, mutta ei voi mitään.


Beautiful Darknessia varten ei olisi yhtään haitannut tuollainen kirotut ensimmäiset osat -luku ensin, sillä läpi kirjan huomasin, että olin ensinnäkin unohtanut paljon ensimmäisestä kirjasta (varsinkin oleellisia lopputapahtumia!) ja toiseksi elokuvan katsominen oli sekoittanut muistojani entisestään. Lopulta selvisin kuitenkin kunnialla.

Muistan pitäneeni todella paljon ensimmäisestä osasta Beautiful Creaturesista, joten oli iso pettymys, kun toinen osa alkoi tylsästi. Tarkoitan todella, maksimaalisen, infernaalisen tylsästi. Luin kuitenkin sinnikkäästi eteenpäin, sillä ensimmäisen osan takia halusin antaa kirjalle mahdollisuuden. Pikkuhiljaa se keräsikin voimia ja kuin huomaamatta alkoi päästä käyntiin. Puolen välin paikkeilla huomasin, että nythän tapahtuu ja lujaa, ja kun aloin ajatella asiaa taaksepäin, tajusin, että niin oli ollut jo jonkin aikaa. Alun tylsyys muuttui todella salakavalasti kiinnostavaksi.

En nyt osaa kirjoittaa mitään järkevää synopsista, enkä muistini mukaan sellaista tehnyt ensimmäisestäkään kirjasta, joten ette ehkä menetä mitään. Kun Beautiful Darkness pääsee vauhtiin, se on todella kiinnostava, kiehtova, jännittävä ja omalaatuinen kirja, mutta sitä ennen pitää kestää pitkät pätkät jaarittelua ja junnaamista. Jos olet kärsimätön lukija, en tiedä, onko tämä osa sinua varten, mutta ensimmäisestä varmasti pidät. Siitä tulikin mieleeni, että kirjailijat ovat valinneet väärin ne asiat, mitä toistavat tässä kirjassa, sillä sellaisia ensimmäisen osan tapahtumia, jotka muistin vallan mainiosti, kerrattiin vaikka kuinka ja niitä, jotka olin tyystin unohtanut, ei selitetty lähes lainkaan.

Etelän tunnelma jatkuu lumoavana, vaikka iso osa kirjasta kuluunkin Castereiden tunneleissa ja muissa yliluonnollisissa paikoissa. Ylipäätään miljöön rakentelu on läpi kirjan onnistunutta ja elävän tuntuista. Niin Daree Keenin rasvaiset pöydät kuin Great Barrierin taiasta raskas sumu tulivat lukijalle aidoiksi. Rakastan myös aksentille kirjoitettua puhetta ja erityisesti Ethanin isotätejä sekä heidän kissaansa - Lucille Ball on mahtava!! Olivia oli tervetullutta piristystä brittiaksentteineen ja kuukelloineen ja kirjan lukuisat mysteerit, jotka hitaasti aukenivat solmusta, todella kiinnostavia. Myös hahmokehitystä tapahtui, mikä on aina plussaa.

Kolme ja puoli tähteä. (Antaisin neljä tai jopa neljä ja puoli mutta kun se alku.)
Kami Garcia ja Margaret Stohl: Beautiful Darkness. Penguin Books, 2010. S. 503



Innostuin lukemaan Michael Cunninghamin teoksen Tunnit luettuani Virginia Woolfin teoksen Mrs. Dalloway. Tunnithan on siis tribuutti eli kunnianosoitus Mrs. Dallowaylle ja Virginia Woolfille, ja yksi tätä asiaa korostava piirre on se, että Mrs. Dallowaytä kirjoittava Woolf on yksi kirjan kolmesta päähenkilöstä.

Tunnit liikkuu kolmessa aikatasossa. On 20 -luvulla kirjaansa kirjoittava ja miehensä valvovan silmän alla elävä, mielisairauden uusimista pelkäävä Virginia; on vuoden -49 pinnalta amerikkalaista unelmaa elävä, Mrs. Dallowayhin pakeneva kotiäiti Laura; ja on 90 -luvun lopun newyorkilainen Clarissa, joka on kuin rouva Dalloway itse. Yhdessä ja erikseen nämä naiset kertovat tarinan, joka kietoutuu itseensä taidokkaasti ja yllättävästi ja pitää lukijan varpaillaan heidän kohtaloistaan.

Monille on käynyt niin, että Tunnit on innostanut lukemaan Woofia, usein etenkin mainitun Mrs. Dallowayn, johon kirjalla on useita yhteyksiä, kuten varmasti on käynyt selväksi. Itse tein kuitenkin toisin päin, ja uskon, että Tunneista irtosi näin paljon enemmän, kun sai itse huomata kirjojen välille rakennettuja hienovaraisia yhteyksiä. Se oli myös hauskaa - varmasti tiedätte, että minusta on hauskaa tajuta asioita, ja sitä tässä kirjassa pääsi todellakin tekemään.

Michael Cunninghamin tyylissä oli paljon samaa kuin Woolfilla. Tajunnanvirtamaisuus ja tietynlainen keveys kerronnassa (en osaa kuvata sitä muutenkaan) yhdistävät näitä heidän kirjojaan sisältötekijöiden lisäksi. Tunnit on rauhallinen, eteenpäin vääjämättä kulkeva ja lukijaa sitouttava teos, josta minä ainakin nautin todella paljon. Luultavasti myös palaan sen pariin myöhemmin, sillä sellainen olo jäi, etten vielä kaikkea saanut irti. Ensimmäisellä lukukerralla meni niin paljon aikaa kolmen eri tarinan kokonaisuuksien hahmottamiseen, ettei yksityiskohdille oikein jäänyt aikaa. Tämä kirja varmasti kestää useamman luvun.

Neljä ja puoli tähteä
Michael Cunningham: Tunnit. Gummerus, 2011. S. 247. Englanninkielinen alkuperäisteos The Hours julkaistu vuonna 1998.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Toisen hyllyn aarteet: Tähystäjäneito


Tässä siis ensimmäinen kirja, jonka Liberté halusi minun lukevan omasta hyllystään. Sovimme, että näihin postauksiin kuuluu aina kirjan omistajan alustus, joten tässäpä teille ensin Libertén ajatuksia Annelli Kannon ja Terhi Rannelan kirjasta Tähystäjäneito:

"Yllättävän sujuvaa suomalaista. Tähystäjäneitoon ja sarjan muihinkin osiin on helppo tarttua niiden nopean edistymisen ja kiinnostavien tapahtumien takia. Sezzien on paras lukea ne kuitenkin aika pian, sillä hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta sarja taitaa osua parhaiten vähän nuorempiin."

Tähystäjäneidossa Sarmatian kruununperillinen Amaya lähetetään ensimmäiselle edustusmatkalleen naapurisaarelle Khalkokseen, maan Suuren Isän hautajaisiin. Amayan seuraksi lähtee tiukka ja voimakastahtoinen matroona Krasimira ja paikan päällä heidän oppaakseen annetaan hovin nuori neuvonantaja Miroslav Kostov. Miroslav esittelee naisille saarta ja osallistuu heidän kanssaan hautajaisiin. Amayasta kuitenkin tuntuu kuin kaikki ei olisi kohdallaan, ja kun hän hautajaisten jälkeen tapaa hallitsijaperheen jäsenet, tunne sen kuin voimistuu. Pian hän huomaa, että suunnitelma, jonka vuoksi hän on Khalkoksella, on paljon monimutkaisempi ja epämiellyttävämpi kuin hän olisi osannut aavistaakaan...

Yhdyn täysin Libertén sanoihin. Kirja on todella vauhdikas ja nopeasti etenevä, mutta selkeästi vähän nuoremmille suunnattu. Etenkin minua otti päähän viimeistelemätön kirjoitustyyli; se oli monessa kohdassa lapsellinen ja kerronta keskittyi aivan epäolennaisiin asioihin. Tätä oli paljon varsinkin alussa. Kun juoni sitten pääsi todella käyntiin, kirjaan tuli syvyyttä ja tapahtumiin potkua, myös tyylistä karisi suurin osa ärsyttävyydestä. Kerronnan taso nousee siis tasaisesti loppuun asti.

Osan ärsyttävyydestä aiheutti varmasti Amaya. Hän on lapsellinen ja rasittava, täysin epäuskottava seitsemäntoistavuotias, mutta kasvaa onneksi kirjan edetessä. Ehkä hallitsijahuoneen kasvatin voi ajatella olevan osin pihalla pahasta maailmasta, mutta Amaya ärsytti minua silti, etenkin alussa. Sen sijaan matroona Krasimirasta pidin todella paljon - hänessä oli särmää! Miroslav ei mielestäni ollut mitenkään erityisen töykeä, vaikka takakansi häntä niin kuvaileekin, ja hallitsijaperheiden jäsenien kanssa oli todella päästetty mielikuvitus valloilleen. Siitä plussaa.

Nimistä on sanottava sen verran, että ne ovat aika hankalia. Sarmatiasta tuli minun suussani Samartia ja khalkkideista (Khalkoksen kansalaisista) khalikkeja ja khaldikkeja - en tiedä, ovatko kirjalijat tarkoituksella keksineet suomalaiseen suuhun sopimattomia nimiä vai onko vain minun aivoissani vikaa. Krasimirakaan ei ollut helpoin pala, mutta kaikista eniten minua huvitti Amayan siskon nimi Snezana. Siitä tulee mieleen räkätauti, tyttöparka - nez on ranskaksi nenä ja sneeze englanniksi aivastaa, niistää.

Sarmatian valtiolaivapäällystöllä (rakastan tuota termiä ja heidän valtiosysteeminsä on muutenkin todella kiinnostava) ja ilmeisesti koko Sarmatian kansalla on rasittava tapa pitää itseään roimasti khalkkideja ylempiarvoisina ja parempina aivan kaikessa. Ymmärrän, että tämä on tärkeä osa kirjan jännitteitä, mutta varsinkin alussa se oli todella hämmentävää, sillä ennen kuin tämä seikka ilmeni, puhuttiin paljon Sarmatian ja Khalkoksen ystävyydestä ja keskinäisestä avunannosta. Tuollainen asenne ei nyt kuitenkaan oikein vastaa käsityksiäni ystävyydestä ja avunannosta.

Muun muassa tämä oli kuitenkin eräs hyvin ajankohtainen aihe, jota kirja käsitteli viisaasti. Mitä valtioiden välisessä kaupankäynnissä ja muissa suhteissa todella tapahtuu ja mikä on oikein? Onko parempi sulkea silmänsä ja hyväksyä vai ottaa selvää ja menettää voittoja? Toinen tärkeä teema joka kirjassa nousi esiin oli tyttöjen ja naisten asema ja oikeus koulutukseen miesten veroisena. Tämän käsittely ei ehkä ollut aivan niin sulavaa kuin valtioasioiden, vaan enemmänkin osoittelevaa ja räikeää, mutta yhtä kaikki on hyvä, että sitä käsitellään. Oli myös hauska lukea hihittelevistä ja ujoista sarmatialaispojista:)

Viimeiseksi tämä kirja pani minut pohtimaan fantasian määritelmää. Tällainen teos luokitellaan automaattisesti fantasiaksi, vaikkei siinä ole mitään perinteisen fantasian tunnuspiirteitä, eli yliluonnollista. Ilmeisesti fantasiaksi riittää siis se, että kirja sijoittuu keksittyyn maailmaan, hieman keskiaikaistyyliseen ympäristöön, jossa kuitenkin pätevät kaikki meidän maailmamme lait ja systeemit. Tavallaan ymmärrän sen, mutta järjellä ajateltuna onhan se aika erikoista. En tiedä, onko jatko-osissa yliluonnollisia piirteitä, mutta ainakaan tässä ei vielä ollut. Siksi fantasia -määritelmä ihmetyttää minua.

Kolme tähteä
Terhi Rannela ja Anneli Kanto: Tähystäjäneito. Karisto, 2011. S. 237.

Libertén postaus minun kirjastani on luettavissa täällä.

torstai 27. marraskuuta 2014

Marraskuu: Postmodernismi, osa 1


Loppu lähestyy, toiseksi viimeinen tämän vuoden klassikkohaasteen kirja on nyt luettu. Ja se olikin... melkoinen kirja. Syystä klassikko.

Pelkkä ajatuskin juonitiivistelmän tekemisestä kauhistuttaa. Yritetään silti.

Jos talviyönä matkamies on sinä -muotoinen kirja, joka alkaa siitä, että olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies. Ota hyvä asento ja niin pois päin. Alku on todella viihdyttävä. Kirjan päähenkilö, Lukija eli sinä, aloittaa siis romaanin, joka on ehkä vähän tylsä, mutta juuri kun se on pääsemässä vauhtiin, se katkeaa kesken. Lukija eli sinä päättää mennä kirjakauppaan vaatimaan uutta romaania, hän saa kuulla tapahtuneesta painosekaannuksesta, saa käsiinsä uuden kirjan, alkaa lukea sitä, mutta sekin loppuu kesken. Kirja koostuu vuorottelevista romaaninaluista ja Lukijan eli sinun vauhdikkaasta seikkailusta jonka aikana hän yrittää ottaa selvää, mistä hän saisi käsiinsä kaikkien aloittamiensa romaaninen jatkot. Mitä pidemmälle kirja jatkuu, sitä hämmentävämmäksi se käy, kun Lukija sekaantuu kirjoja väärentävän kääntäjän touhuihin ja joutuu mukaan valtioidenväliseen kirjasensuuriin.

Teoksessa on siis kymmenen romaaninalkua, ja niiden välissä Lukijan pyrkimyksiä selvittää asioita ja uskomaton kyky löytää aina uusi kesken katkeava romaani. Osa aluista oli sellaisia, että minuakin ärsytti, kun ne eivät jatkuneet - olisin halunnut tietää! Kuitenkin myös Lukijan seikkailut kävivät loppua kohden niin sekopäisiksi, että niiden lukeminen oli vähintään yhtä viihdyttävää. Ehkä parasta oli, että kirjan aivan viimeiset sanat nostivat hymyn huulille pitkäksi aikaa. Ne sai tajuta.

Minun on hyvin vaikea saada aikaan järkevää arvostelua tästä kirjasta, se oli niin erikoinen, mutta sellaisena tietysti onnistunut postmodernismin edustaja. Alussa se oli vähän hidastempoinen eikä aivan niin kiinnostava, mutta vauhti kiihtyy loppua kohden ja viimeiset sata sivua luin yhdeltä istumalta. Ehdoton suosikkiromaaninalkuni oli Solmiutuvien linjojen verkossa.

(Olen muuten vakuuttunut, että Italo Calvino kyllästyi siihen, että hänellä oli pöytälaatikko täynnä muutaman sivun pituisia romaaninalkuja, joita hän ei ollut saanut ikinä valmiiksi. Niinpä hän päätti tehdä niistä kaikista yhden kirjan.)

Lopputulemaksi voinen melko turvallisesti sanoa, että pidin tästä kirjasta ja voin todellakin suositella sitä, jos haluat lukea jotain hyvin erilaista mutta viihdyttävää yhtä kaikki.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies. Tammi, 1983. S. 275. Italiankielinen alkuteos Se una notte d'inverno un viaggiatore ilmestyi vuonna 1979.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Maata näkyvissä!

Olimme viime viikonloppuna äidin kanssa Tallinnassa. Meidän piti mennä jo heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen (joista puheen ollen, L tuli niin äidinkielestä kuin englannista!!!) mutta emme erinäisistä syistä päässeetkään silloin matkaan, joten nyt oli korvaavan kokemuksen aika.


Hotellimme Old Town Maestro's sijaitsi erittäin keskeisellä paikalla vanhassa kaupungissa, joka paikkaan oli lyhyt kävelymatka. Oli myös oikein viehättävä, vanhaan kerrostaloon rakennettu hotelli (ja aamiaisella sai lettuja<3). Lähestulkoon hotellia vastapäätä oli myös maailman ihanin kahvila, Vanalinna Kohvik, joka on ensimmäisiä neuvostovallan kaatumisen jälkeen Tallinnaan perustettuja itsenäisiä yrityksiä. Miljöö on todella herttainen, juuri niin kuin kahvilassa pitää olla, hinnat halvat ja leivokset aivan taivaallisen näköisiä. Kävimme siellä kahdesti mutta söimme vain suolaisia. Nekin olivat oikein hyviä.



Nämä kuvat on otettu Toompean näköalapaikalta - oikein kaunista, vaikkei edes aurinko paistanut. Ylipäätään meitä siunattiin marraskuuksi todella hyvällä säällä, sillä lainkaan ei satanut tai ollut erityisen kylmä, ellei paikallaan seissyt. Merenkäyntikään ei ollut kummoista.


Toompean näköalapaikan vieressä oli pääministerin virka-asunto, Steinbecki maja. Ihan kiva maja pääministerillä.


Lisäksi löysimme perjantai-iltana Pikk -kadulta niin ihanan pikku divarin ettei mitään rajaa. Silloin se oli suljettu, mutta erityisesti huomiomme kiinnitti ikkunassa oleva pieni lappu, jossa luki: "It's warm inside..." Hyytävässä iltatuulessa tämä oli liikkeen paras myyntivaltti, ja niinpä palasimme seuraavana päivänä.

Liike myi lähinnä englanninkielisiä kirjoja, mikä oli tietysti mahtavaa. Pettämättömällä vaistollani onnistuin heti suunnistamaan nuorten fantasiahyllylle, ja vaistoni palkittiin: sieltä löytyi kovakantinen City of Fallen Angels! En ollut tähän mennessä päättänyt haluanko nämä minulta vielä puuttuvat osat suomeksi vai englanniksi, mutta tämä oli selvästi merkki. Lisäksi kirjaan kuuluva Jacen kirje Clarylle, mikä suomalaisessa painoksessa on vain sivuina kirjan lopussa, on tässä painoksessa ihan oikea kirje siellä kirjan sisällä! Eikä sitä oltu edes avattu! Tämä oli hyvin iloinen yllätys.

Käytyäni koko kaupan järjestelmällisesti läpi ja äidinkin löydettyä kirjan itselleen suuntasimme kassalle. Vasta silloin sain silmiini aivan kassan vieressä piilotelleen hyllyn jossa oli kaikkea sekalaista nuortenkirjallisuutta Annoista Nälkäpeleihin. Montgomeryn raaskin tällä kertaa jättää mutta Catching Fire ja Mockingjay olivat minulle liikaa... molemmat kovakantisina ja hyvässä kunnossa. Olihan ne siis pakko ostaa, jotta omistaisin täyden englanninkielisen Nälkäpeli -trilogian.



Tämä sen sijaan on katolinen kirkko jonka ohi kävelimme useaan kertaan. Ylemmässä kuvassa välittyy paremmin kirkon majesteettisuus, kun taas alemmassa sen pihan rauha, seesteisyys ja uskomaton marraskuinen vehreys, kuin kesällä. Illalla pihaan ei päässyt, sillä portti oli kiinni, mutta kirkon julkisivu oli valaistu kauniisti sinisellä valolla. Oven yläpuolella lukee: "Hic vere est domus Dei et porta coeli." Se merkitsee: "Täällä on Jumalan koti ja taivaan portti."




Ja sitten ehkä suosikkipaikkani. Löysimme tämän taianomaisen sisäpihan etsiessämme dominikaaniluostarin raunioissa olevaa luostarimuseota, jota Tallinnan kaupungin sivuilla mainostettiin. (Lopulta emme löytäneet sitä, eikä kukaan jolta kysyimme tuntunut lainkaan tietävän mistä puhuimme. Mysteeristä.) Tämä alin kuva on panoraama ja siksi hiukan vääristynyt - oikeasti tuo suoraan edessä oleva seinä on suora eikä kaareva. Löysimme kuitenkin luostarin sijasta taidepajan, sinne mennään tuosta ovesta jonka edessä seisoo punatukkainen nainen keskimmäisessä kuvassa. Ateljeessa oli todella rauhallinen ja taianomainen tunnelma ja maalaukset sekä muut kuvataidetyöt, joita siellä oli esillä jokaisella mahdollisella ja mahdottomalla pinnalla, olivat erittäin kauniita. Taiteilija oli vähän erakkomainen, ei kovin ystävällinen mies, mutta työnsä hän tunsi. Ostimme häneltä joitakin kortteja joulua varten. Suosittelen ehdottomasti visiittiä.


Kävimme myös vanhan kaupunginmuurin päällä kävelemässä. Sinne pääsi yhdestä vartiotornista ja tämä kuva on otettu tornin portaita alas mennessä. Hetken olo oli aivan kuin olisi itsekin elänyt keskiajalla!


Äidin lukema matkaopas kertoi meille hattukaupasta vanhassakaupungissa. Sitä sitten vain etsimään! Eikä retki todellakaan ollut hyödytön, sillä kas kummaa, lähdimme liikkeestä molemmat uuden hatun kanssa. On hauskaa tietää omistavansa täysin uniikin vaatekappaleen, ja suunnittelija oli todella mukava nuori nainen. Hattua voi pitää lippa edessä, kuten se on kuvassa, tai sivulla, kuten olen sitä useammin päätynyt käyttämään. Äidin hattu on samankaltainen, mutta siinä on 20-lukulaisemmat värit:) Jos pidät hatuista, niin Kypäräkota on osoitteese seuraavalla Tallinnan -matkalla.




Äidin olisiko-ollut-jokin-samppanja-systeemi -leivos.

Minun Düssedorf -kakkupalani.


Chocolaterie Pierre oli ihastuttava kokemus. Pieni, täyteen ahdettu ja tummin, kotoisin värein sisustettu kahvila oli kuin suoraan fantasiakirjasta. Leivokset olivat iiihaaania, mutta valtavan täyttäviä - en lopulta jaksanut syödä omaani loppuun. Myöskin kaakao oli omaa luokkaansa, paksua ja oikeasti suklaan makuista. Kannattaa tilata myös vettä (tai salakuljettaa oma vesipullo sisään, kuten me teimme), ottaa vain yksi leivos, jakaa se, sekä yksi lasi kaakaota (hot chocolate), ja jakaa sekin. Niin voi lähteä hyvällä mielellä ilman kalorinkulutuskävelyjä pois.


Ensimmäisenä iltana söimme kehutussa italialaisessa nimeltä Controvento, joka ehkä hieman petti odotukset. Tämä kuva on toisen illan intialaisesta ravintolasta Chakrasta, jossa ruoka sen sijaan oli ihanaa. Monimutkaiset intialaiset nimet annoksilemme kuuluvat seuraavasti: Bengan Bharta ja Murg Shahajani. Lisäksi söimme tietysti naanleipää ja raita-kastiketta, jotka olivat moemmat erinomaisia, ja ruoan päälle joimme kupit intialaista mustaa teetä, jota tarjoilija suositteli. Niin hyvää! Ja maitokin oli lisätty teehen ihan suoraan:)

Tallinna on ihanan kaunis ja historiaa huokuva kaupunki jopa marraskuussa. Minusta on sääli, että niin monet suomalaiset matkustavat sinne aivan muista syistä eivätkä pääse koskaan satamaa pidemmälle... mutta omapahan on menetyksensä. Minä nautin niin paljon.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Fantastic!

Tämän postauksen kirjoja yhdistää moni asia. Ne ovat englanninkielistä fantasiaa, päähenkilöt ovat 11-vuotiaita ja kirjoittajat brittinaisia. Ne ovat myös erinomaisia kirjoja. Huolimatta kaikista näistä yhtäläisyyksistä Cuckoo Song ja Harry Potter and the Philosopher's Stone ovat keskenään kaksi hyvin erilaista kirjaa.


Ostin Frances Hardingen Cuckoo Songin Blackwell'sin kirjakaupasta Oxfordista kesällä. Kannattava ostos.

Triss herää sängyssään perheensä lomakodissa ja hänellä on vaikeuksia muistaa elämäänsä. Pikkuhiljaa muistot alkavat palautua, mutta jokin tuntuu silti olevan hullusti. Hän on kirjaimellisesti loputtoman nälkäinen, hänen pikkusiskonsa vihaa ja pelkää häntä, nuket heräävät henkiin hänen läsnäollessaan... ja kun kaikki tämä on lopulta hänelle liikaa, kyyneleiden sijasta hänen silmistään vuotaa hämähäkinverkkoja. Triss päättää selvittää, mikä hänessä on vikana, mutta siihen hän tarvitsee yllättäviä liittolaisia ja ansaitsee matkan varrella arvaamattomia vihollisia.

Cuckoo Songin ensimmäiset sata sivua pitävät otteessaan kuristavalla pelon otteella. Tarkoitan oikeasti - en ole lukenut ikusuuksiin mitään niin pelottavaa! Senkään jälkeen kirjan ote ei tosin irrota. Maailma jonka Hardinge on sijoittanut oman maailmamme sisään, on todella kiehtova ja erikoinen, ja kammottavan ajankohtainen vaikka tarina tapahtuukin maailmansotien välisenä aikana. Hahmot ovat monipuolisia, inhimillisen aitoja ja Trissistä ja Penistä tulee kuin ystäviä, kun lukija matkaa ja kasvaa heidän kanssaan halki kirjan.

Cuckoo Songissa on jonkinlaista iätöntä viisautta itsensä hyväksymisestä ja muiden rakkauden etsimisestä. Se käsittelee muun muassa sodassa yhden jäsenensä menettäneen perheen tuntoja ja traumoja yliluonnollisella tasolla, mutta joskus asioita on helpompi ymmärtää, kun ne otetaan pois tavallisesta kontekstistaan ja siirretään vieraaseen maailmaan. Hardingen kieli on kaunista ja sujuvaa ja hänen ajatuksensa välittyvät selkeinä ja viisaina. Kirja teki ainakin minuun suuren vaikutuksen, ja haluaisin jakaa kanssanne otteen kirjan loppupuolelta:

"Everything changes and breaks and stops fitting - and we know that, even with our stopped clock. The world is breaking, and changing, and dancing. Always on the move. That's how it is. That's how it has to be."

Viisi tähteä.
Frances Hardinge: Cuckoo Song. Pan Macmillan, 2014. S. 409.



Aloitin Potterit jälleen kerran alusta, mutta tällä kertaa englanniksi ja äidin kanssa. Luen siis äidille ääneen. Se on todella mukavaa - molemmat nautimme tarinasta, minä saan ääneenlukuharjoitusta ja äiti saa rentoutua ja kuunnella.

Tuntuu vähän tyhmältä arvostella tätä jälleen:) Kyllähän te tiedätte. Potterit ovat minulle parasta mitä on ikinä kirjoitettu ja tässä ensimmäisessä kirjassa on kaikki uutuudenviehätys... Mitään ei tiedetä tai osata ennakolta. Huomasin ensimmäistä kertaa, että minua hiukan häiritsi se, kuinka kauan kirjalla meni päästä alkuhöpötyksistä eteenpäin, mutta se varmaankin johtuu siitä, että olen lukenut tämän kirjan niin monta kertaa ja tiedän sen kaiken jo. Hyppäisin suoraan tapahtumiin, mutta toki lukijalle, joka ei tiedä mitään, pitää kertoa;) Eihän mistään muuten tulisi mitään.

En nyt viitsi alkaa väsätä mitään juonitiivistelmää tai sen kummempia arvosteluja... Kauan eläköön Joanne Rowling!

Viisi tähteä.
J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone. Bloomsbury, 1997. S. 223

Ken on maassa kaunehin?

Kuten kirjamessupostauksessani kerroin, luin Salla Simukan Lumikki -trilogian toisen ja kolmannen osan hänen haastatteluaan varten, jota menimme katsomaan. Ykkösosan luin kesällä ja sen arvostelun voit kerrata täältä. Voin jo alkuun sanoa, että nämä kaksi olivat huimasti parempia kuin aloitusosa. Lisäksi tämä jatkaa "kävin kirjastossa" -sarjaa...


Lumikki on lähtenyt kesälomalle Prahaan, pakoon elämäänsä Suomessa. Lomaa on vielä joitakin päiviä jäljellä, kun hänelle tulee puhumaan nuori nainen nimeltään Zelenka, joka väittää olevansa hänen siskonsa. Kun Lumikki tutustuu Zelenkaan, hänelle paljastuu pikku hiljaa tämän olevan sotkeutunut hämärään uskonlahkoon, jonka kohtalo näyttää huonolta - ja nopealta. Lumikki päättää pelastaa siskonsa käyden samalla mielessään läpi outoja muistikuvia ja unia, joita Zelenkaan tutustuminen on herättänyt. Voiko hänen perheensä suuri salaisuus olla tässä?

Valkea kuin lumi nousee esiin tämän trilogian kimaltelevana voitontähtenä. Se on kaikin puolin erinomainen kirja, jossa yhdistyvät jännittävä juoni, kiinnostavat ja realistiset henkilöt, mukaansatempaava kirjoitustyyli ja voimakkaita mielikuvia herättävä kuvailu. Ensimmäisen osan epäuskottavuus ja arkisuus ovat molemmat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja Simukka tuntuu löytäneen hallitun keskitien Prahan kaduilta. Myös esiteinitunnelma on saanut kenkää tässä kirjassa mukaan tulevan voimakkaan seksuaalisen vireen myötä. Jännitteet niin hahmojen välillä kuin Lumikin pään sisällä ovat voimakkaita sekä toimivia ja kirjan lukeekin nopeassa tahdissa.

Oli Valkea kuin lumessa silti vikojakin. Minusta on hyvä, ettei lukijalle pulauteta jokaista pikku yksityiskohtaa kerralla, mutta Simukan tyyli kirjoittaa nimettömiä puhelinkeskusteluja tai lyhyitä kuvauksia, joista lukija ei sillä hetkellä ymmärrä mitään, ärsyttää minua. Sillä kun ei lukiessaan ymmärrä, kohdan unohtaa ja unohtaessaan menettää jonkin tärkeän tiedonmurun sitä hetkeä varten, kun ymmärtäisikin, mistä oli kyse. En tykkää kirjan kertaamisesta kesken kaiken. Toinen todella ärsyttävä asia oli toisinaan runsaskin ylätyylisyys, johon Simukka sortuu täysin arkipäiväisen kerronnan lomassa. Erityisesti mieleeni jäi: "Hänen ulkoinen olemuksensa oli matkalla kohti ykseyttä hänen sisäisensä kanssa." Keskellä normaalia tekstiä tällainen täysin epäluonteva lause. Näitä oli muitakin.

Lipsahduksista huolimatta haluan edelleen korostaa, että Valkea kuin lumi oli sarjan kirkkaasti paras kirja. Siinä myös selitetään ensimmäistä osaa sen verran, että jos ei huvita lukea sitä, vaan pelkkää laatua, en usko sen olevan ongelma.

Neljä ja puoli tähteä.
Salla Simukka: Valkea kuin lumi, Tammi, 2013. S. 237.



Musta kuin eebenpuu on mukaansatempaava ja nopealukuinen kirja. Sen juoni etenee vauhdilla, mutta ei paljasta liikaa kerralla. Tosin se aiheuttaa hiukan jo äsken mainitsemaani vaivaa, eli alussa annettuja vihjeitä ei enää muista silloin kun ne voisi ymmärtää, mutta kolmososan vähemmän monimutkaisen juonen takia vaiva ei ole tässä osassa niin vakava kuin ensimmäisessä ja toisessa.

Lumikin elämässä kaikki on viimein kohdallaan. Hän on löytänyt suloisen ja mukavan poikaystävän, Sampsan, hänellä on pääosa koulun Lumikki -näytelmässä ja vaikka perhesuhteet ovat yhtä kireällä kuin aina, elämä tuntuu luistavan. Tietysti tämä kaikki on liian hyvää ollakseen totta: Lumikin elämän suuri rakkaus Liekki tekee paluun ja samaan aikaan Lumikki saa nimettömän uhkauskirjeen. Äkkiä hän ei ole turvassa missään, ei omalta menneisyydeltään sen paremmin kuin vainoojaltaankaan.

Musta kuin eebenpuu on todella jännittävä ja koukuttava kirja. Mysteerin kerrokset niin senhetkisessä tilanteessa kuin Lumikin menneisyydessä avautuvat hitaasti, vähän kerrallaan, niin että lukija saa itsekin tajuta asioita. Tämäkin teos kärsi jonkin verran kerronnallisesta ylätyylisyydestä, mutta ei niin paljon kuin sarjan toinen osa. Myös toisessa osassa alkanut voimakas seksuaalinen vire sai jatkoa tässä kirjassa. Kerronta on todella aitoa ja iholle tulevaa... hahmot jollain tapaa äärimmäisen inhimillisiä ja niin uskottavia. Pidin kauheasti Sampsan pikkusiskosta:) Myös Lumikki -tulkinta kuulosti todella vaikuttavalta, sellaiselta jonka teossa olisin itsekin mielelläni mukana.

Musta kuin eebenpuu ei aivan yllä Valkea kuin lumen tasolle, mutta on ehdottomasti paljon parempi kuin Punainen kuin veri, joka ainakin minulle kärsi uskottavuusongelmista. Tästä voi toki olla montaa mieltä.

Neljä tähteä.
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu. Tammi, 2014. S. 192.



Täytyy vielä mainita erikseen kansigrafiikoista, jotka ovat todella kauniit ja sopivat hienosti kirjoihin. Onnitteluni piirtäjälle!

lauantai 15. marraskuuta 2014

Oman hyllyn unohdetut: Chronicles of Avonlea


Ei ole ensimmäinen kerta, kun puhun L. M. Montogomerystä tässä blogissa, eikä varmasti viimeinen. Erinäisten tyttökirjavaiheiden aikana olen tullut ostaneeksi joitain hänen suomentamattomia teoksiaan englanniksi, mutta ollutkin sitten vielä liian nuori ja englantia-osaamaton ymmärtääkseni niitä, ja niin ne ovat vain jääneet hyllyyni olemaan. Tämä oli siis mainio tilaisuus tehdä asialle jotain!

Valitsin ensimmäiseksi lukemattomaksi omaksi kirjakseni Montgomeryn novellikokoelman Chronicles of Avonlea, joka sijoittuu Anna -kirjoja lukeneille tuttuihin maisemiin, kuten Avonleaan, Spencervaleen ja Carmodyyn. Myös tuttuja nimiä vilahtelee, ja jopa Anna itsekin on sivuhenkilönä kahdessa tarinoista - yhtä ihastuttavana kuin aina. Kirja koostuu siis kahdestatoista lyhyehköstä tarinasta, jotka ovat kaikki todella suloisia, hauskoja ja sympaattisia, ja ainakin Montgomeryn tyyliä laajemmin tuntevalle ennalta-arvattavia. Minua tämä ei tosin häirinnyt. Uskonto oli aiempaan tapaan suuressa roolissa varsinkin kahdessa tarinoista, mutta minua ei tämäkään häirinnyt. Sehän kuuluu ajankuvaan.

Jos sanoisin muutaman suosikkitarinan, niin ehkä Each In His Own Tongue ja Quarantine at Alexander Abraham's. Muutkin kertomukset olivat kyllä taattua laatua ja kokonaisuudessaan kirja oli nautittava kokemus. Englanti on hiukan vanhahtavaa mutta aivan ymmärrettävää - olisin siitä varmasti jo aiemminkin selviytynyt. Ainut asia mikä hiukan vaikeutti kirjan lukemista oli hyvin kapeat marginaalit, eli käytännössä sormia oli pidettävä koko ajan tekstin päällä.

Neljä ja puoli tähteä
L. M. Montgomery: Chronicles of Avonlea. Bantam Books, 1993 (ensipainos 1943). S. 183

Koska teen haastetta yhteistyössä Libertén kanssa, linkkailemme aina toistemme vastaavat postaukset omiimme. Täältä voitte siis lukea hänen ensimmäisen Oman hyllyn unohdetut -postauksensa.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kaksi kirjaa, kaksi Tyhmää Tyttöä ja Lauren Oliver

Tämä ja seuraava postaus ovat sarjassamme "kävin kirjastossa". Kävin siis kirjastossa ja jotenkin siellä onnistui olemaan todella paljon kirjoja, joita olen pitkään etsinyt enkä mistään löytänyt, joten lainasin tietysti ne kaikki. Tässä kaksi ensimmäistä.


Delirium -trilogian päättävä Requiem: rakkaus palaa erosi edeltäjistään eniten siinä, että Lenan kertojakaveriksi oli lisätty hänen paras ystävänsä Hana. Muuten kirjassa ei ollut mitään erityisen uutta tai yllättävää... Lena on edelleen Tyhmä Tyttö ja nyt hänellä on edessään valintoja roppakaupalla, kun ihailijoita on kumpaankin käteen, perhesuhteet vaivaavat ja kapinalliset kokoavat joukkoja lopullista hyökkäystä varten. Hana sen sijaan esittää uudenlaisen näkökulman tarinaan: hänet on parannettu, hän on menossa naimisiin uuden pormestarin kanssa ja elää suojattua ja rikasta elämää hajoavassa maailmassa. Jokin Hanan menneisyydessä kuitenkin kiusaa häntä eikä anna hänen valmistella rauhassa naidun naisen elämäänsä.

Minusta Hanan osuudet olivat paljon kiinnostavampia kuin Lenan osuudet - Lauren Oliver ei kai ole onnistunut kehittämään häntä hahmona niin paljon, että hän olisi jaksanut pysyä kovin kiinnostavana enää tässä viimeisessä osassa. Kirja oli kyllä mukaansatempaava, mutta olen äärimmäisen kiitollinen että Oliver on luopunut tavastaan lopettaa joka ikinen luku cliffhangeriin, koska se on minusta oikeasti aika ärsyttävää (ja sitä paitsi Neiti Etsivä teki sen jo). Osa luvuista oli miellyttävän lyhyitä, osa taas normaalipituisia (miellyttävän lyhyellä meinaan alle sivun tai korkeintaan parin sivun pituista, mitä on helppo lukea joutessaan pienen hetken). Tarinan lopetus jäi avoimeksi, mistä pidin paljon, mutta aivan loppulauseissa on hiukan liikaa yrittämisen makua - kuin se olisi haluttu saada kuulostamaan mahtavan vaikuttavalta ja osa tästä pyrkimyksestä paistaa läpi - se ei siis ole täysin luonteva, vaikka viesti on hieno.

Yhteenvetona: hieman ärsyttävä, ei niin hyvä kuin olisi voinut olla, mutta nopealukuinen ja kiinnostava.

Requiem merkitsee kuolleiden kunniaksi pidettyä jumalanpalvelusta tai sävellettyä musiikkiteosta.

Kolme ja puoli tähteä
Lauren Oliver: Requiem: rakkaus palaa. WSOY, 2013. S. 335. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Requiem samana vuonna.



Mukaani tarttui kirjastosta siis Requiemin lisäksi toinenkin Lauren Oliverin kirja, hänen esikoisteoksensa Kuin viimeistä päivää. Muistan ihmetelleeni sitä kirjakaupassa sen ilmestymisestä lähtien ja kun se nyt oli saatavilla, otin sen. Se oli todella kiinnostava lukukokemus.

Kuin viimeistä päivää kertoo Samanthasta, joka kuolee yllättäen auto-onnettomuudessa matkalla bileistä kotiin. Hän herää kuitenkin seuraavana aamuna - vain huomatakseen, että aamu ei olekaan seuraava, vaan hänen kuolinpäivänsä aamu uudestaan. Seitsemän kertaa Samantha herää kuolinpäiväänsä ja seitsemän kertaa hän joutuu tekemään erilaisia ratkaisuja ja selvittämään kuolemaansa liittyviä mysteerejä voidakseen lopulta jatkaa eteenpäin.

Asetelma on todella kiehtova. Sam on koulun suosituimman porukan jäsen, mutta näin ei ole aina ollut, ja päivien kuluessa hänen ja muidenkin hahmojen menneisyydestä paljastuu yhä raaempia yksityiskohtia. Kirja käsittelee älykkäästi nuorten elämään liittyviä ilmiöitä kuten suositummuutta, perhesuhteita, ystävyyttä, kiusaamista, rakkautta ja seksiä. Vaikka Sam on alussa äärimäisen Tyhmä Tyttö, hän kasvaa seitsemässä päivässä huomaamaan itsestään ja elämästään asioita, joille hän on ollut aiemmin sokea tai joista hän on päättänyt olla välittämättä.

Minulla on niin paljon asioita mielessäni, etten osaa panna niitä mihinkään järkevään järjestykseen... Noh. Kun sanoin, että kirja käsittelee nuorten elämää älykkäästi, niin se on totta, mutta kielen osalta mukana on paljon ylimääräistä yrittämistä, mikä aiheuttaa lukijassa syvää myötähäpeää. Syytän tästä kuitenkin suomentajaa enkä niinkään kirjalijaa. Takakansiteksti mainostaa kirjan olevan "2000 -luvun nuorten elämästä ja nuorten kielellä" ja voih. Kärsin tästä kammottavan teennäisestä ja vanhentuneesta muka-nuorisokielestä läpi kirjan, mutta olen valitettavasti jo palauttanut sen. Yritän kuitenkin muistella joitain esimerkkejä... ainut mitä näköjään kykenen muistamaan on, ettei kukaan ei sano "seukata" ala-asteen jälkeen - paitsi tässä kirjassa kyllä. Suomennoksessa oli muitakin fiboja, kuten "Ilman hanskaa ei tipu lempeä", jota Samin ystävä Elody toisteli. Päättelin, että tämän on täytynyt olla alun perin "No glove, no love", joka on lyhyt ja ytimekäs iskulause ja sen olisi voinut suomentaa huomattavasti paremmin. En ole myöskään varma, pidänkö nimestä... se oli alun perin Before I Fall, mutta tavallaan ymmärrän suomentajan tarpeen käyttää näinkin osuvaa sanontaa. Alkuperäinen vain heijastuu kirjan sisältöön älykkäämmin, usko tai älä.

Kuin viimeistä päivää koostuu enimmäkseen Samin päivistä, mutta väleissä on hänen "haudantakaisia" pätkiään, joissa jotenkin selitetään tapahtumia. Ne ovat monesti kiinnostavia ja laittavat ajattelemaan asioita. Kirjan alku on hieman hidas, varsinkin ensimmäinen ja toinen päivä, mutta niiden jälkeen juoni saa potkua ja teoksesta tulee todella kiinnostava. Tunnelma muuttuu loppua kohden surullisenhaikeaksi, mutta se sopii kuvaan. Hetken pelkäsin, että Oliver pilaa kirjan lopun kokonaan, mutta sitäkään virhettä hän ei onneksi tehnyt. Loppu piirtää lisäksi hienon ympyrän alussa mainittuihin asioihin. Taitava kuvailu ja erilaisten tunteiden käsittely tulee iholle ja panee lukijankin miettimään kuolemaa, kuinka äkkiä ja nurkan takaa se voi tulla, kuinka siihen ei välttämättä saa valmistautua ja kuinka toista mahdollisuutta ei tule.

Suosittelen vahvasti Kuin viimeistä päivää. Se on enemmän kuin tyhmä nuortenkirja ja todella antoisa lukukokemus.

Neljä ja puoli tähteä (kamalasta suomennoksesta huolimatta).
Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää. WSOY, 2010. S. 412. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Before I Fall samana vuonna.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Typerää vai tosi typerää?

Nyt olisi jälleen uuden kirjaprojektin aika! (Koska niitähän ei ole jo muutenkin ihan tarpeeksi.) Tarkoituksena on lukea omia lukemattomia kirjoja pois ja tutustua toisen kirja-aarteisiin aina vuoron perään. Aloitamme lukemalla yhden kirjan omasta hyllystä ja sen jälkeen yhden toisen hyllystä jne...

http://www.hannas.fi/
Projektissa kulkee mukana kaksi tagia. "Toisen hyllyn aarteet" ja "oman hyllyn unohdetut".

Aikataulu ei ole mitenkään looginen tai säännöllinen, vaan luemme ihan omaa tahtiamme. Välillä voi olla pidempiäkin välejä. 

Tätä on suunniteltu pitkään ja hartaasti ja viimein pääsemme aloittamaan!

Kirjarakkaudella,
Liberté Sezzie

maanantai 27. lokakuuta 2014

Kirjamessut!

Halleluja, se on taas täällä! Vuoden paras kirjatapahtuma! Valtaisa messuhalli täääyynnä kirjoja. Tätä elämän täydellisyyttä.

https://www.vr.fi/cs/vr/img/d/1/1/Kirja14_700x350_VR.jpg

Tapasimme Libertén kanssa Rautatieasemalla sunnuntaiaamuna kello 10.12 ja suuntasimme pankkiautomaatin kautta Pasilaan menevään junaan. Seikkailtuamme mitä jännittävimpiä reittejä pitkin Messukeskukseen (joskaan ei ymmärtääkseni aivan yhtä jännittäviä kuin mitä Liberté meni lauantaina) pääsimme lähes jonottamatta sisään sekä naulakoille. Sitten kimppuun!

Meillä oli puoli tuntia aikaa ennen Louhi -lavalla kello 11.30 alkavaa Salla Simukan haastattelua. (Louhi -lavastahan siis vastaa koulumme iskujoukko, KirjaKallio. Itse en siihen kuulu, ole kuulunut, enkä aiokaan, mutta he tekevät laadukasta työtä.) Suuntasimme isojen kirjakustantamoiden ja -kauppojen ohi suoraan antikvaariselle puolelle ja sieltä löytyvälle Vantaan antikvariaatin 2€/kirja osastolle, joka oli jo viime vuodesta tuttu. Ehdimme katsella pöydät lähes kokonaan läpi ja löytää muutaman potentiaalisen ostoksen ennen kuin oli aika rientää.

Olen jo aiemmin lukenut Simukan Lumikki -trilogian ensimmäisen osan Punainen kuin veri ja luin seuraavat osat Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu nyt messuviikolla juuri haastattelun takia. (En halunnut vahingossakaan spoilaantua tapahtumista haastattelun aikana. En varmaankaan olisi spoilaantunut, mutta parempi katsoa kuin katua, ja nythän ne on luettu. Postaus tulossa lähiaikoina.) Salla Simukka osoittautui todella mielenkiintoiseksi ja mukavaksi henkilöksi ja hän puhui kirjoistaan rehellisesti ja hauskasti. Tykkäsin todella paljon hänen tyylistään puhua ja olla yleisön edessä - hän oli luonteva, eikä yrittänyt liikaa (kuten hänen tekstissään toisinaan käy). Myöskin haastattelijat hoitivat hommansa hyvin ja puoli tuntia kului nopeasti.

Salla Simukka on siis tämä mustatukkainen, lähinnä kuvaajaa istuva.

Haastattelun lomassa oli myös hauska seurata taustalla koko ajan työtään tekeviä taiteilijoita, jotka ymmärtääkseni ovat vastuussa koko Louhi -lavaa ympäröivästä komeudesta. Upeaa jälkeä.

Hauskan ja antoisan puolituntisen jälkeen suuntasimme takaisin antikvaariosastolle ja kävimme huolella kojuja läpi yksi toisensa jälkeen kello yhteen asti, jolloin totesimme, että nyt on liian nälkä, ja vaihdoimme messusalia ruokamessujen puolelle. Löysimme kivan (ja ruuhkaisan) italialaisen pizzapaikan josta ostimme puolikkaat Margherita -pizzat (eräs mummo kiilasi kavereineen törkeästi eteeni jonossa). Söimme ja totesimme, että nyt olisi jälkiruoan paikka, mutta valitettavasti emme löytäneet yhtäkään järkevänhintaista jäätelökojua, joten jätimme asian sikseen ja palasimme (jälleen!) antikvaariosastolle.

Louhi -lavalla alkoi kahdelta paneeli nimeltä Paranormaali romanssi, joka kiinnosti meitä molempia aiheensa puolesta, jossa oli mahtavat panelistit ja lisäksi vielä eräs ystävämme toisena haastattelijoista. Neljää minuuttia ennen määräaikaa tajusimme, mitä kello on, suuntasimme paikan päälle ja saimme vielä istumapaikat  - jopa suoraan lavan edestä! Tämä olikin antoisa kokemus.

Vasemmalta oikealle: haastattelijat Saara ja Veera, toimittaja Maria Petterson,
kustannustoimittaja Ulla Huopaniemi-Sirén, kirjailijat Salla Simukka ja
Vilja-Tuulia Huotarinen sekä kustannustoimittaja Jussi Tiihonen.

Olin erityisesti odottanut toimittajan ja kirjailijoiden näkemistä livenä (vaikka Simukan näinkin jo aiemminkin päivällä), sillä olen heidän kaikkien tekstejä lukenut ja niistä nauttinut. Etenkin Maria Pettersonin - silloin kun hän vielä kirjoitti Nyt -liitteen kolumnia Mitä ajattelin tänään, luin sen aina! Se oli ihana! (Nykyään koko kolumnia ei ole enää olemassa.) Mutta siis, Maria Petterson on suuri toimittaja-idolini. Hän oli todellisuudessakin yhtä sanavalmiin ja mahtavan tyypin oloinen kuin tekstiensä perusteella, joten en todellakaan joutunut pettymään. Jollain tasolla hän myös muistutti minua seitsemännen luokan matematiikanopettajastani (myös Maria -niminen) joten hassusti hän tuntui vähän niin kuin kaverilta, tai ainakin tutulta:)

Salla Simukalta olen tosiaan lukenut Lumikki -trilogian ja Vilja-Tuulia Huotariselta Silja -trilogian sekä Valoa, valoa, valoa -nimisen kirjan. Jälkimmäisen omistankin ja hänen tuotannostaan pidän paljon, vaikka varsinkin Siljojen lukemisesta on jo aikaa. En kuitenkaan ennen tiennyt edes miltä hän näytti, mutta kävi ilmi, että hänelläkin oli todella fiksuja ajatuksia ja hauskoja juttuja! Ja Salla Simukka loisti jälleen terävine huomioineen ja sarkastisine kommentteineen.

Kustannustoimittajat olivatkin sitten jännittävämpää porukkaa. Huopaniemi-Sirén ei sanonut paljon mitään, vaikka seurasi kyllä kiinnostuneen oloisena keskustelua - Tiihonen taas sanoi paljonkin, mutta hänen juttunsa menivät toisinaan ohi aiheen ja hän aloitti koko paneelin sanomalla, ettei edes tiedä, mitä paranormaali romantiikka tarkoittaa eikä ole genreen lainkaan tutustunut. Mielestäni oli erikoista, että hän siis oli suostunut panelistiksi... mutta osa hänen kommenteistaan oli ihan järkeviä ja ainakin hän piti keskustelua tehokkaasti yllä.

Kiinnitä huomiota myös seinämaalaukseen. Mieletöntä taitoa!

Paneeli oli tunnin mittainen ja ensimmäisen ehkä viiden minuutin jälkeen haastattelijoiden ei tarvinnut sanoa kerrassaan mitään varmaan kahteenkymmeneen minuuttiin, sillä keskustelu lensi. Läpi käytiin lähes kaikki pinnalla olleet ja/tai olevat paranormaalia romantiikkaa edustavat kirjasarjat, pohdittiin sitä, mitä genre kohtaa seuraavaksi, puhuttiin panelistien omasta suhteesta paranormaaliin romantiikkaan, telepaattiset kivet nousivat esille useammin kuin kerran... Minusta oli mukavaa, etteivät haastattelijat myöskään väkipakolla tunkeneet kysymyksiään väliin, vaan esittivät ne silloin, kun keskustelu alkoi itsestään hiipua - hyvä haastattelijat! Panelisteilla oli siis värikkäitä, älykkäitä, kiinnostavia ja hauskoja asioita sanottavanaan ja kaiken kaikkiaan paneeli oli erittäin nautittava kokemus! Jos joskus suuntaat kirjamessuille ja KirjaKalliolla on jokin mielestäsi kiinnostava paneeli, niin mene ihmeessä katsomaan se - laatua luvassa.

Ette varmaan edes arvaa, mihin päädyimme jälleen paneelin jälkeen. Ettei vain olisi antikvaarinen osasto! Mutta minulle kirjamessujen pääpointti on aina nimenomaan tämä puolisko, sillä paikalla olevista antikvariaateista tekee usein todellisia löytöjä erittäin halvalla, eikä minua ainakaan haittaa, vaikka kirjani ovat käytettyjä. Silloinhan ne ovat vain nähneet enemmän elämää. Valitsimme pinssejä jonkin scifi- ja fantasiaseuran kojulta ja kiertelimme kiertelymme loppuun. Aivan viimeiseksi ostin Suomalaisen kirjakaupan osastolta äidilleni syntymäpäivälahjan, ja sitten suuntasimme väsyneinä ja painavien kassien kera Libertén luokse nauttimaan ostoksistamme ja katsomaan lastenleffoja. Ihana päivä.

Pinssi yksi. Se on oikeasti musta mutta
heijastaa kirjahyllyäni. (Sekä ajatus-
maailmaani...)

Pinssi kaksi. Tiesin, että tämän tarvitsen, heti
kun näin sen. Olen pinoaja pahimmasta
päästä.

Kahden euron pisteen löytöjä. Sarja on minulle täysin vieras mutta tullee tutuksi:)

Pakolliset messuperinteet eli aina pitää kartuttaa Christie -kokoelmaa:)

Tämä on sellaisen sarjan ensimmäinen osa
josta sain seitsemännen osan aikanaan
syntymäpäivälahjaksi serkultani. Ajattelin,
että jos nyt jätän tämän hyllyyn, kadun sitä
enkä tiedä saanko sarjaa ikinä muuten alkuun...

perjantai 24. lokakuuta 2014

Blogger vammaa, kuten tavallista

Hei kaikki,

Jos kerkesitte nähdä tänään perjantaina muutaman tunnin ilmoilla olleen luetut kirja vailla postausta -nimisen julkaisun, ja ihmettelette, mikä se oli ja missä se on nyt, niin se on vain oma muistilistani... olen varmaan kännykällä tallennusnappulaan tähdätessäni osunutkin julkaisuun tai muuta vastaavaa. Tämä Bloggerin käyttöliittymä ei monesti ole lainkaan se kaikista toimivin. On kuitenkin totta, että listassa näkyneet kirjat (Cuckoo Song, Requiem - rakkaus palaa ja Valkea kuin lumi) ovat lukematta ja odottelevat postauksiaan tässä lähiaikoina :)

Näemme siis viimeistään silloin. Halusin nyt vain selitellä mokailujani (tai Bloggerin vammailua), ettei kukaan jää ihmetyksen valtaan.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Synttäriostoksia


Tulin eilen syyslomalta Nurmeksesta, isovanhempieni luota. Kesällä kun minulla oli synttärit, sain heiltä lahjaksi arvokkaan lahjakortin Nurmeksen kirjakauppaan Sananhelinään, joka on todella sympaattinen pikku kirjakauppa. Niinpä odotinkin nyt innolla pääseväni shoppailemaan! Tein löytöjä ;)

Kuva on hiukan epäselvä, mutta siinä ovat siis seuraavat kirjat:
Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut. (En ole sen paremmin lukenut kuin katsonutkaan mitään Sherlock Holmesia ikinä, joten alkaa olla aika, vai kuinka?)
Gillian Flynn: Kiltti tyttö. (Olen hiblaillut tätä kirjakaupoissa jo useamman vuoden ja nyt kun elokuvakin tuli ulos, päätin viimein, että on aika ostaa ja lukea se. Tarina todella kiinnostaa minua.)
Jennifer Clemet: Varastettujen rukousten vuori. (Kirjailija kävi keväällä koulullamme puhumassa ja tutustuin silloin niin häneen kuin hänen kirjaansakin ensi kertaa. Se vaikutti minusta todella kiinnostavalta, ja kun se nyt oli saatavilla, päätin tarttua tilaisuuteen.)
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut. (Ensimmäinen ikinä lukemani Christie -dekkari, mutta en ole häpeäkseni sitä omistanut. Nyt viimein.)

Olen todella innoissani näistä ostoksistani enkä malta odottaa pääseväni lukemaan niitä. Olisi toki myös ne kirotut ensimmäiset osat, pari mummin lainaamaa kirjaa, ja nyt kesken olevat edellisen kirjastoreissuni tulokset... Niinpä niin, aina on liikaa luettavaa. Se on ihmisen osa.

Minulla olisi yksi postaamaton kirjakin, Cuckoo Song, mutta ihan rehellisesti nyt ei huvita. Taidan ottaa kulhollisen jätskiä ja mennä katsomaan Gilmoren tyttöjen kaikkien aikojen viimeisen jakson.

Kamalaa. En tiedä pystynkö tähän.