lauantai 21. syyskuuta 2013

Apua, älä tuomitse

... vaikka olenkin ollut poissa yli kuukauden. Voin vain rehellisesti todeta, että olen todellakin ollut niin laiska, etten ole saanut kirjoitettua tänne yhtään mitään. No, kaikeksi onneksi minulla ei ole liian paljon kerrottavaa: olen saanut tässä yli kuukaudessa luettua kokonaan/luettua loppuun vain neljä kirjaa. Sehän tekee tämänhetkiseksi saldoksi 53, mikä on 13 kirjaa vähemmän kuin sunnuntaina 16.9.2012 eli lähimmäs tätä päivämäärää osuvassa postauksessani vuoden takaa.



50-luvun tytöt Katarina Haavio ja Satu Koskimies
Tähän kirjaan on kirjoitettu puhtaaksi yllä mainittujen kahden naisen, tai 50-luvulla vielä tyttöjen, päiväkirjat vuosilta 1951-1956. Minun oli pitänyt jo pitkään lukea tämä (sekä jatko-osa 50-luvun teinit Katarina Haavio ja Satu Koskimies), kun sitten lopulta sain jostain kohtalon oikusta tartuttua tähän ensimmäiseen kirjaan. Pidin siitä paljon.

50-luvun tytöt avaa erilaisen näkymän 50-luvun Helsinkiin ja sen asukkaiden elämään kuin esimerkiksi Kaupunginmuseon näyttely tai "Helsingin koottu historia"-teos (en todellakaan tiedä, onko sellaista olemassa, siksi lainausmerkit). Kata ja Satu kirjoittavat päiväkirjoihinsa vaihtelevalla tahdilla erilaisista asioista - oman elämän tapahtumien ja ihmissuhdekiemuroiden lisäksi mukaan mahtuu esimerkiksi tarkkaa raportointia presidentinvaaleista, luonnekuvauksia ystävistä ja yleistä näkemystä siitä, millainen kaupunki Helsinki oli noina vuosina. Tätä viimeistä ei ole ehkä tarkoituksellisesti kirjattu muistiin, mutta lukijalle se avautuu aarteena - miten monta eri elokuvateatteria olikaan ja millaisia nimiä niillä oli, missä on bussi numero 14 päätepysäkki, millaista on opiskelu Helsingin Tyttönormaalilyseossa.

Kaiken tämän lisäksi kirja on Katan ja Sadun ystävyyden syntytarina. Siihen mahtuu tietysti monta ylä- ja alamäkeä, jotka eivät lopu vielä jatko-osassakaan, mutta erityisesti tämän ensimmäisen kirjan ystävyyssuhteiden kirjo on loppumaton ja kaikessa hankaluudessaan lähestulkoon huvittava. Milloin kukakin on vihainen kenelle ja jonkun kanssa ei saa olla ystäviä. Lasten maailma muuttuu pikku hiljaa nuorten neitien maailmaksi, joissa asiat pysyvät pidempään ja tunteista tulee syvempiä ja kestävämpiä.

50-luvun tytöissä on jotain erikoista charmia. Se on oikeaa elämää, vaikka tuntuu vain seikkailutarinalta.

Neljä tähteä.
Katarina Eskola ja Satu Marttila: 50-luvun tytöt Katarina Haavio ja Satu Koskimies. Kirjayhtymä, v. 1993. S. 577.



Tuntematon sotilas
Tämän ikiklassikon lukemisen aloittaminen oli minulle ehdottomasti vaikein osa sen lukemisessa. Koska kirja kuitenkin piti lukea äidinkielen neljännen kurssin puitteissa, minä sain sen alkuun ja sen jälkeen loppua ei tullutkaan - ennen kuin loppu tuli, tietenkin.

Mitä pidemmälle kirja luin, sitä enemmän pidin siitä. Kun opin tuntemaan hahmot ja erottamaan heidät toisistaan, melkein kaikista tuli lähtemättömän rakkaita minun kiintymykseen taipuvaiselle sydämelleni.

En ollut uskonut, että sotakirjalla olisi minulle juurikaan annettavaa, sillä en ole ikinä ollut sotaihminen ja minusta Suomen sodat eivät muutenkaan ikinä ole olleet erityisesn kiinnostavia. Silti tämä kirja oli ihana, silti pidin siitä hirvittävän paljon. Ehkä se johtuu siitä, että mielestäni sota ei kuitenkaan ollut sen päähenkilö. Vaikuttava kieli ja henkilöt olivat sen päähenkilö. Rahikainen, Hietanen, Vanhala, Koskela, Rokka, Honkajoki... kaikki rakkaat velikullat:)

Olisi niin paljon kaikkea, mitä haluaisin sanoa tästä kirjasta, mutta en osaa. Lukijan pitää vain uskoa, että kirja on suomalaisen kirjallisuuden helmiä, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, ja olen todellakin sitä mieltä, että jokaisen suomalaisen pitäisi lukea se. Vaikka kuinka hankalaa, vaikka kuinka ikävän kuuloista etukäteen... rakastut siihen. Minä lupaan, sillä Väinö Linna kirjoittaa upeasti.

"Mitä mä nyt teen mun elämällä, kun mä oon lukenu Tuntemattoman loppuun?" - eräänkin koulukaverin epätoivoinen valitus.

Viisi tähteä.
Väinö Linna: Tuntematon sotilas. WSOY, 1955 (11. painos). S. 444.



The Scorpio Races
Rakastan Maggie Stiefvaterin Väristys-trilogiaa, ja siksi odotukset olivat korkealla tätäkin varten. Petyin aluksi lievästi.

Spoiler

Puck Connolly veljineen asuu Thisby-nimisellä saarella. Saaren vesiä vainoavat lihaa, myös ihmistä, syövät vesihevoset, capaill uisce [coppl ooshka]. Puckin, Finnin ja Gaben vanhemmat ovat kuolleet niiden kynsissä ja kolmikko asuttaa keskenään vanhempiensa vanhaa taloa.

Kun Gabe, sisaruksista vanhin, ilmoittaa lähtevänsä mannermaalle ilman siskoaan ja veljeään, Puck tulee epätoivoiseksi. Hän päättää osallistua Scorpio-kisoihin voidakseen pitää veljensä kotona vielä kuukauden pidempään. Kisat pidetään joka vuosi marraskuun alussa Thisbyllä. Kisoja varten miehet pyydystävät itselleen vesihevosen, jotka ovat nopeimpia hevosia maailmassa, ja kouluttavat niitä hieman alle kuukauden. Menetyksiltä ei voi välttyä - verenhimoiset capaill uisce kaipaavat takaisin mereen ja tekevät paljon sinne päästäkseen.

Puck ilmoittautuu kisoihin, mutta ei ongelmitta: ensinnäkin, hän on nainen, ja toiseksi, hän aikoo ratsastaa omalla hevosellaan, joka on aivan tavallinen maahevonen. Kumpaakaan ei ole kielletty kirjoitetuissa säännöissä, mutta kisojen perinteitä vaalivat miehet eivät silti ole sitä mieltä, että Puck voisi huoletta osallistua.

Useammin kuin kerran ponnistellessaan kisoja varten, Puck törmää hiljaiseen Sean Kendrickiin, joka on saaren lahjakkain hevosmies ja on voittanut kisat neljästi. Heidän hitaasti kehittyvä ystävyytensä ei kuitenkaan tee kisoja lainkaan vähemmän vaarallisiksi kummallekaan heistä.

Ohi

Kirjan idea oli hyvä. Kirjan loppupuolisko oli erinomaisen mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, niin, että sitä oli todella vaikea jättää kesken. Ongelma sijaitsikin alkupuoliskossa, sillä vaikka se oli loppupuoliskon kannalta merkityksellistä informaatioita, sitä ei ollut kirjoitettu lainkaan niin kiinnostavalla tavalla. Oli kuin kirjan johdanto oli kestänyt koko ensimmäisen puolikkaan. Kun kirja sitten toisella puolikkaalla pääsi vauhtiin, oli kaikki kuitenkin sen arvoista - mieletöntä!!!

Sean ja Puck kertovat tarinaa yhdessä, eivät aivan vuorotellen mutta sinne päin. Kumpikaan ei ole kovin sovinnainen persoona, mikä tekee lukemisesta kiinnostavaa myös vähemmän kiinnostavan alkupuoliskon aikana. Puck ei ole täydellinen tyttöhahmo, joihin kirjoissa niin usein törmää; hän on inhimillinen. Hän tekee virheitä, ei näe itseään objektiivisesta näkökulmasta, on räiskyvä ja aggressivinenkin. Hän rakastaa veljiään, mutta ei ymmärrä näitä eikä usein itseäänkään. Sean taas on tavallisesti rauhallinen ja vakaa, mutta tietyt henkilöt saavat hänen verensä kiehumaan, todellisen vihan nousemaan yli laitojen. "I would not have been sorry", sanoo Sean, kun häntä on estetty tappamasta. Mutta hevosrakkaus - se jos mikä yhdistää näitä kahta niin erilaista päähenkilöä.

Varoitus: aiheuttaa hevoskuumetta sekä romantiikannälkää.

Olen paininut sen dilemman kanssa, että voinko antaa tälle kirjalle neljä tähteä vai tyytyäkö kolmeen ja puoleen. Loppupuoli kun on sanalla sanoen magnificant, alkupuoli ei aivan niin. Aion nyt kuitenkin tehdä Puckit, olla epäsovinnainen ja antaa neljä, sillä loppu jos mikä ansaitsis vaikka viisi.
Maggie Stiefvater: The Scorpio Races. Scholastic, v. 2011. S. 482.



Between - all that glitters is now cold
Olin harmitellut, kuinka ei tässä syksyllä jotenkin ole ollut aikaa lukea kunnolla mitään. No, sehän paljastui silkaksi priorisointikysymykseksi, sillä kun aloitin Betweenin, oli keskiviikkoaamu. Kun lopetin sen, oli perjantai-ilta. Sivuja? 437.

Lainatessani Betweenin luulin, että se on jokin perus fantasiajuttu. Sitten satuin kuulemaan äidinkielentunnilla elokuvasta nimeltä The Lovely Bones ja huomasin, että kirjaa verrattiin takakannessa siihen. Ahaa, kyse on siis kuolemasta, päättelin. Kuinka kiinnostavaa.

Spoiler

Epäilykseni saivat vahvistuksen, kun kirjan alussa päähenkilö löytää oman ruumiinsa ja joutuu olosuhteiden pakosta toteamaan olevansa kuollut. Hän on nimeltään Liz Valchar ja asuu pienessä kaupungissa Connecticutin rannikolla. Liz on piloille hemmoteltu, juuri kahdeksantoista vuotta täyttänyt tyttö, joka on kaunis, hoikka, hyvin suosittu - ja kuollut.

Samassa kaupungissa on kuollut toinenkin nuori, Lizin ikäinen Alex Berg, vain vajaa vuosi ennen Lizin kuolemaa. Kun Liz herää kuolleena, hän törmää Alexiin lähestulkoon heti, ja heistä tulee vastentahtoiset seuralaiset. Alex oli hengissä ollessaan hiljainen, tuntematon, epäsuosittu poika ja varsinkin aluksi Lizin ja Alexin on hyvin vaikeaa tulla toimeen keskenään. Mitä pidempään he viettävät yhdessä, sitä paremmin he kuitenkin myös selviävät toistensa kanssa. Jumissa Maan päällä he seuraavat perheidensä ja ystäviensä elämän jatkumista voimatta ottaa näihin minkäänlaista kontaktia. Molempien muistissa on suuria aukkoja, mutta muistot palaavat hiljalleen ja niistä rakentuu kuva siitä, millaista elämä oli ennen kuolemaa, mikä voisi olla syy heidän jatkuvaan oleskeluunsa maassa ja mihin kaikkeen rakkaat ihmiset ovatkaan valmiita oman turvallisuutensa tähden. Sekä Liz että Alex kasvavat matkan varrella lähestulkoon uusiksi ihmisiksi.

Ohi

Kuten päätellä saattaa, kirja on äärimmäisen mukaansatempaava ja hyvin kirjoitettu. Hahmot ovat syvällisiä, inhimillisiä ihmisiä, eivät vain mustavalkoisia hyvis-pahis-asetelman orjjia. Kirja on täynnä tapahtumia ja yllättäviä käänteitä, jotka pitävät tehokkaasti mielenkiintoa yllä. Kaiken tämän lisäksi Between on hyvin kaunis ja surullinen teos. Se on teos kuolemasta, surusta ja kaiken ylitse hallitsevasta sairaudesta. Se avaa näköalan, satuttavan todenmukaisen näköalan, siihen millaista on menettää läheinen ihminen vähä vähältä, lopulta kokonaan. Kuitenkin lopulta se on myös lohdullinen. Kirjan kahdessa viimeisessä lauseessa sanotaan:

Everything is warm and bright. I am not afraid at all.

Toivoisin, että minäkin voisin lähdön hetkenä ajatella juuri samalla tavalla.

Haluan jakaa lukijoiden kanssa vielä kirjan sisäkannessa olleen arvostelun, joka mielestäni tiivistää hienosti kaiken sen, mitä itsekin haluan sanoa.

"Between is a book that makes you think. All the memories, all the what-ifs, and all the should-haves come bursting to the front of your mind at once. Warman has constructed a tragically beautiful novel you would be insane not to read. Ah-may-zing." -Alison, student blogger

Varoitus: kaikessa todenmukaisuudessaan kirja saattaa aiheuttaa pelkoa läheisten kuolemasta. Minulle ainakin kävi niin.

Viisi loistavan kirkasta tähteä.
Jessica Warman: Between. Egmont, v. 2011. S. 437.



Tässä siis lukemiseni viime ajoilta. Nyt minulla on kesken Delirium - rakkaus on harhaa sekä 50-luvun teinit. Pitäisi lukea myös tsiljoona muuta kirjaa... ja koeviikkokin alkaa lähestyä, taidan siis vetäytyä tästä uskonnonopiskelun pariin. Hyviä lukuhetkiä!!