sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Kevät tuli, lumi suli...

...puro sanoi pulipuli. Siihen suuntaan olemme menossa! Puro ei nyt ihan vielä sano yhtään mitään, mutta kevät tuli ja lumikin jo vähän suli, joten yritystä on kovasti.

Viisi kirjaa olen lukenut lisää sitten viime päivityksen, joten saldo on 19. Ei kovin paljoa, mutta olen lukenut milloin on ollut aikaa, ja olen lukenut laatua! Hauskaa päästä viimein jakamaan se myös teidän kanssanne.

Riimut
Joanne Harris on herättänyt eloon muinaisiin skandinaavisiin taruihin kuuluvat jumalat, riimut, taikuuden ja olennot. Chrystal on jo jonkin aikaa patistellut minua lukemaan tätä, ja yksi päivä tajusin koulussa, että hypäri on alussa, eikä minulla ole luettavaa. Niinpä marssin kirjastoon (joka on ihanasti suoraan tien toisella puolella) ja lainasin tämän kirjan.

Riimut on lumoava teos. Ensimmäinen osa on vähän tylsä - tarinaa vasta käynnistellään - mutta sen jälkeen kirjaa ei lähestulkoon viitsisi laskea käsistään.

Spoiler

500 vuotta Ragnarökin eli maailmanlopun jälkeen muinaiset jumalat ovat unohdettuja ja maahan poljettuja ja Järjestys hallitsee maailmaa. (Järjestys on tosi ikävä juttu.) Kuitenkin ihmiset ja eläimet, jotka kantavat riimumerkkiä ruumiissaan, muistuttavat edelleen Järjestystä Kaaoksen ja muiden maailmojen olemassaolosta - mistä se ei ole lainkaan tyytyväinen, vaan yrittää kerta kaikkiaan päästä tästä kaikesta eroon. Maailmanlopun kaupungissa tämä puhdistus on hyvin tehokasta, mutta Maddy Smithin kotikylässä maaseudulla ei vielä niinkään. Siispä Maddy elää kyläläisten kiusana - tai kyläläiset Maddyn kiusana, riippuu kummalta kantilta asiaa katsoo.

Maddyn ystävä Yksisilmä lähettää hänet Punaiset hevosen kukkulan sisään etsimään Kuiskaajaa melko vähin ohjein. Etsintäretki etenee vauhdikkaasti ja johtaa Maddyn seuraavaan, sitä seuraavaan ja vielä sitäkin seuraavaan seikkailuun, joista jokaiseen liittyy paljon jumalia, nukkuvia sekä hereillä olevia, puhumattakaan puoliksisyntyneestä ja eri rotua edustavista erään jumalan lapsista.
Maddyn identiteetti sekä hänen käsitys ystävistään joutuu moninkertaiseen pyöritykseen. Lopputuloksena kaikki kohtaavat Helissä, mutta mitä siitä seuraa yhdeksän maailman kannalta...

Ohi

Olen muuten vakaasti sitä mieltä, että minusta tulisi paljon parempi takakansitekstien tehtailija kuin yksikään takakansitekstejä ammatikseen tehtaileva.

Hiukan kuitenkin moitin vielä. Minusta tässä kirjassa kerrottiin liian monta tarinaa ja ne kaikki kerrottiin hiukan liian perusteellisesti. Siitä olisi tullut vetävämpi (ja kirjasta 100 sivua lyhyempi) jos kirjoittaja olisi kunnolla keskittynyt kahteen tai maksimissaan kolmeen tarinaan sen sijasta että niitä on ainakin viisi (en nyt muista enää tarkkaan). Vaikka itsekin kirjoittajana tiedän sen tunteen, kun haluaisi kertoa lukijalleen IHAN KAIKEN, niin silti olen sitä mieltä, että pitää pystyä karsimaan.
Silti kertomuksessa oli upeasti hyödynnetty skandinaavista tarustoa, mistä täydet pisteet. Vaikka joukossa oli hiukan juttuja, joissa oli otettu omia vapauksia, niin ei se mitään - kyllähän kirjailijan on osattava soveltaa!

Kirjaa luettaessa vaadittavan kärsivällisyyden vuoksi kuitenkin neljä tähteä.
Joanne Harris: Riimut. Otava, v. 2008. S. 574.



Kävelevät koneet¨
Tutustuin tähän Philip Reeven kirjaan ensi kerran jo vuonna 2010 tai 2011, ja muistan rakastuneeni. Nyt rakastuin uudestaan.

Spoiler

Tom Natsworthy on kolmannen luokan historijoitsijaharjoittelija Lontoon kulkukaupungissa. Eletään kevättä joskus ehkä 5000- tai 6000- luvulla, kun Tom estää salamurhaajaa tappamasta Lontoon päähistorijoitsijaa Taddeus Valentinea, saa vahingossa tietää liikaa ja tulee työnnetyksi jätekuilua pitkin Ulkomaastoon.

Kaupunkidarwinismi on vallalla. Lähes kaikki maailman kaupungit ovat nostaneet itsensä pyörien tai telaketjujen päälle ja suuret kaupungit syövät pienempiä. Vain Kulkemisenvastaisen liiton jäsenet sekä hyvin pienet yhteisöt pysyvät aloillaan. Tomille on aina opetettu, että Kaupunkidarwinismi on luonnollinen ja oikea tapa elää, että kulkemisenvastustajat ovat barbaareja. Niinpä joutuessaan ensi kerran maan pinnalle yhdessä salamurhaajatytön kanssa, Tom on melkoisessa pulassa ja melkoisen pihalla.

Tom ja Hester tutustuvat ja ystävystyvät ja pyrkivät jatkuvasti vaiheikkaan matkansa aikana palaamaan Lontooseen. He kohtaavat pettureita ja ystäviä, kulkemisenvastustajia sekä kulkemisenpuolustajia, vierailevat niin Tunnbridge Wheelsissä kuin San Guossa. Koko ajan he pakenevat metallisen miehen vihreitä silmiä.

Ohi

Ärsyynnyin henkilöihin monta kertaa, erityisesti Tomiin jyrkkine kulkijan mielipiteineen ja Katherineen vankassa isäuskossaan. Kuitenkin he valloittivat sydämeni todenmukaisuudellaan ja oikeudentajullaan -tällaisia pitäisi kaikkien ihmisten olla! - ja jatkan sarjaa aivan pian. Tästä ei ole juurikaan pahaa sanottavaa. Philip Reeve on uskomattomalla taidolla ja mielikuvituksella luonut meille maailman muutaman tuhannen vuoden päähän.

"Amerikan manner oli viimeisinä aikoinaan aivan hullu."

Varokaa Yhden tunnin sotaa.

Viisi tähteä.
Philip Reeve: Kävelevät koneet. Karisto, v. 2004. S. 319.



Liikkuva linna
Tuli tässä mieleen, että olen tainnut jotenkin harrastaa näitä liikkuvaisuudesta kertovia kirjoja viime aikoina, ehkä teillekin? No, odottakaahan vaan. (Lisää on tulossa.)

Liikkuva linna on yksi parhaita ikinä, koskaan kirjoitettuja kirjoja. Näin ensin Hayao Miyazakin elokuvan ja rakastuin siihen, mutta kirja on tonneittain parempi. Se on luonnollisempi, selkeämpi, hauskempi... mitä vain.

Spoiler

Sophie Hatter on kolmesta sisaresta vanhin ja tietää, että hänen on turha toivoa suuria elämältään, sillä vanhimmat lapset eivät koskaan menesty. Kun siis Erämaan noita tulee ja muuttaa Sophien yhdeksänkymmenen vuoden vanhaksi, Sophie on aika pulassa - mitä nyt? Hän päättää vanhimman lapsen kohtalostaan huolimatta lähteä maailmalle etsimmän onneaan ja tulee siinä sivussa tuppautuneeksi asumaan velho Howlin linnaan.

Howl on "ovela ja itsekäs ja turhamainen kuin riikinkukko ja kauhea pelkuri ja hänestä on mahdoton saada irti juuta tai jaata", kuten Sophie häntä myöhemmässä kirjassa kuvailee. Kun tähän lisää sen, että hän on suunnilleen maailman paras velho, tulee tiivistäneeksi melko tarkkaan sen, mitä Howl on. Ja kuitenkin hän onnistuu olemaan myös ihana, hurmaava, suloinen ja välittävä. (Velho saa ollakin, että onnistuu olemaan kaikkea tätä yhdessä ruumiissa.)

Sophie tekee sopimuksen Howlin tulidemonin kanssa ja jää linnaan taloudenhoitajaksi. Moninaisten vaiheiden ja käänteiden jälkeen, joista suurimpaan osaan liittyy jotenkin Erämaan noita, Sophie muuttuu jälleen nuoreksi ja Howl ja Calcifer vapaiksi. Haluaisin nyt jakaa kanssanne todistuksen siitä, ettei suloisista suloisimpaan romanttiseen kohtaukseen tarvita dramaattista hetkeä tai maailmoja järisyttävää suudelmaa. Pistän kuitenkin

EKSTRA-SPOILER-SPOILER-VAROITUKSET TÄHÄN:

Howl sanoi: "Minusta meidän pitäisi elää elämämme onnellisina loppuun asti", ja Sophiesta tuntui, että Howl oli aivan tosissaan. Hän tiesi, että elämän eläminen onnellisena loppuun asti olisi Howlin kanssa koko lailla vaiheikkaampaa kuin satujen perusteella saattoi kuvitella, mutta hän oli päättänyt yrittää parhaansa. "Siitä tulee varmasti sietämätöntä", Howl lisäsi.
"Ja sinä tietenkin käytät minau hyväksesi joka käänteessä", Sophie sanoi.
"Ja sitten sinä ojennat minua ja silppuat kaikki pukuni", Howl sanoi.
Ellei Sophien ja Howlin huomio olisi kiinnittynyt johonkin aivan muuhun, he olisivat ehkä huomanneet, että prinssi Justin, Suliman ja rouva Fairfax yrittivät kaikki puhua Howlille ja että Fanny, Martha, ja Lettie kaikki nykivät Sophieta hihoista ja että Michael kiskoi Howlia takin hännyksistä.

Ohi kaikki spoilerit

Tästä ei enää paljon paremmaksi mennä. Diana Wynne Jones on upea kirjoittaja - rauha hänen muistolleen - ja vetää vertoja jopa J.K. Rowlingille! (Pitäkää nyt ihmeessä viimeistään tätä todistuksenani hänen suurenmoisista kyvyistään.)

Viisi tähteä.
Diana Wynne Jones: Liikkuva linna. WSOY, v. 2005. S. 323.



Tähtihattu
Palasin taas Terry Pratchettin kimppuun. Tähtihattu jatkaa Vapaiden pikkumiesten aloittamaa sarjaa, ja on... ihana. Aivan sitä samaa, taattua, tarkkanäköistä Pratchettia. Hyvät naurut, suuria ja pieniä elämän oivalluksia ja hienoja, kekseliäitä henkilöhahmoja. Ainut mistä menee hiukan miinusta on liian läpinäkyvä opetus (joka ei tosin koske meitä tämän maailman kuolevaisia, tai ainakin hyvin harvaa meistä) sekä liian monta loppua. Muuten mahtavaa työtä, kuten aina, rakas ystäväni.

Terry Pratchett: Tähtihattu. Karisto, v. 2004. S. 408.



Leijuva linna
Lisää kulkevia esineitä, huomaatteko? Ja lisää tulossa edelleen, vaikkakaan ei enää tässä postauksessa.

Leijuva linna  on jatkoa liikkuvalle edeltäjälleen ja tarkasti ottaen on jopa kyse samasta linnasta. Päähenkilöt ovat kuitenkin vaihtuneet, vaikka tuttummekin ovat mukana pitkin tarinaa... hiukan vain toisenlaisissa hahmoissa. Kirja on ihana Aladdin-satiiri, mutta silti sen paras osa on ehdottomasti loppu, jossa ovat mukana Sophie ja Howl ja Calcifer ihan omina itsenään. Abdulla kun on vähän turhan naiivi ja Kuunsirpinkukka vähän turhan täydellinen minun makuuni. Silti juoni on rakennettu mielenkiintoisesti, lopussa paljastuu vaikka mitä jännittävää.

Nauttikaa.

Neljä tähteä.
Diana Wynne Jones: Leijuva linna. WSOY, v. 2006. S. 277.



IHANAA, MAHTAVAA JA UPEAA KEVÄTTÄ KAIKILLE!!!!!!!