keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Helei! - osa 2

Olen tägien mahtumisen takia jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan. Tässä on sen jälkimmäinen puolisko.


Kesällä jo kiinnostuin kirjakaupassa Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin kirjasta Piiri, joka nyt oli tullut kirjastoon. Lainasin sen, ja kun olin siihen kerran tarttunut, paluuta ei enää ollut.

Piiri oli ensimmäinen kirja pitkiin aikoihin, josta pelkäsin saavani painajaisia. (En onneksi saanut.) Se oli myös ensimmäinen kirja pitkiin aikoihin, jota minun oli ihan pakko lukea senkin jälkeen, kun olisi pitänyt jo aikoja olla nukkumassa. Kun äiti tuli sanomaan, että valot pois ja minulla oli kirja kädessä, lupasin että ihan kohta joo, ihan heti, niin tajusin, kuinka tuttu asetelma oli - mutta kuinka pitkän ajan takaa. En muista, milloin viimeksi olisi käynyt noin.

Vaikka Piirin idea on aika käytetty, sen toteutus on raikas. Vanhaan tarinaan on lisätty uusia elementtejä ja ruotsalaisten lukiolaistyttöjen elämään on helppo samastua. Suomikin on yllättävän paljon läsnä kirjassa. Henkilökuvaukset ovat todenmukaisia ja monipuolisia, kukaan ei jää pinnalliseksi silaukseksi. Kirjassa on myös mitä taidokkainta lukijan harhaan johtamista :)

Piiri on trilogian ensimmäinen osa. Luulen, että se olisi toiminut paremmin yksittäisenä kirjana, mutta tietenkään en vielä osaa sanoa, kun jatko-osat ovat lukematta. Joka tapauksessa nautin suuresti taidokkaasta kerronnasta ja hienosta tarinasta!

Neljä tähteä.
Mats Strandberg & Sara B. Elfgren: Piiri. Basam Books, v. 2012. S. 574.



Aika kauan sitä voi käyttää ohuenkin kirjan lukemiseen, huomasin. Se tietysti johtuu vain siitä, että lukee samalla jotain koukuttavampaa. Sain kuitenkin Piirin jälkeen lopetettua myös Anna-sarjan seuraavan kirjan Anna ystävämme. Luen edelleen 40-luvun painoksia ja häiriinnyn siis edelleen oikeinkirjoituksesta ja sanajärjestyksistä. Onneksi ne kuitenkin ovat tarinan kannalta vähäpätöisiä seikkoja, eikä Anna ystävämme ollut menettänyt mitään vuosien takaisesta viehätyksestään.

Spoiler

Anna on jäänyt Avonleaan ja aloittaa urakkansa Avonlean koulun opettajana. Ylevine periaatteineen hän saa niin kärsiä kuin riemuita - kuten Annan luonteeseenkin tietysti kuuluu. Periaatteet ehkä hiukan kärsivät matkan varrella, mutta kaikki oppilaat taipuvat pitämään Annasta.

Anna ja Marilla ottavat Vihervaaralle Marillan tutun perheen orvoiksi jäävät kaksoset. Davy ja Dora ovat kuin yö ja päivä - Dora on rauhallinen, täydellinen pikku tyttölapsi, joka aina tekee mitä käsketään eikä sorru turhiin tunteenpurkauksiin. Davy on riehakas, tiedonhaluinen ja tunteellinen pikku poika, joka kaikessa raivostuttavuudessaankin on viehättävämpi kuin ennalta-arvattava siskonsa.

Anna ja Diana "löytävät" metsän keskellä mökissään asuvan Lavendel-neidin ja hänen apulaisensa Charlotta Neljännen. He saavat sydänystävän vanhapiikaneidistä ja suuren ihailijan pikku aputytöstä. Pikku hiljaa tytöille paljastuu myös Lavendel-neidin nuoruudenaikainen rakkaustarina ja he saavat huomata, kuinka pieni maailma onkaan.

Kaksi vuotta Anna opettaa Avonleassa, mutta saa sen jälkeen mahdollisuuden lähteä Redmondiin korkeakouluun. Vaikea päätös tehdään, ja hääkellojen kilistessä Anna pakkaa matka-arkkujaan lähteäkseen mantereelle Gilbert Blythen ja Charlie Sloanen kanssa.

Ohi

Rakastettava, ihana Montgomery - mitä muutakaan sitä voi sanoa! Anna jaksaa aina ilahduttaa.

Viisi tähteä.
Lucy M. Montgomery: Anna ystävmme. WSOY, v. 1947. S. 344.



Sain kummeiltani syntymäpäivälahjaksi kesällä Suomalaisen kirjakaupan lahjakortin. Kun etsin jotain, millä ilahduttaa itseäni, törmäsin Alison Croggonin neliosaiseen fantasiasarjaan The Books of Pellinor. Ostin kaksi  ensimmäistä osaa ja sen jälkeen kirjat jäivät hyllyyni lojumaan melko pitkäksi aikaa.

Uuden vuoden jälkeen avasin ensimmäisen kirjan, The Gift, ja jäin koukkuun. Vaikka kieli on vanhahtavaa, siitä oli helppo pysyä kärryillä ja tarina pysyi selvänä. Kuvaukset olivat kauniita ja eläviä ja opin tietysti taaskin paljon englantia.

Luin joululomalla hiukan yli puoleenväliin. Koulun alettua jätin Giftin, koska koulutöiden ohessa on helpompi lukea helposti ymmärrettävää tekstiä, joka ei vaadi erityistä ponnistelua = suomenkielistä. Koko kuluneen kuuden viikon aikana en edistynyt kuin muutaman sivun. Kun hiihtoloma sitten alkoi perjantaina, päätin, että nyt luen tämän loppuun. Ei siinä kauan kestänyt: aloitin perjantai-iltana, lopetin sunnuntai-iltana. Toinen osa odottaa.

The Gift oli hämmästyttävä kirja. Minun on vaikea ymmärtää, miten kukaan pystyy luomaan jotain sellaista: niin valmiin maailman, kielen, suunnittelemaan huolella historian, kulttuurin, kaiken. Vaikka se on omakin tavoitteeni, minusta tuntuu, etten saa ikinä sitä tehtyä noin täysivaltaisesti. Onneksi se ei tarkoita, etten voisi nauttia muiden työn hedelmistä.

Hienot henkilöhahmot, jännittävät seikkailut, kauniit kuvaukset ja elävät maisemat tekevät hyvän fantasiakirjan. Kaikkea sitä oli tässä. Kenties ainut, mitä jäin kaipaamaan, oli kokonaan puuttuva romantiikka, mutta uskon, että sitä voi odottaa myöhemmiltä kirjoilta.

Yksi asia vain tuntui hyvin hämärältä. Koska englantini ei ole täydellistä, en voi olla varma, mutta sekä alkusanoista että liitteistä oli pääteltävissä, että kysessä olisi todellinen tarina. Todellinen, joskus ollut manner, kieli ja kulttuuri, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Tosiaan ainakin liitteissä oli viittauksia kirjoihin, jotka ovat "ihan oikeiden", tämän maailman ihmisten kirjoittamia tutkielmia tms. samasta paikasta ja samasta kertomuksesta. Että itse asiassa tämä, mitä minä luen fantasiakirjana, onkin käännös muistiin kirjatuista todellisista tapahtumista.

Oli miten oli, rakastuin. Viisi tähteä. Tässä teille kunnon seikkailufantasiaa, ihmiset.
Alison Croggon: The Gift. Walker Books Ltd, v. 2012 (tämä painos, 1. kerran julkaistu 2002.). S. 512.



Kliseisiä sanontoja hyväksi käyttääkseni, viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä, Calvin and Hobbes. Tuli sellainen olo, että nyt kyllä luen jotain hauskaa, ja mikäs sen hauskempaa kuin Calvinin ja Hobbesin seikkailut... Kyseessä on siis Bill Wattersonin sarjakuva, joka Suomessa tunnetaan paremmin nimellä Lassi ja Leevi. Itse olen lukenut lähinnä englanninkielisiä, meillä on vaikka kuinka monta kokoelmakirjaa alkukielellä, ja suosin kyllä alkuperäistä tässä tapauksessa. Tämä kyseinen kirja ei ollut hauskimmasta päästä, mutta erittäin viihdyttävää luettavaa kyllä. Ihana.

Bill Watterson: Calvin and Hobbes. Sphere, v. 2009 (?, no, 1. painos kumminkin 1987.) S. 128.

Helei!

Valotaika - olen täällä taas! Mikähän sitä ihmisessä on, kun aina niin laiskottaa, ettei millään viitsi tulla muutamasta kirjasta kertomaan. Silllä sitten päästään tällaisiin tuloksiin - kahdeksan kirjaa samaan postaukseen... Noh, ainakin saldo on kasvanut neljääntoista kirjaan.



Edellisessä tekstissä puhuin Montgomeryn tytöt -nimisestä kirjasta. Samaan aikaan sen kanssa lainasin Sisko Ylimartimon kirjan Anna ja muut ystävämme. L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret, joka on vähän niin kuin Montgomeryn elämäkerta. Kirjassa käsitellään Montgomeryn sankarittarien Annan, Emilian, Saran, Patin, Janen, Marigoldin ja hiukan myös Kilmenyn sekä Valancyn kautta Montgomeryn elämää ja luonnetta. Kirja antaa todella kattavan kuvan tästä upeasta naisesta moninen päiväkirjalainauksineen. Kirjailijattaren omaa elämää peilataan henkilöiden elämiin ja hänen polkunsa ylä- ja alamäkiä jäljitetään kirjojen tapahtumista. Samalla kirja luo kuvaa Montgomeryn henkilöistä ja heidän luonteistaan.

Anna ja muut ystävämme jäljittää Montgomeryn kirjojen tapahtuma-aikoja ja paikkoja todellisten tapahtumien ja kuvausten perusteella. Välillä tämä ärsytti minua - miksi kaikelle pitäisi löytää todellisuuspohja? - mutta toisaalta se oli hyvin mielenkiintoista. Kirjaa lukiessaan tuli aivan huomaamattaan oppineeksi kaikenlaista niin Prinssi Edvardin saaresta, Montgomeryn sankarittarista kuin Montgomerystä itsestäänkin.

Kenelle tahansa Lucy Maudin ihailijalle tämä kirja on aarre. Nautin sen lukemisesta - se toi minut aivan uudella tavalla lähelle rakkaita kirjoja ja niiden kirjoittajaa.

Neljä tähteä.
Sisko Ylimartimo: Anna ja muut ystävämme. L. M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret. Minerva, v. 2008. S. 255.



Törmäsin Suomalaisessa kirjakaupassa Barbara Demickin kirjaan Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa. Jouduin taistelemaan itseni kanssa, jotta en olisi ostanut sitä siltä seisomalta, voitin ja menin kotiin. Varasin kirjan kirjastosta ja luin sen ahneesti. (Minusta tuntuu, että olen pikku hiljaa alkanut ymmärtää tietokirjojen arvon.)

Kirja on kirjoitettu pääasiassa kuudesta pohjoiskorealaisesta loikkarista heidän haastattelujensa perusteella. Mainintoja muista on tosin paljon, suoria puhelainauksia ynnä muuta. Kuusi koskettavaa tositarinaa avasivat kuitenkin silmiäni paremmin kuin yksikään lehtijuttu ja tai uutistiedote.
En ole koskaan tiennyt Pohjois-Koreasta paljonkaan, kuten ei tietysti kukaan meistä. En ole kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että sielläkin käydään koulua, laitetaan ruokaa, mennään elokuviin ja vietetään aikaa perheen kanssa aivan kuten meilläkin. Lukiessani tajusin, että totta kai, kyllähän ihmiset elävät myös Pohjois-Koreassa. Vaikka erot ovat huimia - koulussa lapsille syötetään propagandaa ja elokuvat ovat yhtä kommunismin mainosfilmiä - myös pohjoiskorealaiset ovat ajattelevia ja tuntevia ihmisiä.

Nykyään heillä ei tietystikään mene niin hyvin kuin järjestelmän alkuaikoina. Suuret nälänhädät ovat ravistelleet kansakuntaa ja tappaneet järkyttävän suuria ihmismääriä. Kirjassa kuvattiin herätellen sitä, kuinka ruokaa todella ei ollut. Kun sen jälkeen olen saanut itseni kiinni katsomasta täyteen jääkaappiin ajatellen, ettei täällä ole mitään, minun on tehnyt mieli läpsäistä itseäni. Se, etten jaksaisi joka päivä mutustaa leipää juuston kanssa, ei tarkoita, ettei ruokaa kuitenkin olisi.

Kun aloitin kirjan, vanhempani kysyivät varovasti, enkö pelkää sen olevan aika rankka. En pelännyt, eikä kirja ollutkaan erityisen rankka - ei ainakaan sen rankempi kuin mitä odottaa saattaa. Nälänhätäkuvaukset olivat ehdottomasti pahinta, mutta niiden vastapainoksi oli myös paljon onnea ja rakkautta. Minusta tuntuu, kuin tuntisin kirjan ihmiset - niin elävästi heistä kerrottiin.
Tämä kirja kärsi toistosta sekä joistakin ihmisiin liittyvistä asiavirheistä - alussa sanottiin jotain, mutta lopussa paljastui, ettei se ole mitenkään mahdollista. Tämän voi selittää sillä, että kirja on syntynyt pitkällä aikavälillä, mutta panen silti oikolukijalle syytä niskaan. Sujuvamman lukukokemuksen takaamiseksi käsikirjoitusta olisi pitänyt muokata vielä valmistumisen jälkeen melko rankasti.

Upea kirja ajankohtaisesta aiheesta. Toivon todella, että mahdollisimman moni tarttuisi tähän nähdäkseen Pohjois-Korean todellisen tilanteen siellä asuneiden ihmisten silmin.

Neljä ja puoli tähteä.
Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa. Atena, v. 2011. S. 422.



Minua on pitkään kiinnostanut Rhonda Byrnen kirja Salaisuus. Varasin ja luin senkin, ja näin jälkikäteen tunteeni ovat melko ristiriitaiset.

Kirja on eräänlainen elämäntaito-opas. Siinä oli joitakin oikeasti hyviä neuvoja, mutta enimmäkseen se tuntui olevan todella pimeä ja kummallinen. Toisaalta minun oli vaikea uskoa, ettei ns. "vetovoiman laki" olisi totta, sillä siitä tuntui olevan niin paljon todistajia. Jos kirjan ohjeistama elämäntapa auttaa muita ihmisiä saavuttamaan tavoitteitaan, niin se on hienoa, mutta itse luulen yrittäväni unohtaa kaiken muun paitsi neuvon ajatella positiiviselta kannalta ja olla kiitollinen kaikesta.

Niin, ainakin vakaumuksellista kristittyä ohjeistaisin pysymään erossa kirjasta. Toisaalta sitä voi lukea myös viileältä kantilta, eli jos kiinnostaa, niin tartu ihmeessä. Lukukokemuksena kirja oli varsin mielenkiintoinen... tavallaan.

En kykene tähdittämään, olen vielä yli viikon jälkeenkin liian hämmentynyt.
Rhonda Byrne: Salaisuus. WSOY, v. 2008. S. 215.



Salaisuudesta hämmentyneenä tarvitsin elämääni jotain erittäin tavallista ja normaalia, ja siihen tarkoitukseen Tuija Lehtinen sopii kuin nyrkki silmään. Olin lainannut Tuijan uuden kirjan Pesää! ja siihen tartuin seuraavaksi.

Kirja on härön nimensä veroinen, mutta paljon muun veroinen se ei kyllä ollutkaan. Taattua Tuijaa, kyllä, ja ideakin oli hyvä, mutta minun mielestäni toteutus ei aivan toiminut.

Kirja kertoo pikkukaupungin nuorten kesästä ja joka luku kerrotaan eri ihmisen näkökulmasta. Jotkut ovat minäkertojaa, jotkus kaikkitietävää, mikä oli hyvä ratkaisu. Kuitenkin henkilöhahmoja on niin paljon, että jouduin useamman kerran pysähtymään kesken ja miettimään, kenestä nyt on kyse. Kuka oli se ja se? Kirja oli ikään kuin novellikokoelman ja romaanin välimuoto, enkä oikein pitänyt mallista, sillä se kävi liian sekavaksi. Muutoin kirja oli hyvä, tarinat ennalta-arvaamattomia ja hauskoja. Kuten takatekstissa sanotaan: "Jokainen uusi tarina tuntuu heittävän edellisen tarinan totuuden päälaelleen."

Kolme tähteä.
Tuija Lehtinen: Pesää! Otava, v. 2012. S. 175.

//MUOKKAUS 2.6.2015// Postauksen jälkimmäinen osa löytyy nyt toisesta postauksesta samalla nimellä, lisäyksellä "osa 2".

lauantai 2. helmikuuta 2013

Long time no see...

Helei! Olen täällä taas. Olen myös lukenut paljon - jee! - mutta en edes halua sanoa, kuinka paljon on laiskottanut, kun en ole jaksanut päivittää sitä tänne. Vaan tässäpä tulee.



Aloitin uudelleen Terry Pratchettin kanssa. Meillä on ollut aika ristiriitainen suhde. Pidän hänestä kauhean paljon, mutta en kestä liian isoja määriä kerralla. Pratchett on sellainen... täyttävä. Kynnys tulee vastaan melkein liian pian.

Luin kirjan Vapaat pikkumiehet, jonka olen lukenut viimeksi joskus yläasteella. Paras ystäväni Chrystal silloin sitä minulle suositteli, ja nyt lukiessani huomasin, kuinka paljon yhteistä kirjan päähenkilöllä Tiffanylla ja Chrystalilla itse asiassa on. Kirja on todella herättelevä, sillä Tiffanyn luonteeseen kuuluu kyseenalaistaa asioita, jotka muiden mielestä ovat itsestäänselviä. Siinä rupeaa itsekin ajattelemaan. Tietysti höystettynä Pratcettin omalaatuisella, valloittavan sarkastisella huumorilla :) Olen varannut jatko-osan Tähtihattu, sillä kirjat ovat todella... valloittavia, ei sitä muulla sanalla sano. Vaikka minua välillä ärsyttää Tiffanyn varhaiskypsyys (hän on vasta yhdeksän), voin antaa sen anteeksi.

Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet. Karisto, v. 2003. S. 363. Viisi tähteä.



Toisella lukemallani kirjalla on vähän pidempi nimi: Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt : Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina. Lyhyyden vuoksi aion jatkossa viitata kirjaan Montgomeryn tyttöinä.

Pitkä nimikin sen jo kertoo, mutta selvennetään vielä. Vuonna 2005 pyydettiin suomalaisia lukijoita tutkimuksen nimissä kertomaan muistojaan Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjoista ja näistä vastauksista syntyi kirja Montgomeryn tytöt.

Miksi kiinnostuin tällaisesta kirjasta? Olen itse Montgomeryn suuri ihailija, sillä äitini tutustutti minut Annaan ollessani ehkä yhdeksänvuotias. Sen jälkeen olen lukenut Montgomeryn tuotantoa niin laajasti kuin vain olen saanut käsiini, vaikka muutama kirja on edelleen hyllyssä odottamassa aloittamistaan. Joten bongatessani tämän kirjan eräästä blogista tiesin heti, että tämä minun on luettava.

Montgomeryn tytöt on valtava opus, monisataasivuinen ja isokokoinen, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Millaisia maailmoja se avasikaan! Täysivaltainen toisen ihmisen pään sisään pääseminen, yhteisten kokemusten kauttakaan, ei ole helppoa eikä yleistä. Mutta tämä kirja esitteli minulle noin sata sukulaissielua, Montgomeryn yhdistämiä kaikki, iästä ja paikkakunnasta riippumatta. Monta tarinaa jäi kirkkaana mieleen, mutta kenties parhaiten erään miehen kirje. Hän oli talvisodan (vai oliko se jatkosodan?) aikana saanut kirjat pikkusiskoltaan rintamalle ja siellä ne olivat kiertäneet yli kaksi vuotta koko komppanian (tai sinnepäin, en osaa armeijatermejä) luettavina. Kirje oli melko lyhyt, mutta kuvaus kosketti. On ihanaa, kuinka paljon iloa ns. "tyttökirjat" voivat tuoda myös miesten elämään.

Erityisen ihanaa oli, että kirjaan oli liitetty sivun mittaisia "ekstroja": oikeaa tietoa siitä, millaista elämä oli kirjojen kirjoittamisen aikaan. Siellä oli reseptejä ruokiin, joista kirjoissa puhutaan; selvennystä siitä, mitä ovat metodistit ja presbyteerit; listaus kirjojen filmatisoinneista; vaikka mitä kiinnostavaa.

Montgomeryn tytöt nauratti ja suututti. Se palautti monia rakkaita muistoja, ja siksi ette yllättyne seuraavasta kirjastani.

Viisi tähteä.
Suvi Ahola ja Satu Koskimies: Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt : Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina. Tammi, 2005. S. 384. 



Sain eräältä tutulta pian uudenvuoden jälkeen lahjoituksen: ison kasan vanhoja tyttökirjoja. Tässä pinossa oli neljä Annaa, Pikku naisia sekä kolme Helenaa. Olin ja olen kiitollinen ja vaikuttunut - näitä vanhoja painoksia voi nimittäin vain toivoa löytävänsä kirpputoreilta ja divareista, mutta kirjakaupat niitä eivät myy! Ja kun luin Montgomeryn tyttöjä, mielessäni kasvoi halu aloittaa Annat jälleen. Sen myös tein.

Olen aiemmin lukenut 80-luvun suomennoksia, ja vaikka välissä on taukoa, huomaan selvästi erot näihin 40-luvun suomennoksiin. Kieli on erilaista, oikeinkirjoitus näyttää kummalliselta... Mutta ihana, ihana nostalginen tunnelma niistä välittyy, eikä tarina kärsi vähääkään! Annan nuoruusvuodet olen nyt viimeistellyt, en edes tiedä monettako kertaa, ensimmäistä kertaa itkien toiseksi viimeisessä luvussa. Olen selvästi herkistynyt sitten varhaisnuoruuden.

Kirja on upea kasvukuvaus, ajankuvaus ja ihmisyyden kuvaus. Hahmot ovat teräviä, kärjistettyjäkin, mutta heissä näkyvät oikean ihmisen tunteet, monet puolet ja ajan ja kokemuksen mukanaan tuomat muutokset. Tarina on koskettava, huvittava ja lämminhenkinen, mutta ei pinnallinen.

Huomasin lukeissani, kuinka suuri vaikutus Motgomeryllä on ollut omaan kirjalliseen tyyliini. Sittemmin se on kehittynyt omaan suuntaansa, mutta erityisesti ensimmäisessä romaaninaihiossani (jota sitten kertyikin 170 sivua) vaikutus näkyy selvästi. Episodinen ja kasvutarinaan keskittyvä, juoneton kerrontatapa on juurikin tästä lähteestä peräisin.

Kirjoitettavaa riittäisi vaikka kuinka. Säästän teitä kuitenkin ikävystyttäviltä lapsuusmuistoilta ja hehkutukselta, jota kyllä riittäisi. Sanon vain, että vaikka ensimmäinen kirja sijoittuu 1800-luvun loppuun, ihan hyväksi ihmiseksi niillä opeilla minäkin kasvoin:) Vaikea uskoakaan, miten suuri vaikutus montgomerylaisilla arvoilla on ollut minuun itseenikin, vaikka nyt taaksepäin katsoessani näen sen selvästi. Vahva uskonnon korostaminen saattaa jotain lukijaa häiritä, mutta minua se ei haitannut. Maassa maan tavalla, ajassa ajan.

Viisi tähteä.
Lucy M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet. WSOY, v. 1947. S. 388. 



Viimeinen tämän päivityksen kirja on vähän vähemmän romanttinen - jouduin nimittäin lukemaan uskonnon koetta varten koko Silta 1 -kirjan. Siitä ei ihmeemmin sanottavaa, lukion uskonnon ykköskurssin oppikirja. Kyllä sen lukea jaksoi, ja koekin meni ihan hyvin.

Niin, saldo taitaa nyt siis olla kuusi kirjaa tälle vuodelle. Olen ihan hämmästynyt; luulin lukeneeni enemmän tässä välillä. Mutta ei, myöhemmin lisää. Näemme taas!