torstai 19. joulukuuta 2013

Iloista joulua!

Hei taas! Tajusin juuri, että vuosi lähenee loppuaan, ja alkaa olla aika summailla yhteen, mitä olen lukenut. Kirjoitin marraskuun lopussa, että laskelmieni mukaan kirjoja on kasassa 62 - haluaisinpa todella edelleenkin tietää, mitä nuo kaikki kirjat ovat! Viime viestini pääsi lukuun 56 ja yritin nyt listata kirjoja, joita muistan lukeneeni - pääsen lukuun 65. Ne ovat nämä kirjat:

Linnanneidon lokikirja
Beowulf
Saatana saapuu Moskovaan
Perillä
50-luvun teinit Katarina Haavio ja Satu Koskimies
Vadelmavenepakolainen
Vihan liekit
Silta 2
Silta 4

Näin, edelliskerrasta viisastuneena. Aletaanpa sitten listan alusta, niin päästään ehkä joskus loppuunkin.



Linnanneidon lokikirja
Bongasin tämän siitä samaisesta Among Others-teoksesta, josta on jo ollutkin puhetta. Dodie Smith tunnetaan parhaiten 101 dalmatialaista-kirjoistaan, mikäli tiesitte, että ne ovat olleet kirjoja ennen kuin Disney otti ne omikseen. (Minä en tiennyt.) Takakannessa luki, että Rowling on sanonut tämän olevan paras kirja, jonka hän on koskaan lukenut. Odotukset olivat siis korkealla!

No, niihin ei ehkä ihan vastattu. Kirja oli kyllä hauska ja kiinnostava, hienosti rakennettu ja sitä jaksoi lukea mielenkiinnolla loppuun saakka. Hahmot olivat sympaattisia ja samaistuttavia ja kuvailu kaunista, kieli toimi hyvin. Kuitenkin... minulle jäi tunne, että jotain uupui. En tiedä, mitä se oli, enkä osaa selittää tämän paremmin - mutta sellainen tunne minulle jäi. Kuin minua olisi huijattu vähän, sillä tämänhän piti olla paras koskaan kirjoitettu kirja! (Pitää siis aina muistaa, että nämäkin lausunnot ovat vain yhden ihmisen mielipiteitä, muuten käy kuten minulle.) Suosittelisin kuitenkin kirjan lukemista, sillä se oli kaunista tekstiä ja nautittava kertomus!

Kolme ja puoli tähteä.
Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja. Gummerus, 2002 (ilmestynyt aiemmin suomeksi vuonna 1949 nimellä Rauniolinna). S. 374.



Beowulf
Keskiaikainen sankaritaru, peräisin brittein saarilta ja sijoittuu muinaiseen Skandinaviaan. Todella hieno seikkailukertomus! Kannattaa myös lukea kirjan alussa olevat johdanto ja selitykset, koska ne auttavat hahmottamaan maailmaa ja runoilijan käyttämää kieltä ja ovat sitä paitsi hirmuisen mielenkiintoiset. Voisin kirjoittaa Beowulfista vaikka kuinka pitkän selostuksen tähän, mutta silloin veisin teiltä selitysten lukemisen ilon, sillä kaikki tietoni ovat niistä peräisin. Luin tämän kirjan siis äidinkielen vitoskurssilla ja kerroin siitä keskiaika-esitelmämme yhteydessä, jolloin minun ei myöskään tarvinnut käyttää yhtäkään internet-lähdettä, sillä kaikki, mitä minun piti osata kirjasta kertoa ja paljon enemmänkin, löytyi kirjasta.

Aivan mieletön sukellus keskiaikaiseen runotaiteeseen. Helppolukuinen, nopealukuinen ja kiinnostava! Tolkienin ystävät huomio: Beowulf oli Tolkienille rakas teos, jota hän tutki paljon, piti siitä esitelmiä ja opetti sitä, ja otti siitä myös vaikutteita omiin teoksiinsa. Minä en edes ole kummoinen tolkienisti, mutta luin tämän pääasiassa mainitusta syystä - kyllä jokaisen itseään todelliseksi tolkienistiksi kutsuvankin pitäisi!

En tähditä tätä; en vain pysty siihen. Muinainen kansanrunous on todellakin minun arvostelukykyni yläpuolella.
Beowulf - suomennos, johdanto ja selitykset. WSOY, 1999. S. 181.



Saatana saapuu Moskovaan
Myös tämän luin äidinkielen vitoskurssin puitteissa, ja melkoinen urakka se olikin. Tästä olisi hauska kirjoittaa laajemmin, analysoida ja tutkia, mutta siitä jäätte nyt paitsi, sillä kirjoitin tästä jo kirjallisuusesseen (55-60 pistettä!) ja siinä oli minulle aivan tarpeeksi analyysia tästä kirjasta. Ehkä nyt vähän voin kuitenkin kertoa.

Kirjassa on kolme tarinaa, jotka kaikki liittyvät olennaisesti toisiinsa. Ensimmäinen, nimitarina, on kertomus siitä, kuinka Saatana saapuu Moskovaan ja aiheuttaa siellä runsaasti tuhoa ja sekaannusta joukkioineen. Toinen on kertomus Jeesuksen viimeisistä vaiheista Jerusalemissa ja Golgatalla, mutta ei aivan sellaisena, kuin me sen perinteisesti tunnemme. Kolmas on mielisairaan kirjailijan ja hänen rakastettunsa traaginen tarina. Nämä kaikki kolme kietoutuvat tiiviisti yhteen ja lopussa ne niputetaan jopa samaan kohtaukseen.

Kirjan seuraaminen oli kiinnostavaa, sillä eri tarinat pitivät koko ajan mielenkiintoa yllä. Ne olivat myös hyvin erityylisiä: välillä Jerusalemin osiota lukiessani unohdin kokonaan, että kyseessä oli sama kirja, jossa Saatana seikkailee Moskovassa, ja pysähdyin ihmettelemään, mitä ihmetta oikein luen. Kaiken kaikkiaan voinen todeta, että pidin tästä kirjasta, vaikka ensimmäinen sana, joka siitä tulee mieleen, onkin outo.

Kaipa klassikolla on oikeus outouksiinsa, varsinkin, kun se on julkaistu modernismin aikana, jolloin julkaistiin käsittääkseni vielä paljon oudompiakin teoksia.

Neljä tähteä.
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. WSOY, 2007. S. 480.


Nyt tämä tyttö lähtee hiippailemaan nukkumaanmenoa kohti. 25. päivä nouseen Helsinki-Vantaan lentokentältä kone, joka kuljettaa minut perheineni Thaimaahan, joten tämän vuoden puolella ei välttämättä enää lisää postauksia tule. Siltä varalta sanonkin nyt:

ILOISTA JOULUA JA MAHTAVAA UUTTA VUOTTA KAIKILLE!!!!

Jos jaksan, näpyttelen äidin älypuhelimella hotellin WiFiä hyväksi käyttäen vielä vuoden viimeisenä päivänä koko vuoden kokonaissaldon, mutta älkää laskeko sen varaan. Takaisin Suomen maaperälle palaan 9.1. Tavataan siis viimeistään niillä main!

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Halleluja

Tänään laulettiin kuoron kanssa aamun messussa Händelin Messias-oratorion Halleluja-kuoro ja oli kyllä todella siistiä! Aivan täysi kirkko ja soi niin kauniisti että itsekin kuulin:) Te voitte myös laulaa Hallelujaa, jos siltä tuntuu, sillä ajattelin todellakin nyt kertoa joistakin lukemistani kirjoista ja mielellään useammista.



Delirium: rakkaus on harhaa
Wikipedia selittää sanan "delirium" seuraavasti:

"Delirium (lat. de lira ire ’poiketa suorasta linjasta’) tarkoittaa sekavuustilaa joka johtuu aivojen vajaatoiminnasta. Sen voivat aiheuttaa erilaiset sairaudet ja elimelliset tekijät, kuten esimerkiksi mielisairaus tai liiallinen alkoholin käyttö, se voi myös aiheutua muista huumeista tai myrkyistä, hapenpuutteesta, elektrolyyttien epätasapainosta tai jopa unenpuutteesta. Delirium kehittyy yhdestä tunnista yhteen vuorokauteen, ja sen aikana tajunnan taso, tarkkaavaisuus ja huomiokyky ovat heikentyneet."

Delirium: rakkaus on harhaa-kirja kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista, jossa olosuhteet ja kansalaiset ovat tiukasti valvottuja ja paljon on kielletty. Muun muassa rakkaus. Sen kerrotaan olevan vaarallinen sairaus, joka sekoittaa aivot ja tekee ihmisestä kykenemättömän järjelliseen ajatteluun. Lopulta amor deliria nervosa johtaa kuolemaan. Kahdeksantoistavuotiaina ihmisille tehdään proseduuri, leikkaus, joka parantaa rakkaudesta ja muistakin ääripään tunteista. Sen jälkeen ihmiset voivat elää turvallista, rauhallista elämää.

Spoiler

Kirjan päähenkilö Lena laskee viikkoja omaan proseduuriinsa. Hän pelkää rakkautta, hän pelkää sen tuhoavaa voimaa. "Kaikista tappavista tappavin: rakkaus surmaa, kun sen saa ja kun sitä ei saa." Päivien vähetessä hän kuitenkin tapaa Alexin, johon rakastuu aluksi vastentahtoisesti, ymmärtäen kuitenkin vähä vähältä, ettei ole kuolemansairas. Hänelle selviää myös, että Alexin koti on Korvessa, niiden ihmisten luona, jotka ovat paenneet yhteiskunnan kontrollia ja asuvat metsässä. Maailma, jonka Alex esittelee Lenalle, on jotain aivan muuta kuin se täydellinen maailma, jossa Lena asui laskien päiviä rakkaudesta pääsemiseen.

Ohi

Tämä kirja oli todella mukaansatempaava ja helppolukuinen, vaikka välillä tyyli oli vähän ärsyttävä ja lapsellinen. Sen sai kuitenkin anteeksi omaperäisellä idealla ja hyvällä menolla, todelliseksi luodulla maailmalla. Kirjasta on tulossa jatko-osa, mikä on minusta surullista - kirja loppui niin hienosti, että se toimisi vallan mainiosti itsenäisenä teoksena, mutta ilmeisesti kyseessä on trilogia. Saa nähdä, luenko jatko-osia... Joka tapauksessa tämä oli hyvä kirja, jossa oli ihana rakkaustarina ja varsin mielenkiintoisia juonenkäänteitä.

Neljä tähteä.
Lauren Oliver: Delirium: rakkaus on harhaa. WSOY, 2011. S. 351.



Across the Universe - Miljoona aurinkoa
Ensinnäkin minusta alkukielinen nimi A Million Suns kuulostaa paljon paremmalta kuin tämä. Mutta jos pääsisin yli siitä asiasta, niin tämä oli oikein jännittävä kirja. Rakastan kirjoittajan ajoittain runollista tyyliä - se sopii aivan yllättävän hyvin romaaniin ja tietyllä tavalla keventää jatkuvasti niin vakavaa tekstiä. Tässäkään kirjassa ei nimittäin ollut paljon huumoria. Juoni kuitenkin tiivistyi tiivistymistään edellisosasta ja niin Seuraaja kuin Amykin joutuivat tekemään rankkoja ratkaisuja.

Minusta tämä kirja oli parempi kuin ykkösosa, mutta en lukisi tätä lukematta ensin sitä, sillä juoni on todella paljon riippuvainen edellisestä osasta ja viittauksia tehdääb paljon. Kertoja olettaa, että lukija tuntee jo hahmot. Nautin paljon tästä kirjasta ja suosittelen sitä syvästi! Kirja todella herättää ajatuksia esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta ja vallasta sekä ratkaisujen tekemisen vaikeudesta.

Koska olin antanut edelliselle osalle neljä tähteä ja tämä oli sitä parempi, tulee arvosanaksi neljä ja puoli.
Beth Revis: Across the Universe - Miljoona aurinkoa. Otava, 2013. S. 382.



Galaksin kansalainen
Jo Waltonin kirjassa Among Others (arvosteluni luettavissa täällä) törmäsin kirjailijaan nimeltä Robert A. Heinlein. Totesin tyypin kuulostavan kiinnostavalta, joten lainasin pari hänen teostaan kirjastosta ja niistä toinen oli tämä Galaksin kansalainen.

Varoitus: takateksti on paikoin hyvin harhaanjohtava.

Spoiler

Vaari ostaa orjahuutokaupasta itselleen pienen pojan nimeltään Thorby ja alkaa kasvattaa tätä kuin omanaan. Hän kouluttaa Thorbyä perusteellisesti ja tekee tutkimuksia tämän taustasta, kun ei kukaan vaikuta tietävän siitä mitään. Vaari on vähän enemmän kuin pelkkä kerjäläinen, mutta mitä, se ei selviä Thorbylle aikoihin. Kun hän lopulta saa tietää, alkaa hänen elämänsä heittää volttia - häntä viedään alukselta ja planeetalta toiselle, lopulta myyttiseen Emä-Maahan. Täällä Thorby saa tutustua ihmisiin, joita ei ikinä tuntenut - ja alkaa ehkä pian toivoa, että asiat olisivat pysyneetkin sillä mallilla.

Ohi

Galaksin kansalainen oli ihan luettava kirja. Ei aivan kiinnostavimmasta päästä minulle - scifi oli niiiin utopistista, että se ei enää tuntunut vähääkään todelliselta eikä siksi ollut niin samaistuttavaa. Kirjailijalla on kuitenkin ollut arvostettavan vilkas mielikuvitus, sillä planeetat, rodut, lajit ovat kaikki todella monipuolisia ja silti maailmassa pätevät tietyt inhimillisen kulttuurin peruslait. Pidin tästä kirjasta, siinä oli paljon juonenkäänteitä ja kiinnostavia kuvauksia, mutta ei kovin mukaansatempaava. Ehkä en vain osunut kohdeyleisöön. Myös Heinleinin käsitys suomalaisuudesta oli vähintäänkin kiinnostava, tosin annan sen anteeksi sillä perusteella, että kyllä suomalaisuuskin matkan varrella muuttuu.

Kolme tähteä.
Robert A. Heinlein: Galaksin kansalainen. Book Studio, 2001 (alkuteos ilmestynyt joskus 1950-luvulla). S. 392.



Nyt tulee kiire lähteä konserttiin (isän kuoro laulaa) joten lopetan tällä kertaa tähän ja jatkan myöhemmin. Kuulette minusta jälleen taas joskus!

lauantai 30. marraskuuta 2013

Vain lyhyt ilmoitus

Olette luultavasti täysin kyllästyneitä kuuntelemaan anteeksipyyntöjäni jatkuvasta poissaolosta. Tekosyitä ei ole tai ne ovat huonoja, joten en ala esittää niitä. Tulin kuitenkin ilmoittamaan, että tämänhetkinen kirjamäärä on laskelmieni mukaan 62 ja että aion kertoa näistä kirjoista enemmän lähipäivinä, mielellään esimerkiksi huomenna. Hyvää ensimmäistä adventtia ja joulunalusaikaa kaikille!

lauantai 21. syyskuuta 2013

Apua, älä tuomitse

... vaikka olenkin ollut poissa yli kuukauden. Voin vain rehellisesti todeta, että olen todellakin ollut niin laiska, etten ole saanut kirjoitettua tänne yhtään mitään. No, kaikeksi onneksi minulla ei ole liian paljon kerrottavaa: olen saanut tässä yli kuukaudessa luettua kokonaan/luettua loppuun vain neljä kirjaa. Sehän tekee tämänhetkiseksi saldoksi 53, mikä on 13 kirjaa vähemmän kuin sunnuntaina 16.9.2012 eli lähimmäs tätä päivämäärää osuvassa postauksessani vuoden takaa.



50-luvun tytöt Katarina Haavio ja Satu Koskimies
Tähän kirjaan on kirjoitettu puhtaaksi yllä mainittujen kahden naisen, tai 50-luvulla vielä tyttöjen, päiväkirjat vuosilta 1951-1956. Minun oli pitänyt jo pitkään lukea tämä (sekä jatko-osa 50-luvun teinit Katarina Haavio ja Satu Koskimies), kun sitten lopulta sain jostain kohtalon oikusta tartuttua tähän ensimmäiseen kirjaan. Pidin siitä paljon.

50-luvun tytöt avaa erilaisen näkymän 50-luvun Helsinkiin ja sen asukkaiden elämään kuin esimerkiksi Kaupunginmuseon näyttely tai "Helsingin koottu historia"-teos (en todellakaan tiedä, onko sellaista olemassa, siksi lainausmerkit). Kata ja Satu kirjoittavat päiväkirjoihinsa vaihtelevalla tahdilla erilaisista asioista - oman elämän tapahtumien ja ihmissuhdekiemuroiden lisäksi mukaan mahtuu esimerkiksi tarkkaa raportointia presidentinvaaleista, luonnekuvauksia ystävistä ja yleistä näkemystä siitä, millainen kaupunki Helsinki oli noina vuosina. Tätä viimeistä ei ole ehkä tarkoituksellisesti kirjattu muistiin, mutta lukijalle se avautuu aarteena - miten monta eri elokuvateatteria olikaan ja millaisia nimiä niillä oli, missä on bussi numero 14 päätepysäkki, millaista on opiskelu Helsingin Tyttönormaalilyseossa.

Kaiken tämän lisäksi kirja on Katan ja Sadun ystävyyden syntytarina. Siihen mahtuu tietysti monta ylä- ja alamäkeä, jotka eivät lopu vielä jatko-osassakaan, mutta erityisesti tämän ensimmäisen kirjan ystävyyssuhteiden kirjo on loppumaton ja kaikessa hankaluudessaan lähestulkoon huvittava. Milloin kukakin on vihainen kenelle ja jonkun kanssa ei saa olla ystäviä. Lasten maailma muuttuu pikku hiljaa nuorten neitien maailmaksi, joissa asiat pysyvät pidempään ja tunteista tulee syvempiä ja kestävämpiä.

50-luvun tytöissä on jotain erikoista charmia. Se on oikeaa elämää, vaikka tuntuu vain seikkailutarinalta.

Neljä tähteä.
Katarina Eskola ja Satu Marttila: 50-luvun tytöt Katarina Haavio ja Satu Koskimies. Kirjayhtymä, v. 1993. S. 577.



Tuntematon sotilas
Tämän ikiklassikon lukemisen aloittaminen oli minulle ehdottomasti vaikein osa sen lukemisessa. Koska kirja kuitenkin piti lukea äidinkielen neljännen kurssin puitteissa, minä sain sen alkuun ja sen jälkeen loppua ei tullutkaan - ennen kuin loppu tuli, tietenkin.

Mitä pidemmälle kirja luin, sitä enemmän pidin siitä. Kun opin tuntemaan hahmot ja erottamaan heidät toisistaan, melkein kaikista tuli lähtemättömän rakkaita minun kiintymykseen taipuvaiselle sydämelleni.

En ollut uskonut, että sotakirjalla olisi minulle juurikaan annettavaa, sillä en ole ikinä ollut sotaihminen ja minusta Suomen sodat eivät muutenkaan ikinä ole olleet erityisesn kiinnostavia. Silti tämä kirja oli ihana, silti pidin siitä hirvittävän paljon. Ehkä se johtuu siitä, että mielestäni sota ei kuitenkaan ollut sen päähenkilö. Vaikuttava kieli ja henkilöt olivat sen päähenkilö. Rahikainen, Hietanen, Vanhala, Koskela, Rokka, Honkajoki... kaikki rakkaat velikullat:)

Olisi niin paljon kaikkea, mitä haluaisin sanoa tästä kirjasta, mutta en osaa. Lukijan pitää vain uskoa, että kirja on suomalaisen kirjallisuuden helmiä, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, ja olen todellakin sitä mieltä, että jokaisen suomalaisen pitäisi lukea se. Vaikka kuinka hankalaa, vaikka kuinka ikävän kuuloista etukäteen... rakastut siihen. Minä lupaan, sillä Väinö Linna kirjoittaa upeasti.

"Mitä mä nyt teen mun elämällä, kun mä oon lukenu Tuntemattoman loppuun?" - eräänkin koulukaverin epätoivoinen valitus.

Viisi tähteä.
Väinö Linna: Tuntematon sotilas. WSOY, 1955 (11. painos). S. 444.



The Scorpio Races
Rakastan Maggie Stiefvaterin Väristys-trilogiaa, ja siksi odotukset olivat korkealla tätäkin varten. Petyin aluksi lievästi.

Spoiler

Puck Connolly veljineen asuu Thisby-nimisellä saarella. Saaren vesiä vainoavat lihaa, myös ihmistä, syövät vesihevoset, capaill uisce [coppl ooshka]. Puckin, Finnin ja Gaben vanhemmat ovat kuolleet niiden kynsissä ja kolmikko asuttaa keskenään vanhempiensa vanhaa taloa.

Kun Gabe, sisaruksista vanhin, ilmoittaa lähtevänsä mannermaalle ilman siskoaan ja veljeään, Puck tulee epätoivoiseksi. Hän päättää osallistua Scorpio-kisoihin voidakseen pitää veljensä kotona vielä kuukauden pidempään. Kisat pidetään joka vuosi marraskuun alussa Thisbyllä. Kisoja varten miehet pyydystävät itselleen vesihevosen, jotka ovat nopeimpia hevosia maailmassa, ja kouluttavat niitä hieman alle kuukauden. Menetyksiltä ei voi välttyä - verenhimoiset capaill uisce kaipaavat takaisin mereen ja tekevät paljon sinne päästäkseen.

Puck ilmoittautuu kisoihin, mutta ei ongelmitta: ensinnäkin, hän on nainen, ja toiseksi, hän aikoo ratsastaa omalla hevosellaan, joka on aivan tavallinen maahevonen. Kumpaakaan ei ole kielletty kirjoitetuissa säännöissä, mutta kisojen perinteitä vaalivat miehet eivät silti ole sitä mieltä, että Puck voisi huoletta osallistua.

Useammin kuin kerran ponnistellessaan kisoja varten, Puck törmää hiljaiseen Sean Kendrickiin, joka on saaren lahjakkain hevosmies ja on voittanut kisat neljästi. Heidän hitaasti kehittyvä ystävyytensä ei kuitenkaan tee kisoja lainkaan vähemmän vaarallisiksi kummallekaan heistä.

Ohi

Kirjan idea oli hyvä. Kirjan loppupuolisko oli erinomaisen mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, niin, että sitä oli todella vaikea jättää kesken. Ongelma sijaitsikin alkupuoliskossa, sillä vaikka se oli loppupuoliskon kannalta merkityksellistä informaatioita, sitä ei ollut kirjoitettu lainkaan niin kiinnostavalla tavalla. Oli kuin kirjan johdanto oli kestänyt koko ensimmäisen puolikkaan. Kun kirja sitten toisella puolikkaalla pääsi vauhtiin, oli kaikki kuitenkin sen arvoista - mieletöntä!!!

Sean ja Puck kertovat tarinaa yhdessä, eivät aivan vuorotellen mutta sinne päin. Kumpikaan ei ole kovin sovinnainen persoona, mikä tekee lukemisesta kiinnostavaa myös vähemmän kiinnostavan alkupuoliskon aikana. Puck ei ole täydellinen tyttöhahmo, joihin kirjoissa niin usein törmää; hän on inhimillinen. Hän tekee virheitä, ei näe itseään objektiivisesta näkökulmasta, on räiskyvä ja aggressivinenkin. Hän rakastaa veljiään, mutta ei ymmärrä näitä eikä usein itseäänkään. Sean taas on tavallisesti rauhallinen ja vakaa, mutta tietyt henkilöt saavat hänen verensä kiehumaan, todellisen vihan nousemaan yli laitojen. "I would not have been sorry", sanoo Sean, kun häntä on estetty tappamasta. Mutta hevosrakkaus - se jos mikä yhdistää näitä kahta niin erilaista päähenkilöä.

Varoitus: aiheuttaa hevoskuumetta sekä romantiikannälkää.

Olen paininut sen dilemman kanssa, että voinko antaa tälle kirjalle neljä tähteä vai tyytyäkö kolmeen ja puoleen. Loppupuoli kun on sanalla sanoen magnificant, alkupuoli ei aivan niin. Aion nyt kuitenkin tehdä Puckit, olla epäsovinnainen ja antaa neljä, sillä loppu jos mikä ansaitsis vaikka viisi.
Maggie Stiefvater: The Scorpio Races. Scholastic, v. 2011. S. 482.



Between - all that glitters is now cold
Olin harmitellut, kuinka ei tässä syksyllä jotenkin ole ollut aikaa lukea kunnolla mitään. No, sehän paljastui silkaksi priorisointikysymykseksi, sillä kun aloitin Betweenin, oli keskiviikkoaamu. Kun lopetin sen, oli perjantai-ilta. Sivuja? 437.

Lainatessani Betweenin luulin, että se on jokin perus fantasiajuttu. Sitten satuin kuulemaan äidinkielentunnilla elokuvasta nimeltä The Lovely Bones ja huomasin, että kirjaa verrattiin takakannessa siihen. Ahaa, kyse on siis kuolemasta, päättelin. Kuinka kiinnostavaa.

Spoiler

Epäilykseni saivat vahvistuksen, kun kirjan alussa päähenkilö löytää oman ruumiinsa ja joutuu olosuhteiden pakosta toteamaan olevansa kuollut. Hän on nimeltään Liz Valchar ja asuu pienessä kaupungissa Connecticutin rannikolla. Liz on piloille hemmoteltu, juuri kahdeksantoista vuotta täyttänyt tyttö, joka on kaunis, hoikka, hyvin suosittu - ja kuollut.

Samassa kaupungissa on kuollut toinenkin nuori, Lizin ikäinen Alex Berg, vain vajaa vuosi ennen Lizin kuolemaa. Kun Liz herää kuolleena, hän törmää Alexiin lähestulkoon heti, ja heistä tulee vastentahtoiset seuralaiset. Alex oli hengissä ollessaan hiljainen, tuntematon, epäsuosittu poika ja varsinkin aluksi Lizin ja Alexin on hyvin vaikeaa tulla toimeen keskenään. Mitä pidempään he viettävät yhdessä, sitä paremmin he kuitenkin myös selviävät toistensa kanssa. Jumissa Maan päällä he seuraavat perheidensä ja ystäviensä elämän jatkumista voimatta ottaa näihin minkäänlaista kontaktia. Molempien muistissa on suuria aukkoja, mutta muistot palaavat hiljalleen ja niistä rakentuu kuva siitä, millaista elämä oli ennen kuolemaa, mikä voisi olla syy heidän jatkuvaan oleskeluunsa maassa ja mihin kaikkeen rakkaat ihmiset ovatkaan valmiita oman turvallisuutensa tähden. Sekä Liz että Alex kasvavat matkan varrella lähestulkoon uusiksi ihmisiksi.

Ohi

Kuten päätellä saattaa, kirja on äärimmäisen mukaansatempaava ja hyvin kirjoitettu. Hahmot ovat syvällisiä, inhimillisiä ihmisiä, eivät vain mustavalkoisia hyvis-pahis-asetelman orjjia. Kirja on täynnä tapahtumia ja yllättäviä käänteitä, jotka pitävät tehokkaasti mielenkiintoa yllä. Kaiken tämän lisäksi Between on hyvin kaunis ja surullinen teos. Se on teos kuolemasta, surusta ja kaiken ylitse hallitsevasta sairaudesta. Se avaa näköalan, satuttavan todenmukaisen näköalan, siihen millaista on menettää läheinen ihminen vähä vähältä, lopulta kokonaan. Kuitenkin lopulta se on myös lohdullinen. Kirjan kahdessa viimeisessä lauseessa sanotaan:

Everything is warm and bright. I am not afraid at all.

Toivoisin, että minäkin voisin lähdön hetkenä ajatella juuri samalla tavalla.

Haluan jakaa lukijoiden kanssa vielä kirjan sisäkannessa olleen arvostelun, joka mielestäni tiivistää hienosti kaiken sen, mitä itsekin haluan sanoa.

"Between is a book that makes you think. All the memories, all the what-ifs, and all the should-haves come bursting to the front of your mind at once. Warman has constructed a tragically beautiful novel you would be insane not to read. Ah-may-zing." -Alison, student blogger

Varoitus: kaikessa todenmukaisuudessaan kirja saattaa aiheuttaa pelkoa läheisten kuolemasta. Minulle ainakin kävi niin.

Viisi loistavan kirkasta tähteä.
Jessica Warman: Between. Egmont, v. 2011. S. 437.



Tässä siis lukemiseni viime ajoilta. Nyt minulla on kesken Delirium - rakkaus on harhaa sekä 50-luvun teinit. Pitäisi lukea myös tsiljoona muuta kirjaa... ja koeviikkokin alkaa lähestyä, taidan siis vetäytyä tästä uskonnonopiskelun pariin. Hyviä lukuhetkiä!!

perjantai 16. elokuuta 2013

Ai niin!

Piti sanoa jo edellisen postauksen lopussa, mutta unhodin. Näen tuolta tilastoista, että blogissa käy kohtuullisen paljon ihmisiä - se on ihanaa!! On todella mukava tietää, että luette ja seuraatte kirjoituksiani. Olisi kuitenkin tosi kiva, jos jättäisitte käynnistänne jonkin jäljen - kommentoikaa siis! Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Hyvä on, vihakommentteja tuskin arvostan, mutta jos sinulla on positiivista palautetta, rakentavaa kritiikkiä, mielipide jostakin lukemastani kirjasta, tai muuten vain jotain sanottavaa blogistani, niin kerro rohkeasti:)

torstai 15. elokuuta 2013

Jatkoa edellisesta numerosta - osa 2

Olen jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan tägien mahtumiseksi. Tässä sen jälkimmäinen puolisko.


Samalla kirjastokerralla kun lainasin Furubaa ja I was Jane Austen's Best Friendin, lainasin paljon muutakin. Yksi niistä kirjoista oli keväällä elokuvaksi tullut Beautiful Creatures, jonka siis luin alkukielellä. Kirja todella yllätti positiivisesti, sillä elokuvan trailerin perusteella kyseessä ei ollut kummoinenkaan kertomus. Kuitenkin, nyt kuten niin usein muulloinkin, kirjan taso on paaaljon korkeampi kuin elokuvan. En tosin ole nähnyt elokuvaa, joten en myöskään viitsi suoralta kädeltä sitä tässä tuomita.

Kirjassa oli ihastuttava syvän etelän henki. Monen hahmon puhe oli kirjoitettukin etelän aksentilla, joten oli helppo kuvitella miltä he näyttivät ja millainen ääni kenelläkin oli. Ylipäätään hahmot olivat hyvin uskottavia ja ainakin minulle helposti samaistuttavia; olivathan he kuusitoistavuotiaita ja lukiossa, vaikkakin valtameren toisella puolella. Myös aikuishahmoihin oli vangittu taitavasti ihmisen olemus.

Fantasian osalta kirja yllätti myöskin: idea oli omaperäinen ja yksityiskohtaisesti toteutettu. Se toimi hyvin. Paranormaali romanssi ei tosin näinä aikoina ole mikään erikoinen idea, mutta romanssin paranormaali osa oli hyvinkin. Lenasta sen paremmin kuin Ethanistakaan ei tullut lempi-ihmistäni, mutta kaikessa silloin-tällöisessä ärsyttävyydessäänkin he olivat hyvin inhimillisiä. (En varmaan itsekään olisi lempi-ihmiseni, sillä olen välillä niin rasittava että ihmettelen miten läheiseni jaksavat.) Ja sehän on elämää. Elämän kuvauksena kirja oli siis hyvin onnistunut.

Nautin kovasti tästä kirjasta. Rakenne toimi hyvin, vaikkakin lopun "suuri paljastus" ei ollut ainakaan minulle niin yllättävä kuin miksi se oli ehkä suunniteltu. Ylipäätään lukukokemus oli hieno ja suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille.

Neljä ja puoli tähteä.
Kami Garcia & Margaret Stohl: Beautiful Creatures. Penguin, 2013. S. 563.



Viimeinen tähän päivitykseen tuleva kirja on nimeltään Across the Universe: Matka alkaa. Olin katsellut tätä kirjaa pitkään Suomalaisessa ja himoinnut sen ostamista, mutta kalliin hinnan takia olin pidättäytynyt moisesta. Kun nyt sitten näin sen kirjastossa tällä jo kuuluisaksi käyvällä reissullani, lähti sekin mukaan. Kirja oli... jännittävä.

Spoiler

Across the Universe alkaa kohtauksella, jossa Amyn perhe jäädytetään arkkuihin kolmeksisadaksi vuodeksi, jotta he herätessään voisivat auttaa uuden planeetan asuttamisessa. Kun Amy herää, on matkaa jäljellä edelleen viisikymmentä vuotta. Amy tutustuu Seuraajaan, joka
kirjoitusta jatketaan kaksi päivää myöhemmin
joka siis on aluksen tuleva johtaja. Muitakin jäädytettyjä alkaa sulaa - joku kääntää heiltä virran pois, ja he kuolevat, mikäli arkun kantta ei avata ajoissa/arkkua ei työnnetä ajoissa takaisin kryolokeroon. Amy ja Seuraaja alkavat selvittää tapahtumia.

Ohi

Kirjan juoni on mielenkiintoinen ja jännitys tiivistyy hienosti loppua kohden. Aloitin kirjan joskus jonkun viikon keskellä ja luulin lukevani sitä viikonlopun yli, mutta luinkin sen loppuun perjantai-iltana - en pystynyt enää jättämään kesken. Across the Universessa ei ollut paljon huumoria, mikä teki jälleen kirjasta raskaamman kuin mitä se olisi muuten ollut. Joka tapauksessa pidin kirjasta - vaikea idea oli toteutettu hyvin.

Neljä tähteä.
Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa. Otava, v. 2012. S. 399.



Tällä hetkellä luen Maggie Stiefvaterin uudehkoa kirjaa The Scorpio Races. Äidinkielen neloskurssilla pitää lukea Tuntematon sotilas, joten sitäkin aloittelen kohta. Lisäksi minulla on lainassa mm. Miljoona aurinkoa, joka on Across the Universen jatko-osa... Tässä odotellessa:)

Jatkoa edellisesta numerosta

Hellurei! Olen palannut Ruotsista (siellä oli mahtavaa!!!) ja koulukin alkoi tänään. Mukavaa oli nähdä kaikkia tuttuja naamoja taas, kun ei ole ehtinyt suurinta osaa koko kesänä tavata. Huomenna aloitamme lukujärjestyksen mukaisen opiskelun... Omani on kyllä ykkösjaksossa varsin mukava; vain kuusi kurssia ja vain kivoja aineita.



Palatakseni kuitenkin niihin lukemiini kirjoihin. Sain ihanan lahjoituksen keväällä: Anni Swanin koko tuotannon!! Näistä ensimmäisen luin tuossa joskus jossain vaiheessa kesää ja kirjan nimi on Tottisalmen perillinen.

Tottisalmi on iso kartano jossain päin Suomea ja tämä kirja kertoo sen asukkaista (yllättäen). Kirjassa pureudutaan syvälle vanhan suvun sisäisiin ristiriitoihin ja salajuoniin, pohditaan paljon oikeaa ja väärää sekä hyvyyttä ja pahuutta ihmisessä. Aikakauden kirjoille tyypillisesti loppuratkaisu menee kaikessa täydellisyydessään ja unenomaisessa ihanuudessaan aivan överiksi, eikä ole enää kovin uskottava, mutta kohtuullisen paljon vanhaa kertomakirjallisuutta lukeneena hyväksyn sen täysin. Se kuuluu asiaan.

Hahmot Tottisalmen perillisessä ovat uskottavia ja helposti lähestyttäviä, ihmisen arkkityyppejä, joita löytyy jokaisen lähipiiristä nykypäivänäkin. Juoni toimii eikä jää hidastelemaan, vaan edistyy koko ajan hyvää vauhtia ja välillä reiluinkin harppauksin. Ajakuva on hersyvän ihanan aito - vaikka niin erilainen kuin se maailma missä minä elän, voin hyvin kuvitella itseni kirjan aikaan! Mitään ei tarvitse pahemmin ihmetellä tai lukijan kärsiä tietämättömyydestään.

En muista enää tarkkaan tuoretta mielipidettäni kirjasta, mutta näin jälkikäteen arvostelisin sen ehkäpä neljällä tähdellä.
Anni Swan: Tottisalmen perillinen. WSOY, v. 1951 (kymmenes painos). S. 200



Kesän rippikoulujen teemakirja oli Humiseva harju. Sain sen lopulta mummolassa luettua loppuun saakka ja kirja olikin... melkoinen kokemus.

Humiseva harju on raju ja rumakin kertomus, mutta kuitenkin se kuvaa vahvasti ja aidosti ihmisyyden syvimpiä vaistoja ja olemusta. Hahmot ovat kärjistettyjä ja vaikeita, mutta en väitä, etteikö jokainen meistä olisi silloin tällöin vastaavanlainen. Toivottavasti ei kuitenkaan koko ajan.

Kirja myös vaatii lukijalta aikaa ja kärsivällisyyttä. Isona plussana voin mainita sen, että kirja edistyi koko ajan; se ei ollut yksi niistä, joissa kirjanmerkki tuntuu pysyvän ikuisesti paikallaan, vaikka lukee tunteja tuntien jälkeen. Humisevan harjun kirjanmerkki kyllä liikkui; kärsivällisyyden ja ajan vaatiminen ei johtunut siitä. Enemmänkin siitä, että kirja on raskasta luettavaa, eikä se sisällä juurikaan huumoria, mikä aina keventää raskastakin taakkaa. Kuitenkin kun se loppui, tuntui, että se loppui aika nopeasti. Kaikin puolin siis erikoinen kirja.

Neljä tähteä.
Emily Brontë: Humiseva harju. WSOY, v. 2012. S. 380. (Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1847.)

//MUOKKAUS 2.6.2015// Postauksen jälkimmäinen puolisko löytyy nykyään toisesta postauksesta samalla nimellä, lisäyksellä "osa 2".

lauantai 10. elokuuta 2013

Vielä on kesää jäljellä...

Ihan muutama päivä vielä. Tiistaina palaan kouluun, eikä siinä mitään, ihan mukavaa oikeastaan:) En kuitenkaan ajatellut mennä leireilemään koulun eteen maanantai-tiistai-yöksi, kuten eräät opiskelijamme edellisenä vuonna... Ei, ihan niin kiintynyt koulunkäyntiin en sentään ole.

Ajattelin nyt viimein esitellä lukijoille kesän lukulistaa. Olemme kohta lähdössä äidin kanssa Ruotsin risteilylle, enkä ole vielä edes pakannut, joten en ehkä ehdi kovin pitkästi selostaa. Pääasia kuitenkin olisi, että saisin päivitettyä kaiken tähän mennessä lukemani - olen ollut toivottoman laiskalla tuulella.



Saldo on noussut kymmenellä sitten viime näkemän, joten luettuna on nyt 49 kirjaa. Niistä ehkä jännittävimpänä lisänä tämän vuoden kirjaskaalaan on minulle uusi manga-sarja Fruits Basket, jota rakas ystäväni Chrystal on minulle niin pitkään ja hartaasti mainostanut. Ollessani kirjastossa muutamia viikkoja sitten taivuin viimein ja lainasin kaksi ensimmäistä osaa. Huomasin, että tämähän on itse asiassa aika hyvä sarja, ja tähän mennessä olen lukeut osat 1-5. Jatkan samaa manga-politiikkaa kuin Nanan kanssa - en aio enkä halua tähdittää keskeneräistä tarinaa. Suosittelen Furubaa kuitenkin mielelläni - kyseessä on ihanan valoisa ja huumoripitoinen fantasiamangasarja, jonka kaikki hahmot ovat vahvoja ja omanlaatuisia persoonallisuuksia. Sopii hyvin kenelle tahansa:) Itse olen lukenut sarjaa englanniksi ja pitänyt englanninkielistä käännöstä sujuvana, helppolukuisena ja ymmärrettävänä. Suomenkielisestä en valitettavasti osaa sanoa mitään nyt enkä luultavasti jatkossakaan - olen kehittänyt sellaisen ennakkoluulon suomenkielistä painosta vastaan, etten usko lukevani sarjaa suomeksi lainkaan.



Lainatessani Furuban ensimmäisiä osia lainasin muitakin englanninkielisiä kirjoja. Niistä ensimmäisenä luin kirjan nimeltä I Was Jane Austen's Best Friend. Jokainen tätä blogia pidempään seurannut tietää kiintymykseni Jane Austenin tuotantoon, joten arvata saattaa, ettei minun tarvinnut kuin nähädä kirjan nimi ja se oli kädessäni matkalla kotia kohti. Kirja on tosiin henkilöihin ja tapahtumiin perustuva valoisa päiväkirjakuvaus yhdestä kuukaudesta vuonna 1791, jonka Jane Austen sekä hänen serkkunsa Jane (kirjassa Jenny) Cooper viettävät yhdessä Janen kotona. Kirjan todellisuus on sama kuin Austenin tuotannossa - nuorien naisten mieltä askarruttavat avioliitto, puvut, tanssiaiset. Kuitenkin kirjaan syntyy myös syvällisempi ja vakavampi aspekti käsiteltäessä Janen perhettä ja perheen sisäisiä ristiriitoja sekä ihmissuhteita. Ne ovat asioita, jotka vielä nykypäivänäkin tuntuvat tutulta ja helpolta ymmärtää, niin paljon ei ihmisluonne kahdessasadassa vuodessa muutu.

Kaiken kaikkiaan I Was Jane Austen's Best Friend oli ihastuttava ja avartava lukukokemus, jota suosittelen kenelle tahansa aikakaudesta kiinnostuneelle. Kirjan lukeakseen ei tarvitse tuntea lainkaan Jane Austenin tuotantoa, sillä kirja sijoittuu aikaan ennen Austenin romaanien julkaisemista.

Viisi tähteä.
Cora Harrison: I Was Jane Austen's Best Friend. Macmillan, 2010. S. 342.
Jos olet kiinnostunut Jane Austenista ja hänen maailmastaan, ja suunnittelet matkaa Brittein saarille, suosittelen käyntiä Bathin kylpyläkaupungissa. Siellä sijaitsee ihastuttava pieni museo nimeltään Jane Austen Centre, jossa vieraileminen on todellinen elämys. Museon sivuihin voit tutustua täällä, ja omasta vierailustani Jane Austen Centre'iin voit lukea hyvin lyhyen esittelyn täällä.



Nyt minun on todellakin mentävä pakkaamaan, koska onnistuin taas innostumaan liikaa lukemistani kirjoista eikä siis jäänyt aikaa kertoa kaikista. No, yritän palailla myöhemmin taas:) Hyviä viimeisiä kesäpäiviä!!

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Hyvää juhannusta:)

Kotona jälleen, juhannuksen vietimme mökillä kuten kaikki kynnelle kykenevät suomalaiset. En aio kirjoittaa pitkästi, koska olen väsynyt ja vielä pitää pakata (huomenna lähtö rippileirille) mutta ajattelin taas saattaa kaiken ajan tasalle.

Hyödynsin Suomalaisen kirjakaupan tarjousta 3 pokkaria 12 eurolla ja ostin Lankakaupan tytön, Humisevan harjun ja Pienen suklaapuodin. Näistä Lankakaupa tyttö ja Pieni suklaapuoti on nyt luettu ja molemmista nautin eri syistä. Lisäksi olen lukenut Kristiina Vuoren historiallista fantasiaa Näkijän tytär-nimisenä kirjana, joka oli myös erinomainen. Sopivaa Game of Thrones-henkeä. Viimeisenä mutta ei vähäisinpänä luin läpi Nuoren seurakunnan veisukirja 2000:n ratkoessani geokätköä vanhempiani varten.

Näin siis lukemat ovat nousseet kolmeenkymmeneenyhdeksään. Kirjoista lisää myöhemmin.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Mikä kesä

Rippileiri numero yksi on nyt onnellisesti takana päin konfirmaatioineen kaikkineen. Olen myös saanut luettua jotain muutakin kuin Raamattua... en ehkä ihan niin runsaasti, kuin olisin voinut, mutta joka tapauksessa olen nostanut luettujen kirjojen lukumäärää kunnioitettavaan kolmeenkymmeneenviiteen. (Ihan viattomaksi vertailukohdaksi voin kertoa, että tasan vuosi sitten, sunnuntaina 17.6.2012 lukumäärä oli 42.)



Harry Potter ja feeniksin kilta
En todellakaan ole niitä faneja, jotka lukevat koko sarjan kerran vuodessa. Mikäli lukija muistaa, luin edellisenä vuonna neljä ensimmäistä Potter-kirjaa ja nyt siis olen jatkanut eteenpäin. Saan ehkä tänä vuonna sarjan jälleen viimeisteltyä, sen jälkeen pidän luultavasti ainakin vuoden tai parin tauon. Rakastan Pottereita, niitä parempaa kirjasarjaa ei ole eikä tule, mutta minulle tulee ähky, jos yritän ahnehtia liikaa kerralla ja liian lyhyillä väliajoilla.

Viides kirja on sarjan pisin, suomeksi 1050 sivua, mutta kertaakaan se ei tunnu liian pitkältä. Jokainen sana, jokainen lause on juuri sille kuuluvalla paikalla eikä joukossa ole yhtäkään ylimääräistä. Teksti on yhä vain uskomattoman elinvoimaista ja todentuntuista. Teini-iän kapinassa kipuileva Harry ärsyttää ja raivostuttaa, mutta säilyttää uskottavuutensa ja samaistuttavuutensa sataprosenttisesti. Muut hahmot syvenevät ja kirjan lopun suuret paljastukset ja paljastumiset avaavat viimein portin synkkään sotaan, joka on odottanut alkuaan aina ensimmäisestä kirjasta lähtien.

Olen innoissani aloittamassa kuudetta kirjaa, sillä se on aina ollut suosikki-Potterini. Saa nähdä, kykeneenkö se säilyttämään asemansa - minusta näet tuntuu, että tällä lukukerralla löysin Feeniksin killasta niin paljon uutta ja yllättävää, ihanaa ja kamalaa, että sen arvo silmissäni kasvoi hurjasti. Toivoisin, että pääsisin katselemaan omia ajatuksiani jonkun muun silmin, niin ehkä silloin olisi helpompi selvittää, mitä mieltä oikeastaan olen. Ajatusseulat kunniaan!

Viisi tähteä. Antaisin vaikka kymmenen.
J.K. Rowling: Harry Potter ja feeniksin kilta. Tammi, 2004. S. 1050



Among others
Syksyllä, kun kävimme äidin ja serkun kanssa risteilyllä Tukholmassa, vierailimme siinä ihastuttavassa fantasia- ja scifikrijakaupassa, josta olen kai kertonutkin. Sieltä äiti valitsi ja osti minulle tämän kirjan, jonka lukeminen sai odottaa tähän hetkeen saakka.

Among others on 70- ja 80-lukujen vaihteessa 15-vuotiaan tytön päiväkirja. Se on kirja kirjoista, ja muutamasta muustakin asiasta.

Spoiler

Hänen äitinsä on hullu noita, hänen kaksoissiskonsa on kuollut ja hän on joutunut muuttamaan isänsä ja tämän siskojen luo, vaikkei ole koskaan aiemmin elämässään tavannut näitä. Morwenna Phelps Etelä-Walesista muuttaa Englantiin ja aloittaa koulun sisäoppolaitoksessa, jossa kaikkien vanhemmat ovat rikkaita ja kaikki oppilaat, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, ovat snobeja kiusaajia. Mori joutuu taistelemaan paikkansa ja oikeuksiensa puolesta - kun toinen jalka ei toimi kunnolla, aksentti on outo ja nimikin kummallinen, saavat muut tytöt päivittäin lisää vettä myllyynsä. Kirjat ovat Morin pakopaikka.

Mori on aina rakastanut scifiä ja fantasiaa. Lähes joka ikisessä päiväkirjamerkinnässään hän puhuu kirjoista joita on lukenut, kirjoista joita on lukemassa ja kirjoista, joita aikoo lukea. Toinen toistuva puheenaihe on keijut ja taikuus, jotka liittyvät kiinteästi yhteen. Morin on vaikea olla paikassa, jossa keijut eivät puhu hänelle eikä kukaan muu tunne taikuuden voimaa. Toistuvasti Mori joutuu testaamaan itseään ja pohtimaan taikuutensa eettisyyttä, sen syitä ja seurauksia hänen ympäristössään.

Ohi

Kirjassa ei ole merkittävää draaman kaarta, eeppistä lopputaistelua tai muutakaan sellaista, mikä yleensä on fantasialle tyypillistä. Eeppisin taistelu on käyty jo ennen kirjan alkua ja päiväkirja kertoo melkein-tavallisen elämän ylä- ja alamäistä, kaikenlaisesta, mitä sitä nyt matkan varrella sattuu. Kieli on todella selkeää ja helppolukuista, ja minä yksinkertaisesti rakastan kirjan kansia. Niin upeat värit.

Neljä tähteä.
Jo Walton: Among others. Tom Doherty Associates, LLC, 2011 (tämä painos 2012). S. 302.

perjantai 31. toukokuuta 2013

Päätin aktiivistua

Hei kaikki! Kuten otsikko kertoo, päätin ruveta aktiiviseksi ja kerrankin kirjoittaa kunnolla vain parista kirjasta. Saldo on siis nyt 33, hyvää vauhtia etenemme elämässä, ja pian taas joskus lisääkin!



Elämäni seinäruusuna
ÄLÄ IKINÄ KOSKAAN KATSO ELOKUVAA ENNEN KIRJAN LUKEMISTA. Vaikka tässä tapauksessa se ei ollut niin paha virhe kuin yleensä. Tein siis juuri sen mitä kielsin teitä tekemästä, eli katsoin elokuvan The Perks of Being a Wallflower, suomeksi tunnetaan myös nimellä Elämäni seinäruusuna. Katsoin sen, koska Emma Watson. Rakastuin siihen, koska a) Emma Watson, b) Ezra Miller/Patrick ja c) se on mielettömän hyvä elokuva. Luin kirjan, koska noin mahtava elokuva ei mitenkään ole voinut syntyä huonosta kirjasta.

Olin oikeassa.

Kirja koostuu Charlien kirjoittamista kirjeistä nimettömälle ystävälle, jota hän ei ole ikinä tavannut, mutta jolle hän purkaa elämänsä yksityiskohtia myöten, kuitenkin pysyen samalla itse identifioimattomana. Hän ei kerro sukunimeään ja ystäviensä sukunimiä, ei kotikaupunkiaan tai osavaltiotaan, sillä hän haluaa, ettei ystävä tiedä kuka hän on. Hän ei myöskään kuvaile kovin paljon - lähinnä taloja, sitä miltä paikoissa näyttää. Ihmisiä ei niinkään, ja sen vuoksi elokuvan katsominen oli oikeastaan kiva. Yleensä inhoan sitä, etten voi muodostaa omia mielikuviani, mutta entä kun ei ole materiaalia, jonka pohjalta mielikuvat muodostaisi? Siinä mielessä elokuvalla aloittamisesta oli paljonkin iloa.

Spoiler

Charlie on aloittamassa lukiota. Hänen paras ystävänsä on tehnyt keväällä itsemurhan, oletettavasti koska hänellä oli "ongelmia kotona". Päivää ennen lukion alkua Charlie kirjoittaa ensimmäiseen kirjeen ystävälle, koska häntä pelottaa. Lukija pääsee seuraamaan Charlien koko kouluvuotta läheltä, hänen omien elävien kertomustensa mukana. Charlie vuodattaa paperille syvimmätkin salaisuutensa, fantasiansa ja ajatuksensa.

Kirjeet kertovat niin koulusta kuin yksityiselämästäkin, perhejuhlista, jalkapallo-otteluista, ensisuudelmasta ja rakkaudesta. Kun Charlie viimein löytää yhteisen sävelen Samin kanssa, tyttö tekee jotain, mikä herättää Charliessa epämiellyttävän tunteen. Pian Charlien lapsuudesta paljastuu ikävä seikka, joka selittää paljon hänen ongelmiaan. Kuitenkin lopussa Charlie kirjoittaa:

"Koska en voinut olla tuntematta, miten paljon rakastin Helen-tätiä, joka osti minulle kaksi lahjaa."

Kirja loppuu tasan vuotta myöhemmin, päivää ennen Charlien toisen lukiovuoden alkua. Hän ei ole varma, onko hänellä enää aikaa kirjoittaa kirjeitä, koska hänellä saattaa olla liian kiire "osallistua". Ja viimeiset lauseet jättävät lukijalle, ystävälle, turvallisen ja luottavaisen olon.

Ohi

Kirja on todella upea kertomus nuoruudesta, sen ylä- ja alamäistä, onnesta ja murheista. Se on myös upea kertomus ystävyydestä ja ihmisyydestä, siitä miten kaikki ei ole mustavalkoista. Ainut mikä minua erityisesti häiritsi oli huoleton ja salliva suhtautuminen pähteisiin aina tupakanpoltosta huumeiden käyttöön, mutta se tuntuu olevan yleistä amerikkalaisissa nuortenkirjoissa - ainakin siltä osalta, mitä minä olen lukenut. En silti kannustaisi ketään polttamaan ruohoa tai varsinkaan mitään vahvempaa (sanoi Bob mitä sanoi).

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta erittäin paljon, ja lisäksi pidin erittäin paljon myös elokuvasta. Voin suositella molempia kaikille, sillä mielestäni ne ovat parhaimmillaan yhtenä kombona, täydentäen toisiaan taidokkaasti. Elokuvasta tietysti puuttuu asioita, joita on kirjassa, mutta jotkin asiat taas tulevat elokuvassa esille paljon paremmin. Siis: molemmat, ei jompaa kumpaa, mikäli suinkin mahdollista!!!

Neljä ja puoli tähteä. Päihteet vievät puolikkaan, muuten olisi täydet.
Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna. Basam Books, 2010. S. 235.



Rakkauskirjeiden salaisuus
Ehkä huonoiten nimetty Christie, johon olen törmännyt. Englanniksi nimi on The Secret of Chimneys, mikä on huomattavasti osuvampi nimi kirjalle. Tämä suomenkielinen kuulostaa joltain Viisikko-jutulta... eikä edes ole tarpeeksi kattava. No niin, no niin, asiaan.

Ostin vuoden viimeisen koeviikon päättymisen kunniaksi itselleni kaksi Agatha Christietä. Rakkauskirjeiden salaisuus ja Sininen juna koristavat siis nyt kirjahyllyäni, ja niistä ensimmäinen on jo luettu. Kirja oli hyvä, kiinnostava, siinä oli monta täydellisen valloittavaa hahmoa ja juoni oli taidokkaasti rakennettu, kuten olettaa saattaa. Silti, vaikka tunnen Christien tuotantoa mielestäni jo melko kattavasti, yllätyin lopussa täysin. Tunsin itseni melkein naurettavaksi, kun en ollut itse tajunnut. Mutta sehän Christien teosten valloittava salaisuus onkin!

Kirja ei ollut neiti Marple eikä Hercule Poirot, vaan pääosaa esitti Anthony Cade-niminen mies sekä Herzoslovakia-niminen maa (onko sellaista edes olemassa?). Varsinaisina aivoina jutussa oli kuitenkin Scotland Yardin tarkastaja Battle, joka takakannen mukaan esiintyy myös neljässä muussa Christiessä. Miellyttävä ja viisas mies.

Kaiken kaikkiaan varsin miellyttävää ja helppolukuista dekkaria kaipaaville tämä kirja sopii kuin nenä päähän. Myös näihin ihaniin alkukesän päiviin se istui täydellisesti.

Neljä tähteä.
Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus. WSOY, kyseisen painoksen julkaisuvuotta ei kerrota, mutta ensimmäinen suomenkielinen painos on vuodelta 1948, kun taas uusi käännös vuodelta 1995. S. 278.



Maanantaina lähden riparille, ensimmäiselle kesän kolmesta. Toivottavasti sielläkin jäisi aikaa lukea jotain... muutakin kuin Raamattua siis:) Kuulette minusta sitten taas joskus aikaan x!

ONNEA KAIKILLE HUOMENNA VALMISTUVILLE!!!!

tiistai 28. toukokuuta 2013

Argh... - osa 2

Olent tägien mahtumisen vuoksi jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan. Tässä on sen jälkimmäinen puolisko.


Näkymättömät kädet
Äidinkielen 3-kurssin lukemistoa, sarjakuvaromaani. Todella raskas yhteiskunnallinen kirja, ihan oikeista ja tärkeistä asioista, mutta raskas. Nopeasti luettu, tosin, sarjakuva kun kuitenkin on, mutta synkkä väritys ja rankat aiheet aiheuttivat lukuhaluttomuutta. (Myös konkreettinen paino oli huomattava, äidinkielen käsikirja tuntui tämän jälkeen mukavan kevyeltä ja kompaktilta pakkaukselta.)

Viimeinen sivu on mieletön.

Kolme ja puoli tähteä.
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. WSOY, 2011. S. 215.



Politically Correct Bedtime Stories
Lupaava nimi, eikö? Tästä oli pätkä englannin 2-kurssin kirjassa ja teksti oli niin hulvatonta, että päätin lukea kirjan. Sen tein, ja teksti todella oli hulvatonta. Yleisimmät lastensadut on muokattu muotoon, jossa ne ovat poliittisesti korrekteja. Ketään loukkaamatta, syrjimättä ja kaikille tasapuolisen hyviin loppuratkaisuihin päätyen voimme todeta, että tämä kirja pitäisi kääntää suomeksi, mitenkään suomalaisten kielitaitoa tai englannin kielen arvokkuutta väheksymättä.

Rakkaus<3

Viisi tähteä.
James Finn Garner: Politically Correct Bedtime Stories. Souvenir Press, 1994. S. 79.



Saituri
Myös äidinkielen 3-kurssin lukemistoa. Juuri eilen pidimme tästä kattavan esitelmän. Näytelmä on hyvin vanha mutta edelleen ajankohtainen. Komediaksi tarkoitettu ja ihan huvittava lukukokemus, ellei siihen suhtaudu liian vakavasti. Omalla tavallaan äärimmäisen pimeä. En kyllä menisi katsomaan tätä teatterissa, vaikka se varmasti olisi siellä huimasti parempi kuin kirjana.

Kaksi ja puoli tähteä.
Molière: Saituri. WSOY, 1999. (näytelmä ensi kerran julkaistu ranskaksi 1688). S. 139.



Grand Tour - Matkalla maailman ympäri
Uskomaton matkakertomus 1920-luvun brittiläisestä imperiumista! Agatha Christien lähti miehensä kanssa mainostamaan Lontoossa järjestettävää näyttelyä ja pääsi kiertämään maailman ympäri laivalla. Kirjeet, jotka hän lähetti äidilleen ja siskolleen, ovat säilyneet ja hänen tyttärenpoikansa Mathew Prichard on koonnut ne kirjaksi. Mukana on paljon inspiroivia kuvia mitä erilaisimmista paikoista, sekä kuvia kirjeistä ja lehtileikkeistä, joita hän lähetti kotiin Englantiin. Ajankuvana ja matkakertomuksena kirja on todella mielettömän hyvä, mutta sopii myös Christien ihalijoille, jotka tahtovat tutustua maailman parhaaseen rikoskirjailijaan hitusen paremmin:)

En vain pääse yli tästä. Liian upea kirja.

Viisi tähteä.
Mathew Prichard (toimittanut): Agatha Christie: Grand Tour - Matkalla maailman ympäri. Paasilinna, 2012. S. 384.



Palailen taas ehtiessäni. Enää muutama koulupäivä jäljellä! Ihanaa!

VUOSISADAN PARASTA KESÄÄ KAIKILLE!!!

Argh...

Heissan, täällä vihdoin jälleen ollaan ja monen monta kirjaa olen taas kirinyt edellisestä päivityksestä. Tässäpä tulee. (Saldo on nyt 31.)



Siivet varpaiden välissä
Tuija Lehtisen vanha vanha kirja jonka bongasin Kallion kirjaston nuortenosastolta etsiessäni hypärilukemista. Alku aika tasaista ja tyypillistä Tuijaa, mutta mitä pidemmälle mentiin, sitä rajummaksi meno kävi. Olin ihan yllättynyt. Vantaalaisen lähiöjengin elämästä sai varsinaisen seikkailukertomuksen ja erityisesti minua ilahdutti se, että yksi arvaukseni/unelmani osui oikeaan - melkein... Ajattelin nimittäin, että pari tyyppiä kirjassa olisivat olleet homopari - no, arvasin puoliksi oikein:) Se oli todella piristävää, sillä en muista törmänneeni homoihin Tuijan kirjoissa muuten. Päähenkilö oli myös todella hauska ja mielenkiintoinen tyyppi, vaikka vaikutti aluksi ihan samanlaiselta kuin Tuijan muutkin mieshahmot. Erilaisuutta kuitenkin toi Tinnin erikoinen sukutausta...

Kolme ja puoli tähteä.
Tuija Lehtinen: Siivet varpaiden välissä. Otava, 1989. S. 237.



Sverige-Finland: en kärlekshistoria
Ihastuttava kirja! Päätin petrata ruotsintaitojani tällä kirjalla, josta oli muutamia pätkiä ruotsi2:n kirjassa ja valinta oli oikea. Kirja oli ehkä suunnattu vähän nuoremmille - päähenkilöt olivat seitsemäs- ja kahdeksasluokkalaisia - mutta se ei estänyt minua pitämästä kirjasta.

Spoiler

Ruotsalaisen Saran [saara] kouluun tulee suomalainen teinijoukkue pelaamaan lätkän ystävyysmatsia. Sara ikään kuin tutustuu suomalaiseen Veijoon ja kun pojat palaavat Suomeen, aloittavat Veijo ja Sara pitkien puheluiden jokailtaisen maratonin. Hankaluuksia aiheuttavat Saran entinen poikaystävä Henke Larsson (ei jalkapalloammattilainen vaan jääkiekon harrastaja) sekä Saran luvaton matka Suomeen Veijoa tapaamaan.

Ohi

Kirja oli vain ihan mielettömän suloinen!! Oli myös hauskaa, että välillä tekstissä oli suomenkielisiä repliikkejä ja pilailtiin Suomi-Ruotsi asetelmalla... Nautin, tajusinkin melkein kaiken! Ei siis kovin vaikeaa kieltä.

Neljä tähteä.
Charlottta Cederlöf: Sverige-Finland: en kärkelshistoria. Tiden, 2002. S. 124.



Vieras
Stephenie Meyerin kirja josta juuri on tullut (vai vasta tulossa?) elokuva ulos, joten päätin, että on viimein aika lukea se. Olisi voinut olla jo aiemmin! Kirja on aivan mieletön SF-tarina, jossa on kaikki oikeat elementit eikä mitään liikaa! Uskomatonta, miten joitain ihmisiä on siunattu tuollaisella mielikuvituksella.

Vaikka et olisikaan Meyerin ihailija, tämä kirja sinun tulisi lukea. Se ei ole Twilight... kaukana siitä!

Viisi tähteä. Antaisin vaikka kymmenen.
Stephenie Meyer: Vieras. WSOY, 2009. S. 702.

//MUOKKAUS 2.6.2015//  Postauksen loppuosa löytyy nykyään toisesta postauksesta samalla nimellä ja lisäyksellä "osa 2".

torstai 11. huhtikuuta 2013

Laiska lapsi

Taidan nykyään aloittaa jokaisen päivätyksen pahoittelulla siitä, että olen jälleen ollut saamaton enkä päivittänyt pitkään aikaan, varsinkin kun luettuja kirjoja on (jälleen kerran) kertynyt melkoinen määrä. Parasta siis mennä suoraan asiaan. Yleensä laitan kirjat siihen järjestykseen, jossa olen saanut ne loppuun, mutta nyt tauko on todellakin ollut niin pitkä, etten enää edes muista. Enjoy, my friends.



Vastarinta
Espanjalainen Laura Gallego García aloitti kirjoittamaan Idhunin kronikoita ollessaan 15-vuotias ja sen huomaa. Ensimmäinen kirja on kyllä kiinnostava fantasiapaketti, mutta kirjoitustyyli vielä hiukan haparoivaa ja omaa suuntansaa hakevaa. Tarina oli kuitenkin hyvin rakennettu ja monet hahmot olivat todella kiinnostavia, eivät aivan tavallisia fantasiahahmon arkkityyppejä. Maailma oli hyvä ja kokonaisuutena nautin kirjasta, vaikka jotkut kohdat olivat vähän tylsiä ja toiset liian rönsyileviä. Minun on silit ehkä pakko lukea myös kakkososa, sillä haluan tietää, kummin Victoria valitsee.

Kolme ja puoli tähteä.
Laura Gallego García: Vastarinta. Bazar, 2010. S. 542.



Rönsyilevä talo
Tässä siis vielä näitä liikkuvia rakennuksia, joita esiintyi jo viime kirjauksessa:) Rönsyilevä talo jatkaa ja tietääkseni päättää itsenäisten teosten sarjan, johon siis kuuluvat myös Liikkuva linna ja Leijuva linna. Se on ihastuttava kertomus nuoresta Charmainista, joka lähetetään isoisosetänsä avioliiton kautta Williamin luokse talonvahdiksi sillä välin kun William on keijujen luona poistattamassa lupokinmunia vartalostaan. Kuulostaako pimeältä? Mutta tarina on ihana ja hahmot ovat ihan mahtavia. Charmain on naiiviuudessaan, itsekkyydessään ja uusavuttomuusdessaan välillä todella ärsyttävä, mutta hän kasvaa kirjan kuluessa. Peteristä on siinä suurta apua. Kulkuri on ihana mutta raivostuttava (en ole varsinaisesti koiraihminen) ja isosetä William on paras. Tarina on rakennettu hienosti, emmekä tietenkään selviä tämän luoka seikkailusta ilman Howlia ja Sophieta:)

Kiitos, Diana Wynne Jones, upeasta työstäsi. Lepää rauhassa. Viisi tähteä.
Diana Wynne Jones: Rönsyilevä talo. WSOY, 2008. S. 270.



Kadotettu manner
Jatkoa Käveleville koneille. Hester ja Tom ovat noin 18-vuotiaita, kun joutuvat tulitaistelun jälkeen laskeutumaan jääkaupunki Anchorageen ja siitä alkaakin melkoinen vauhdin ja vaarallisten, kiusallisten, ärsyttävien ja loppujen lopuksi enimmäkseen hyvien tapahtumien sarja. Kirja on kirjoitettu samalla mukaansatempaavalla tyylillä kuin edellinenkin, vaikka lopun "suuri paljastus" onkin hiukan kökösti ilmaistu. No, ehkä annamme sen anteeksi - onhan kirjoittaja kuitenkin mies.

Neljä ja puoli tähteä (ei Shrikea, nyyh...)
Philip Reeve: Kadotettu manner. Karisto, 2005. S. 344.



Lisäksi olen lukenut Ellan ja Paterockin, joka ei ollut niin hyvä kuin lyhyemmät Ella-kirjat, sekä Muumipeikon ja pyrstötähden. Se oli ihan hauska, kiinnostava, mutta ei mitenkään erinomaisen hyvä. Loppu oli ärsyttävän keinotekoisen tuntuinen.

Jos en todellakaan ole lukenut välillä muuta (kuvittelen aina lukeneeni enemmän kuin mitä todella olen), saldo on nyt 24. Ei todellakaan tule sataa kirjaa tänä vuonna.

PS. Kevät on myöhässä! Lunta sataa edelleen eikä mikään edisty mihinkään! Paniikki!!!!

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Kevät tuli, lumi suli...

...puro sanoi pulipuli. Siihen suuntaan olemme menossa! Puro ei nyt ihan vielä sano yhtään mitään, mutta kevät tuli ja lumikin jo vähän suli, joten yritystä on kovasti.

Viisi kirjaa olen lukenut lisää sitten viime päivityksen, joten saldo on 19. Ei kovin paljoa, mutta olen lukenut milloin on ollut aikaa, ja olen lukenut laatua! Hauskaa päästä viimein jakamaan se myös teidän kanssanne.

Riimut
Joanne Harris on herättänyt eloon muinaisiin skandinaavisiin taruihin kuuluvat jumalat, riimut, taikuuden ja olennot. Chrystal on jo jonkin aikaa patistellut minua lukemaan tätä, ja yksi päivä tajusin koulussa, että hypäri on alussa, eikä minulla ole luettavaa. Niinpä marssin kirjastoon (joka on ihanasti suoraan tien toisella puolella) ja lainasin tämän kirjan.

Riimut on lumoava teos. Ensimmäinen osa on vähän tylsä - tarinaa vasta käynnistellään - mutta sen jälkeen kirjaa ei lähestulkoon viitsisi laskea käsistään.

Spoiler

500 vuotta Ragnarökin eli maailmanlopun jälkeen muinaiset jumalat ovat unohdettuja ja maahan poljettuja ja Järjestys hallitsee maailmaa. (Järjestys on tosi ikävä juttu.) Kuitenkin ihmiset ja eläimet, jotka kantavat riimumerkkiä ruumiissaan, muistuttavat edelleen Järjestystä Kaaoksen ja muiden maailmojen olemassaolosta - mistä se ei ole lainkaan tyytyväinen, vaan yrittää kerta kaikkiaan päästä tästä kaikesta eroon. Maailmanlopun kaupungissa tämä puhdistus on hyvin tehokasta, mutta Maddy Smithin kotikylässä maaseudulla ei vielä niinkään. Siispä Maddy elää kyläläisten kiusana - tai kyläläiset Maddyn kiusana, riippuu kummalta kantilta asiaa katsoo.

Maddyn ystävä Yksisilmä lähettää hänet Punaiset hevosen kukkulan sisään etsimään Kuiskaajaa melko vähin ohjein. Etsintäretki etenee vauhdikkaasti ja johtaa Maddyn seuraavaan, sitä seuraavaan ja vielä sitäkin seuraavaan seikkailuun, joista jokaiseen liittyy paljon jumalia, nukkuvia sekä hereillä olevia, puhumattakaan puoliksisyntyneestä ja eri rotua edustavista erään jumalan lapsista.
Maddyn identiteetti sekä hänen käsitys ystävistään joutuu moninkertaiseen pyöritykseen. Lopputuloksena kaikki kohtaavat Helissä, mutta mitä siitä seuraa yhdeksän maailman kannalta...

Ohi

Olen muuten vakaasti sitä mieltä, että minusta tulisi paljon parempi takakansitekstien tehtailija kuin yksikään takakansitekstejä ammatikseen tehtaileva.

Hiukan kuitenkin moitin vielä. Minusta tässä kirjassa kerrottiin liian monta tarinaa ja ne kaikki kerrottiin hiukan liian perusteellisesti. Siitä olisi tullut vetävämpi (ja kirjasta 100 sivua lyhyempi) jos kirjoittaja olisi kunnolla keskittynyt kahteen tai maksimissaan kolmeen tarinaan sen sijasta että niitä on ainakin viisi (en nyt muista enää tarkkaan). Vaikka itsekin kirjoittajana tiedän sen tunteen, kun haluaisi kertoa lukijalleen IHAN KAIKEN, niin silti olen sitä mieltä, että pitää pystyä karsimaan.
Silti kertomuksessa oli upeasti hyödynnetty skandinaavista tarustoa, mistä täydet pisteet. Vaikka joukossa oli hiukan juttuja, joissa oli otettu omia vapauksia, niin ei se mitään - kyllähän kirjailijan on osattava soveltaa!

Kirjaa luettaessa vaadittavan kärsivällisyyden vuoksi kuitenkin neljä tähteä.
Joanne Harris: Riimut. Otava, v. 2008. S. 574.



Kävelevät koneet¨
Tutustuin tähän Philip Reeven kirjaan ensi kerran jo vuonna 2010 tai 2011, ja muistan rakastuneeni. Nyt rakastuin uudestaan.

Spoiler

Tom Natsworthy on kolmannen luokan historijoitsijaharjoittelija Lontoon kulkukaupungissa. Eletään kevättä joskus ehkä 5000- tai 6000- luvulla, kun Tom estää salamurhaajaa tappamasta Lontoon päähistorijoitsijaa Taddeus Valentinea, saa vahingossa tietää liikaa ja tulee työnnetyksi jätekuilua pitkin Ulkomaastoon.

Kaupunkidarwinismi on vallalla. Lähes kaikki maailman kaupungit ovat nostaneet itsensä pyörien tai telaketjujen päälle ja suuret kaupungit syövät pienempiä. Vain Kulkemisenvastaisen liiton jäsenet sekä hyvin pienet yhteisöt pysyvät aloillaan. Tomille on aina opetettu, että Kaupunkidarwinismi on luonnollinen ja oikea tapa elää, että kulkemisenvastustajat ovat barbaareja. Niinpä joutuessaan ensi kerran maan pinnalle yhdessä salamurhaajatytön kanssa, Tom on melkoisessa pulassa ja melkoisen pihalla.

Tom ja Hester tutustuvat ja ystävystyvät ja pyrkivät jatkuvasti vaiheikkaan matkansa aikana palaamaan Lontooseen. He kohtaavat pettureita ja ystäviä, kulkemisenvastustajia sekä kulkemisenpuolustajia, vierailevat niin Tunnbridge Wheelsissä kuin San Guossa. Koko ajan he pakenevat metallisen miehen vihreitä silmiä.

Ohi

Ärsyynnyin henkilöihin monta kertaa, erityisesti Tomiin jyrkkine kulkijan mielipiteineen ja Katherineen vankassa isäuskossaan. Kuitenkin he valloittivat sydämeni todenmukaisuudellaan ja oikeudentajullaan -tällaisia pitäisi kaikkien ihmisten olla! - ja jatkan sarjaa aivan pian. Tästä ei ole juurikaan pahaa sanottavaa. Philip Reeve on uskomattomalla taidolla ja mielikuvituksella luonut meille maailman muutaman tuhannen vuoden päähän.

"Amerikan manner oli viimeisinä aikoinaan aivan hullu."

Varokaa Yhden tunnin sotaa.

Viisi tähteä.
Philip Reeve: Kävelevät koneet. Karisto, v. 2004. S. 319.



Liikkuva linna
Tuli tässä mieleen, että olen tainnut jotenkin harrastaa näitä liikkuvaisuudesta kertovia kirjoja viime aikoina, ehkä teillekin? No, odottakaahan vaan. (Lisää on tulossa.)

Liikkuva linna on yksi parhaita ikinä, koskaan kirjoitettuja kirjoja. Näin ensin Hayao Miyazakin elokuvan ja rakastuin siihen, mutta kirja on tonneittain parempi. Se on luonnollisempi, selkeämpi, hauskempi... mitä vain.

Spoiler

Sophie Hatter on kolmesta sisaresta vanhin ja tietää, että hänen on turha toivoa suuria elämältään, sillä vanhimmat lapset eivät koskaan menesty. Kun siis Erämaan noita tulee ja muuttaa Sophien yhdeksänkymmenen vuoden vanhaksi, Sophie on aika pulassa - mitä nyt? Hän päättää vanhimman lapsen kohtalostaan huolimatta lähteä maailmalle etsimmän onneaan ja tulee siinä sivussa tuppautuneeksi asumaan velho Howlin linnaan.

Howl on "ovela ja itsekäs ja turhamainen kuin riikinkukko ja kauhea pelkuri ja hänestä on mahdoton saada irti juuta tai jaata", kuten Sophie häntä myöhemmässä kirjassa kuvailee. Kun tähän lisää sen, että hän on suunnilleen maailman paras velho, tulee tiivistäneeksi melko tarkkaan sen, mitä Howl on. Ja kuitenkin hän onnistuu olemaan myös ihana, hurmaava, suloinen ja välittävä. (Velho saa ollakin, että onnistuu olemaan kaikkea tätä yhdessä ruumiissa.)

Sophie tekee sopimuksen Howlin tulidemonin kanssa ja jää linnaan taloudenhoitajaksi. Moninaisten vaiheiden ja käänteiden jälkeen, joista suurimpaan osaan liittyy jotenkin Erämaan noita, Sophie muuttuu jälleen nuoreksi ja Howl ja Calcifer vapaiksi. Haluaisin nyt jakaa kanssanne todistuksen siitä, ettei suloisista suloisimpaan romanttiseen kohtaukseen tarvita dramaattista hetkeä tai maailmoja järisyttävää suudelmaa. Pistän kuitenkin

EKSTRA-SPOILER-SPOILER-VAROITUKSET TÄHÄN:

Howl sanoi: "Minusta meidän pitäisi elää elämämme onnellisina loppuun asti", ja Sophiesta tuntui, että Howl oli aivan tosissaan. Hän tiesi, että elämän eläminen onnellisena loppuun asti olisi Howlin kanssa koko lailla vaiheikkaampaa kuin satujen perusteella saattoi kuvitella, mutta hän oli päättänyt yrittää parhaansa. "Siitä tulee varmasti sietämätöntä", Howl lisäsi.
"Ja sinä tietenkin käytät minau hyväksesi joka käänteessä", Sophie sanoi.
"Ja sitten sinä ojennat minua ja silppuat kaikki pukuni", Howl sanoi.
Ellei Sophien ja Howlin huomio olisi kiinnittynyt johonkin aivan muuhun, he olisivat ehkä huomanneet, että prinssi Justin, Suliman ja rouva Fairfax yrittivät kaikki puhua Howlille ja että Fanny, Martha, ja Lettie kaikki nykivät Sophieta hihoista ja että Michael kiskoi Howlia takin hännyksistä.

Ohi kaikki spoilerit

Tästä ei enää paljon paremmaksi mennä. Diana Wynne Jones on upea kirjoittaja - rauha hänen muistolleen - ja vetää vertoja jopa J.K. Rowlingille! (Pitäkää nyt ihmeessä viimeistään tätä todistuksenani hänen suurenmoisista kyvyistään.)

Viisi tähteä.
Diana Wynne Jones: Liikkuva linna. WSOY, v. 2005. S. 323.



Tähtihattu
Palasin taas Terry Pratchettin kimppuun. Tähtihattu jatkaa Vapaiden pikkumiesten aloittamaa sarjaa, ja on... ihana. Aivan sitä samaa, taattua, tarkkanäköistä Pratchettia. Hyvät naurut, suuria ja pieniä elämän oivalluksia ja hienoja, kekseliäitä henkilöhahmoja. Ainut mistä menee hiukan miinusta on liian läpinäkyvä opetus (joka ei tosin koske meitä tämän maailman kuolevaisia, tai ainakin hyvin harvaa meistä) sekä liian monta loppua. Muuten mahtavaa työtä, kuten aina, rakas ystäväni.

Terry Pratchett: Tähtihattu. Karisto, v. 2004. S. 408.



Leijuva linna
Lisää kulkevia esineitä, huomaatteko? Ja lisää tulossa edelleen, vaikkakaan ei enää tässä postauksessa.

Leijuva linna  on jatkoa liikkuvalle edeltäjälleen ja tarkasti ottaen on jopa kyse samasta linnasta. Päähenkilöt ovat kuitenkin vaihtuneet, vaikka tuttummekin ovat mukana pitkin tarinaa... hiukan vain toisenlaisissa hahmoissa. Kirja on ihana Aladdin-satiiri, mutta silti sen paras osa on ehdottomasti loppu, jossa ovat mukana Sophie ja Howl ja Calcifer ihan omina itsenään. Abdulla kun on vähän turhan naiivi ja Kuunsirpinkukka vähän turhan täydellinen minun makuuni. Silti juoni on rakennettu mielenkiintoisesti, lopussa paljastuu vaikka mitä jännittävää.

Nauttikaa.

Neljä tähteä.
Diana Wynne Jones: Leijuva linna. WSOY, v. 2006. S. 277.



IHANAA, MAHTAVAA JA UPEAA KEVÄTTÄ KAIKILLE!!!!!!!

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Helei! - osa 2

Olen tägien mahtumisen takia jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan. Tässä on sen jälkimmäinen puolisko.


Kesällä jo kiinnostuin kirjakaupassa Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin kirjasta Piiri, joka nyt oli tullut kirjastoon. Lainasin sen, ja kun olin siihen kerran tarttunut, paluuta ei enää ollut.

Piiri oli ensimmäinen kirja pitkiin aikoihin, josta pelkäsin saavani painajaisia. (En onneksi saanut.) Se oli myös ensimmäinen kirja pitkiin aikoihin, jota minun oli ihan pakko lukea senkin jälkeen, kun olisi pitänyt jo aikoja olla nukkumassa. Kun äiti tuli sanomaan, että valot pois ja minulla oli kirja kädessä, lupasin että ihan kohta joo, ihan heti, niin tajusin, kuinka tuttu asetelma oli - mutta kuinka pitkän ajan takaa. En muista, milloin viimeksi olisi käynyt noin.

Vaikka Piirin idea on aika käytetty, sen toteutus on raikas. Vanhaan tarinaan on lisätty uusia elementtejä ja ruotsalaisten lukiolaistyttöjen elämään on helppo samastua. Suomikin on yllättävän paljon läsnä kirjassa. Henkilökuvaukset ovat todenmukaisia ja monipuolisia, kukaan ei jää pinnalliseksi silaukseksi. Kirjassa on myös mitä taidokkainta lukijan harhaan johtamista :)

Piiri on trilogian ensimmäinen osa. Luulen, että se olisi toiminut paremmin yksittäisenä kirjana, mutta tietenkään en vielä osaa sanoa, kun jatko-osat ovat lukematta. Joka tapauksessa nautin suuresti taidokkaasta kerronnasta ja hienosta tarinasta!

Neljä tähteä.
Mats Strandberg & Sara B. Elfgren: Piiri. Basam Books, v. 2012. S. 574.



Aika kauan sitä voi käyttää ohuenkin kirjan lukemiseen, huomasin. Se tietysti johtuu vain siitä, että lukee samalla jotain koukuttavampaa. Sain kuitenkin Piirin jälkeen lopetettua myös Anna-sarjan seuraavan kirjan Anna ystävämme. Luen edelleen 40-luvun painoksia ja häiriinnyn siis edelleen oikeinkirjoituksesta ja sanajärjestyksistä. Onneksi ne kuitenkin ovat tarinan kannalta vähäpätöisiä seikkoja, eikä Anna ystävämme ollut menettänyt mitään vuosien takaisesta viehätyksestään.

Spoiler

Anna on jäänyt Avonleaan ja aloittaa urakkansa Avonlean koulun opettajana. Ylevine periaatteineen hän saa niin kärsiä kuin riemuita - kuten Annan luonteeseenkin tietysti kuuluu. Periaatteet ehkä hiukan kärsivät matkan varrella, mutta kaikki oppilaat taipuvat pitämään Annasta.

Anna ja Marilla ottavat Vihervaaralle Marillan tutun perheen orvoiksi jäävät kaksoset. Davy ja Dora ovat kuin yö ja päivä - Dora on rauhallinen, täydellinen pikku tyttölapsi, joka aina tekee mitä käsketään eikä sorru turhiin tunteenpurkauksiin. Davy on riehakas, tiedonhaluinen ja tunteellinen pikku poika, joka kaikessa raivostuttavuudessaankin on viehättävämpi kuin ennalta-arvattava siskonsa.

Anna ja Diana "löytävät" metsän keskellä mökissään asuvan Lavendel-neidin ja hänen apulaisensa Charlotta Neljännen. He saavat sydänystävän vanhapiikaneidistä ja suuren ihailijan pikku aputytöstä. Pikku hiljaa tytöille paljastuu myös Lavendel-neidin nuoruudenaikainen rakkaustarina ja he saavat huomata, kuinka pieni maailma onkaan.

Kaksi vuotta Anna opettaa Avonleassa, mutta saa sen jälkeen mahdollisuuden lähteä Redmondiin korkeakouluun. Vaikea päätös tehdään, ja hääkellojen kilistessä Anna pakkaa matka-arkkujaan lähteäkseen mantereelle Gilbert Blythen ja Charlie Sloanen kanssa.

Ohi

Rakastettava, ihana Montgomery - mitä muutakaan sitä voi sanoa! Anna jaksaa aina ilahduttaa.

Viisi tähteä.
Lucy M. Montgomery: Anna ystävmme. WSOY, v. 1947. S. 344.



Sain kummeiltani syntymäpäivälahjaksi kesällä Suomalaisen kirjakaupan lahjakortin. Kun etsin jotain, millä ilahduttaa itseäni, törmäsin Alison Croggonin neliosaiseen fantasiasarjaan The Books of Pellinor. Ostin kaksi  ensimmäistä osaa ja sen jälkeen kirjat jäivät hyllyyni lojumaan melko pitkäksi aikaa.

Uuden vuoden jälkeen avasin ensimmäisen kirjan, The Gift, ja jäin koukkuun. Vaikka kieli on vanhahtavaa, siitä oli helppo pysyä kärryillä ja tarina pysyi selvänä. Kuvaukset olivat kauniita ja eläviä ja opin tietysti taaskin paljon englantia.

Luin joululomalla hiukan yli puoleenväliin. Koulun alettua jätin Giftin, koska koulutöiden ohessa on helpompi lukea helposti ymmärrettävää tekstiä, joka ei vaadi erityistä ponnistelua = suomenkielistä. Koko kuluneen kuuden viikon aikana en edistynyt kuin muutaman sivun. Kun hiihtoloma sitten alkoi perjantaina, päätin, että nyt luen tämän loppuun. Ei siinä kauan kestänyt: aloitin perjantai-iltana, lopetin sunnuntai-iltana. Toinen osa odottaa.

The Gift oli hämmästyttävä kirja. Minun on vaikea ymmärtää, miten kukaan pystyy luomaan jotain sellaista: niin valmiin maailman, kielen, suunnittelemaan huolella historian, kulttuurin, kaiken. Vaikka se on omakin tavoitteeni, minusta tuntuu, etten saa ikinä sitä tehtyä noin täysivaltaisesti. Onneksi se ei tarkoita, etten voisi nauttia muiden työn hedelmistä.

Hienot henkilöhahmot, jännittävät seikkailut, kauniit kuvaukset ja elävät maisemat tekevät hyvän fantasiakirjan. Kaikkea sitä oli tässä. Kenties ainut, mitä jäin kaipaamaan, oli kokonaan puuttuva romantiikka, mutta uskon, että sitä voi odottaa myöhemmiltä kirjoilta.

Yksi asia vain tuntui hyvin hämärältä. Koska englantini ei ole täydellistä, en voi olla varma, mutta sekä alkusanoista että liitteistä oli pääteltävissä, että kysessä olisi todellinen tarina. Todellinen, joskus ollut manner, kieli ja kulttuuri, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Tosiaan ainakin liitteissä oli viittauksia kirjoihin, jotka ovat "ihan oikeiden", tämän maailman ihmisten kirjoittamia tutkielmia tms. samasta paikasta ja samasta kertomuksesta. Että itse asiassa tämä, mitä minä luen fantasiakirjana, onkin käännös muistiin kirjatuista todellisista tapahtumista.

Oli miten oli, rakastuin. Viisi tähteä. Tässä teille kunnon seikkailufantasiaa, ihmiset.
Alison Croggon: The Gift. Walker Books Ltd, v. 2012 (tämä painos, 1. kerran julkaistu 2002.). S. 512.



Kliseisiä sanontoja hyväksi käyttääkseni, viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä, Calvin and Hobbes. Tuli sellainen olo, että nyt kyllä luen jotain hauskaa, ja mikäs sen hauskempaa kuin Calvinin ja Hobbesin seikkailut... Kyseessä on siis Bill Wattersonin sarjakuva, joka Suomessa tunnetaan paremmin nimellä Lassi ja Leevi. Itse olen lukenut lähinnä englanninkielisiä, meillä on vaikka kuinka monta kokoelmakirjaa alkukielellä, ja suosin kyllä alkuperäistä tässä tapauksessa. Tämä kyseinen kirja ei ollut hauskimmasta päästä, mutta erittäin viihdyttävää luettavaa kyllä. Ihana.

Bill Watterson: Calvin and Hobbes. Sphere, v. 2009 (?, no, 1. painos kumminkin 1987.) S. 128.

Helei!

Valotaika - olen täällä taas! Mikähän sitä ihmisessä on, kun aina niin laiskottaa, ettei millään viitsi tulla muutamasta kirjasta kertomaan. Silllä sitten päästään tällaisiin tuloksiin - kahdeksan kirjaa samaan postaukseen... Noh, ainakin saldo on kasvanut neljääntoista kirjaan.



Edellisessä tekstissä puhuin Montgomeryn tytöt -nimisestä kirjasta. Samaan aikaan sen kanssa lainasin Sisko Ylimartimon kirjan Anna ja muut ystävämme. L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret, joka on vähän niin kuin Montgomeryn elämäkerta. Kirjassa käsitellään Montgomeryn sankarittarien Annan, Emilian, Saran, Patin, Janen, Marigoldin ja hiukan myös Kilmenyn sekä Valancyn kautta Montgomeryn elämää ja luonnetta. Kirja antaa todella kattavan kuvan tästä upeasta naisesta moninen päiväkirjalainauksineen. Kirjailijattaren omaa elämää peilataan henkilöiden elämiin ja hänen polkunsa ylä- ja alamäkiä jäljitetään kirjojen tapahtumista. Samalla kirja luo kuvaa Montgomeryn henkilöistä ja heidän luonteistaan.

Anna ja muut ystävämme jäljittää Montgomeryn kirjojen tapahtuma-aikoja ja paikkoja todellisten tapahtumien ja kuvausten perusteella. Välillä tämä ärsytti minua - miksi kaikelle pitäisi löytää todellisuuspohja? - mutta toisaalta se oli hyvin mielenkiintoista. Kirjaa lukiessaan tuli aivan huomaamattaan oppineeksi kaikenlaista niin Prinssi Edvardin saaresta, Montgomeryn sankarittarista kuin Montgomerystä itsestäänkin.

Kenelle tahansa Lucy Maudin ihailijalle tämä kirja on aarre. Nautin sen lukemisesta - se toi minut aivan uudella tavalla lähelle rakkaita kirjoja ja niiden kirjoittajaa.

Neljä tähteä.
Sisko Ylimartimo: Anna ja muut ystävämme. L. M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret. Minerva, v. 2008. S. 255.



Törmäsin Suomalaisessa kirjakaupassa Barbara Demickin kirjaan Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa. Jouduin taistelemaan itseni kanssa, jotta en olisi ostanut sitä siltä seisomalta, voitin ja menin kotiin. Varasin kirjan kirjastosta ja luin sen ahneesti. (Minusta tuntuu, että olen pikku hiljaa alkanut ymmärtää tietokirjojen arvon.)

Kirja on kirjoitettu pääasiassa kuudesta pohjoiskorealaisesta loikkarista heidän haastattelujensa perusteella. Mainintoja muista on tosin paljon, suoria puhelainauksia ynnä muuta. Kuusi koskettavaa tositarinaa avasivat kuitenkin silmiäni paremmin kuin yksikään lehtijuttu ja tai uutistiedote.
En ole koskaan tiennyt Pohjois-Koreasta paljonkaan, kuten ei tietysti kukaan meistä. En ole kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että sielläkin käydään koulua, laitetaan ruokaa, mennään elokuviin ja vietetään aikaa perheen kanssa aivan kuten meilläkin. Lukiessani tajusin, että totta kai, kyllähän ihmiset elävät myös Pohjois-Koreassa. Vaikka erot ovat huimia - koulussa lapsille syötetään propagandaa ja elokuvat ovat yhtä kommunismin mainosfilmiä - myös pohjoiskorealaiset ovat ajattelevia ja tuntevia ihmisiä.

Nykyään heillä ei tietystikään mene niin hyvin kuin järjestelmän alkuaikoina. Suuret nälänhädät ovat ravistelleet kansakuntaa ja tappaneet järkyttävän suuria ihmismääriä. Kirjassa kuvattiin herätellen sitä, kuinka ruokaa todella ei ollut. Kun sen jälkeen olen saanut itseni kiinni katsomasta täyteen jääkaappiin ajatellen, ettei täällä ole mitään, minun on tehnyt mieli läpsäistä itseäni. Se, etten jaksaisi joka päivä mutustaa leipää juuston kanssa, ei tarkoita, ettei ruokaa kuitenkin olisi.

Kun aloitin kirjan, vanhempani kysyivät varovasti, enkö pelkää sen olevan aika rankka. En pelännyt, eikä kirja ollutkaan erityisen rankka - ei ainakaan sen rankempi kuin mitä odottaa saattaa. Nälänhätäkuvaukset olivat ehdottomasti pahinta, mutta niiden vastapainoksi oli myös paljon onnea ja rakkautta. Minusta tuntuu, kuin tuntisin kirjan ihmiset - niin elävästi heistä kerrottiin.
Tämä kirja kärsi toistosta sekä joistakin ihmisiin liittyvistä asiavirheistä - alussa sanottiin jotain, mutta lopussa paljastui, ettei se ole mitenkään mahdollista. Tämän voi selittää sillä, että kirja on syntynyt pitkällä aikavälillä, mutta panen silti oikolukijalle syytä niskaan. Sujuvamman lukukokemuksen takaamiseksi käsikirjoitusta olisi pitänyt muokata vielä valmistumisen jälkeen melko rankasti.

Upea kirja ajankohtaisesta aiheesta. Toivon todella, että mahdollisimman moni tarttuisi tähän nähdäkseen Pohjois-Korean todellisen tilanteen siellä asuneiden ihmisten silmin.

Neljä ja puoli tähteä.
Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa. Atena, v. 2011. S. 422.



Minua on pitkään kiinnostanut Rhonda Byrnen kirja Salaisuus. Varasin ja luin senkin, ja näin jälkikäteen tunteeni ovat melko ristiriitaiset.

Kirja on eräänlainen elämäntaito-opas. Siinä oli joitakin oikeasti hyviä neuvoja, mutta enimmäkseen se tuntui olevan todella pimeä ja kummallinen. Toisaalta minun oli vaikea uskoa, ettei ns. "vetovoiman laki" olisi totta, sillä siitä tuntui olevan niin paljon todistajia. Jos kirjan ohjeistama elämäntapa auttaa muita ihmisiä saavuttamaan tavoitteitaan, niin se on hienoa, mutta itse luulen yrittäväni unohtaa kaiken muun paitsi neuvon ajatella positiiviselta kannalta ja olla kiitollinen kaikesta.

Niin, ainakin vakaumuksellista kristittyä ohjeistaisin pysymään erossa kirjasta. Toisaalta sitä voi lukea myös viileältä kantilta, eli jos kiinnostaa, niin tartu ihmeessä. Lukukokemuksena kirja oli varsin mielenkiintoinen... tavallaan.

En kykene tähdittämään, olen vielä yli viikon jälkeenkin liian hämmentynyt.
Rhonda Byrne: Salaisuus. WSOY, v. 2008. S. 215.



Salaisuudesta hämmentyneenä tarvitsin elämääni jotain erittäin tavallista ja normaalia, ja siihen tarkoitukseen Tuija Lehtinen sopii kuin nyrkki silmään. Olin lainannut Tuijan uuden kirjan Pesää! ja siihen tartuin seuraavaksi.

Kirja on härön nimensä veroinen, mutta paljon muun veroinen se ei kyllä ollutkaan. Taattua Tuijaa, kyllä, ja ideakin oli hyvä, mutta minun mielestäni toteutus ei aivan toiminut.

Kirja kertoo pikkukaupungin nuorten kesästä ja joka luku kerrotaan eri ihmisen näkökulmasta. Jotkut ovat minäkertojaa, jotkus kaikkitietävää, mikä oli hyvä ratkaisu. Kuitenkin henkilöhahmoja on niin paljon, että jouduin useamman kerran pysähtymään kesken ja miettimään, kenestä nyt on kyse. Kuka oli se ja se? Kirja oli ikään kuin novellikokoelman ja romaanin välimuoto, enkä oikein pitänyt mallista, sillä se kävi liian sekavaksi. Muutoin kirja oli hyvä, tarinat ennalta-arvaamattomia ja hauskoja. Kuten takatekstissa sanotaan: "Jokainen uusi tarina tuntuu heittävän edellisen tarinan totuuden päälaelleen."

Kolme tähteä.
Tuija Lehtinen: Pesää! Otava, v. 2012. S. 175.

//MUOKKAUS 2.6.2015// Postauksen jälkimmäinen osa löytyy nyt toisesta postauksesta samalla nimellä, lisäyksellä "osa 2".

lauantai 2. helmikuuta 2013

Long time no see...

Helei! Olen täällä taas. Olen myös lukenut paljon - jee! - mutta en edes halua sanoa, kuinka paljon on laiskottanut, kun en ole jaksanut päivittää sitä tänne. Vaan tässäpä tulee.



Aloitin uudelleen Terry Pratchettin kanssa. Meillä on ollut aika ristiriitainen suhde. Pidän hänestä kauhean paljon, mutta en kestä liian isoja määriä kerralla. Pratchett on sellainen... täyttävä. Kynnys tulee vastaan melkein liian pian.

Luin kirjan Vapaat pikkumiehet, jonka olen lukenut viimeksi joskus yläasteella. Paras ystäväni Chrystal silloin sitä minulle suositteli, ja nyt lukiessani huomasin, kuinka paljon yhteistä kirjan päähenkilöllä Tiffanylla ja Chrystalilla itse asiassa on. Kirja on todella herättelevä, sillä Tiffanyn luonteeseen kuuluu kyseenalaistaa asioita, jotka muiden mielestä ovat itsestäänselviä. Siinä rupeaa itsekin ajattelemaan. Tietysti höystettynä Pratcettin omalaatuisella, valloittavan sarkastisella huumorilla :) Olen varannut jatko-osan Tähtihattu, sillä kirjat ovat todella... valloittavia, ei sitä muulla sanalla sano. Vaikka minua välillä ärsyttää Tiffanyn varhaiskypsyys (hän on vasta yhdeksän), voin antaa sen anteeksi.

Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet. Karisto, v. 2003. S. 363. Viisi tähteä.



Toisella lukemallani kirjalla on vähän pidempi nimi: Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt : Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina. Lyhyyden vuoksi aion jatkossa viitata kirjaan Montgomeryn tyttöinä.

Pitkä nimikin sen jo kertoo, mutta selvennetään vielä. Vuonna 2005 pyydettiin suomalaisia lukijoita tutkimuksen nimissä kertomaan muistojaan Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjoista ja näistä vastauksista syntyi kirja Montgomeryn tytöt.

Miksi kiinnostuin tällaisesta kirjasta? Olen itse Montgomeryn suuri ihailija, sillä äitini tutustutti minut Annaan ollessani ehkä yhdeksänvuotias. Sen jälkeen olen lukenut Montgomeryn tuotantoa niin laajasti kuin vain olen saanut käsiini, vaikka muutama kirja on edelleen hyllyssä odottamassa aloittamistaan. Joten bongatessani tämän kirjan eräästä blogista tiesin heti, että tämä minun on luettava.

Montgomeryn tytöt on valtava opus, monisataasivuinen ja isokokoinen, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Millaisia maailmoja se avasikaan! Täysivaltainen toisen ihmisen pään sisään pääseminen, yhteisten kokemusten kauttakaan, ei ole helppoa eikä yleistä. Mutta tämä kirja esitteli minulle noin sata sukulaissielua, Montgomeryn yhdistämiä kaikki, iästä ja paikkakunnasta riippumatta. Monta tarinaa jäi kirkkaana mieleen, mutta kenties parhaiten erään miehen kirje. Hän oli talvisodan (vai oliko se jatkosodan?) aikana saanut kirjat pikkusiskoltaan rintamalle ja siellä ne olivat kiertäneet yli kaksi vuotta koko komppanian (tai sinnepäin, en osaa armeijatermejä) luettavina. Kirje oli melko lyhyt, mutta kuvaus kosketti. On ihanaa, kuinka paljon iloa ns. "tyttökirjat" voivat tuoda myös miesten elämään.

Erityisen ihanaa oli, että kirjaan oli liitetty sivun mittaisia "ekstroja": oikeaa tietoa siitä, millaista elämä oli kirjojen kirjoittamisen aikaan. Siellä oli reseptejä ruokiin, joista kirjoissa puhutaan; selvennystä siitä, mitä ovat metodistit ja presbyteerit; listaus kirjojen filmatisoinneista; vaikka mitä kiinnostavaa.

Montgomeryn tytöt nauratti ja suututti. Se palautti monia rakkaita muistoja, ja siksi ette yllättyne seuraavasta kirjastani.

Viisi tähteä.
Suvi Ahola ja Satu Koskimies: Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt : Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina. Tammi, 2005. S. 384. 



Sain eräältä tutulta pian uudenvuoden jälkeen lahjoituksen: ison kasan vanhoja tyttökirjoja. Tässä pinossa oli neljä Annaa, Pikku naisia sekä kolme Helenaa. Olin ja olen kiitollinen ja vaikuttunut - näitä vanhoja painoksia voi nimittäin vain toivoa löytävänsä kirpputoreilta ja divareista, mutta kirjakaupat niitä eivät myy! Ja kun luin Montgomeryn tyttöjä, mielessäni kasvoi halu aloittaa Annat jälleen. Sen myös tein.

Olen aiemmin lukenut 80-luvun suomennoksia, ja vaikka välissä on taukoa, huomaan selvästi erot näihin 40-luvun suomennoksiin. Kieli on erilaista, oikeinkirjoitus näyttää kummalliselta... Mutta ihana, ihana nostalginen tunnelma niistä välittyy, eikä tarina kärsi vähääkään! Annan nuoruusvuodet olen nyt viimeistellyt, en edes tiedä monettako kertaa, ensimmäistä kertaa itkien toiseksi viimeisessä luvussa. Olen selvästi herkistynyt sitten varhaisnuoruuden.

Kirja on upea kasvukuvaus, ajankuvaus ja ihmisyyden kuvaus. Hahmot ovat teräviä, kärjistettyjäkin, mutta heissä näkyvät oikean ihmisen tunteet, monet puolet ja ajan ja kokemuksen mukanaan tuomat muutokset. Tarina on koskettava, huvittava ja lämminhenkinen, mutta ei pinnallinen.

Huomasin lukeissani, kuinka suuri vaikutus Motgomeryllä on ollut omaan kirjalliseen tyyliini. Sittemmin se on kehittynyt omaan suuntaansa, mutta erityisesti ensimmäisessä romaaninaihiossani (jota sitten kertyikin 170 sivua) vaikutus näkyy selvästi. Episodinen ja kasvutarinaan keskittyvä, juoneton kerrontatapa on juurikin tästä lähteestä peräisin.

Kirjoitettavaa riittäisi vaikka kuinka. Säästän teitä kuitenkin ikävystyttäviltä lapsuusmuistoilta ja hehkutukselta, jota kyllä riittäisi. Sanon vain, että vaikka ensimmäinen kirja sijoittuu 1800-luvun loppuun, ihan hyväksi ihmiseksi niillä opeilla minäkin kasvoin:) Vaikea uskoakaan, miten suuri vaikutus montgomerylaisilla arvoilla on ollut minuun itseenikin, vaikka nyt taaksepäin katsoessani näen sen selvästi. Vahva uskonnon korostaminen saattaa jotain lukijaa häiritä, mutta minua se ei haitannut. Maassa maan tavalla, ajassa ajan.

Viisi tähteä.
Lucy M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet. WSOY, v. 1947. S. 388. 



Viimeinen tämän päivityksen kirja on vähän vähemmän romanttinen - jouduin nimittäin lukemaan uskonnon koetta varten koko Silta 1 -kirjan. Siitä ei ihmeemmin sanottavaa, lukion uskonnon ykköskurssin oppikirja. Kyllä sen lukea jaksoi, ja koekin meni ihan hyvin.

Niin, saldo taitaa nyt siis olla kuusi kirjaa tälle vuodelle. Olen ihan hämmästynyt; luulin lukeneeni enemmän tässä välillä. Mutta ei, myöhemmin lisää. Näemme taas!

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Vuoden toinen kirja

Hiukan hidas tahti ainakin näin alkuun:) Mutta onneksi tänä vuonna ei olekaan kiire eikä tarvitse ottaa paineita. Kovasti olen jo suunnitellut, mitä kaikkea aion lukea tänä vuonna, paljon "uusintoja" näyttäisi olevan tulossa. Haluan palata muutaman vuode takaisiin suosikkeihin ja katsoa, miten ne nyt maistuvat - esim. Montgomeryt ja Alcottit ovat ohjelmassa. Tästä on tulossa ihan paras kirjavuosi:)

Uusintaa on tämäkin nyt lukemani kirja. Joskus useampi vuosi sitten valitsin syntymäpäivälahjaksi kirjan Ingo: Syvyyksien salaisuus (tai sinne päin) ja huomasinkin, että se oli sarjan kolmas osa. Niinpä minun piti tietysti ensin lukea sarjan edeltävän osat. Nyt aloitin uudestaan.

Ensimmäinen kirja sarjassa on Ingo: Meren kansa. Kuten jo ehkä näistä nimistä voi päätellä, kyseessä on fantasiasarja, mutta en edelleenkään ole kyennyt päättämään, onko se hyvä sarja vai ei. Maailma on ihanasti luotu, ja henkilöissä on tarpeellista syvyyttä, mutta he kaikki ärsyttävät minua. Päähenkilö Sapphire, kertoja, ärsyttää lapsellisuudellaan, itsekurittomuudellaan ja jyrkkyydellään (olkoonkin että hän on noin 11-vuotias) ja hänen ystävänsä Faro omalla, toisensuuntaisella jyrkkyydellään ja suvaitsemattomuudellaan. Muihin hahmoihin ei syvennytä niin paljon, mutta heistä jää melko pinnallisen täydellinen kuva, mikä on myös harmillista. Yksi aivan mahtava hahmo sarjassa tosin on, meren vastavoima, Carnen mummo. Hän on todellinen persoona eikä lainkaan ärsyttävä.

Jatkan lukemista, vaikka muistelenkin, ettei ärsytys tule tästä yhtään vähenemään. Seuraavan kirjan nimeä en edes muista, mutta etsin sen :) Pidän kuitenkin maailmasta ja kerronnan tyylistä niin paljon, etten aio jättää kesken.

Heilun tässä kolmen ja neljän tähden rajalla. Ehkä valitsen neljän kuitenkin.
Helen Dunmore: Ingo: Meren kansa. Gummerus, v. 2006. S. 351.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Vuoden ensimmäinen kirja

Sain luetuksi Agatha Christien Varjossa auringon alla, joka oli nimestä alkaen hyvin kiinnostava ja huolellinen teos. Serkkuni suositteli sitä ja voin todellakin välittää suositukset eteenpäin. Kirja oli hyvin rakennettu ja loppu ennalta arvaamaton, kuten aina. Nyt en ehdi paljon pidempää kirjoittaa, mutta taattua Christietä luvassa - taas kerran.

Viisi tähteä.
Agatha Christie: Varjossa auringon alla. WSOY, v. 2005. S. 256.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Ihanaa uutta vuotta!

Hei taas! Kyllä, olen ollut laiska... en ole jaksanut kirjoittaa syvällistä arviota Tolkienin elämäkerrasta, eikä nytkään ole oikeastaan sellainen olo, vaan täällä olen kuitenkin. Koulun ruokatunti, ja tuntuu olevan epäselvää, tuleeko tänään mitään ruokaa olemaankaan... Mietiskelen tässä, viitsisinkö lähteä kauppaan ja ostaa jotain ravintoa. Koulussa pitää kuitenkin olla neljään saakka, niin hyvä olisi jotain saada.

Tiesin, että Tolkien on kiinnostava ihminen, mutta kirja paljasti hänestä paljon sellaista, mitä en lainkaan tiennyt. Ei sillä, että olisin ollut kovin perehtynytkään aiemmin - olen lukenut Hobitin  ja Sormusten herran, lisäksi meillä on kotona Kirjeitä joulupukilta, Húrinin lasten tarina, Bilbon viimeinen laulu ja Keskeneräisten tarujen kirja. Näistä olen lukenut vain Kirjeitä joulupukilta, enkä sitäkään kokonaan. En ollut kovin vaikuttunut Sormusten herrasta - minusta se oli monesti aika tylsä - mutta kun serkku sanoi, että sen on yleissivistystä, niin pakkohan se oli lukea. Olen kyllä ajatellut lukea sen uudestaan jossain vaiheessa, lisäksi haluaisin lukea Keskeneräisten tarujen kirjan.

Tolkien vaikutti  hyvin monitasoiselta ihmiseltä. Hänessä oli monia puolia, ja hän esiintyi hyvin eri tavalla eri ihmisten seurassa. Toisinaan meinasin repiä hiuksia päästä, kun hän ärsytti minua, toisinaan taas koin syviä samaistumisen tunteita. Kaikessa perfektionismissään Tolkien tuntui välillä jopa hellyttävältä, ja ehdottomasti, todellakin, samaistuttavalta.

Kirja ei ollut kovin hyvin kirjoitettu; peruskerronta oli keskivertoa, ihan hyvin sitä luki, mutta heti jos kirjoittaja toi itsensä esiin taustalta, kerronnan taso laski kuin liukumäki. Ei hyvä. Lisäksi kirjan alussa oli hyvin hämmentävä vierailu Tolkienin luona - ei ilmennyt, oliko kyse oikeasta vai keksitystä tapauksesta, oliko vierailulla kirjoittaja vai joku muu, eikä siihen viitattu myöhemmin kertaakaan.
Henkilökohtaisesti minua ärsytti myös se, että kirjoittaja tuntui suhtautuvan alentuvasti ihailemaani C.S.Lewisiin, Tolkienin hyvään ystävään - alentuvasti ja hiukan halveksivasti, mielestäni. Ei koko ajan, mutta esimerkiksi silloin, kun hän asetti nämä kaksi kirjailijaa vastatusten, vertailutilanteeseen, se tuli selvemmin ilmi. Tolkieniin hän taas suhtautui näissä kohdissa ylistävävsti, lähes palvoen - ja minua otti päähän.

Vaikka kirjassa oli melko paljon toistoa, eli sen tuntui hiukan huolimattomasti palasista kootulta, kaiken kaikkiaan se oli kyllä kiinnostava ja suosittelen sitä jokaiselle, joka haluaa tietää lisää tästä maailmanluokan nerosta.