lauantai 21. huhtikuuta 2012

Aleksi-syndrooma

Jee, olen yli neljäsosan! Makes me feel so happy.

Luin tässä viikon aikana siis Nietos-trilogian, joka luonnollisesti tekee kolme kirjaa lisää, joka tekee kokonaisluvuksi 27 kirjaa, mikä on aika hyvin. Periaatteessa olen vähän jäljessä siitä mitä pitäisi olla (nyt on viikko 16, ja jos tahdin pitäisi olla kaksi kirjaa viikossa, tähän mennessä pitäisi olla 32 kirjaa luettuna). Mutta kerkeän kyllä ottaa sitä kiinni. Toivottavasti.

Nietos-trilogia kertoo siis nuorista, jotka perustavat bändin ja alkavat tehdä musiikkia. Hyvin peruskamaa sinänsä, mutta minä tykkään. Tehdäänpäs seuraavaksi tarkemmat selonteot kustakin kirjasta.

Intro
Intro tunnetusti tarkoittaa biisin alussa olevaa osaa, ennen kuin varsinainen säkeistö alkaa. Se on myös ensimmäisen Nietos-kirjan nimi, ja kirja kertoo bändin alkutaipaleesa.

Spoiler

Riippalan koulun kasi aalle tulee pitkätukkainen, vähän outo Kristian, joka on muuttanut Lontoosta. Kristian on intohimoinen musiikin harrastaja, kitaristi ja säveltäjä, ja alkaa pian kasata bändiä ympärilleen muista Riippalan kasiluokkalaisista. Bändi saa nimekseen Nietos, ja sen kokoonpano on värikäs:

-Leadkitarassa Kristian, joka ei tunnu osaavan puhua mistään muusta kuin musiikista. Säveltää Nietoksen kappaleet.
-Kakkoskitarassa Aleksi, ikuinen läpänheittäjä, joka ei tunnu ottavan mitään tosissaan. Hän osaa kyllä soittaa, mutta keskittyy enemmän coolilta näyttämiseen.
-Koskettimissa Siiri, poikatyttö, jolla on aika raju temperamentti ja sukset ristissä koko ajan varsinkin Aleksin kanssa. Sanoittaa Nietoksen kappaleet.
-Rummuissa Milla, ylienerginen hoivaajatyyppi, jolla puhetta riittää aina.
-Bassossa Timo, rauhallinen ja harkitseva. Hänestä asiat tapahtuvat kyllä omalla painollaan, ja ylenmääräinen hermoilu on turhaa.
-Laulajana Aino, todellinen prinsessa. Ainon välit muihin bändiläisiin ovat hiukan ristiriitaiset.

Nietos aloittaa harjoituksensa uutuuden innolla ja alkavat heti tehdä omia kappaleitaan. Sanoitukset saavat Ainon ja Aleksin napit vastakkain Siirin kanssa, joka ei salli kirjoituksiaan arvosteltavan. Alun vaikeuksien jälkeen homma lähtee kuitenkin rullaamaan, ja Nietos saa ensimmäisen keikkansa koulun joulujuhlasta.

Ei bändivuotta ilman muutamaa kriisiä; Timon basso hajoaa ja on epävarmaa, saadaanko hänelle hankittua uusi; Timoa kuulustellaan poliisiasemalla isänsä lyömisestä; Milla marssii rehtorin eteen huutamaan Nietoksen oikeuksista ja bändiltä meinaa mennä harjoitustila alta... Kevään lopussa kaikki ovat kuitenkin iloisia. Edessä on jopa Nosturin-keikka erään norjalaisen bändin lämppärinä.

Ohi

Ensimmäinen Nietos-kirja on todella hyvän tuulen kirja. Vaikka Aino onkin ärsyttävä, muihin bändiläisiin on kovin helppo samaistua ja kirja oli luettu yhdessä illassa, teksti oli sen verran helppoa sulattaa. Hahmot ovat realistisen tuntuisia, niitä arkkityyppejä joita löytää jokaiselta yläasteelta.

Vaikea tästä on moitittavaa keksiä. Neljä ja puoli tähteä.
Maria ja Virpi Hämeen-Anttila: Nietos: Intro. Otava, 2007. S. 333.

Riffi
Riffi  oli itse asiassa alun perin ensimmäinen Nietos-kirja jonka luin. Pääsin silloin hyvin kärryille tapahtumista ja hahmoista, eli kirjat eivät ole liikaa sidottu edeltäviin osiinsa, mikä on hyvä asia. On aina parempi, jos sarjan lukemisen voi aloittaa mistä tahansa sarjan osasta.

Spoiler

Riffin alussa Nietos aloittaa yläasteen viimeisen luokan. Takana on kesä ja Nosturin keikka, joka meni huonosti, mutta Nietos on yhtä mieltä siitä, ettei menneitä enää harmitella, vaan nyt siirrytään eteenpäin. Kristian on viettänyt kesää isänsä luona Lontoossa ja saanut sieltä uusia ideoita. Hän haluaa viedä Nietoksen musiikkia vähän kevyempään suuntaan. Siirikin on tasoittunut kesän aikana, hän ei enää suutu niin helposti ja hänen kanssaan puhuminen on helpompaa. Myös Siirin ja Aleksin välit paranevat. Milla on edelleen samanlainen hössöttäjä kuin aiemmin, Timo on yhä Nietoksen luja ja luottava kallio, ja Aino yhtä diiva kuin aiemminkin.

Vuoden mittaan Nietos kasvaa ja kehittyy niin bändinä kuin bändiläiset ihmisinä. Aleksi rupeaa ottamaan sekä koulun että musiikin vakavissaan, ja Kristian ja Aino rupeavat seurustelemaan. Nietos äänittää demon, josta eräs levy-yhtiö kiinnostuu, ja he pääsevät äänittämään sinkkua. Millastakin tämä on hienoa, mutta hän ei oikein ehdi enää keskittyä kunnolla mihinkään. Milla on haalinut itselleen niin paljon tekemistä, että löytää lopulta itsensä sairaalasta. Siiri rauhoittuu yhä enemmän. Nietoksella menee hyvin. Tietenkään tämäkään vuosi ei kulu ilman muutamaa kriisiä, mutta niistähän aina selvitään.

Ohi

Riffi on siitä mukava kirja, että siinä syntyy jo erilaisia jännitteitä bändiläisten välille, niin hyvässä kuin pahassa, että se tekee lukemisesta mielenkiintoista. Myös bändin ja ympäröivän maailman välisiä jännitteitä riittää. Aino ärsyttää minua edelleen, mutta mitä enemmän Aino tuntuu ärsyttävältä, sitä enemmän muut bändiläiset tuntuvat enemmän minun itseni kaltaisilta. Se on mukavaa. Erityisesti Milla on saanut minut vahtimaan omaa käytöstäni ja sitä, etten kuluta voimiani loppuun haalimalla liikaa tekemistä.

Samat neljä ja puoli tähteä.
Maria ja Virpi Hämeen-Anttila: Nietos: Riffi. Otava, 2008. S. 312.

Fade out
Samoin kuin Introssa nimi kertoi kyseessä olevan ensimmäinen kirja Nietoksesta, Fade outinkin nimi paljastaa, että enempää Nietos-kirjoja ei tule. Se on tavallaan surullista, pidän hirveästi tästä sarjasta ja se on toiminut innoittajana myös yhdelle omalle tarinalleni.

Spoiler

Nietoslaiset ovat aloittaneet toisen asteen opinnot. Siiri ja Milla ovat Kallion ilmaisutaidon lukiossa, Aleksi ja Kristian Sibeliuslukiossa, Aino Tikkurilan lukiossa (mokasi Sibiksen pääsykokeissa) ja Timo Myyrmäessä amiksessa. Heidän sinkkunsa pyörii radiossa ja heitä pyydetään lehtihaastatteluihin. Näennäisesti Nietoksella menee siis loistavasti, mutta pinnan alla kuohuu.
Bändiläiset riitelevät melkein jokaisissa harjoituksissa. Siiri keskittyy yhä enemmän kirjoittamiseen ja erilaisiin kouluprojekteihin. Aino on aina myöhässä eikä tunnu enää olevan kovin innostunut Nietoksesta. Kristianin ja Ainon suhteesta on jäljellä enää kuori, he eivät tapaile muualla kuin harjoituksissa eivätkä pysty puhumaan keskenään mistään merkityksellisestä.

Sitten, yllättäen kaikki alkaa taas sujua. Kristian saa aikaan uusia biisejä ja tuottajan lupaus albumista alkaa tuntua realistiselta. Mutta nietoslaiset nuolaisevat ennen kuin tipahtaa, sillä Aino jättää bändin.
Mitäs nyt? Mitkään yritykset eivät saa Ainoa kääntämään päätään, sillä tyttö on päättänyt aloittaa soolouran. Nietos on jonkin aikaa ilman solistia, kunnes Kristian saa neronleimauksen.

Aleksi on rippikoulussa tutustunut Sara-nimiseen joensuulaiseen tyttöön, ja he ovat tulleet hyviksi ystäviksi. Lukion alussa Sara muutti Helsinkiin ja tuli samaan lukioon Kristianin ja Aleksin kanssa. Nyt nietoslaiset päättävät pyytää Saraa solistikseen.

Nietos on pelastettu, mutta Aleksi ei vaikuta kovin tyytyväiseltä. Hän äksyilee ja tiuskii melkein kuin alkuaikoina, joskus pahemminkin. Kirjan loppupuolella Sara, Aleksi ja Kristian lähtevät yhdessä kahville ja selvittävät asiansa. Aleksi on ollut mustasukkainen Sarasta. Sara sanoo, että hän pitää kaikista nietolaisista yhtä paljon - tai ehkä Aleksista enemmän, jos hän alkaa taas käyttäytyä kunnolla.

Myös Milla ja Timo alkavat seurustella kolmannessa kirjassa. Milla on kasvanut ihmisenä edelliskeväisen romahduksensa jälkeen, hän ei ole enää niin suulas eikä haali itselleen joka ikistä juttua tehtäväksi, jonka vain saa. Heistä tulee hyvä pari: Milla potkii vähän vauhtia hitaaseen Timoon, ja Timo taas tasoittaa liiankin nopeakäänteisen Millan tahtia sopivaksi.

Ohi

Kolmas Nietos-kirja on muuten suosikkini, mutta en oikein pidä sen lopusta. Kirja päättyy Kristianin ja Siirin keskusteluun, ja tuntuu, että se vain jotenkin töksähtää. Loppu ei ole sujuva eikä kovin luonnollinen. Muuten kirja on ihana, ja sen takia se saa pitää neljän ja puolen tähden arvosanan sekin. Erityisesti arvostan sitä, että Ainosta päästään vihdoin eroon. Hänestä kyllä kerrotaan vaikka hän ei olekaan enää oleellinen, mutta epä-Nietos-ympyröissä hän ei ole puoliksikaan niin ärsyttävä.
Maria ja Virpi Hämeen-Anttila: Nietos: Fade out. Otava, 2009. S. 304.


Tuntuu jotenkin epätodelliselta, että nämä kirjat ovat jo näin vanhoja. Muistan nimittäin elävästi kuinka Fade out  tuli kauppoihin ja himoitsin ja samaan aikaan en himoinnut sitä, sillä pelkäsin sarjan loppua ja olisin halunnut viivyttää sitä vielä vähän.

Jaa, pitäisi varmaan selittää hiukan tuota otsikkoa:) Tiedän, että joku on todennäköisesti saanut jonkin asteen sätkyn sen nähdessään... Niin, otsikon tausta on siinä, että huomasin hyvin selvästi Aleksin olevan lempinietoslaiseni. Vähän hassua sinänsä, että tuskin oikeassa elämässä pitäisi Aleksin kaltaisesta ihmisestä. Mutta minulla tuntuu olevan vahvasti taipumusta pitää Aleksi-nimisistä ihmisistä - en ole viikon aikana keksinyt yhtäkään, josta en pitäisi. Tätä siis kutsun Aleksi-syndroomaksi. Okei, en tiedä kovin montaa Aleksia, vain kaksi tosielämässä ja tämän yhden kirjanhahmon, mutta on sekin jo jotain. Olen myös miettinyt, että ilmeisesti, jos haluaisin varmistaa, että varmasti pidän aikanani omasta pojastani, hänelle pitäisi antaa nimeksi Aleksi.
Aleksit on hyviä tyyppejä.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

24 kirjaa

Tästä tulee pikapikapäivitys, pitäisi olla tekemässä terveystiedon tutkielmaa...

Sain keskiviikkoiltana luettua Kristin Cashoren kirjan Fire. Fire on Syntymälahjan jatko-osa, ja ihana sellainen! Hiukan ärsytti välillä kun tuntui että aivan samoja asioita tapahtui tässä kuin Syntymälahjassakin, mutta ehkä se oli tarkoitus. Sellaisia yksilön oivalluksia, kuin: "Voin päättää itse omasta elämästäni ja siitä, mihin käytän voimiani!"  - jotenkin rupesi ottamaan päähän. Mutta Firessa oli maailman ihanimmat rakkaustarinat top 10 - listalle pääseviä rakkaustarinoita ainakin yksi ja ehkä kaksi, kaunista kuvailua, ihanan helppoa kieltä ja ennen kaikkea ihana juoni! Luin siis englanniksi, kyseistä kirjaa ei ole suomennettu, ja pysyin hyvin perässä ja oli mukavaa luettavaa. Yksi aivan raivostuttava hahmo, mutta hänen on tarkoituskin olla raivostuttava.
Kristin Cashore: Fire. Gollancz, 2009. S.384

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Yli viidesosan, melkein neljäsosa jo :)

Elikkäs, olen saanut nyt luettua 23 kirjaa niistä sadasta, jotka vuoden loppuun mennessä pitäisi saada.
Tämä päivitys piti tehdä jo viikko sitten, mutta kun en ole missää vaiheessa ehtinyt.
Eli tässä sitten jonkin sortin esittelyt neljästä viimeksi lukemastani kirjasta.

Piiat by Kathryn Stockett
Kiinnostuin kirjasta luettuani elokuvan synopsiksen, ja ostin sen ystävälleni joululahjaksi. Lainasin sen sitten tuossa pari viikkoa sitten häneltä ja luin, ja se oli aivan mahtava! Todellakin yksi parhaita kirjoja joita olen ikinä lukenut.

Spoilaus

Piiat sijoittuu 1960-luvun Mississippiin ja se on kirjoitettu kolmen ihmisen näkökulmasta, joista kaksi on mustia kotiapulaisia ja yksi on valkoinen, nuori kirjailijan urasta kiinnostunut tilan tytär. Tämä tytär, Skeeter, alkaa kirjoittaa kirjaa siitä, millaista on olla musta kotiapulainen Mississipin osavaltiossa. Rehellisesti sanottuna se on tietenkin aivan kamalaa, mutta eihän sitä ääneen voi sanoa (ainakaan jos joku valkoinen kuulee) koska siinähän menee työpaikka alta ja mahdollisesti pahempaakin. Mustien elämä on todella raskasta ja rotuerottelu on niin voimakasta, että leukani loksahti monta kertaa yllätyksestä. Osa jutuista, joita eroteltiin mustilta ja valkoisilta, olivat täysin naurettavia ja loput taas raivostuttavia. Nykypäivän ihmisen on vaikea ymmärtää, miten tuollainen on ollut edes mahdollista, saati sitten yleisesti hyväksyttyä ja normaali käytäntö.

Spoilaus ohi.

Piiat oli todellinen kielellinen rikkaus. Se oli kerrottu mukaansatempaavasti ja sekä ikävät että hyvät asiat oli kuvailtu hienosti. Aivan mahtava kirja. Ostan sen vielä joskus, kuuluu siis ehdottomasti tähän 'Pakko saada omaksi'-osastoon. Viisi tähteä.

Sivuja 620, julkaisija Wsoy vuonna 2010 (lukemani pokkaripainosvuonna 2011).

Tarina vailla loppua by Michael Ende
Tarina vailla loppua oli aluksi varsin hyvä kirja, mutta loppua kohden lukutahti hidastui ja hidastui. Tarina oli liian polveileva ja siinä tapahtui liikaa asioita - kirja yksinkertaisesti kesti liian kauan.
Kuvailu oli todella rikasta ja upeaa, kirjoittajalla on kerta kaikkiaan ollut loistava mielikuvitus. Olin merkannut yhden erikoisen hienon kohdan kopioidakseni sen tänne, mutta palautin kirjan kirjastoon perjantaina, joten siinä meni se.

Juoniselostusta en nyt jaksa alkaa kirjoittamaan.

Kolmen tähden kirja.
Otavan julkaisema vuonna 1982. Sivuja 492. (Ainakin sata sivua liikaa.)

Suden veli by Michelle Paver
Ostin tämän kirpputorilta marraskuussa ja se on siitä asti vain lojunut hyllyssä. Nyt, Lappiin lähdössä, päätin ottaa sen mukaan ja katsoa saisinko luetuksi. Sainhan minä, ja yllätyin iloisesti.

Suden veli oli ihanan kevyttä luettavaa, sillä luvut olivat lyhyitä ja teksti melko isoa - suunnattu siis oikeasti minua hiukan nuoremmille ihmisille, mutta mitäpä tuosta.

Spoilaus

Suden veli sijoittuu esihistorialliseen aikaan. Se kertoo 12-vuotiaasta Torak-pojasta, jonka isän riivattu karhu tappaa. Viimeisinä sanoinaan isä antaa Torakin tehtäväksi etsiä Maailmanhengen vuori ja pyytää Maailmanhenkeä auttamaan karhun tappamisessa. Torakilla on alle kuukausi aikaa, sillä alkuhärän silmän (tähti) ollessa taivaalla korkeimmillaan, karhusta tulee liian voimakas tuhota enää koskaan. Jos näin käy, riivaajan valtaama karhu tappaa lopulta koko Metsän.

Matkalla Torak joutuu Korpin klaanin kynsiin, pakenee ja saa seuralaisen. Torakin oppaana toimii sudenpentu Susi (mikä kekseliäs nimi) johon hän törmää alkumatkasta. Ajan jatkuvasti huvetessa Torak, Susi ja Renn tekevät matkaa halki Metsän.

Spoilaus ohi.

Kirjan luontokuvaukset olivat käsinkosketeltavan todentuntuisia ja jouduin muutamaan kertaan vilkaisemaan tekijän nimeä ja julkaisutietoja: eikö tämä muka ole suomalainen? Ei ollut, brittikirjailija oli, mutta kiitoksista löytyi vihdoin tyydyttävää tietoa. Siellä nimittäin sanottiin seuraavasti: "Kiitän Jorma Patosalmea siitä, että hän toimi oppaanani Pohjois-Suomen metsissä: antoi minun kokeilla tuohitorvea, näytti kuinka kuljettaa tulta kytevässä käävässä ja opetti monta muutakin hyödyllistä erätaitoa." Olin iloisesti yllättynyt. Hyvä Suomi!

Annan kirjalle neljä tähteä. Se saisi viisi, mutta hiukan naiivi kirjoitustyyli (tai naiivimmilli ihmisille suunnattu kirjoitustyyli) vähentää pisteitä.
Suden veljen on julkaissut Tammi vuonna 2004. Kirjassa on 256 sivua.


Syntymälahja by Kristin Cashore

Spoilaus

Seitsemässä kuningaskunnassa jotkut ihmiset saavat syntymälahjan. Se voi olla mikä tahansa taito, mutta yksi asia syntymälahjoja eli leivisköjä yhdistää: ne tekevät sinusta ehdottoman mestarin jossain asiassa. Leiviskänhaltijan tunnistaa siitä, että hänen silmänsä ovat eri väriset.

Syntymälahjan päähenkilö on lady Katsa, jonka toinen silmä on kirkkaan vihreä ja toinen kirkkaan sininen. Hän tutustuu Lounamaan prinssi Pohon, jonka toinen silmä on kultainen ja toinen hopeinen. Katsan leiviskä on tappaminen, Pon taisteleminen.

Katsa ja Po lähtevät yhdessä "etsimään Pon kadonnutta isoisää". Katsa johtaa neuvostoa, joka pelastaa ihmisiä ja yrittää suojella heitä kuninkaiden typeryyksiltä. Oikeasti he ovat jo pelastaneet Pon isoisän, Lounamaan ikääntyneen prinssi Teelifin, Alamaan kuningas Murgonin hovista. He veivät prinssin lady Katsan kotiin, kuningas Randan hoviin Sydänmaahan. (Katsa on kuningas Randan sisarentytär.) Nyt Po ja Katsa yrittävät selvittää, kuka oli isoisän sieppauksen takana, sillä he tietävät, ettei se ollut Murgon; se ei ollut Ror, Lounamaan kuningas ja Pon isä; se ei ollut Randa; eikä se heidän tietojensa mukaan ollut myöskään kukaan Ylämaan, Lännenseudun tai Idäntienoon kuninkaista. Jäljelle jää vain Merivuori, jonka kuningas on tunnettu hyvyydestään ja laupeudestaan. Katsa ja Po yrittävät selvittää, voiko heidän olettamansa totuus todella olla totuus.

Matkalla he kohtaavat yhtä ja toista, mm. toisensa yhä uudelleen. (Tarkoitan tätä ennemminkin henkisellä kuin fyysisellä tasolla, sillä, no, hehän matkustavat yhdessä.) Myös molempien syntymälahjoista paljastuu jotain uutta.

Spoilaus ohi.

Pidän kovasti tästä kirjasta, vaikkakaan en ehkä enää aivan yhtä paljon kuin ensimmäisillä lukukerroilla. Kerronta on sujuvaa, ja Katsan tunteet ja ajatukset tulevat lukijaa lähelle. Välillä hän alkaa ärsyttää, mutta... Kukaan ei ole täydellinen:) Joo. Hieno kirja on, neljä ja puoli tähteä. Ei täysiä, sillä jotkut kohdat ovat mielestäni vähän liian hitaita.

Wsoy julkaisi Syntymälahjan vuonna 2009. Kirjassa on 445 sivua.