keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

19 kirjaa

Elikkäs Potter-putki jatkuu tällä tytöllä, ja nyt sain (luonnollisestikin) luettua kolmannen osan Harry Potter ja Azkabanin vanki. Lukiessani Pottereita ensi kertaa tästä tuli lempikirjani - kunnes luin kuudennen osan, joka siis varasti tuon aseman - mutta se ei nyt ole olennaista, vaan se, että tämä on taas yksi näitä maailman parhaita kirjoja.

Spoilaantukaa...

Kolmas Harry Potter-kirja alkaa sillä, kun Harry paisuttaa Vernon-sedän siskon Margen ja karkaa sitten kotoa. Aiemmin samalla viikolla uutisissa on ilmoitettu vaarallisen massamurhaajan Sirius Mustan vankilapaosta. Kun poimittaislinja sitten poimii Harryn kyytiinsä, Harry näkee ilmoituksen Mustasta myös velhojen sanomalehdessä. Pian tämän jälkeen juttu menee yhä rumemmaksi - Harry nimittäin sattuu kuulemaan sivusta, että Musta on hänen perässään. Harry on kuitenkin luottavainen. Hänhän on lähdössä Tylypahkaan, ja miten kukaan voisi uhata häntä rehtori Dumbledoren valvovan silmän alla?

Junassa kuitenkin sattuu ikävä välikohtaus, kun Harry tekee tuttavuutta Azkabanin vankilan vartijoiden, ankeuttajien, kanssa. (Ankeuttajat ovat inhottavia olentoja, jotka imevät ihmisestä kaikki onnelliset muistot ja hyvät ajatukset ja nostavat pahimmat muistosi pintaan, niin ettet voi ajatella enää kerrassaan mitään muuta.) Ankeuttaja etsii Mustaa junasta, jolloin Harry alkaa kuulla äitinsä elämän viimeisiä hetkiä päänsä sisässä ja pyörtyy. Huonompi homma.

Koulussa alkavat taas vanhat tutut aineet ja niiden lisäksi taikaolentojen hoito, jota opettaa kaikkien rakas Hagrid, sekä ennustus, jota professoroi hämäräperäinen Sibylla Punurmio. Punurmion lempiharrastus on ennustaa Harry kuolemaa jokaikisellä oppitunnilla.

Pimeyden voimilta suojautumiseen on saatu uusi opettaja, nimittäin professori Lupin, joka on paras opettaja joka siinä aineessa on koskaan ollut tai tulee olemaankaan. Hän tosin osoittautuu myöhemmin olemaan ihmissusi, mutta mitäs pienistä.

Kouluvuoden aikana kauhua aiheuttavat porteilla vartioivat ankeuttajat ja Sirius Musta, joka murtautuu linnaan kahdesti vuoden aikana. Arkisempaa kinaa saa aikaan Hermionen uusi kissa Koukkujalka, joka on ottanut henkilökohtaiseksi tavoitteekseen tappaa Kutka, Ronin rotta. Lopulta näin käykin - näennäisesti.

Sillä vuoden lopulla, kokeiden jälkeen, Harry, Ron ja Hermione ovat käymässä Hagridin luona, jonka hevoskotka on tuomittu kuolemaan. Hermione löytää Kutkan Hagridin maitokannusta. Kun teloituskomitea tulee, kolmikko lähtee Kutka mukanaan kohti linnaa.

Ihan niin pitkälle he eivät kuitenkaan pääse, ennen kuin musta koira, jonka Harry on nähnyt useamman kerran vuoden aikana ja jota yleisesti pidetään kuoleman enteenä, raahaa Ronin ja Kutkan tällipajulta alkavaan salakäytävään. Käytävä johtaa rääkyvään röttelöön, Tylyahossa sijaitsevaan "kummitustaloon". Koira paljastuu olemaan vankikarkuri Sirius Musta. Pian röttelössä ovat myös professorit Lupin ja Kalkaros.

Pitkällisten selitysten ja dramaattisten tapahtumien päätteeksi Harryn ja Hermionen on kuljettava ajassa taaksepäin pelastaakseen kaksi viatonta henkeä. Ei mikään helppo homma, mutta eiväthän ne sankarityöt koskaan ole.

...tai älkää spoilaantuko, jossa tapauksessa jatkakaa tästä.

Tämä kirja taisi hypätä suosikikseni silloin aikoinaan etupäässä upean juonen vuoksi. Toinen syy oli varmaankin - kuten tavallista - mukaansatempaava kerronta. Nämä syyt pätevät edelleen. Muutenkin Rowlingin tyyli on vain niin upea, ja erityisiä suosikkikohtiani kirjassa ovat kuvaukset siitä, kuinka Harry kesällä viettää aikaansa Viistokujalla. Millaista on Ihmeiden eläintarhassa tai Qaino Vahvaqon jäätelöbaarissa... Hunajaherttuan pursuilevat makeishyllyt ja erityisesti tässä kirjassa esiintyvä suklaan popsiminen taas eivät tehneet hyvää paastopäätökselleni. Eli seuraavaksi tällainen yleispätevä neuvo: jos pidätte lakkoa/paastoa suklaasta/karkista ylipäätään, ei kannata lukea Azkabanin vankia. Se ei tee hyvää.

Totutut viisi tähteä, Potter kun on kumminkin kyseessä:)
Kirjoittaja J.K. Rowling, julkaisija Tammi, julkaisuvuosi 2000 ja sivumäärä 456. (Kaksi viimeistä Wikipediaan luottaen. Miten niin olen liian laiska noustakseni tuolista ja kävelläkseni hakemaan kirjaa vanhempien huoneesta? Ihan tyhmä ajatuskin.)

maanantai 5. maaliskuuta 2012

18 kirjaa

Tajusin äkkiä, että siitä on jo ikuisuuksia kun luin tuon kirjan nimeltä Kirjoittamisen ihanuus: Nuoren kirjoittajan opas ja koska luin sen kannesta kanteen, sekin laskettaneen täällä (minä ainakin lasken.) Sen ovat kirjoittaneet Katarina Kuick ja Ylva Karlsson ja suomessa sen on julkaissut Karisto Oy. Sisältää 144 sivua - puhtaasti kirjoittamisesta!! Ihana kirja, täynnä upeita vinkkejä mitä erilaisimpiin kirjoittaessa kohdattuihin ongelmiin, hienoja harjoituksia (lyhyitä ja pitkiä) ja helppotajuisesti kirjoitettua teoriaa. Aivan fantastinen teos, viisi tähteä. Kyllä ne ruotsalaiset vaan osaa.

Ja tämän merkinnän otsikon kirjoitettuani tajusin lisää, tajusin että luin lauantai-iltana tuommoisen kirjan kuin Kilroy kävi täällä. Kirjan on kirjoittanut Heikki Jokinen ja sen on julkaissut Otava vuonna 1986. Kirjan 138 sivua käsittelevät kokonaisuudessaan graffiteja. Alussa on lyhyesti kerrottu, mitä graffitit ovat, vähän niiden historiaa ja muutama esimmerkki, jonka jälkeen kirja koostuu yli 350:stä graffititekstistä. Osa on suorastaan kuvina, mutta suurin osa vain tekstinä. Se ei varsinaisesti haittaa, sillä joukossa on mitä hienoimpia viisauksia, kuten: "Se, että kesällä on pidemmät päivät kuin talvella, johtuu tietysti lämpölaajentumasta." ja "Se joka viimeksi nauraa, ei tajunnut vitsiä." Okei no en tiedä miten laatuesimerkkejä nämä nyt olivat mutta hieno kirja liian harvoin kunnolla käsitellystä aiheesta. Neljä tähteä.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

16 kirjaa

Pakko välillä vähän vaihtaa tuota otsikon asua... Ei mitää liian radikaalia:) mutta tulen hulluksi jos aina laitan samoja sanoja ja numero vain vaihtuu.

Olen ollut tosi laiskana tämän päivittämisen suhteen, joten päätin tehdä nyt oikein pitkän postauksen ja kirjoittaa kaikkien rakastamat pitkät analyysit jokaisesta kirjasta, jotka olen sitten viime kerran lukenut. Here we go.

Vastavirta by Kat Falls.
Vastavirta on viime kesänä ilmestyneen Veden alla-kirjan mahtava jatko-osa. Trilogia kertoo ekokatastrofin jälkeisestä maailmasta, jossa osa ihmisistä on muuttanut veden alle asumaan, koska maan päällä on rajallisesti tilaa (ensimmäisessä kirjassa sanottiin kaksi neliökilometriä, mutta en ole varma oliko kyseessä kirjoitusvirhe) ja liikaa ihmisiä. Kirjat ovat täynnä ihanaa ja taidokasta kuvausta vedenalaisesta maailmasta: miltä siellä näyttää, miten ihmiset siellä elävät ja millaisia ihmisiä siellä elää. Ensimmäisen kirjan suomennos oli mielestäni välillä aika kökköä (alkaen kirjan nimestä) mutta toiseen osaan mennessä laatu oli parantunut huomattavasti. Kerronta on sujuvaa, joskin alussa hiukan tylsää, mutta kun pääsin vauhtiin, en malttanut jättää kesken. Tarina on hiukan naiivi, aika ennalta-arvattava ja paikoin ärsyttävä, mutta myös sympaattinen ja mukaansatempaava.

Nyt tulee spoiler.

Veden alla-kirjassa 15-vuotias Ty (poika) tutustuu samanikäiseen Gemma-nimiseen tyttöön. Ty on ensimmäinen vedenalaisterritoriossa syntynyt lapsi, kasvanut vedessä rakastavien vanhempien ja pikkusiskon kanssa. Gemma taas on kotoisin maan päältä, orpokodista, ja on tullut vedenalaisterritorioon etsimään kadonnutta veljeään.

Tylla on hämäränlahja, joita kehittyy vain vedessä asuville lapsille ja nuorille. Yleisesti niitä pidetään taruna, eikä Tykaan ole kertonut omasta lahjastaan edes vanhemmilleen, sillä kun se ensimmäistä kertaa ilmeni, Ty kiidätettiin maan päälle kolmeksi kuukaudeksi tutkimuksiin, joiden tulos oli, että hänen vanhempansa ovat huonoja ihmisiä ja että poika on hullu. Vakuutettuaan ettei enää tuntenut mitään outoa, Ty perheineen pääsi lopulta lähtemään. Mutta hämäränlahja jäi: Ty näkee veden alla kaikuluotaimen avulla, vähän samaan tapaan kuin lepakot näkevät yöllä.

Krottiliiga terrorisoi vedenalaisterritorion elämää, varastaa heidän satoaan ja tekee tuhoa. Erityisen pelottava on Krottiliigan johtaja Hämy, jonka hämäränlahja on muuttaa ihonväriään kuten haluaa. Liigalaiset ovat selviä pahiksia, kunnes kirjan lopussa asetelma kääntyykin 180 astetta ympäri.

Vastavirrassa Ty näkee kuinka hänen vanhempansa siepataan hänen silmiensä edessä. Sieppaajia ovat syrjät, yhteiskunnan alaluokka: he asuvat veden alla valtavissa reservaattialuksissaan, kalastavat ja yrittävät tulla toimeen liian niukoilla avustuksillaan. Ty pyytää merivartioston apuun, mutta hänen mielestään heidän panoksensa asiaan ei ole riittävä, ja Ty päättä reagoida itse: yhdessä Gemman kanssa he ottavat yhteyttä Krottiliigaan ja pyytävät näiden apua. Krottiliiga suostuu auttamaan nuoria, mutta hekään eivät tee aivan niin kuin Ty tahtoisi, joten Gemma ja hän lähtevät lopulta kahden kesken etsimään Tyn vanhempia syrjien kauppasatamasta, johon heidät on neuvottu. Äitiä ja isää ei löydy, mutta sen sijaan ratkeaa kadonneiden reservaattialusten arvoitus.

Kirjan alussa Ty ja Gemma nimittäin löytävät Vaeltaja-nimisen aluksen ankkuroituna pohjaan ja koko sen asujaimiston kuolleena. He saavat kuulla, että kaksi muutakin alusta on kadonnut, Vaeltaja ensimmäisenä löydetty. Ja saapuessaan syrjien kauppasatamaan shokkiuutinen on selvä: myös se alus, jolla Tyn vanhemmat tiettävästi ovat, on kadonnut. He tietävät syyllisen, mutta tähän hätään siitä ei ole apua.

Ty ja Gemma lähtevät merivartioston apuna etsimään alusta ja Tyn vanhempia. Arvatkaa kaksi kertaa, löytyykö se viime hetkellä, ja yrittääkö pääsyyllinen vielä siinäkin vaiheessa estää heitä auttamasta ihmisparkoja aluksen sisällä. Haha. Oikein arvattu.

Siinä se.

Tosiaan välillä minua rupesi ärsyttämään Tyn hillitön tarve leikkiä sankaria (ja pari muutakin seikkaa hänessä) mutta ei mennä pikkuasioihin, että voin antaa kirjalle ne viisi tähteä, jotka se mielestäni ansaitsee. Vastavirta oli todella hyvä kirja ja taidokas jatko-osa. Julkaistu Suomessa 2011 kustannusosakeyhtiö Tammen toimesta, sivuja 339.


Liekki by Sophie Jordan
Miten minulla on ihan sellainen tunne, kuin olisin jo kirjoittanut tästä, vaikken olekaan? Olen varmaan suunnitellut tekstiä päässäni, ja se on muuttunut olevinaan-todellisuudeksi... Niin käy aika usein.

Liekki kertoo mielenkiintoisesta uudesta lajista, drakeista, jotka polveutuvat lohikäärmeistä ja ovat ikäänkuin ihmisen ja lohikäärmeen välimuotoja. Suurimman osan ajasta he viettävät ihmisen olomuodossa, mutta muututtuaan he (käsittääkseni) näyttävät juurikin siltä välimuodolta.

Spoiler.

Päähenkilö Jacinda rikkoo lauman sääntöjä ja joutuu lähtemään pakoon äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa, jotka eivät kumpikaan muutu. Äiti haluaa "lakkauttaa" Jacindankin drakin, joten he muuttavat ihmisten pariin keskelle autiomaata. Mutta yllättäen paikasta löytyy sittenkin jotain, joka saa Jacindan drakin heräämään: mysteerinen ja hiukan etäinen Will, johon Jacinda tutustuu yhteisillä itsenäisen opiskelun tunneilla. Kuulostaako Twilightilta? Kieltämättä, mutta Will ei ole puoliksikaan yhtä etäinen kuin Edward ja huomattavasti kivempi tyyppi. Sen sijaan hänen serkkunsa ovat ikäviä tapauksia, ja Jacinda tietää Willinkin salaisuuden: Will on drakinmetsästäjä.

Drakien suurin salaisuus on aina ollut se, etteivät metsästäjät tiedä heidän pystyvän ottamaan ihmishahmon. Sehän meinaa, että tässä on nyt ongelma, kun Will ja Jacinda tietenkin rakastuvat toisiinsa. Mutta sitten käy mysteerisiä asioita ja selviää, että Willilläkin on drakinverta... Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Eikös hänen pitänyt olla metsästäjä?

Kirja loppuu kihelmöivästi, sillä Jacindan heimon tuleva johtaja tulee hakemaan hänet takaisin ja Will ja Jacinda joutuvat eroon toisistaan. Lisäksi on uhkana, että Jacinda siivet leikkattaisiin, jotta hän ei enää rikkoisi sääntöjä. Emme saa tietää, kuinka käy, ennen kuin seuraava osa ilmestyy.

Saa katsoa.

Tämä oli hyvä kirja, tosin hiukan liikaa amerikkalaista diivatyttömeininkiä minun makuuni. Melko hyvä kuvaus on "Twilight lohikäärmeillä". 286-sivuisen Liekin on julkaissut kustannusosakeyhtiö Nemo Suomessa vuonna 2011. Neljä tähteä.


Harry Potter ja salaisuuksien kammio by J.K. Rowling
Yksi parhaita ikinä kirjoitettuja kirjoja.

Spoileriii (ihan kuin kaikki ei jo tietäisi, mitä Pottereissa tapahtuu...)

Harry aloittaa toisen vuotensa Tylypahkassa vauhdikkaasti: hän ja Ron lentävät kouluun autolla myöhästyttyään junasta, ja ajavat päin puuta joka hakkaa heidät (melkein) muusiksi. Pian Harry alkaa kuulla seinien sisästä kummallista ääntä, joka uhkaa tappaa ja repiä ja raastaa ja mitä kaikkea, ja aina tällaisen jälkeen joku löytyy kangistuneena koulun käytävältä. Kuullaan tarina salaisuuksien kammiosta ja Luihuisen perillisestä, joka voi vapauttaa kammiossa asustelevan hirviön. Kun sitten selviää, että Harry osaa puhua käärmeiden kanssa (joka on perinteisesti pimeyden velhojen taito) kaikki tuomitsevat hänet Luihuisen perilliseksi. Kun vielä Hermione kangistetaan, pojat ovat pulassa: porukan aivot jäässä, miten he ikinä saavat selville kuka on hyökkäysten takana?! (Ihan kuin olisi heidän hommansa ottaa siitä selvää.) Sattumalta, kangistuneen Hermionen avulla, he kuitenkin tajuavat hirviön olemuksen, ja yhden vaarallisen kielletyn metsän reissun jälkeen myös salaisuuksien kammion todennäköisen sisäänkäynnin. Kun asian selvitys on siis jo melkein valmis, Ronin sisko katoaa. Hirviö on vienyt hänet kammioon. "Her skeleton will lie in the Chamber forever" lukee seinässä. Kauhistuneet pojat lähtevät tarjoamaan apuaa raukkamaiselle pimeyden voimilta suojautumisen opettajalle, jonka tehtäväksi asian selvitys annetaan.

Loppujen lopuksi Harry ja Ron pakottavat professori Lockhartin mukaansa kammioon - jonne Harry joka tapauksessa päätyy yksin. Siellä Harry käy taas yhden eeppisen keskustelun lordi Voldemortin kanssa, taistelee basiliskia vastaan miekalla (voittaakin siinä sivussa) tuhoaa yhden hirnyrkin ja melkein kuolee. Kuitenkin kaikki päättyy onnellisesti, vaikka Lockhart menettääkin muistinsa, ja useimpien mielestä sekin on itse asiassa onnellinen tapahtuma.

Ohi on.

En tiedä, osaanko sanoa enempää kuin jo sanoin... Potterit vain ovat parhaita koskaan kirjoitettuja kirjoja, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Hahmot ovat sympaattisia ja helposti samaistuttavia, maailma on yksinkertaisesti upea ja kerronta yhtä mukaansatempaavaa kerta toisensa jälkeen. Jokin siinä on. Kukaan ei oikein tiedä mikä. Potterit vain ovat.

Viisi tähteä. Antaisin kuusi, jos voisin.
Tammi julkaissut suomeksi 1999, sivuja 365.