sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Luettu: 7 kirjaa

Vähän yksipuolisiksi käyvät nämä merkintöjen otsikot... no ei se mitään. Sain luettua Nanan osan 16. Tunnelma käy painostavammaksi ja painostavammaksi - ei niinkään juonen kuin väliin ripoteltujen Hachin tai Nanan kommenttejen vuoksi. Tytöt aivan selvästi kertaavat tarinaa mielessään ja heidän kommenteistaan paljastuu vähän kerrallaan heidän senhetkistä elämäntilannettaan, joka on vähän pelottavaa. Tarinaa kuljetetaan taitavasti jotain väistämätöntä loppua kohti, ja lukija pidetään kiinnostuneena sillä tavoin, että aina kerrotaan vähän lisää, mutta vain sen verran, että siitä herää uusia kysymyksiä. Alussa oli myös lyhkäinen tulevaisuuskatsaus, joka vain tukee tätä teoriaani.

Spoilaus?

Mitähän siinä nyt tapahtui? Ei muista enää... Tuota noin, Hachilla on syntymäpäivä, Trapnest lähtee Lontooseen levyttämään, Blast pitää faneilleen kiitosjuhlan ja Misato saa kohtauksen kuullessaan oikean Misato Ueharan olevan tulossa juhlaan. Hachi saa kuulla Nanan äidin olevan elossa. Bonustarinana on Nobun elämänkerta, se oli ihana! <3 Nobu on.

"Se tuoksuu samalta kuin kovat karkit, joista tykkäsin lapsena!" Karkeilla osoittautuikin sitten olemaan varsin suuri rooli Nobun lapsuudessa.

Ohi.

Niin, eipä tässä muuta. Pidän tarinasta, vaikka se onkin ajoittain kovin raskas, mutta sellaistahan elämä on. Ei mitään saa ilmaiseksi ja aika harvoin mitään saa helpostikaan.

torstai 26. tammikuuta 2012

Luettu: 6 kirjaa

Tuija Lehtisen tuotannosta Traktori on kummitellut mieleni perukoilla vaikka kuinka kauan - pitäisi lukea, mutta kun ei viitsi. Traktorit kun ei ole ihan mun ykkösjuttu, vaikka mopot on kyllä vielä vähemmän, ja osoittautuihan se Mopokin silloin aikoinaan ihan hyväksi kirjaksi... Joten nyt lopulta ryhdistäydyin ja lainasin Traktorin, ja kuten olin arvannutkin, se oli hyvä kirja - ihan perustuijaa. Hyvää huumoria ja sekopäisiä henkilöhahmoja riittämiin.

Kirjaa lukiessani rupesin miettimään, olenkohan lukenut yhtäkään Tuijan kirjaa, jossa päähenkilöllä olisi ihan normaali, mukava mummo? Ei ole tähän mennessä tullut mieleen. Tuijan kirjoissa mummot tuppaavat aina olemaan jotenkin kamalia tai ainakin ihan sekoja. Mielenkiitoista.

Lyhyt spoilaus.

Lyhyt, koska laiskottaa. Mutta kirjassa siis 16-vuotias Riki perii isoenoltaan traktorin ja lähtee sen kanssa matkalle halki Suomen poimien mukaansa liftareita ynnä muita tienposken kulkijoita. Traktorin nimi on Bertta<3 Ihan näin offina. Matka on tapahtumarikas ja ihanan kesäinen näin talven keskellä, romantiikkaa tietenkään unohtamatta. Lisätietoja halutessanne lukekaa kirja.

Kyllä, se oli lyhyt.

Kirja oli siis tosiaan nimeltään Traktori, ja jos ei vielä tullut selväksi, sen on kirjoittanut Tuija Lehtinen. Julkaistu vuonna 2007 ja sivuja 270. Neljä tähteä, ja erityiskiitos rauhoittavasta vaikutuksesta keskiviikkoillan hysteriassa.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Luettu: 5 kirjaa

Olen edelleen hämmästynyt siitä, kuinka hitaasti tämä edistyy... Mutta sain siis luettua kirjan nimeltä Vinyyliprinsessa, jota olen kirjakaupassa jo pidempään katsellut, miettinyt ja veivannut eteen taakse ja sivulle, ostaako vai eikö. En onneksi ostanut, koska nyt Vinyyliprinsessa oli vihdoin tullut kirjastoon ja sain sen sieltä lainaan saman tien. Kirjan on kirjoittanut Yvonne Prinz, se kuuluu Kariston Siskodisko-sarjaan, se on julkaistu suomeksi vuonna 2011 ja sivuja löytyy 352. Ja nyt, jos luette pidemmälle...

...tiedossa spoilausta.

Vinyyliprinsessan päähenkilö on 16-vuotias Allie Kaliforniasta, San Franciscosta, Berkeleystä. Allien elämässä on vain musiikki: hän on töissä levykaupassa, jonka pyörittäminen on käytännössä hänen vastuullaan, hän on pakkomielteinen levynkeräilijä, hänen perheessään kommunikoidaan lähinnä musiikin avulla ja hän pitää omaa musiikkiblogia sekä -lehteä. Ei kuitenkaan amerikkalaista tyttökirjaa ilman romantiikkaa ja parasta ystävää, joten nekin tästä kirjasta löydät.

Allien elämässä ei oikein koskaan ole ollut tilaa pojille, ennen kuin hän iskee silmänsä levykaupassa säännöllisesti käyvään nuoreen mieheen, ja kun samaan aikaan eräs toinen levykaupassa säännöllisesti käyvä nuori mies vielä iskee silmänsä häneen, on kunnon amerikkalainen draamatarina valmis. (Minullako muka stereotyyppisiä käsityksiä amerikkalaisista? Vielä mitä.) Toinen tämän tarinan osista tuntuu hiukan päälleliimatulta ja tarpeettomalta, mutta toinen on, vaikkakin ennalta-arvattava, niin myös niin suloinen, että saa hymyn huulille vielä jälkeenpäinkin.

Kuten kunnon amerikkalaiseen tyttökirjaan myös kuuluu, Alliella on paras ystävä, jonka kanssa he ovat olleet parhaita ystäviä hamasta lapsuudesta saakka, ja joka, toisin kuin Allie, on aina ollut sosiaalinen ja hyvä poikien kanssa. "En muista aikaa, jolloin Kitillä ei olisi ollut poikakaveria", Allie ajattelee yhdessä kohdassa. Huolimatta näistä ärsyttävistä stereotypioista Kitin ja Allien ystävyys on hienosti rakennettu ja uskottava, siitä välittyy kunnon ystävyydelle ominainen lämpö ja vuorovaikutus.

Nyt saa taas lukea.

Kirjan juoni ei ole kummoinen, mutta henkilöt ovat äärimmäisen sympaattisia, aivan kaikki, ja tasaisin väliajoin lukija pysähtyy nauramaan heidän toilailuilleen tai Allien pistävälle huumorille. Erityissuosikkien asemaan pääsivät Telegraph Avenuella asuvat narkkarit Shorty ja Jam, jotka tykkäävät pukeutua naisten vaatteisiin ja joiden puheista ei noin yleisesti ottaen saa mitään tolkkua, mutta he ovat symppiksiä<3 Heiltä sai myös parhaat naurut. Koko kirja kannattaa lukea ihan vain Shortyn ja Jamin takia.

Kirjassa luonnollisesti puhuttiin paljon musiikista, ja se oli täynnä levy- ja biisivinkkejä. Aloittaessani minulla oli vakaa aikomus kirjoittaa ne kaikki ylös ja kuunnella, mutta se ei toteutunut. Allie kuitenkin hehkutti kaikkia siihen malliin, että niiden on suorastaan pakko olla hyviä kappaleita. Ainakin osan.

Juonessa ei tosiaan ollut kehumista, mutta sympaattisien hahmojen, syvän musiikkirakkauden ja hyvän huumorin ansiosta kirja saa neljä tähteä.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Luettu: 4 kirjaa

Sain eilen illalla luettua sellaisen kirjan kuin Pollyanna omassa pesässään. Löysin kyseisen kirjan kesällä mökiltämme, siivotessani saunakamaria, ja arvelin sen olevan vain vanhempi painos kirjasta, jonka nimi on yksinkertaisesti Pollyanna, ja joka on tullut luettua kaksi tai kolme kertaa yhteensä. (Jos joku siellä päässä väittää lukeneensa vanhoja tyttökirjaklassikkoja, mutta Pollyanna ei ole tuttu, hävetköön ja marssikoon suoraan kirjastoon!) Tästä syystä kirja lepäili hyllyssäni näinkin pitkään ennen kuin tartuin siihen.

No, saman tien minulle selvisi, ettei suinkaan ollut kyse samasta kirjasta, vaan Pollyannan jatko-osasta, jonka olemassaolosta en ollut edes tiennyt! Innostuin hirmuisesti.

Spoilausvaara...

Kirja oli todella suloinen ja täsmälleen tyttökirjaklassikkogenreä; se kertoo nuoren avioparin elämästä, pienistä suruista ja iloista jokapäiväisessa arjessa, mukaan mahtuu yksi traaginen kuolema, toinen maailmansota ja vauvan syntymä. Kaiken kaikkiaan kirjasta tekivät niin suloisen kaksi asiaa.
1) Pollyannan ja Jimmyn keskinäinen rakkaus on sitä täydellistä tyttökirjalaatua, jollaista jokainen tyttö toivoisi itselleen.

Vaara ohi... Kai...

2) Kirja on viisikymmentäluvun painos, ja suomen kieli sen mukaista. Sanajärjestykset ja -valinnat olivat välillä outoja nykypäivän lukijan korvaan, mutta se vain tehosti vaikutelmaa vanhasta, suloisesta kirjasta. Esimerkiksi näin:
  • asiat eivät ole traagisia, loogisia ja romanttisia, ne ovat traagillisia, loogillisia ja romantillisia
  • ei puhuta asioiden jakamisesta toisen kanssa, puhutaan asioiden tasaamisesta toisen kanssa
  • ja kirjeen lopussa lukee P.S:n (post scriptum) sijasta J.K. (jälkikirjoitus).
Nämä  ovat vain muutamia esimerkkejä, mutta antavat toivottavasti halutun kuvan 1950-luvun suomen kielestä, joka on mielestäni kaikessa vanhanaikaisuudessaan hurmaavaa ja kaunista, vähemmän proosallista kuin nykysuomi.

Huoleton kuvaus nuoren newyorkilaisnaisen elämästä 40-luvulla teki kirjasta ehdottomasti lukemisen arvoisen. Matka toiseen aikaan, toiseen paikkaan, toisen ihmisen toisenlaiseen elämään auttoi pääsemään tehokkaasti irti omista huolista ja murheista. Muistin taas myös Pollyannan leikin, jonka olen tällä kertaa vakaasti päättänyt ottaa käyttöön.

Lyhyesti sanottuna Pollyannan iloisuusleikissä on kyse siitä, että mitä tapahtuukin, siitä yritetään löytää jotain iloitsemisen aihetta - ja sitten siitä myös ollaan iloisia, oikeasti. Ihmiset uppoavat liian usein omiin huoliinsa ja uskovat omien vastoinkäymistensä olevan suurempia kuin kenenkään muun sillä haavaa. Iloisuusleikki muistuttaa meitä siitä, että jokaisessa pilvessä on hopeareunat. Että sellaista asiaa ei olekaan, jossa ei olisi jotain iloittavaa. (No tästä viimeisestä en mene takuuseen... Mutta se on silti leikin perusperiaate.)

Pollyanna omassa pesässään on Gummeruksen suomeksi vuonna 1953 julkaisema 316-sivuinen kirja. Sen on kirjoittanut Harriet Lummis Smith, ja se saa minulta neljä tähteä.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Luettu: 3 kirjaa

Niin no, kirjaa ja kirjaa, mutta koska haasteen sääntöjen mukaan myös sarjakuvat lasketaan... Sain siis luettua Nana-mangan osan 15, jonka lainasin eilen kirjastosta. En tunnetusti ole mikään mangan suurkuluttaja, mutta Nanaa olen lukenut jostain marraskuun paikkeilta aina muutaman osan kerrallaan.

Jonkin sortin spoilausvaara.

Aivan keskelle sarjaa sijoittuvaa, lyhyehköä osaa on hiukan hankala arvostella, mutta ajattelin kiusaavani teitä lyhyellä "juoni"selostuksella. Tässä Nanan osassa Hachi ja Takumi menevät naimisiin ja antavat Searchille haastattelun itsestään estääkseen Renin ja Leilan skandaalikuvien julkaisemisen. Näiden samaisten kuvien vuoksi Leila jättää Shinin ja Ren ja Nana puhuvat välejään selviksi. Miu ja Yasu alkavat seurustella; Ginpei saa kohtauksen. Tässä taitavat olla osan keskeiset tapahtumat, äärimmäisen epäjärjestyksessä. Lopussa saamme vielä nauttia lyhyestä kurkistuksesta tulevaisuuteen.

Vaara ohi.

Huomasin ilokseni, että mangan aloittaminen ei enää tuottanut vaikeuksia, vaan aivoni naksahtivat automaattisesti nurinkuriselle kanavalle. Pääsin siis suoraan nauttimaan tarinasta jäämättä ihmettelemään, että mitenkäs tätä nyt luettiinkaan. Piirustustyyli iskee edelleen silmään joskus; aika harvoin, mutta silloin, kun se jotenkin tavallista enemmän poikkeaa oikeasta elämästä. Pidän tarinasta, se on karu mutta todenmukainen (ainakin sen verran kuin minä tiedän). Hahmot ovat sympaattisia:) ja heihin on helppo samaistua, mikä tietenkin on aina plussaa.

Taidan jättää tämän tähtien antamisen mangan osalta tekemättä, koska tuntuu tyhmältä antaa tähtiä jonkin pidemmän tarinan yhdelle lyhyelle osalle...

maanantai 16. tammikuuta 2012

Höpötystä

Tajusin että minun on pakko muuttaa näitä "käytäntöjäni": en mitenkään jaksa päivittää aina uuden kirjan aloittaessani, joten päätin että ihan sama, sitten en päivitä. Tajusin myös, etten varmaan tulevaisuudessa jaksa kirjoittaa tuollaisia ylipitkiä analyysejä noista kirja-arvosteluista, kuin nuo kolme ensimmäistä, koska alkaa tuntua kuin tekisin jotain äidinkielen tehtävää sen sijaan, että vain lukisin omaksi ilokseni. Mutta sekin tulee varmaan fiilispohjalta, tuskin luovun ylipitkistä analyyseistä kokonaan, koska niitä on välillä niin kiva tehdä:)
(Hurratkaa: ensimmäinen hymiö tässä järkyttävän kieliopillisesti oikeanlaisessa blogissa.)

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Luettu: 2 kirjaa

Ikuisuus ei sitten kestänytkään kovin pitkään. Siinä on 442 sivua jälkisanat ja kiitokset mukaan lukien, kirjoittaja Maggie Stiefvater ja Suomessa kirjan on julkaissut Wsoy vuonna 2011. Jos jotakuta kiinnostaa, mikä pakkomielle minulla on aina tunkea nämä kyseiset tiedot mukaan, kysyköön, niin selitän. Kyllä, pätevä selitys on olemassa.

Kuten sanottua, Ikuisuus on trilogian viimeinen osa, ja sitä edeltävät kirjat nimeltä Väristys ja Häivähdys. Mietin Ikuisuutta aloittaessani, lukisinko kakkoskirjan ensin, mutta en sitten malttanut. Arvasin, että katuisin sitä, ja kaduinhan minä, sillä olen lukenut edeltävän kirjan vain kerran (muistaakseni) ja olin ehtinyt unohtaa puolet keskeisistä tapahtumista tähän mennessä. Joten olin välillä aika pihalla siitä, mitä tapahtui ja missä mentiin, mutta siitähän sain syyttää vain itseäni.

Tästä eteenpäin olette vakavassa spoilaantumisvaarassa.

Trilogiassa on kyse ihmissusista ja rakkaudesta. Ihmissudet eivät, kuten arvata saattaa, ole ihan niitä perinteisiä täysikuulla muuttuvia petoja, vaan ihmisiä, jotka sään kylmetessä muuttuvat susiksi. Joka vuosi tarvitaan lämpimämpi ja lämpimämpi sää, jotta he muuttuvat takaisin ihmisiksi, ja lopulta he eivät enää muutu.

Väristyksessä näennäisen tavallinen tyttö Grace tutustuu Sam-nimiseen poikaan, joka osoittautuu olemaan susi, joka on vuosikaudet tarkkaillut Gracea metsänreunasta ja päinvastoin. He rakastuvat, mutta suhde ei ole se maailman helpoin: miten Sam saadaan pysymään ihmisenä, kun on syksy, talvi tulossa, eikä Sam enää edellisenä kesänä ollut muuttunut ihmiseksi? (Jos kiinnostaa, miksi hän sitten syksyllä oli ihminen, lue ihmeessä kirja, se on ihana.)

Häivähdyksessä on kasassa kaikki katastrofin ainekset: Sam ja Grace ovat onnellisia. Kaikki tietävät, ettei sellainen yksinkertaisesti voi kestää. No, sanoin äskettäin, että Grace on näennäisen tavallinen. Näennäisyys johtuu siitä, että hänkin on aikoinaan saanut sudenpureman, mutta ei ole muuttunut. (Miksi? Lue.) Nyt muuttumattomuudesta tulee kuitenkin ongelma. Gracen keho estää häntä muuttumasta, mutta jos hän ei muutu, hän kuolee. Siinäpä sievä sotku.

Ikuisuus tuo sotkuun vielä uudet ulottuvuudet. Grace on metsässä, Sam ei, ja paikallinen juristi saa luvan susien ampumiseen ilmasta käsin kuukauden sisällä. Mitä voi tehdä, jotta sudet olisivat turvassa?

Vaara ohi.

Sarja on herkällä kädellä ja hyvällä vaistolla kirjoitettu,  kauniisti yhteen nivoutuva kokonaisuus. Se, kuten monet kirjat tähän maailmanaikaan, kertoo mahdottomasta rakkaudesta ja siitä, kuinka mahdottomasta lopulta tehdään mahdollista, monien mutkien ja vaarojen kautta, eikä todellakaan ilman henkilömenetyksiä. Ikuisuus luo hienon, joskin ennalta-arvattavan lopun tarinalle; juuri sen, mitä se vaatiikin. Toisinaan kirja tuntui hieman hidastempoiselta, mutta se oli niin vähäistä, ettei haitannut.

Tarina kerrotaan minä-näkökulmasta, mutta kertojia riittää. Ensimmäisessä osassa niitä ovat muistaakseni vain Sam ja Grace, myöhemmin joukkoon liittyvät ainakin Isabel ja Cole. Tyyli vaatii jonkin verran totuttelua, mutta on toimiva ja antaa lukijalle harvinaisen selkeän kuvan kustakin henkilöstä hyvine ja huonoine puolineen. Jokainen hahmo on persoonallisuus. Kertojan vaihtuessa pitää joko pitää pieni tauko ja eläytyä kyseisen henkilön sielunmaailmaan ennen jatkamista, tai, niin kuin minä kärsimättömänä lukijana, jatkaa vauhdilla eteenpäin, hämmentyä hetkeksi ja muistaa sitten, että ai niin, kertoja vaihtui.

Tarina on ikivanha, mutta pidän modernista ja, takakantta lainatakseni, raikkaasta tavasta, jolla se on kerrottu. Samin ja Gracen rakkaus on hyvin aitoa, lämmintä ja molemminpuolista - juuri sellaista, kuin jokainen meistä haluaa rakkauden olevan. Huumori ja särmikkäät huomautukset ovat kirjassa oikeilla paikoillaan ja hahmot huolehtivat niistä täysin oma-aloitteisesti. Tällä tarkoitan sitä, että ne ovat tunnistettavia ja aiheuttavat lukijassa jonkinasteisia hihityskohtauksia, eli jotain varsin erilaista kuin Kirjavarkaassa, jossa huumori piti kaivaa esiin rivien välistä. Ikuisuus oli hyvää vastapainoa viime aikoina lukemalleni melko synkälle kirjallisuudelle.

Hyvin ansaitut viisi tähteä.

Kirjavarkaan arvostelussa jäi tähdet antamatta, mutta jos se jäi jollekulle epäselväksi, niin niiden määrä oli siis viisi.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Loppu ja uusi alku

Kirjavaras oli... uskomaton. Todella liikuttava ja hieno kirja ihmisistä ja ihmisyydestä kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan. Mikä teki tarinasta mielenkiintoisen, oli se, että sen minäkertojana toimi kuolema. Kannessa, kirjan nimen yläpuolella lukee: Kun kuolema haluaa kertoa tarinan, on paras pysähtyä kuuntelemaan. Ja se tarina oli todellakin kuuntelemisen arvoinen.

Yritän välttää liikaa spoilausta seuraavassa, mutta en lupaa mitään.

Kirjavaras sijoittuu Natsi-Saksaan. Tiedän, se aiheuttaa kaikissa heti luotaantyöntöreaktion, mutta aina sellaisiin reaktioihin ei kannata luottaa. Unohdamme liian usein, etteivät Natsi-Saksan tavalliset kansalaiset olleet sen kummempia kuin me: ihmisiä. Tämä kirja muistutti minua siitä paremmin kuin pelkkä tieto asiasta. Se muistutti toisestakin asiasta: sota on sotaa kaikille, ja saksalaiset siviilit kokivat pommisuojissa istuessaan yhtäläistä kauhua ja ahdistusta kuin liittoutuneiden siviilit. Saksalaiset sotilaat sotivat henkensä ja isänmaansa puolesta yhtä lailla liittoutuneiden sotilaiden kanssa. Kaikki kärsivät sodasta ja sodassa.

Kirjan päähenkilö on Liesel Meminger-niminen tyttö, joka tuodaan yhdeksänvuotiaana kasvatusvanhempien hoteisiin Molchingiin, lähelle Müncheniä. Hän ei ole koskaan tuntenut isäänsä, hänen pikkuveljensä kuolee matkalla Molchingiin eikä hän tule enää koskaan Himmelstrasselle eli Taivaskadulle jäätyään näkemään äitiään. Himmelstrasse ei ole mikään taivas, vaan kuuluu kaupungin köyhimpiin osiin, mutta pikkuhiljaa Liesel aloittaa uuden elämän maman, papan ja uusien ystäviensä kanssa. Mama on kova suustaan ja antaa helposti selkäsaunan, mutta rakastaa Lieseliä kovasti. Papa on kiltti, sydämellinen ja tietää aina, mitä pitää sanoa. Hän opettaa Lieselin lukemaan ja kirjoittamaan.

Kirjassa esitellään neljä-viisi vuotta Lieselin elämästä, jonka suurimpia tekijöitä ovat paras ystävä (ja rakkaus) Rudy Steiner, kellariin piilotettu juutalainen, jonka kanssa Liesel ystävystyy syvästi, sekä tietenkin kirjat. Liesel varastaa kirjoja ja saa niitä lahjaksi, mutta yhtäkään hän ei osta; eihän hänellä ole rahaa. Voitte siis arvata, kenen mukaan kirja on nimetty.

Ihminen. Kukaan meistä ei ole enempää eikä vähempää, ja sen viestin kirja välittää hyvin selvästi. Tämä on tosiasia, joka ei muutu edes sellaisen hulluuden kuin toisen maailmansodan keskellä, ja nyt haluaisinkin jakaa kanssanne pätkän kirjasta.

Rudy Steiner ei ollut koskaan nähnyt niin kalpeita kasvoja.
"Älä tule, Liesel." Silti Liesel tuli.
Hän näki vihollislentäjän puolitajuttomat kasvot, kun korkeat puut katselivat ja joki virtasi. Lentokone päästi vielä muutaman yskähdyksen, ja sisällä olevat kasvot kallistuivat vasemmalta oikealle. mies sanoi jotain, mitä he eivät tietenkään voineet ymmärtää.
"Jeesus, Maria ja Joosef", kuiskasi Rudy. "Se elää."
--
Rudy penkoi taas työkalupakkiaan, selasi muutamaa valokuvakehystä ja veti esiin keltaisen, pehmeän pienen lelun.
Hän kiipesi varovasti kuolevan miehen luokse.
Hän asetti hymyilevän nallekarhun hellävaraisesti lentäjän olalle. Sen korvannipukka kosketti miehen kaulaa.
Kuoleva mies hengitti sitä. Hän alkoi puhua. Hän kiitti englanniksi: "Thank you." Hänen viivasuorat haavansa avautuivat kun hän puhui, ja kaulaa alas valui mutkitellen pieni veripisara.
"Mitä?" Rudy kysyi. "Was hast du gesagt? Mitä sinä sanoit?"
Ikävä kyllä minä ehdin ennen vastausta.

Mielestäni tämä kohtaus kuvastaa hyvin sitä, kuinka edes sota ei himmennä ihmisyyden rajoja. Tietenkään tämä väittämä ei koske kaikkia - joillekin ne himmenevät enemmän kuin perusteellisesti - mutta noin yleiseltä kannalta.

Tarina oli kerrottu taitavasti, kauniisti ja koskettavasti. Myönnän suoraan itkeneeni lopussa. Kirjassa ei ehkä ollut hirveästi huumoria, ei ainakaan sellaista, joka saa nauramaan ääneen, mutta rivien väliin piilotettu lämpö korvasi sen hyvin. Jonkin verran sarkasmia ja niin sanottua äänetöntä huumoria, ja viimeisetkin puutteet on korjattu. Äänettömällä huumorilla tarkoitan kohtia, jotka saavat hymyilemään tai ajattelemaan: "Just, ihan ton tapasta", hymähtämään huvittuneesti... Sitä kyllä riitti.
Lukukokemuksena upea, mutta melko raskas kirja. Ei mikään muutamassa päivässä loppuun saatettu, pituutensa mutta myös tekstin takia. Se vaati melkoista sulattelua. Suosittelen silti kaikille, ihan jokaiselle.

Kirjavarkaan on kirjoittanut Markus Zusak, sivuja löytyy 558 ja sen on julkaissut suomeksi Otava vuonna 2008.

Seuraavaksi aloitan juuri tänään saamani kirjan, Maggie Steifvaterin Ikuisuuden, joka on Väristys-trilogian kolmas osa. Jännittää. Mitähän Samille ja Gracelle tapahtuu...? JOS tarinassa ei ole onnellista loppua, saatan tehdä jotain ympäristölleni vaarallista, joten pysykää te kaikki turvallisesti siellä ruutujenne takana.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Tilanne: huono

Naurettavaa, 11. päivä enkä ole saanut luettua kuin yhden kirjan... mutta ongelma ovat tosiaan nuo muut keskeneräiset kirjat, joista siis yritän tällä hetkelle suoriutua: Kirjavaras, aloitettu joulukuun 18. päivän tienoilla, Shogun, aloitettu joskus marraskuussa ehkä, ja Harry Potter and the Deathly Hallows audio book, jonka kuuntelemisen aloitin taas pitkän tauon jälkeen. Jotenkin äänikirjan kuuntelemiseni tuntuu olevan sidoksissa neulomiseen, koska neuloessa on kätevä kuunnella kirjaa. Muuten kuunnellessa tulee vähän sellainen olo, ettei oikein tee mitään, jos vain istuu ja kuuntelee, ja pelkästään neuloessa tuntuu tulevan vähän tylsää.

Mietin tässä, pistäisinkö noistakin kirjoista arvostelut - voisihan sitä pistää, vaikkei niitä lasketakaan haasteeseen *kyynel*. Huomasin nimittäin tuota Kuoleman tahdissa arvostelua kirjoittaessani, että se oli oikeastaan aika hauskaa!

Niin, eihän tässä sen kummempaa asiaa ollut. Uutta päivitystä tuskin ihan heti tulee, ellen sitten epätoivoissani aloita uutta kirjaa, mutta saa nyt nähdä.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Luettu: 1 kirja

Sain siis nyt loppuun tuon Kuoleman tahdissa, josta kerroin aiemmin. Kirja on kuuluisan norjalaisen dekkaristin Anne Holtin ja hänen lääkäriveljensä Even Holtin käsialaa. (Ja jos tulkitsin oikein) Gummerus julkaisi kirjan suomeksi vuonna 2011.

Kirja oli ajoittain mielenkiintoinen, ajoittain pitkäveteinen, ja vaati melko paljon englanninymmärrystä. Tarkennan: olen lukenut englantia 7 vuotta ja olen hyvä kielissä, eikä minulta ymmärtääkseni mennyt mitään ohi, mutta hiukan heikommilla taidoilla olisin voinut olla välillä aika pihalla
.
Kuoleman tahdissa sisälsi mielestäni turhan paljon lääkärisanastoa ja pörssisanastoa. Juonesta pysyi kärryillä, vaikka ei tästä kaikesta tajunnutkaan omin avuin hölkäsen pöläystä, sillä tärkeimmät asiat oli selitetty myös niin, että maallikko ymmärtää. Silti erityisesti tällaisten pätkien lukeminen oli monesti tuskallisen tylsää.

Kuten sanottua, kirja oli dekkari/trilleri, vaikka ei mielestäni parhaasta päästä. Juoni oli välillä hidastempoinen, ja henkilökohtaisesti pidän enemmän dekkareista, joissa lukija ei tiedä syyllistä jo puolessavälissä kirjaa kohtuullisen varmasti. Lopullinen paljastus oli melko shokeeraava, ja paikkasi aiempia puutteita hyvin, mutta sekin ehti menettää hohtonsa, kun sitä puitiin vielä niin pitkään paljastumisensa jälkeen.

Kuoleman tahdissa kertoo norjalais-amerikkalaisesta tohtori Sara Zuckermanista, jonka potilas kuolee pian Saran asennettua hänelle ICD:n eli sydämen rytmihäiriötahdistimen. Sen jälkeen alkaa ilmetä kaikenlaista kummallista: ICD:itä osoittautuu olemaan kaksi, joista tietysti vain toinen on aito, Saran asentama, ja kun Sara ja hänen kollgansa Ola tulostavat paperille ICD:n viimeiset rekisteröinnit, sarakkeessa, jossa pitäisi lukea potilaan nimi ja henkilötunnus, lukeekin suurin kirjaimin: FUCK YOU. Voittekin jo päätellä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sara ja Ola alkavat selvittää tapausta, ja mitä enemmän he saavat selville, sitä härskimmäksi juttu käy.

Tämä on siis kirjan pääjuoni, mutta lisäksi siinä on monta sivujuonta ja hirveän paljon henkilöitä, joista perässä pysyminen on välillä hankalaa: olikos tämä esiintynyt aiemmin, mitäs yhteyksiä tällä oli näihin muihin henkilöihin... Ja jotkut olivat saaneet mielestäni turhan paljon aikaa ja paperia, kirja olisi ollut parempi ilman heitä tai jos heitä olisi edes esiintynyt vähemmän. Lopuksi kaikista juonista kutoutui hieno palapeli, jonka luoja saa olal ylpeä, mutta lukijalle tämän palapelin kasaaminen oli aika ajoin puuduttavaa.

Lempihahmoni oli pieni sivurooli Vivian, joka oli suloisesti yhtä pihalla kaikista osakemarkkinoihin liittyvästä kuin minäkin, sympaattinen, empaattinen ja ystävällinen englantilaistyttö. Häneen oli helpoin samastua.

Kaiken kaikkiaan kokonaisuus olisi mielestäni toiminut paremmin elokuvana, jolloin se olisi ollut tiiviimpi ja helpommin seurattava, mutta ihanien henkilöhahmojen, ajoittaisen hyvän huumorin ja ajoittaisen hienon kerrontatyylin ansiosta annan kirjalle kolme ja puoli tähteä.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Ensimmäinen kirja!

Harmikseni totesin eilen illalla, että kyllähän niitä kirjoja on kesken jo nyt, mutta koska olen aloittanut ne ennen vuodenvaihdetta, niitä ei lasketa. Kumpikin on kuitenkin sen verran synkkää tavaraa, että syömään mennessäni päätin: "En halua lukea kumpaakaan noista." Nappasin hyllystä joululahjaksi saamani Anne ja Even Holtin kirjan Kuoleman tahdissa. Kuulostaapa hilpeältä. Kyse on ilmeisesti kuitenkin jonkin sortin dekkaritrilleristä, jos en aivan väärin ole käsittänyt. Parikymmentä sivua tuli eilen illalla luettua, ja saman tien taitaa olla tiedossa taukoa.

Miksi? Koska tälläkin hetkellä minun pitäisi olla katsomassa Kampista Tuusulaan meneviä busseja, sillä lähden serkkuni luo pitämään Potter-maratonia. Tavoitteena katsoa kaikki Potterit läpi (ihanaa...) ja tietysti meidän perus eli nauraa ja jutella paljon kaikesta maan ja taivaan välillä. Ja vaikka molemmat olemme kovia lukijoita, yhdessä ollessamme se yleensä vähän jää.

Tähän nimenomaiseen aloittamaani kirjaan liittyy yksi juttu. Kun ukki oli käynyt ostamassa joululahjat minulle ja tälle serkulleni, hän oli luonnollisesti ostanut kaksi kirjaa, jotka oli sitten paketoiduttanut kätevästi siinä S-marketin aulassa tai missä lie. Kun joulupäivänä olimme kaikki serkkulassa, ja avasin ukilta saamani paketin, hän rupesin katsomaan sitä hämmentyneen näköisenä. Selvisi, että serkun saama Little Been tarina oli alunperin tarkoitettu minulle, ja Kuoleman tahdissa serkulle. Nauroimme ja päätimme jättää vaihtamisen sikseen - lainailemme kuitenkin kirjoja toisillemme sitä tahtia, että mitään traagisen pahaa ei ollut päässyt tapahtumaan. Ja nyt minä menen katsomaan niitä busseja.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Hämärä on laskeutunut

Kun nyt katson ulos ikkunastani, näen niitä. Lumisia kuusenoksia. Niitä toivon näkeväni myös sitten, kun hiukan vajaan vuoden päästä olen (yli)suorittanut haasteen ja ainakin näillä näkymin myös bloggaaminen lakkaa - vaikka mistäs sitä tietää. Kesällä varmaan kaduttaa tuon nimenvalinta, mutta mitäs sitä nyt turhia murehtimaan.

Näen myös hämärän, no jaa, nyt on kyllä jo melkein pimeää. Mutta juuri tuo tänäänsatanut lumi (ihanaa!) valaisee tietämme uuteen vuoteen ja uusiin haasteisiin - varsinkin tähän nimenomaiseen haasteeseen joka sai minut aloittamaan tämän blogin. Haasteen nimi on 100 kirjaa vuodessa.

No niin, kaikki minut tuntevat tietävät että luen paljon, ja ainakin itse olen sitä mieltä, ettei haasteen suorittamisen pitäisi olla mikään ongelma. Sen takia tähän kai ryhdyinkin. Lisäksi on hauska tietää, luenko sittenkään ihan niin paljon kuin kuvittelen lukevani. Mutta koska myös äänikirjat, sarjakuvat ja kannesta kanteen luetut oppikirjat (mitä en kyllä aio tehdä) lasketaan, tuloksia varmaan syntyy. Jos olen oikein jaksavainen, saatan jopa lukea muilla kielillä kuin suomeksi. Katsoo nyt.

Todenäköisesti tulen päivittämään aina uuden kirjan aloittaessani ja kun saan jotain loppuun - loppuun saaduista kirjoista yritän myös kyhätä jonkin sortin arvostelut. Niiden laadusta ja/tai spoilausvaarasta en vielä sano mitään. Sitten saatan myös muuten vain päivittää edistymistäni tänne aina silloin tällöin. Katsoo nyt. Tämänhetkinen tavoitteeni on kuitenkin haasteen ylisuorittaminen.
Jos joku kiinnostui aiheesta, haasteelle on olemassa oma Facebook-ryhmä (oliko se ryhmä? -sovitaan että oli), josta löytyy tarkemmat säännöt yms. tai näin kuvittelisin. Enempää en osaa sanoa enkä linkkiä osaa antaa tunnetusta syystä ettei minulla ole Facebookia. Yrittäkää kestää.

Lukusuunnitelmista en osaa sanoa vielä mitään. Tulen tänä vuonna, kuten aina, lukemaan hyvin vahvasti fiilispohjalta, mikä tarkoittaa monta yhtä aikaa kesken olevaa kirjaa ja pitkiä taukoja vähemmän kiinnostavien kirjojen lukemisessa, jonka jälkeen olen ihan pihalla siitä että mitäs nyt olikaan tapahtunut. Hyvänä esimerkkinä luin kerran 190-sivuista kirjaa vähän alle kaksi ja puoli vuotta, kun taas 363 sivua menee yhdessä iltapäivässä, kun aihe on tarpeeksi kiinnostava.
Hoputetaan ulos. Plaah. Lumiset kuusenoksat on kivoja sisältä katsottuna. No jaa, varmaan pitää silti mennä.