maanantai 31. joulukuuta 2012

100!

Viimeiset kirjat! Mahtava tunne! Vaikka tulikin aikamoinen kiire, mutta valmista silti!


Siinhän se meni, Lewis olisi ollut kiinnostavampi mutta oli Tolkienkin ihan kiva luettava. Liitteistä luin vain kiitokset mutta siellä oli paljon "turhaa", mm. luettelo Tolkienin elämän tärkeistä vuosista ja julkaistuista teoksista. Jees. Kiire tuli loppua kohden, enkä nytkään paljon ehdi, mutta katsotaan jos saisin kirjoitettua syvällisemmän arvion sitten ensi vouden puolella:)

Kolme tähteä.
Humphrey Carpenter: J.R.R. Tolkien - elämäkerta. Loisto, v. 1988. S. 343 (liitteet mukaan luettuna).


Tästä olenkin jo aiemmin puhunut, upea runokirja, mutta nyt ei siitäkään sen enempää. kääntelin vain sivuja ja luin ultranopeudella että pääsisin loppuun saakka ajoissa:)

Esa Mäkijärvi: Kaukainen maa. Teos, v. 2011. S. 80.


Se oli sitten siinä. Nähdään ensi vuonna uudestaan, rakkaat!

lauantai 29. joulukuuta 2012

98 kirjaa! Kyllä tästä vielä selvitään! - osa 2

Tägien mahtumisen takia olen jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan. Tässä on sen jälkimmäinen puolisko.

Vaarallinen talo
Lisää taattua Christietä... Eipä tästä sen kummemmin. Uskomaton arvoitus, jolla on yksinkertainen selitys - niin kuin aina.

Neljä tähteä.
Agatha Christie: Vaarallinen talo. WSOY, v. 2010 (ensimmäinen painos suomeksi 1936). S. 258.

Andalusian karkea suola
Juonellisesta teoksesta tähän hyppääminen oli, sanoisinko, kulttuurishokki. Mutta shokista ylipäästyäni nautin tästä kirjasta, joka oli... erilainen. Tilannekuvia, tunnelmia, Espanjaan muuttaneen suomenruotsalaisen elämästä ja kulttuurien yhteentörmäyksestä niin maiden välillä kuin maan sisälläkin. Ruoka kulkee koko ajan ikään kuin punaisena lankana halki teoksen - lopetettuani minulta tulivat valkosipulimakkarat ulos korvista.

Uskomattoman vahvaa tunnelmankuvausta. Kirjassa ei tosiaankaan ollut juonta, vaan se koostui tilanteista, joissa kaikissa oli oma tunnelmansa, joka välittyi läpi äärimmäisen vahvana. Luettuani mietin, miten on mahdollista luoda niin vahvoja tunnelmia kertaakaan puhumatta tunnelmasta sanallakaan, enkä vieläkään tiedä. Tässä kirjassa se kuitenkin onnistui valla mainiosti. Sopivassa suhteessa surua ja iloa, salaperäisyyttä ja avoimuutta, vihaa ja hauskuutta.

Äärimmäisen nautinnollinen lukukokemus, viisi tähteä.
Vivi-Ann Sjögren: Andalusian karkea suola. Schildts, v. 200. S. 275.

Syyttömyyden taakka
Vielä lisää sitä Christietä... Vähän erilaista tosin - rauhallisempaa. Poirotin ja Marplen puute luo kirjaan aivan erilaisen sävyn ja tunnelman, josta tavallaan pidän, vaikkei se olekaan Dame Agathan kirjoille tyypillinen. Tuntui, että tässä kirjassa pääsin syventymään hahmoihin tarkemmin, kun usein Hastingsin ja Poirotin persoonat vievät niin paljon tilaa, että muista on vaikea saada täydellistä otetta.
Vaikka alkuasetelma kenties tuntui vähän turhan asetellulta ja tarkoituksella tehdyltä, tarina korvasi sen seikan. Erilaista verrattuna Christien "tavanomaisiin" teoksiin oli se, että Syttömyyden taakka sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, kun niin usein tapahtuma-aika on sotien välillä. Kirjassa pohdittiin myös syvällisesti selvittämättä jääneiden rikosten jälkeensä jättämää taakkaa - syyttömien harteille jäävää taakkaa.

"Eivät syylliset ole tärkeitä. Vaan syyttömät." - Hester Argyle

Viisi tähteä.
Agatha Christie: Syyttömyyden taakka. WSOY, v. 2010 (1. painos suomeksi 1976). S. 238.

98 kirjaa! Kyllä tästä vielä selvitään!

Joulu on ohi ja uusi vuosi edessä päin - mutta ei ennen kuin vielä kaksi kirjaa on purkissa! Ensimmäisessä postauksessa puhuin haasteen ylisuorittamisesta, mutta se taitaa jäädä tekemättä. Yhdellä kirjalla saatan päästä ylitse, jos olen oikein ahkera, mutta en lupaa. Ihanaa kuitenkin tuntea, että pystyn tähän.

Aikataulukon arvoitus
Taattua Christietä... taas kerran luulin, että nyt minut on petetty, ei se voi olla näin yksinkertaista - en ilmeisesti koskaan opi! Minun pitäisi kirjoittaa isoin punaisin kirjaimin peiliini: CHRISTIE EI PETÄ. No hyvä on, yhden kerran olin vähän pettynyt, Lordin kuoleman kanssa, mutta se oli ainut kerta. Tämä nainen hallitsee aiheensa.

Neljä tähteä.
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus. WSOY, v. 1989. S.228.

The World of Downton Abbey
Downton Abbey on yksi television historian parhaita sarjoja ja sain äidiltä etukäteisjoululahjaksi kirjan, joka taustoittaa ja syventää kahden ensimmäisen tuotantokauden kuvaamista ja maailmaa. Välillä sarjasta puhutaan vain tv-sarjana, toisinaan taas kuin se olisi totta. Joukossa on myös useita aikalaiskertomuksia vahvistamassa kuvaa 1900-luvun alun maailmasta. Kirja on jaettu osiin, jotka lomittuvat hyvin keskenään, ja jos yksi osa ei ole aivan niin mielenkiintoinen, seuraava varmasti korjaa puutteen. Kirja kertoo laajasti sarjan kehittämisestä ja kuvaamisesta, näyttelijöistä, tarinasta sekä ajasta, johon se sijoittuu. Informatiivinen ja ihana teos kenelle tahansa Downton Abbeystä innostuneelle - ja englanninkielentaitoiselle - lukijalle! Ainut miinus menee taitosta, joka teki tekstin seuraamisesta välillä haasteellista.

Neljä ja puoli tähteä.
Jessica Fellowes, Nick Briggs: The World of Downton Abbey. Collins, v. 2011. S. 303.

Myöhempien aikojen pyhiä
Kaksi mormoninuorukaista Amerikasta tulevat Suomeen lähetystyöhön. Herkullisempaa aihetta on vaikea keksiä! Juha Itkonen on tarttunut haasteeseen oivaltavasti ja tutustuttaa lukijansa paitsi mormoniuskonnon periaatteisiin, myös rakkaaseen Suomenmaahan - näkökulmasta, joka perisuomalaisen on ehkä hiukan vaikea ymmärtää. Vaikka takateksti antoi kirjasta hiukan erilaisen vaikutelman kuin itse teksti, nautin kirjan lukemisesta paljon. Päähenkilö oli uskonkriisissään helposti lähestyttävä, maiseman- ja henkilönkuvaukset samaistuttavia ja tunnistettavia.
Loppu jäi avoimeksi lukijan tulkita, mutta ei onneksi liikaa, enkä olisi pannut pahakseni jos kirjassa olisi ollut vähän enemmän huumoria.

Kolme ja puoli tähteä.
Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä. Tammi, v. 2003. S. 295.

//MUOKKAUS 2.6.2015// Postauksen jälkimmäinen osa löytyy nyt toisesta postauksesta samalla nimellä, lisäyksellä "osa 2."

torstai 20. joulukuuta 2012

92 kirjaa

Edistystä, edistystä...

Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa - sarjakuvasovitus
Ihanaa, kiitos sille rakkaalle ystävälle joka antoi tämän minulle lainaksi. Minulla on hyvin epäselviä muistikuvia siitä, olenko lukenut tätä aiemmin vai en, mutta nyt ainakin olen. Toivottavasti sentään tästä eteenpäin muistan että luettu on:)

Pidän enemmän kirjasta mutta tämäkin on todella hyvä! Jos haluaa tietää tarinan mutta ei oikein jaksa kokonaista kirjaa lukea, graafinen romaani on mahtava vaihtoehto. Välillä minua häiritsi se, kuinka hahmot puhuivat ajatuksiaan ääneen, mutta jollain tavalla on pakko kertoa se, minkä kirjassa voi kertoa vain sanoin kuvailemalla, joten annan sen anteeksi.

Piirrokset ovat taidolla tehtyjä ja hyvää jälkeä, myös tarina on kuljetettu mukana ansiokkaasti. Kaiken kaikkiaan laadukas teos.

Kolme ja puoli tähteä.
Eoin Colfer, Andrew Donkin, Giovanni Rigano ja Paolo Lamanna: Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa - sarjakuvasovitus. WSOY, v. 2010. S. 126.

Aurinko ja kuu
Vonda N. McIntyren loistopläjäys historiallista fantasiaa.

Spoiler

Marie-Joséphe de la Croix muuttaa Martiniquelta Manner-Ranskaan Ludvig XIV:n hoviin kuninkaan veljentyttären seuraneidiksi ja palvelijattareksi. Samaan aikaan hänen veljensä Yves de la Croix, jesuiittapappi, palaa pitkältä retkeltään mereltä saaliinaan kaksi merihirviötä, mies ja nainen, kuollut ja elävä. Marie-Joséphe määrätään merinaisen hoitajaksi ja ajan kuluessa tyttö ymmärtää tämän luoteesta ja olemuksesta jotain hyvin olennaista. Kaksi naista ystävystyvät, mutta merinaisen aika kuninkaan käsissä käy vähiin. Marie-Joséphen on pelastettava ystävänsä ja uhmattava maailman mahtavimpien miesten vihaa.

Ohi

Todella vaikuttava teos. Paljon hienoja historiallisia yksityiskohtia ja paljon myös historiallisia henkilöitä, mikä teki kirjasta todella elävän lukukokemuksen. Kaiken kaikkiaan kirjassa oli ehkä hiukan liikaa henkilöitä joilla oli hiukan liikaa arvonimiä, mutta tässä kirjailija oli ottanut vapauksia ja yrittänyt kutsua kutakin henkilöään mahdollisuuksien mukaan vain yhdellä arvonimellä läpi tarinan. Se helpotti lukijan urakkaa huomattavasti, vaikka huomasin kyllä selaavani monta kertaa kirjan alkuun tarkastamaan henkilöluettelosta, kuka kukin on. Mielestäni alusta olisi myös voiut karsia noin sata sivua tekstiä. Ihastuttava ja koskettava tarina oli todella aidontuntuinen ja henkilöhahmot helposti samaistuttavia. Lopetus tuntui vähän kököltä - tähänkö se nyt loppui? - mutta sitä selittää luullakseni se, että McIntyre kirjoitti teoksen alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi, ja elokuvaan tällainen loppu sopii vallan mainiosti. Jännittävä ja koukuttava kirja oli, paikoin ällöttävä ja puistattava, käsittämätönkin, mutta upeasti toteutettu visio. Kiitokset tästä.

Neljä ja puoli tähteä.
Vonda N. McIntyre: Aurinko ja kuu. Like fantasia, v. 2005. S. 543.


Enää kahdeksan jäljellä, kyllä tästä selvitään!!! Jouluksi lähdetään Nurmekseen, matkat molempiin suuntiin on koko päivän ajo suuntaansa, eli siinä saa hyvin luettua vaikka sun mitä. Mutta siltä varalta etten enää ennen joulua saa päivitettyä, niin IHANAA JOULUA KAIKILLE!!!!

perjantai 14. joulukuuta 2012

90 kirjaa

Onpa mukavan pyöreä luku tuo 90 :D Kyllä, olen nyt täysin vakuuttunut, että saan tämän tehtyä. Seuraavaksi ovat ohjelmassa Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä sekä J.R.R. Tolkienin elämäkerta, jos löydän jonkun kelvollisen (koulussa luettavia kirjoja kumpainenkin). Niin, ja yritän nyt viimeistellä tuo Auringon ja kuun, jonka jälkeen haluaisin jatkaa Ella-kirjojen lukemista. Kyllä tästä vielä voitto saadaan!

Hiuskarvan varassa by Eoin Colfer
Colferin aikuistenromaani oli juuri sitä - taattua Colferia. Vakavia asioita pohjimmiltaan käsittelevä romaani oli niin humoristiseen kastikkeeseen upotettu, että tarinan vakavuus todella pisti silmään vain muutamassa kohdassa.

Ei mikään lastenkirja, mutta yläasteikäinen kestää jo hyvin, eli sikäli aikuistenromaani on minusta väärä sana. Hiukan maneristinen ote tuntui tekstissä välillä, alkoi kuulostaa liiaksi samalta kuin Artemis Fowl. Hahmoissakin oli paljon samaa. Kirja oli kuitenkin hyvä ja erityisesti pidin siitä, ettei loppu ollut perinteinen 'paha saa palkkansa ja kaikki ovat onnellisia' -klisee.

Kolme ja puoli tähteä.
Eoin Colfer: Hiuskarvan varassa. WSOY, v. 2011. S. 266.

The Casual Vacancy by J.K. Rowling
Viimeinkin sain tämän luettua, vaikka ostin sen jo ilmestymispäivänään syyskuussa. Aluksi kirja tuntui aika sekavalta, mutta se saattoi johtua siitä, että luin sitä aika sirpaleisesti, vain muutaman sivun kerrallaan. Puolenvälin jälkeen sain muutaman kerran istuttua alas oikein kunnolla ja edistyin isommissa pätkissä, jonka jälkeen tarinaan alkoi tulla järkeä. Vaikka loppujen lopuksi kirja oli mieletttömän hyvä, teknisenä ratkaisuna olisin ehkä ottanut muutaman kertojan vähemmän. Suosittelen lämpimästi, mutta The Casual Vacancy ei todellakaan ole mikään lasten kirja.

Neljä ja puoli tähteä.
J. K. Rowling: The Casual Vacancy. Little, Brown Book Group, v. 2012. S. 512.

Mimmi Moun ilotaika by Maria Peura
Koulussa piti lukea lastenrunokirja ja valitsin tämän. Tuskaa, koska vihaan lastenrunoja ja ne ovat suurin syypää siihen että olen pitkään inhonnut kaikkia runoja ylipäätään. Tämä ei kuitenkaan ollut ihan niin paha. Muutama ihan hyvä runo eivätkä loputkaan olleet ihan niin kamalia. Jos jollain on välttämätön tarve lukea lapselleen lastenrunoja, suosittelen tätä.

Kolme tähteä.
Maria Peura: Mimmi Moun ilotaika. Tammi, v. 2004. S. 63.

Kaukainen maa by Esa Mäkijärvi
Luin koulussa ihan lyhkäisen pätkän tästä runokirjasta, ja alkoi tuntua siltä, että tämän tahdon lukea kokonaan. Päätös oli oikea. Upea kirja! Ihana, todella inspiroiva, enkä olisi kyllä ikinä uskonut sanovani näin runokirjasta. Tuntuu, että voisin lukea sen 50 kertaa ja silti löytäisin siitä aina jotain uutta ja viehättävää. Todella oivaltavia sanoja ja lauseita. Upea kirja.

Viisi tähteä.
Esa Mäkijärvi: Kaukainen maa. Teos, 2011. S. 79.


Ja sitten tajusin, että hei, luin tuon Valoa valoa valoa jo alkuvuodesta kertaalleen (helmikuussa) enkä koskaan päivittänyt siitä... eli saldo on tämän vuoksi ollut yhdellä kirjalla jäljessä koko vuoden, mutta nyt paikataan tilanne.

Kiitos tästä. Mahtavia kirjoja, mahtavia ihmisiä. Palaan taas, kyllä tämä vielä tästä loppuun saadaan! :D

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

85 kirjaa

Hyvä on, myönnetään, olen ollut laiska päivittämään. Mutta edistystä on tapahtunut, as you can see, rakkaat! Enää viisitoista kirjaa jäljellä! Usko on palannut, olin jo ihan varma etten saa tätä tehtyä. Mutta listaanpa ja tähditänpä teille kirjat, jotka ovat auttaneet minua tässä projektissani viime aikoina.

Agatha Christie: Stylesin tapaus. WSOY, v. 2006. S. 206. Viisi tähteä.

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha. WSOY, v. 2001. S. 264. Viisi tähteä.

Agatha Christie: Helmeilevä kuolema. WSOY, v. 2010. S. 257. Viisi tähteä.

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä. WSOY, v. 2007. S. 318. Neljä tähteä.

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen. WSOY, v. 2010. S. 272. Viisi tähteä.

Eoin Colfer: Artemis Fowl: Viimeinen vartija. WSOY, v. 2012. S. 338. Neljä tähteä.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa. Karisto, v. 2011. S. 175. Neljä tähteä.

Näiden lisäksi olen lukenut seitsemän Timo Parvelan Ella-kirjaa, jotka on julkaistu paketeissa Ella ja kaverit 1-3 sekä Ella ja kaverit 4-7. Aivan mahtavia! Luokitellaan lastenkirjoiksi, mutta minäkin sain kyllä monet hyvät naurut (taas kerran). Suosittelen lämpimästi, viisi tähteä.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

71 kirjaa

Hei taas kaikki! Olen pitänyt pitkän postaustauon, mutta on sillä välillä onneksi tullut luettuakin... Ja nyt on alkanut syysloma! Ihanaa! Minulla on kokonainen viikko aikaa lukea kirjoja ja soittaa kitaraa:) Juuri sen enempää ei olekaan tehtävissä, matka kun Nurmekseen käy... Ei kun oikeasti, Nurmeksessa on ihan mukavaa. Kivaa nähdä sukulaisia.

Perjantaina lainasin kirjastosta viisi Agatha Christie-dekkaria ja lisäksi jonossa on Aurinko ja kuu-niminen historiallinen fantasiaromaani jota ihana serkkuni suositteli minulle. Mutta tärkeimpänä kaikaista, VIIMEINEN ARTEMIS FOWL ON ILMESTYNYT! Joten huomenna suuntaan kirjakauppaan ja saan sen vihdoin hyppysiini... Saatanpa mennä jo tänään jos oikein innostun. Niin ja sitten on tietysti Casual Vacancy, rakkaan J. K. Rowlingin uusi kirja, joka on nyt kesken mutta vaikuttaa kyllä erinomaiselta teokselta!

Tulipa paljon huutomerkkejä. Mutta nyt kun olen pitkästyttänyt teidät tämänhetkisillä kirjoillani, voisin viimein siirtyä niihin, joita olen saanut luettua tämän blogihiljaisuuteni aikana.

Herkuleen urotyöt
Varsin mielenkiintoinen Christie. Hercule Poirot päättää suorittaa kaksitoista Herkuleen urotyötä, mutta omalla tavallaan, ja osoittaa maailmalle, ettei raaka lihasvoima ole mitään pienten harmaiden solujen rinnalla. Henkilökohtaisesti pidän enemmän pitkistä ja mutkikkaista mysteereistä, mutta kaksitoista lyhyttä toivat mielenkiintoista vaihtelua totuttuun malliin. Jotkin olivat helposti ennalta arvattavia, mutta muutamassa oli todella yllättävä lopetus.

Kolme ja puoli tähteä.
Agatha Christie: Herkuleen urotyöt. Wsoy, v. 2011 (ensimmäinen painos suomeksi 1971). S. 288.

Neljä suurta
Christie on tarttunut vaativaan haasteeseen: Poirot'n on kohdattava ja kukistettava maailman johtava rikollisjärjestö, Neljä suurta. Kirja on jännittävä ja erikoinen, mutta joistain kohdista falski ja epäuskottava, sillä aihe on todella kunnianhimoinen. Juoni on kuitenkin huolella suunniteltu ja suurimmilta osin hyvin toimiva. Isoimman miinuksen annan siitä, että kirja on esitetty kapteeni Hastingsin kertomana. En ehkä vain osa suhtautua oikein, mutta minua ärsyttää kapteenin liioiteltu tyhmyys ja usko omaan kyvykkyyteensä yli Poirot'n kykyjen.

Neljä tähteä:)
Agatha Christie: Neljä suurta. Wsoy, v. 2007 (ensimmäinen painos suomeksi 1978). S.223.

Tyttö joka muuttui lasiksi
Ali Shaw'n esikosiromaani, jossa oli sekä hyviä että huonoja puolia.

Spoiler

Parikymppinen Midas kohtaa metsässä samanikäisen tytön, Idan, jonka oleminen vaikuttaa jotenkin hankalalta; hän ei istuessaan liikuta jalkojaan ja kävelee kepin tukemana, mutta erittäin hitaasti. Midas ja Ida ystävystyvät ja Midas saa tietää, että Ida on muuttumassa lasiksi. Yhdessä he rupeavat etsimään parannuskeinoa ja rakastuvat, mutta mikään ei ole niin yksinkertaista, kun toisen muodonmuutos kehittyy yhä nopeammin ja toinen on pelkkä valtava estokasauma, joka ei uskalla sanoa mitään ääneen.

Midaksen ja Idan tarinan lisäksi kirjassa kerrotaan monta muutakin tarinaa, mm. Midaksen vanhempien tarinoita, Idan äidin ja tätä rakastaneen miehen, Carlin, tarina, Carlin ystävän tarina, Midaksen parhaan ystävän Gustavin tarina... Lista on pitkä.

Ohi

Kun tarina liikkui eteenpäin, se vangitsi mukaansa niin, ettei sitä olisi millään halunnut jättää kesken, mutta toisinaan se taas junnasi raivostuttavasti paikoillaan. Keskeisiä henkilöitä oli liikaa, liian monta tarinaa kerrottiin - kirjailijan olisi pitänyt keksittyä muutamaan, maksimissaan kolmeen tarinaan kunnolla sen sijaan että hän kertoi todella monta tarinaa kunnolla. Keskeinen juoni ei aina edennyt kunnolla ja lukijalle jäi käteen paljon turhaa informaatiota. Kaikkea, mitä kirjailija tietää hahmoistaan, ei pidä kertoa lukijalle.

Myös sanavarastossa olisi laajentamisen varaa, kirjassa sanottiin aivan liian monta kertaa "Voi Luoja!" tai "Voi Luoja!"

Maailma oli luotu huolella, mutta sitäkään ei olisi tarvinnut kuvailla aivan niin yksityiskohtaisesti, sillä liian tarkka kuvailu käy hankalaksi seurata ja omaksua. Omaperäinen juoni on plussaa ja myös se, että loppuratkaisu jätettiin melko avoimeksi - tosin jos kirjaan ei tule jatko-osaa, niin sitten se ei ollutkaan hyvä ratkaisu.

Tyylissä vielä paljon kehitettävää, mutta hyvä alku. Luen mielelläni jatko-osan, jos sellaista joskus tulee.

Kolme puoli tähteä.
Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi. Atena, v.2011. S. 294.

Pieni talo suuressa metsässä
Jotain niin söpöä, ettei mitään rajaa. Ingallsin perheen tarina-sarjasta omistan tämän sekä kolme muuta kirjaa ja ovat kyllä ihania. Ingallsin perheen pienen Laura-tytön mukana pääsee matkalle 1800-luvun uudisraivaajamaailmaan. Kuvat ovat hienosti piirrettyjä ja niitä katselee aivan ilokseen. Teksti on helppolukuista ja olen todella iloinen että lähdin lukemaan sarjaa uudestaan.

Viisi tähteä.
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä. Gummerus, v. 2004 (ensimmäinen painos suomeksi 1961). S. 194.

Pieni talo preerialla
Voisin vain kopioida tuon ylemmän tekstin, eipä minulla tästäkään ole juuri muuta sanottavaa. Molemmista kirjoista oppii paljon omavaraistalouden tapoja hoitaa asioita ja lisäksi tästä oppii myös jotain uudisraivaajien suhtautumisesta intiaaneihin... Mutta kaiken kaikkiaan ovat ihania kirjoja.

Viisi tähteä.
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla. Gummerus, v. 2002 (ensimmäine painos suomeksi 1957). S. 336.

Sellaista on siis tullut luettua. Vähän taas puhti loppuu noiden arvioiden kanssa loppua kohden, pitäisi jaksaa vähän useammin kirjoittaa niin tulisi enemmän näitä kunnon arvosteluja. Toivottavasti saatte kuitenkin jotain irti edes tällaisista pikkuarvioista.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

66 kirjaa

Äidinkielen kurssilla luin Kärpästen herran ja en kyllä voi väittää että pidin siitä... Se oli kirjana hyvä, joskin joitakin vakavia tyylivirheitä sisältävä, mutta en nauttinut sen lukemisesta. Yleissivistäväähän sen lukeminen on ja teemat panivat miettimään, mutta noin kaiken kaikkiaan kirja oli ahdistava ja inhottava, välillä myös typerä ja epäuskottava.
William Golding: Kärpästen herra. Otava, v. 2007. S. 336.

Seuraavaksi luettavaksi tällä kurssilla sain kirjan, jonka luin jo kesällä, nimittäin Tuhat loistavaa aurinkoa, jonka arvostelun voit lukea täällä. Helpottavaa tavallaan, ettei tarvitse lähteä lukemaan sitä uudelleen... Sen kuin vain lainaan ja tehdään esitelmä ryhmässä ja se siitä.

tiistai 4. syyskuuta 2012

65 kirjaa

Hei kaikki, olen ollut huono ja laiska ihminen enkä ole jaksanut ilahduttaa teitä päivityksilläni melkein kuukauteen, anteeksi... Mutta kuten otsikosta näkyy, edistystä ei ole tapahtunut kovinkaan paljon. Tahti on aika huono, viikkojen mukaan nyt pitäisi olla 72, mutta koetan ottaa kiinni parhaani mukaan. Pääsin sentään siihen tavoitteeseeni, että sai 62 luettua ennen koulun alkua, sillä suoritin 12.8. illalla kaksi lyhyttä kirjaa - sen jälkeen olen kolmessa, neljässä viikossa lukenut vain kolme. Säälittävää.

Tiinan ampiaiskesä
Suhteeni Tiina-kirjoihin on ollut pitkä ja monivaiheinen. Nyt en ollut pitkään aikaan lukenut ainoatakaan, mutta koska ne eivät ole kovin pitkiä eivätkä älyllisesti vaativia kirjoja, valitsin yhden sellaisen sunnuntai-iltapäiväni ratoksi.

Tiina on todella viehättävä sarja, se kertoo käsittääkseni 50-luvun (korjatkaa jos vuosikymmen on väärä) työläisperheen tyttärestä ja hänen elämänsä erilaisista kompastuskivistä, joita kyllä riittää. Kaikille sarjan kirjoille ominaista on hilpeä tunnelma ja "meitä ei pysäytä mikään"-fiilis, joka on todella ihanaa ja piristävää.

Spoiler

Tässä nimenomaisessa kirjassa Tiina ja Juha viettävät kesäloman loppua mummon luona maalla ja kuten aina puuhaa riittää; Tiina pesee mekkoaan heti ensimmäisenä päivänä, Juha veistää naapurin Marille kainalosauvat, Tiinaa puskee pässi, Juha polttaa selkänsä auringossa, Tiina joutuu ampiaisten hyökkäyksen kohteeksi ja paaaljon muuta. Tavallista pientä nahistelua ei sovi unohtaa ja mummon ruoat ovat tietenkin parhaita kuten aina - Tiinan eivät aivan niin hyviä.

Ohi

Nyt en kyllä osaa tätä kirjaa tähdittää, kun on lukemisesta vierähtänyt jo sen verran aikaa. Antakaa anteeksi, olkaa kilttejä.
Anni Polva: Tiinan ampiaiskesä. Karisto, v. 1973. S.178


SOS ja variksenpelätti
"Oletko sä vajonnut SOS-kirjojen tasolle?" kysyi äitini, ja ehkä kysymys oli ihan aiheellinen, mutta halusin niin kovasti saada sen 62 täyteen ennen koulun alkua, että olin valmis mihin vain. SOS on siis Viisikko-kirjailija Enid Blytonin myöskin lapsisalapoliiseista kertova sarja. Hänellähän on niitä ainakin neljä - nyt mieleen tulevat Viisikko, SOS, Salaisuus ja Seikkailu-sarjat mutta en hämmästyisi vaikka lisääkin löytyisi.

Tämä ei ollut kovin hyvä kirja... muistan pienempänä pitäneeni siitä kovasti, mutta siitähän onkin kysymys; kirja on suunnattu minua nuoremmille lukijoille. Tätäkään en kyllä osaa tähdittää.
Enid Blyton: SOS ja variksenpelätti. Tammi, 1976. S.91


Järki ja tunteet
Sainpas vihdoin tämän luettua, ja lukemisen arvoinen olikin! Nautin Austenin tyylistä kirjoittaa ja kuvailla, luoda jännitettä tarinaan ja lopussa kertoa ratkaisut tyynesti kuin päivänselvät asiat.

Spoiler

Järki ja tunteet alkaa siitä, kun perheen isä kuolee ja hänen poikansa perii tilan ja lähes kaiken omaisuuden. Pojan äitipuoli ja sisarpuolet muuttavat maalle pitkän matkan päähän vanhasta kodistaan ja yrittävät aloittaa elämänsä uudestaan. Ystävälliset naapurit auttavatkin tässä, ja pian äiti ja tyttäret sopeutuvat uuteen ympäristöön kukin tavallaan - järkevä Elinor, tunteellinen ja raju Marianne, pikkusiskonsa Margaret ja äiti. Elinor ja Marianne ovat jo naimisiinmenoikäisiä (ensimmäinen 19, jälkimmäinen 16) ja äiti näkee heidän tulevat liittonsa edessään varmoina asioina. Jotta tarinaan saataisiin vähän jännitystä, liitot eivät kuitenkaan ole niin varmat kuin miltä aluksi näyttää. Pitkän ajan, paljon draaman ja suurien tunteiden, kirjeiden ja kohtaamisten jälkeen molemmat kyllä päätyvät avioon, mutta olivatko miehet ne, joita äiti tyttärilleen alun perin uumoili - sen jätän teidän itsenne selvitettäväksi.

Ohi

Rakastan tätä kirjaa. Ainut, mikä minua ärsytti, oli se, että tyhmyyksissäni menin katsomaan sekä elokuvan että BBC:n tuottaman sarjan ennen kirjan lukemista, joten en saanut muodostaa yhdestäkään henkilöstä tai paikasta täysin oman mielikuvitukseni mukaista kuvaa. Alan Rickman kummitteli eversti Brandonina, Emma Thompson ja Kate Winslet Elinorina ja Mariannena, Imelda Staunton Charlottena... lista on pitkä.

Tämänkin lukemisesta on sen verran pitkä aika, että olen jo ehtinyt sopivasti unohtaa kaikki ikävät puolet joita kirjassa mahdollisesti oli. No jaa, sen muistan, että pitkään tuntui, kuin en olisi edistynyt vähääkään - katsoin, onko vielä paljon jäljellä, no on, edelleen puolet. Tämä toistui ainakin viidesti.
Neljä tähteä, ihana ihana kirja ja ihana ihana kirjailija! Olin niin innoissani, kun Oxfordissa pääsin vierailemaan Jane Austen Centressä, se oli todella hieno paikka... lisää tästä visiitistä voi lukea täällä, joskaan tekstiä aiheesta ei ole paljon. Keskuksen omat sivut löytyvät täältä.

Olen toivoton romantikko, tiedän. Mutta siihen Jane Austenin kirjat ovat paras mahdollinen lääke.

Jane Austen: Järki ja tunteet. WSOY, v. 2003. S.240. Kirja oli yhteisnide ja siihen sisältyi myös Ylpeys ja ennakkoluulo, josta mielipiteeni voit lukea täältä.


Aku Ankka: Kymmenen avataran aarre ja muita Don Rosan parhaita
Tämä on ainut Aku Ankka-albumi jonka omistan ja varsin viihdyttävä sellainen. Nautin tarinoiden lukemisesta, sillä ne ovat hauskoja, liikuttavia ja niin järjettömiä, että niihin melkein pystyy uskomaan. Nyt se vain alkaa olla niin moneen kertaan kahlattu, että alan osata tarinat ulkoa - hiukan ikävää, mutta ei voittamaton este. Pitäisiköhän ostaa toinenkin ankka-albumi, jotta näitä kahta voisi sitten lukea vuoron perään?

Kirja sisältää seuraavat tarinat: Kymmenen avataran aarre, Avaruuden valloittajat, Matka Maan keskipisteeseen, Kutistuva kitupiikki, Valvova silmä, Kolumbuksen kadonneet kartat, Ankka kuningas Arthurin hovissa sekä Paino-ongelmia. Näistä minun on todella vaikea sanoa suosikkia... Kenties Kymmenen avataran aarre, Matka Maan keskipisteeseen ja Valvova silmä. Aikaisemmin pidin ehdottomasti eniten Paino-ongelmista, mutta nyt lukiessani huomasin, että se on niitä tarinoita, joista hauskuus häviää parin lukukerran jälkeen, kun suurimman osan vitseistä jo muistaa. Toiset kestävät paremmin.


Kotiopettajattaren romaani
Sain tämän kirjan lainaksi äitini työkaverilta samassa kuin Austenin sekä Austen-filmejä, jee:) Olin ajatellut tämän joskus lukevani, mutta kun se nyt oli käsillä, lukeminenkin kannatti tehdä saman tien. Kirja oli todella ihana, vaikka kuvailua oli välillä vähän turhan pitkällisesti ja samoissa asioissa junnaamista samoin. Hahmot olivat kuitenkin uskottavia, kieli sujuvaa ja elävää. Jos luette saman painoksen kuin minä, älkää lukeko suomentajan esipuhetta, kuten minä tein. Se spoilasi ja esitti kärkeviä mielipiteitä, jotka eivät mielestäni olleet asiallisia esittää ainakaan esipuheessa - ehkä jälkisana olisi ollut tälle suomentajalle parempi vaihtoehto.

Tunnelma Kotiopettajattaren romaanissa oli synkkä, välillä pelottavakin, mutta myös erittäin romanttinen. Jotain hyvin maagista ja yliluonnollisen oloista tapahtui aina silloin tällöin, mikä piti tehokkaasti jännitteen yllä ja houkutteli lukijan viimeisille sivuille saakka. Kirjassa puhuttin 1800-luvun tapaan paljon uskonnosta, mutta en pidä tätä sellaisena tekijänä, jonka takia teos kannattaisi jättää lukematta. Se ei ollut Raamatun kopio eikä käännytysyritys, vaan kristinusko oli luonnollinen osa sen henkilöiden elämää ja sen vuoksi paljon esillä.

En tiedä, mitä kehuttavaa vielä keksisin. Hyvät puolet olivat tällä kertaa niin paljon huonoja painavampia, että kirja ansaitsee viisi tähteään.
Charlotte Brontë: Kotiopettajataren romaani. Karisto, v. 2004. S. 541

sunnuntai 12. elokuuta 2012

60 kirjaa

Taas kerran yliarvioin mahdollisuuteni... Tarkoitukseni oli saada lukema 65:en ennen koulun alkua, mutta huomenna alkaa koulu ja tässä sitä ollaan. Jos luen tänään oikein ahkerasti, saatan saada sen vielä 61:en tai jopa 62:en mutta katsotaan nyt.

Harry Potter ja liekehtivä pikari
En tiedä mikä tämän aloittamisessa niin vaikeaa oli, mutta sain sen nyt kuitenkin vihdoin aloitettua ja luettua... Hyvähän se on edelleen. Tämä Potter on ensimmäinen reilusti pitkä kirja ja ehka hiukan vanhempia lukijoita varten kuin ensimmäiset kolme. Sävy on tummempi, tapahtumat muuttuvat synkemmiksi... Mutta huumoria ja ihanaa kerrontaa ei tietenkään unohdeta.

Viiden tähden kirja (olette varmaan hurjan yllättyneitä.)
J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari. Tammi, v. 2005. S. 768.

Fantastic Beasts and Where to Find Them
Englanninkielinen alkuteos kirjasta, joka on suomennettu nimellä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Valitettavasti suomennettua versiota ei enää saa muualta kuin kirjastosta ja mahdollisesti kirpputoreilta ja antikvariaateista. Ostin tämän Akateemisesta kirjakaupasta jo varmaankin pari vuotta sitten, mutta tartuin kirjaan vasta nyt. Pidin siitä ehkä vähän enemmän suomeksi siitä yksinkertaisesta syystä, että ymmärtäminen oli helpompaa. Otusten nimet ja ulkonäkö jäivät useassa tapauksessa aika hämäriksi tätä kyseistä kirjaa lukiessani.

Mutta koska tiedän, että se on ihana, se saa silti viisi tähteä:)
J.K. Rowling: Fantastic Beasts and Where to Find Them. Bloomsbury, v. 2001. S. 91.

Nälkäpeli
Anteeksi, olen nälkäinen ja väsynyt, joten nämä "arviot" lyhenevät ja lyhenevät. Nälkäpeli on siis yksi parhaita maailmassa koskaan kirjotettuja kirjoja, vaikka on osin aika raaka eikä siksi sovi nuorimmille tai muuten pelokkaille lukijoille.

Viisi tähteä.
Suzanne Collins: Nälkäpeli. Wsoy, v. 2010. S. 335.

Vihan liekit
Nälkäpelin erinomainen jatko-osa, joka ei kuitenkaan yllä aivan samalle tasolle. Lähes, mutta ei aivan. On myös raaempi kuin edeltäjänsä.

Neljä ja puoli tähteä.
Suzanne Collins: Vihan liekit. Wsoy, 2010. S. 354.

Manga Metamorphosis: Messiaan todistajat maailmassa
Manga Metamorphosis oli varsin mielenkiintoinen lukukokemus. Tässä on siis siirretty yksi Raamatun kirjoista, Apostolien teot, mangamuotoiseksi sarjakuvaksi. Minulle, uskovaiselle tytölle, sen lukeminen oli varsin valaisevaa ja miellyttävääkin - monia asioita en tiennyt lainkaan. Ja helpompaahan Raamatun seuraaminen on, jos sitä lukee sarjakuvana. Myös Jeesuksen elämästä on tehty vastaava manga, Manga Messias. Piirrosjälki oli miellyttävää ja vaikka ihmisten repliikit kuulostivat välillä oudoilta ja turhan nykyaikaisilta, pääosin pidin kirjasta.

Viisikko pulassa
Jotta saisin edes sen 60 täyteen, päätin suorittaa jonkin nopeasti luettavissa olevan kirjan, joksi siis valikoitui Viisikko. En ollut lukenut niitä pitkään aikaan, ja huomasin heti, että kirjat on suunnattu minua nuoremmille lukijoille, mutta se ei menoa haitannut. Jos ei oteta lukuun hiukan kummallista kirjoitustyyliä ja epäuskottavaa juonta, oli ihana palata vanhan suosikin pariin:)

Enid Blyton: Viisikko pulassa. Tammi, v. 2006 (tämä painos). S. 162.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

54 kirjaa - yli puolenvälin! - osa 2

Olen tägien mahtumisen takia jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan. Tässä sen jälkimmäinen puolisko.

Mifongin perintö
Lisää hyvinkirjoitettua suomalaista. Tämä taas oli puhdasta fantasiaa, siinä missä tuo edellinen scifiä, mutta kuten tiedämme, se ei minua säikäytä. Tässäkin oli hyvä juoni, joka jäi lopussa roikkumaan auki - päähenkilöt eri puolilla maailmaa tietämättä missä toinen on tai onko toinen edes hengissä, joten jatkoa odotetaan tällekin. Mifongin perinnön kerrontatyyli oli melko raskas, vaikka välissä pilkahteli huumoriakin. Kuitenkin lukeminen ei aina oikein luonnistunut, jollei ollut sellainen oikea fiilis. Hahmot olivat hyvinkirjoitettuja ja pidin maailmasta, joka oli luotu huolella ja siihen oli selvästi panostettu. Erilaisten ihmissuhdekuvioiden ja petollisten juonien vyyhdestä perässä pysyminen oli välillä vähän hankalaa, mutta se ei haitannut.

Neljä tähteä.
J.S. Meresmaa: Mifongin perintö. Karisto, v. 2012. S. 470.

Tarkoitettu
Luin tämän vuosi sitten ilmestyneen scifikirjan uudelleen nyt, koska sain syntymäpäivälahjaksi sen jatko-osan Rajalla, mutta halusin ensin palauttaa mieleeni, mitä ensimmäisessä osassa tapahtuu. Pidin kirjasta edelleen paljon. Teksti on mukavan helppolukuista ja Yhteiskunnan olosuhteet on kuvailtu yksinkertaisen selkeästi, niistä on helppo saada kiinni. Rakkaustarina on jotenkin todella suloinen, viaton, ja siinä on sitä jotain mikä kielletyssä rakkaudessa aina ihmisiä viehättää. Myös päähenkilön oivallusta siitä, miten vääristyneessä todellisuudessa hän elää, on mahtava seurata. Älä kulje sovinnolla. 

Neljä tähteä.
Ally Condie: Tarkoitettu. Tammi, v. 2011. S. 326.

Rajalla
Tarkoitetun jatko-osa ylsi osin edeltäjänsä tasolle ja osin ei. Kirjan kertojia oli nyt kaksi, mikä oli suurimman osan aikaa hyvä ratkaisu, vasta lopussa se alkoi käydä hankalasti seurattavaksi. Kuvailu oli edelleen taidokasta, lähes huomaamatonta mutta silti selkeää. Kerronta oli sujuvaa kunnes lopussa kumpikin päähenkilö alkoi ärsyttää minua - he olivat hyviä niin kauan kuin olivat erillään toisistaan. Heti päästyään toistensa seuraan heistä tuli ärsyttävän amerikkalaisia. Minussa virisi myös toivo juonenkäänteestä, jota viimeinen kirja tuskin antaa, mutta ainahan sitä voi toivoa. Neljä tähteä.
Näiden kirjojen kannet ovat todella kauniita.
Ally Condie: Rajalla. Tammi, v. 2012. S. 340.

Tuhat loistavaa aurinkoa
Mummolassa eteeni tuli ongelma: olin lukenut kaikki mukaan ottamani kirjat. Mummolan hyllystä löysin ratkaisun, tämän elävän klassikon. Kirja oli tavallaan todella järkyttävä, mutta silti pidin siitä paljon. Se oli hyvin informatiivinen, opin paljon Afganistanin historiasta, ja todella todentuntuinen kuvaus kahden afganistanilaisnaisen kohtaloista. Kirja oli koskettava ja kammottava, mutta silti suosittelisin sitä kenelle tahansa, jota kiinnostaa, miksi Afganistan on nyt siinä tilassa jossa se on ja miten siihen on päädytty. Se kertoo myös tarinan naisen asemasta Kabulissa, Afganistanin pääkaupungissa. Tuhat loistavaa aurinkoa antaa toisenlaisen näkökulman burqan verhoamien naisten elämään.
Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa. Otava, v. 2007. S. 399.

54 kirjaa - yli puolenvälin!

Pitkä tauko on ollut viime päivityksen jälkeen, mutta minulla on hyvä syy - olin Englannissa kielimatkalla, ja siltä varalta, että blogimerkinnät tuolta ajalta kiinnostavat, niitä voi lukea täällä. Sen jälkeen olin mummolassa, mutta nyt minulla on vihdoin aikaa kertoa kaikista niistä seitsemästä kirjasta, jotka tuon pitkän neljän viikon aikana olen lukenut.

Paholainen pukeutuu Pradaan
Tämä kirja kiinnosti minua, koska olin nähnyt elokuvan, joka oli erinomainen, ja niin oli kyllä kirjakin. Hahmot ovat uskomattoman eläviä ja kerronta on todella inhimmillistä. Päähenkilö Andrea otti minua välillä raskaasti päähän (olen huomannut, että sitä tapahtuu nykyään yhä useammin), mutta tässä tapauksessa se ei minusta haitannut kirjan laatua. Ehdottomasti viiden tähden kirja.
Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan. Nemo, v. 2011. S. 490.

The Hunger Games: Tribute guide
Tämän ostin heikkona hetkenä Englannissa. No jaa, heikkona ja heikkona, olisin minä sen ostanut milloin vain, mutta jälkeenpäin tuntuu vähän turhalta ostokselta. Kirja on elokuvan pohjalta tehty selostus tribuuttien matkasta arvonnasta karjapihalle, jossa ei ollut juurikaan mitään, mitä en olisi jo tiennyt. Kuvat olivat ihan hienoja, ja yksi todella kiinnostava osio kirjassa oli. Siinä kerrottiin hiukan tarkemmin eri vyöhykkeiden tuotannosta, mitä missäkin tehdään. Muutoin ei kovin tärkeä omistaa, ellei ole intohimoinen elokuvan fani (minä henkilökohtaisesti pidän kyllä elokuvasta todella paljon, mutta kirjat ovat silti aina ja ikuisesti parhaita). Tämä kyseinen kirja oli kirjoitettu ihan hauskasti, se oli ikäänkuin Capitolin asukkaille suunnattu, joten näkökulma oli vähän erilainen... Antaisin ehkä juuri ja juuri kolme tähteä.
The Hunger Games: Tribute Guide. Scholastic, v. 2012. S. 128.

Kvanttivaras
Erinomainen scifikirja! Todella taitavasti kirjoitettu, pitää lukijan otteessaan alusta loppuun saakka. Jotkin asiat, joita ei meidän maailmassamme ole ja joita ei heti selitetä, tuntuivat aluksi hankalilta - en esimerkiksi oikein ymmärtänyt, mistä on kyse gevulotissa, mutta näiden kanssa tapahtuu niin kuin muidenkin asioiden - lukemisen myötä ne muuttuvat tavallisiksi ja ymmärrettäviksi, ja jossain vaiheessa niitä sitten vielä selitettiinkin enemmän.

Todella hienosti punottu juoni, joka ei ainakaan ennalta-arvattavuuteen syyllistynyt, ja jatkoa jäin odottelemaan sormet syyhyten. Harvemmin suomalainen kirjallisuus on näin erinomaista. Mutta tämän kirjoittaja asuu Skotlannissa ja on ensin kirjoittanut kirjansa englanniksi - olisiko siinä syy?

Välillä sanasto kävi vähän liian fysikaaliseksi minun ymmärtää, mutta se ei haitannut juonen seuraamista. Ehkä kirjasta olisi saanut vielä vähän enemmän irti, jos olisi ymmärtänyt, mitä erilaiset fysiikkaan liittyvät sanat tarkoittivat.

Neljä ja puoli tähteä, ihan viiden rajamailla keikkuu tosin, mutta hankala sanasto vähentää pisteitä.
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Gummerus, v. 2012. S. 440.

//MUOKKAUS 2.6.2015// Postauksen toinen puolisko löytyy nykyään toisesta postauksesta samalla nimellä, lisäyksellä "osa 2"

perjantai 22. kesäkuuta 2012

47 kirjaa

No niin, nyt tulee kunnollinen päivitys ja kunnolliset arvostelut myös noista eilisen päivityksen kirjoista.

W.i.t.c.h. - Yön kuningatar
Alussa meinasi mennä hermot, sillä kirjoitusjälki oli todella roskaa - sanokaa mitä sanotte. Kirjan edistyessä jonkin verran jälkikin parantui, ja kirjan keskivaiheilla teksti oli varsin luettavaa. Mutta loppua kohti alamäki alkoi taas...

Kirjassa oli todella kaunis maailma (ja todella kökkö juoni) ja tässä maailmassa oli eräs ihana apina, jonka kertoman tarinantapaisen haluan jakaa kanssanne.

"Sinisiniset tulevat usein metsään. Mutta ne eivät halua kerätä hedelmiä tai pähkinöitä. Niiden ympärillä välkkyy, kun ne saapuvat. Piikkipiikikkäät huutavat huutamasta päästyään. Kaikkien on pideltävä lujasti korviaan. Näkymätömän kuoren sisällä juoksentelee monia Vihervihreitä. Ruskoruskeat tekevät työtä, ja Valkovalkeat vartioivat. Punapunainen on vihainen. Kaikki pelkäävät."

Minusta tämä oli jotain niin suloista...

Ja taas meinasi hermo mennä noihin kuviin, no, pakko kestää.

Maud Mangold: W.i.t.c.h. - Yön kuningatar. SanomaMagazines Finland, v. 2007. S. 144.

W.i.t.c.h. - Totuuden liekki
Tämä oli niiiiin paljon paremmin kirjoitettu kirja, että huomatessani sen olevan peräisin samalta kirjailijalta kuin Yön kuningatar, en olisi voinut hämmästyä enempää. Mutta todellakin, tässä kirjassa oli vain muutamia kohtia, joissa kirjoitustapa häiritsi, ja kuvatkin olivat jotenkin ratkaisevalla tavalla erilaisia, koska niitä katseli ihan ilokseen! Kummallista. No jaa kumminkin, täälläkin oli joku kohta, jonka olisin halunnut jakaa, mutta koska en muista enää, mikä, en sitten tee niin.

Kyllä siis, tämän kirjan lukeminen oli välillä suorastaan nautittavaa.

Maud Manglod: W.i.t.c.h. - Totuuden liekki. SanomaMagazines Finland, v. 2005. S. 131

W.i.t.c.h. - Kamppailu sydämestä
Tämä kuuluu eri sarjaan kuin muut W.i.t.c.h.-kirjani, ja osaksi siksi säästin sen viimeiseksi. Tässä sarjassa joku tytöistä kertoo tarinaa minä-näkökulmasta, ja tämä kyseinen kirja oli kerrottu Willin näkökulmasta. Kirja oli ihan hauska, se sijoittui aivan saagan alkuaikoihin, kun murmeli vielä on eivätkä Will ja Matt ole yhdessä eikä viisikko pysty tekemään mitään ilman sydäntä... joka onkin tämän kirjan ratkaiseva teema.

Parasta taaskin oli hienoksi luotu maailma ja sen asukkaat, jotka olivat todella sympaattisia. Ja ai niin - tässä sarjassa ei harrasteta kuvia! Muistan kuinka se lapsena harmitti minua, nyt olen vain iloinen.

Lene Kaaberbol (o:ssa pitäisi olla sellainen kiva kauttaviiva päällä mutta en osaa laittaa): W.i.t.c.h. - Kamppailu sydämestä. Sanoma Magazines Finland, v. 2002. S. 111

Kolme muskettisoturia
Tämän kirja lukeminen otti aikansa, mutta sainhan sen vihdoin loppuun. Kirjoitustyyli oli hiukan vanhahtavaa, ja tekstin välissä oli aika paljon turhaa informaatiota, mutta kaiken kaikkiaan se oli kuitenkin ihan mukavaa luettavaa. Nyt ei ole aikaa enää kovin pitkille arvosteluille, joten annan tähdiksi kolme ja kolme neljäsosaa.
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia. Wsoy, v. 1939. S. 871.

Ash
Mukava fantasiakirja ja ihana maailma, jossa nautin erityisesti siitä, että samaa sukupuolta edustavien henkilöiden välinen rakkaus oli aivan normaalia ja tavallista, kukaan ei katsonut kieroon. Neljä ja puoli tähteä, puolet pois siitä että päähenkilö Ash oli toisinaan hyvin ärsyttävä.
Malinda Lo: Ash. Hodder Children's Books, v. 2009. S. 291.

torstai 21. kesäkuuta 2012

46 kirjaa

Nyt tulee historian surkein päivitys, koska en todellakaan jaksa. Uusimmat lukemani kirjat ovat siis: W.i.t.c.h. - Yön kuningatar, W.i.t.c.h. - Totuuden liekki, W.i.t.c.h. - Kamppailu sydämestä sekä Kolme muskettisoturia. Kaikki kirjoja joista mielelläni kirjoittaisin kunnon arvostelut mutta kun ei vain pysty. Mutta joo. Ihan hyviä ne suurimmaksi osaksi olivat.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

42 kirjaa

Ja taas, rakkaat ihmiset, W.i.t.c.h.- ja vähän muillakin kentillä on tapahtunut edistystä! Jee! Alkaa tosin vähän pelottaa, etten saa 50:tä täyteen ennen lähtöä, mutta let's wait (and read) and see.

W.i.t.c.h. - Salainen kirjasto: Juhlat
Juhlienjärjestämisopas! Jee! Ei, älkääpäs liikoja innostuko. Ihan huvittava kirja, mutta ei tarjoa juuri mitään infoa, mitä et maalaisjärjen täyttämästä päästäsi itsekin löytäisi. Lisäksi jotkut kirjan tarjoamat näköalat olivat melkoisen absurdeja: esimerkiksi, mitä tehdä, jos saat kutsun julkkisbileisiin? Siis ihan totta, kuinka moni meistä saa kutsuja julkkisbileisiin?!! En minä ainakaan. Tai mitä tehdä, kun kotibileissä tuntemattomat ja kutsumattomat vieraat rikkovat lasioven? No soitetaan kaikille tutuille paikalla olleille ja kerätään kolehti. Tuota noin...

Miinuksena sisälsi paljon kökköjä vitsejä ja plussana muutama ihan hauskan testin.
Julkaisija SanomaMagazines Finland ja julkaisuvuosi 2004.Kirjoittajia useita, sivumäärä 95.

W.i.t.c.h. - Haudattu salaisuus
Tämä oli oikeasti aika hyvä tarina! Ainut mikä ärsytti, olivat ne kuvat. Antaisivat ihmisen käyttää omaa mielikuvitustaan. Mutta kirjoitustyyli oli hyvä ja tarinan seuraaminen miellyttävä, juonikin oli itse asiassa aika yllättävä ja hyvä. Miksei 'hyvä'-sanalle ole täsmällee samaa tarkoittavaa synonyymia? En haluaisi koko ajan toistaa samaa, mutta muutakaan sanaa ei oikein ole... argh.

Kirjoittanut Ruben Eliassen, julkaisija SanomaMagazines Finland, julkaisuvuosi 2006 ja sivumäärä 128.

Insight Compact Guides: Oxford
Velvollisuudentuntoisena matkustajana minun piti tietenkin lukea vähintään yksi Oxfordin matkaopas ennen lähtöä, ja koska kirjastossa ei ollut suomenkielisiä, englanniksi mentiin. Ja no, tulos nyt oli vähän mitä oli.

Kirjan alussa oli jonkin verran Oxfordin historiaa, mikä oli ihan mielenkiintoista. Mutta sen jälkeen oli ainakin puolet kirjasta kattava 'Reitit'-osio, jossa siis oli yhdeksän reittiä, ja jokaisen varrella oli useita oxfordilaisia nähtävyyksiä. Jokaisesta nähtävyydestä kerrottiin melko pitkästi, eikä minulle ole jäänyt tuosta osuudesta mieleen juuri mitään muuta kuin että usemapi oxfordilainen museo on joutunut muuttamaan ainakin kerran ja että Oxfordissa sijaitsee yli kolmekymmentä collegea ja yksi university. (En tiedä eroja, siksi englanninkielisillä nimillään. Minusta molemmat tarkottavat yliopistoa, mutta täytyyhän siinä joku ero olla.)

Kirjan loppuosa oli vain hitusen mielenkiintoisempaa. Taidetta ja arkkitehtuuria kohtaan minulla ei ollut suurempaa intressiä, mutta ei se onneksi pitkä osio ollut. Kiinnostavimmat osat (ruoka, kirjallisuus ja shoppailu) veivät yhdessä korkeintaan puolitoista aukeamaa, surullista. Sitten oli pitkät 'miten päästä perille' ja 'miten liikkua siellä ollessaan' osat, mutta ne luki nopeasti ja helposti, samoin kuin ravintola- ja Oxford lapsille - osuudet.

Kaiken kaikkiaan kirja on kattava opas kenelle tahansa Oxfordiin lähtijälle, mutta hiukan tylsästi kirjoitettu ja ilmeisesti aika vanha. Kirjassa itsessän ei ollut ilmoitettu julkaisuvuotta, mutta netissä se taisi olla - kyllä, kirja on julkaistu vuonna 1997. (Sen takia siinä ei puhuttu mitään esimerkiksi Harry Potterista, sillä ensimmäinen Potter-kirja vasta ilmestyi tuona vuonna eikä elokuvista ollut vielä ajatustakaan.)

Kaksi ja puoli tähteä, kolme olisi saanut jos olisi ollut vähemmän tylsä ja neljä jos uudempi ja pidempi.
Julkaisija Apa(?) ja -vuosi siis 1997. Kirjoittanut Tony Halliday, sivuja 79 (hyvin pientä pränttiä!)

lauantai 9. kesäkuuta 2012

39 kirjaa

Sarjoissamme "Sezzie lukee Jane Austeneita" sekä "Sezzie lukee W.i.t.c.h.-kirjoja" on tapahtunut edistystä! Iloitkaamme!

Emma by Jane Austen
Tämän lukeminen kesti. Kesti ja kesti, mutta sainpa lopulta loppuun. Enimmäkseen siinä kesti se, että läpi kirjan päähenkilö herätti minussa niin vahvaa ärsytystä, että lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Onneksi kirjan edetessä Emma vähän kypsyi, eikä hänestä lukeminen ollut enää niin vastenmielistä kuin aluksi.

Kolmen ja puolen tähden kirja.
Julkaisija Wsoy vuonna 1996, sivuja 462.

Myrskyn armoilla by Cecilie Eken
Saatatte vielä muistaa edellisen W.i.t.c.h.-kirja arvosteluni, mutta voin sanoa heti että tämä oli parempi kuin edellinen kirja. Teksti oli sujuvampaa ja juoni paremmin rakennettu, lyhyesti sanottuna, kirjoittaja oli taitavampi.

Kuvat ovat alkaneet toden teolla ärsyttää minua, sillä haluaisin kuvitella itse, vaikka nuorempana pidinkin kuvista paljon.

Tekstissä oli mielestän kerran liikaa käytetty "Pelastajat ja pelastettava kulkevat ristiin"-tehokeinoa, mutta muuten se oli paikoin jopa erinomaista.
Sivuja 160, julkaisija SanomaMagazines Finland, julkaisuvuosi 2005.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

37 kirjaa ja kesä!

No niin kaikki rakkaat ihmiset siellä, kesä on alkanut! Olen saanut käteeni peruskoulun päättötodistuksen, ja nyt on sitä paitsi jo kesäkuu, ja ulkona ei kyllä näytä yhtään kesäiseltä, mutta ei se mitään.

Haasteeni kolmaskymmenesseitsemäs kirja kuuluu tähän W.i.t.c.h.-suoritukseen, kun en malttanut pitää näppejäni erossa niistä, vaikka olisi pitänyt. Luin siis kirjan W.i.t.c.h. - Kultainen lähde, jonka on kirjoittanut Josefine Ottesen. Kirjassa on 144 sivua ja sen on Suomessa julkaissut SanomaMagazines Finland vuonna 2006.

Hmm... että jotain arvostelua pitäisi nyt kyhätä kasaan. No, plussaksi sanottakoon, että teksti oli todella helppolukuista. Mutta tarinankerronta ja kuvailu oli aika kömpelöä, eikä juonikaan ollut mikään maailman nerokkain. Kuitenkin muutama vuosi takaperin tämä oli yksi lempikirjojani - eli ikäryhmään nähden, jolle kirja on suunnattu, kaikki on juuri oikein. Kuvat ovat kivoja, mutta en oikein pidä tyylistä, jolla ne on piirretty. Hahmot ovat jollain tapaa viehättäviä, tavallaan todellisenkin oloisia, mutta myös pala omaa menneisyyttäni. Kirjan kannen kuvitus on ihanan värikäs ja kesäinen.

Sekavaa, myönnän. Minusta tuntuu, että W.i.t.c.h.-kirjatkin jäävät sarjakuvien tapaan ilman tähtiä, koska en osaa niitä tarpeeksi puolueettomalta kannalta antaa.

tiistai 29. toukokuuta 2012

36 kirjaa

Rupesin nostalgisoimaan ja lukemaan läpi vanhoja W.i.t.c.h.-kirjoja jostain vuodelta äks:) En ehtinyt lukea kuin kaksi sarjakuvaopusta (loput ovat ihan kirjoja kirjoja) kun tajusin, että kirjastosta lainaamieni muiden kirjojen eräpäivä lähestyy ja niitä on nyt pakko lukea välissä, omia kirjoja ehtii sitten myöhemmin.

Mutta tosiaan, luin W.i.t.c.h. - Aikakirjat 2 ja W.i.t.c.h. - Aikakirjat 8 ennen tätä kyseistä valaistumista, ja se oli ihan hauskaa. Huomasin nyt selvästi, kuinka ne on suunnattu nuoremmille tytöille - tarinoiden juonikaari on hiukan kömpelö ja henkilöt tuntuvat välistä aika lapsellisilta. Piirustustyylikin pistää nyt silmään, sillä periaatteessa kyseessähän on länsimainen sarjakuva, mutta se on silti piirretty hiukan mangahtavaan tyyliin. Sitten olin välillä ihan pihalla siitä, missä järjestyksessä ruutuja pitäisi lukea... Mutta toisaalta minulla on sellainen muistikuva, että olin siitä pihalla jo ennen kuin olin koskenut yhteenkään mangaan. Jokseenkin pelottavaa huomata, että olen paremmin perillä mangasta kuin länsimaisesta sarjakuvasta.

Nyt en jaksa mitään spoilereita kirjoittaa. Monta kirjaa on tällä hetkellä työn alla, koetan saada jotain välillä luetuksikin. Ja tavoite on tällä hetkellä, että ennen Englantiin lähtöä on viisikymmentä täynnä - Englantiin lähtö siis juhannuksena. Jos rupesi kiinnostamaan, että mikä matka, siitä kertovaa blogia voi lukea täällä.

maanantai 21. toukokuuta 2012

Yli kolmasosan, jee...

Saldo 34 kirjaa eli neljä lisää sitten viime postauksen:) Olen lukenut lyhyitä ja helppoja kirjoja nämä neljä, että saisin vähän tuota aikataulua kiinni. En tahdo edes tietää, kuinka paljon tähän mennessä pitäisi jo olla luettuna...

Eli tähän suoritukseeni kuuluu nyt Anu Jaantilan Jenkkivuosi-trilogia sekä Nana-mangan ILMEISESTI tähän mennessä viimeinen suomeksi ilmestynyt osa, numero 21. Joku sitten korjaa tuolla kommenteissa jos olen väärässä.

Niin kommenteista tulikin mieleen, mitä piti sanoa, että en minä ammu tai edes pure, vaikka joku joskus kommentoisi näitä arvosteluja... Jos on lukenut kyseisen kirjan tai saman kirjailijan muita teoksia ja on joku mielipide, tai jos kaipaa jotain lukuvinkkejä, tai vaikka ihan muuten vaan, niin tulen aina iloiseksi jos joku kommentoi. Eli, ihmiset, ei se niin vaikeaa ole.



Jenkkivuosi

Spoiler

17-vuotias Sanna lähtee vaihto-oppilaaksi Amerikkaan, Michiganin osavaltioon, pienehköön kaupunkiin kahden tunnin ajomatkan päässä Chigagosta. Hänen perheessään on host-äiti Linda, host-isä John ja kaksi host-pikkusiskoa, Kathy ja Laura. Laura on vasta parivuotias, Kathy kuusi- tai seitsemänvuotias.

Sanna on soittanut pianoa lapsuudestaan saakka ja koulussa hän tutustuu nopeasti Chasiin, viulistiin, ja hänen kauttaa sitten muihinkin amerikkalaisnuoriin. Ystäväpiiri on laaja, mustia ja valkoisia, kristittyjä ja juutalaisia, poikia ja tyttöjä, melkein kaikki ovat kavereita keskenään. Erityisen hyviksi ystäviksi Sanna tulee punatukkaisen Gailin sekä latinalaisamerikkalaisen Saucerin kanssa.
Saucer, oikealta nimeltään Sam, on chicano. Se tarkoittaa, että hänen sukunsa on kotoisin Meksikosta. Saucerin kotona puhutaan espanjaa ja hänen isänsä koko suku on chicanoja. Äidin puolelta Saucerissa on vähän juutalaista.

Asuttuaan puoli vuotta Larsenin perheessä Sanna joutuu muuttamaan, sillä Larsenit muuttavat Johnin työn takia Belgiaan. Sanna saa kodin Saucerin perheestä, ja koulun loputtua Saucer ja Sanna lähtevät yhdessä Amerikan kiertoajelulle. Denasin sukulaisia asuu melkein joka osavaltiossa, ja he näkevät suurimman osan läntisistä Yhdysvalloista.

Vuoden varrella juhlitaan tietysti kaikki asiaankuuluvat juhlat, Halloween, ystävänpäivä, Pyhän Patrickin päivä, kiitospäivä, joulu, uusivuosi... Mutta lopulta on aika lähteä kotiin Suomeen. No, onneksi Saucer tulee perässä kolmen päivän kuluttua ja viettää (muistaakseni) kaksi viikkoa Suomessa Sannan perheen kanssa. Samin lähdettyä Sanna näkee vahingossa mieltä askarruttavan postikortin, joka on osoitettu Danielille, Samin veljelle, ja jossa puhutaan kenestäpä muusta kuin Sannasta itsestään.

Ohi

Kirja on aika vanha, se sijoittuu 70-luvulle, ja on ihastuttavaa, kuinka meille täysin tavallisia asioita selitellään pitkästi, jotta suomalainen ymmärtäisi, mistä on kyse. Esimerkiksi Halloweenin perinteistä kerrotaan, ja ystävänpäivästä eivät tuohon aikaan ole Suomessa muut kuulleetkaan kuin Tenavia lukeneet, ei sen nimi edes ole ystävänpäivä vaan Valentinen päivä tässä kirjassa. Väriteeveestä mainitaan erikseen ja mikä ihme on prom? -ihmettelee Sanna.

Jenkkivuosi on tapahtumarikas kertomus vuodesta Yhdysvalloissa, jonka lukemista suosittelen ehdottomasti. Hahmot ovat todella sympaattisia ja jaksan nauraa heille aina uudestaan... Varsinkin Saucerin isoveljen Danielin jutut ovat ihan huippuja. Ja silti kirjassa on paljon syvyyttä ja pohdintaa elämän vaikeista kysymyksistä.

Ai niin, ja kirjan takakannessa sanotaan, että kirjailija olisi viettänyt vuoden vaihto-oppilaana Jenkeissä, ja että tämä kirja perustuu hänen omiin päiväkirjamerkintöihinsä. Se on valhe. Mistäkö tiedän? Anu opetti minulle pianonsoittoa kolme vuotta ja on isäni ystävä, on siinä tullut juteltua.
Tämä on viiden tähden kirja. Anu Jaantila: Jenkkivuosi. Otava, 1980. S. 192.



Dear Sanna
Dear Sanna on saman sarjan toinen osa. Sanna on palannut Suomeen ja kirja koostuu pitkälti Samin Sannalle kirjoittamista kirjeistä sekä lyhyistä pätkistä Sannan omaa elämää aina välissä. Kirja käsittää olikohan se kaksi vai kolme vuotta, ehkä kaksi tai jotain sellaista.

Spoiler

Sam on aloittanut psykologian opiskelut Michiganin yliopistossa ja Sanna kärsii identiteettikriisistä. Samin kirjeet kuvailevat elävästi ja hauskasti hänen elämäänsä USA:ssa, taas tapahtuu kaiken lasita yllättävää. Kirjan loppupuolella Sanna saa kutsun ystävänsä Gailin häihin, josta hän saa taas hyvän syyn lähteä valtameren tuolle puolen. Hän ja hänen äitinsä lähtevät, häät ovat hienot, mutta tärkein tapahtuu vasta äidin kotiinlähdön jälkeen.

Sanna ja Sam ajavat New York Cityyn reilusti ennen Sannan koneen lähtöä jotta Sanna ehtisi nähdä kaupunkia. Siellä yhtenä iltana he vihdoin alkavat seurustella<3ja seuraavana tai sitä seuraavana iltana Sam pahoinpidellään. Sannan lähtö viivästyy, voi mikä harmi...

Ohi

Tämäkin on oikein mukava kirja, mutta ei ehkä ihan niin hyvä kuin edellinen. Sannan jatkuva identiteettikriisi tuntuu vähän oudolta, mutta kai se on osa elämää... Sitä vain, että edellisessä osassa hän oli koko ajan hyvin varma kaikesta ja sitten äkkiä kaikki romahtaa. Mutta sillä tavalla se kai toimii.

Sanotaan että neljän tähden kirja. Anu Jaantila: Dear Sanna. Otava, 1980. S. 158.



Love, Sam
Sarjan viimeinen osa. Käsittää myös pari kolme vuotta Sannan ja Samin elämistä.

Spoiler

Sanna on taas palannut Suomeen, tällä kertaa poikaystävää rikkaampana. Kotona välit äitiin ovat kireällä ja muutenkin asiat vähän ikävästi. Sanna opiskelee Sibelius-Akatemiassa musiikinopettajaksi ja saa uusia ystäviä, jotka tulevatkin tarpeeseen, sillä osaan vanhoista ystävistään Sannalla on vaihtelevat välit. Valtameren takaa tulee edelleen kirjeitä Samilta, Chasilta, ja eräältä Julieltakin, joka oli Sannan luokalla high schoolissa. Julie tulee alkuvuodesta käymään Suomessa ja pian hänen jälkeensä tulee toinenkin, vielä toivotumpi Amerikan-vieras: Sam!

Sanna saa opiskelustipendin Coloradoon, Buell Women's Collegeen, seuraavaksi kouluvuodeksi, ja Samkin vaihtaa yliopistoa, jotta he voivat olla lähellä toisiaan. Sitten taas tapahtuu paljon kaikki asioita...
...kunnes kirjan lopussa Sam vihdoin kysyy SEN kysymyksen.

Ohi

Kaikissa näissä kirjoissa, mutta erityisesti tässä viimeisessä, ehkä parasta antia on sujuva dialogi, josta pysyy hyvin perässä, vaikka joka repliikin perään ei olekaan laitettu sanojaa. Kun henkilöillä on tarpeeksi tunnistettavat puhetyylit, tällainen onnistuu. Ja näillä ihmisillä todella on.

Love, Sam on todellakin myös viiden tähden kirja. Kaiken kaikkiaan ihana ja hyvin suositeltava sarja. Lyhyitä kirjoja ja selkeää kerrontaa, käy hyvin vähemmänkin kirjoista innostuneille ihmisille.

Anu Jaantila: Love, Sam. Otava, 1983. S. 185. Hämmentävää, Love, Sam, näyttää nimittäin paljon paksummalta kuin Jenkkivuosi koskaan ja silti siinä on muka enemmän sivuja... en usko...



Nana 21
En muista olenko jo päivitellyt tätä, mutta on jotenkin hauska huomata ettei mangan lukeminen enää vaadi hirveää totuttelua aluksi, vaan voi vaan aloittaa, ihan kuin kirjaa lukisi.

Spoiler

Ren on kuollut, ja tämä osa käsittelee kokonaan sitä. Tunnelma on todella raskas ja todentuntuinen, kun uutista kerrotaan ihmisille muutama kerrallaan. Joten kaikki on aika surullista ja kamalaa ja ihmiset ovat romahtaneita ja surullisia... Paljonpa tästä nyt voi kertoa. Hautajaisissa näyttää aika kamalalta, kun Renistä on arkussa peitetty kaikki paitsi kädet, jotka säilyivät kolarissa vahingoittumattomina. Ajattelin heti, että kitaristi suojelee tietysti käsiään. Missään ei sanottu, oliko se siksi vai jostain muusta syystä, mutta oikean syyn tietää kai vain Ren itse.

Ohi

Synkkenee synkkenee... Mutta jotenkin sekin tuntuu todelta. Elämä ei todellakaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista. (On muuten harvinaisen tyhmä sanonta, minä omasta puolestani olen varma, että ruusuilla tanssiminen tekisi tosi kipeää eikä olisi millään muotoa helppoa.) Maailma eikä varsinkaan musiikkimaailma ole mikään helppo paikka. Bisnes on bisnestä. Tässä sarjassa se tulee harvinaisen todeksi.

maanantai 14. toukokuuta 2012

30 täynnä!

Perjantaina 11.5.2012 minulla oli viimeinen oppivelvollisuuskoe, joten sen kunniaksi ostin itselleni samana iltapäivänä uuden kirjan, jonka luinkin sitten yhdeltä istumalta. Kirja kuuluu Rebekka-sarjaan, josta omistan kaikki kirjat paitsi toisen osan, ja josta pidän kovasti. Tämän uusimman Rebekan nimi on Rebekka - Yllätysten ysi.

Spoiler

Rebekka on aloittanut ysiluokan ja kamppailee ikävien ongelmien kanssa. Hänellä ei ole aavistustakaan, mitä hän haluaa tehdä peruskoulun jälkeen, hän ei edes tiedä, haluaako ammatilliseen, lukioon vai johonkin muuhun vaihtoehtoon, kuten oppisopimuskoulutukseen. Toinen ikävä ongelma on Helsinkiin muuttanut poikaystävä Jerry, jonka viestit käyvät yhä harvemmiksi ja kaverillisemmiksi, tapaamiset peruuntuvat ynnä muuta harmillista.

Onneksi elämässä on kivojakin asioita. Isoveli Mossu lähti Hollantiin pitämään välivuotta peruskoulun jälkeen, joten Rebekka sai valloitettua tornin vihdoin itselleen. Luokka kerää edelleen varoja luokkaretkeä varten, ja alun vastahankaisuuden jälkeen Rebekkakin innostuu järjestämään iltamia. Ja talvi on tulossa, joten jäälle pääsee taas.

Kirja alkaa lokakuusta ja päättyy uuteenvuoteen, ja välillä ehtii tapahtua vaikka mitä. Kuten tavallista, juoni on lennokas ja hyvät naurut on taattu.

Ohi

Tämä Rebekka ei kuitenkaan ollut mielestäni aivan yhtä hyvä kuin edelliset. Osa tapahtumista tuntui uskomattoman epätodellisilta ja varsinkin alussa oli paljon kirjoitus- ja asiavirheitä. Nämä asiat jäivät sen verran vaivaamaan, että annan kirjalle kolme ja puoli tähteä. Mutta hyviä puolia oli tietysti myös - hauskaa kuten aina ja ihastuttava uusivanha tuttavuus. Ja he, jotka ovat lukeneet Vaniljasyndrooman - pitäkää silmät auki!

Tuija Lehtinen: Rebekka - Yllätysten ysi. Otava, 2012. S. 271

29 kirjaa

Jatkoin Austeneita lukemalla Ylpeyden ja ennakkoluulon, joka on kerrassaan ihana tarina. Olin nähnyt tarinan aiemmin sekä elokuvana että tv-sarjana, joista pidän sarjasta enemmän ja olen katsonutkin sen useammin. Sarja pohjautuu kirjaan hyvin tarkasti, repliikkejä myöten, mikä teki kirjan lukemisesta sinänsä kiinnostavaa, mutta toisaalta hankalaa, sillä en päässyt oikein luomaan itse mielikuvia paikoista tai henkiköistä. En nyt ole valitettavasti oikein kirjoitustuulella, mutta muutaman asian vielä sanon. Ensinnäkin, kirjassa oli kuvia, mikä oli mielestäni ikävää. Kuvat oli kyllä hienosti piirretty, mutta minä haluan lukiessani keskittyä tarinaan enkä katsella kuvia... No, ei niitä onneksi kovin paljoa ollut. Ja toiseksi, kirjan rakkaustarina on uskomaton. Jos et jaksa lukea kirjaa, kannattaa ehdottomasti katsoa tv-sarja. Pääosissa ovat Jennifer Ehle ja Colin Firth, jotka tekevät roolit todella hyvin - etenkin jälkimmäinen. En tiedä, mistä sarjan voisi saada, mutta sen tiedän, että se tulee Yle Teemalta joka joulu, olisiko Tapaninpäivänä, ja on siis kuusi osaa pitkä, yksi osa vähän alle tunnin.

Saldo kasvaa pikkuhiljaa, vaikka olen kyllä aika pahasti jäljessä. Sanoin eilen äidille, että minulle pitää sitten antaa joululahjaksi pelkkiä kirjoja, niin istun välipäivät (joulun ja uudenvuoden välisen ajan) pelkästään nenä kirjassa, jotta saan haasteen suoritettua.

Jane Austenin kirjoittamassa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa on 410 sivua, tämän painoksen on julkaissut Wsoy vuonna 1985. Eiköhän se ollut viiden tähden kirja.

tiistai 1. toukokuuta 2012

28 kirjaa

Noin puolitoista viikkoa minulle tuli vahvasti sellainen olo, että nyt vihdoin suoritan nuo Jane Austenit tuolta hyllystä, kun silmiini osui jälleen kerran ihana karkinvaaleanpunainen, leveä kirjanselkä. Menin hakemaan sen hyllystä. Kirja osoittautui olemaan Kasvattitytön tarina ja lähdin lukemaan sitä yhtäaikaa sekä kiinnostuneena että hiukan epäileväisenä. Kirja oli paksu ja teksti pientä, mutta onneksi sivujen alalaidassa oli aika paljon tyhjää tilaa, joten tuntui, ettei luettavaa ollut aivan niin paljon.

Spoiler

Kasvattitytön tarina kertoo Fanny Pricesta, joka on syntynyt melko köyhiin oloihin 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Englantiin, satamakaupunkiin nimeltä Portsmouth. Huom - melko köyhiin, muttei kuitenkaan niin köyhiin, ettei perheellä olisi varaa pitää ainakin yhtä palvelijaa. Lapsia on kymmenkunta, kun Fannyn äidin sisaret rouva Norris ja lady Bertram päättävät ottaa yhden nuoremman sisarensa lapsista kasvatikseen. Fanny tulee valituksi, ja ollessaan melkein kymmenvuotias, hänet viedään Mansfieldiin enon, kahden tädin ja neljän serkun luokse.

Koko nuoruutensa Mansfieldissä Fanny viettää niin, että häntä sorretaan ja hänen serkkujaan hemmotellaan. Ainut joka todella rakastaa Fannya ja on hänelle ystävällinen, auttaa ja neuvoo, on hänen serkkunsa Edmund. Monenlaisia ilonaiheita ja suruja sattuu vuosien varrella, joista suurimpia lienevät Edmundin rakastuminen naapurin neitokaiseen ja neitokaisen veli, joka suuntaa huomionsa Fanny-parkaan. Kieltäydyttyään tämän herran kosinnasta, Fannyn eno sanoo hänelle seuraavasti:

"Luulin sinun olevan vapaa kaikesta itsepintaisuudesta, omahyväisyydestä ja kaikesta siitä riippumattomuuden hengestä, jota nykyään näkee kaikkialla, jopa nuorissa naisissakin, ja joka nuorissa naisissa on erikoisen vastenmielistä ja tympäisevää. Mutta nyt olet osoittanut voivasi olla uppiniskainen ja pahankurinen, voivasi ja tahtovasi päättää itse, ollenkaan ottamatta huomioon ja kuuntelematta niitä, joilla epäilemättä on jonkin verran oikeutta ohjata sinua - kysymättä heiltä neuvoakaan." Tähän väliin piiitkä paasaus sukulaisille koituvasta hyödystä, kunnes jatkuu: "Mutta Fanny, jos sydämesi voi vapauttaa sinut kiittämättömyydestä -"

Ja Fanny parka, joka on alistuvainen ja suloinen tyttö, itkee ja katuu kauheasti, mutta ei silti suostu naimaan kyseistä herraa.

Loppu on onnellinen, kuten odottaa saattaa, vaikka rakkaustarinan kanssa meinaakin mennä hermot kun loppumetreille asti pelkää, ettei se toteudukaan.

Ohi

Minusta kuvaa hyvin tuota aikakautta (kirja on julkaistu alun perin vuonna 1814) että tyttöä haukutaan uppiniskaisuudesta ja siitä, että hän haluaa päättää itse, kun hän kieltäytyy solmimasta avioliittoa, jonka hän tietää tekevän itsensä onnettomaksi, vain koska sukulaisten mielestä mies on erinomainen ja naimakauppa loistava. Mutta niinhän se tuolloin toimi, ja toimii toki osassa maailmaa edelleen, mikä on kammottavaa. Mutta pidin paljon kerrontatyylistä, kuinka jännitteitä pidettiin taitavasti yllä ja kuinka hienosti henkilöhahmot oli rakennettu, ja tuosta aikakaudesta, kyllä, siitä minä pidän. Päähenkilö alkoi alistuvaisuudessaan välillä ärsyttää, minusta hänessä olisi saanut olla vähän enemmän särmää, mutta kun hänellä oli sellainen luonne ja lisäksi hänet oli kasvatettu uskomaan, että hän oli arvoltaan kaikkien muiden talossa asuvien alapuolella, mitä muuta voi odottaakaan? Edmund oli ihana<3 vaikka rakastuikin väärään naiseen... Vaikuttavat olevan Edmund-nimisten miesten perusominaisuuksia.

Kyllä voin hyvillä mielin antaa neljä ja puoli tähteä tälle kirjalle. Arvosanaa alentaa vain se, että kerronta oli välillä hidastempoista, kun olisi nykyajan kiireisen ihmisen mielestä jo voinut siirtyä seuraavaan asiaan:)
Jane Austen: Kasvattitytön tarina. Karisto julkaisi tämän painoksen vuonna 1996, sivuja on 480.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Aleksi-syndrooma

Jee, olen yli neljäsosan! Makes me feel so happy.

Luin tässä viikon aikana siis Nietos-trilogian, joka luonnollisesti tekee kolme kirjaa lisää, joka tekee kokonaisluvuksi 27 kirjaa, mikä on aika hyvin. Periaatteessa olen vähän jäljessä siitä mitä pitäisi olla (nyt on viikko 16, ja jos tahdin pitäisi olla kaksi kirjaa viikossa, tähän mennessä pitäisi olla 32 kirjaa luettuna). Mutta kerkeän kyllä ottaa sitä kiinni. Toivottavasti.

Nietos-trilogia kertoo siis nuorista, jotka perustavat bändin ja alkavat tehdä musiikkia. Hyvin peruskamaa sinänsä, mutta minä tykkään. Tehdäänpäs seuraavaksi tarkemmat selonteot kustakin kirjasta.

Intro
Intro tunnetusti tarkoittaa biisin alussa olevaa osaa, ennen kuin varsinainen säkeistö alkaa. Se on myös ensimmäisen Nietos-kirjan nimi, ja kirja kertoo bändin alkutaipaleesa.

Spoiler

Riippalan koulun kasi aalle tulee pitkätukkainen, vähän outo Kristian, joka on muuttanut Lontoosta. Kristian on intohimoinen musiikin harrastaja, kitaristi ja säveltäjä, ja alkaa pian kasata bändiä ympärilleen muista Riippalan kasiluokkalaisista. Bändi saa nimekseen Nietos, ja sen kokoonpano on värikäs:

-Leadkitarassa Kristian, joka ei tunnu osaavan puhua mistään muusta kuin musiikista. Säveltää Nietoksen kappaleet.
-Kakkoskitarassa Aleksi, ikuinen läpänheittäjä, joka ei tunnu ottavan mitään tosissaan. Hän osaa kyllä soittaa, mutta keskittyy enemmän coolilta näyttämiseen.
-Koskettimissa Siiri, poikatyttö, jolla on aika raju temperamentti ja sukset ristissä koko ajan varsinkin Aleksin kanssa. Sanoittaa Nietoksen kappaleet.
-Rummuissa Milla, ylienerginen hoivaajatyyppi, jolla puhetta riittää aina.
-Bassossa Timo, rauhallinen ja harkitseva. Hänestä asiat tapahtuvat kyllä omalla painollaan, ja ylenmääräinen hermoilu on turhaa.
-Laulajana Aino, todellinen prinsessa. Ainon välit muihin bändiläisiin ovat hiukan ristiriitaiset.

Nietos aloittaa harjoituksensa uutuuden innolla ja alkavat heti tehdä omia kappaleitaan. Sanoitukset saavat Ainon ja Aleksin napit vastakkain Siirin kanssa, joka ei salli kirjoituksiaan arvosteltavan. Alun vaikeuksien jälkeen homma lähtee kuitenkin rullaamaan, ja Nietos saa ensimmäisen keikkansa koulun joulujuhlasta.

Ei bändivuotta ilman muutamaa kriisiä; Timon basso hajoaa ja on epävarmaa, saadaanko hänelle hankittua uusi; Timoa kuulustellaan poliisiasemalla isänsä lyömisestä; Milla marssii rehtorin eteen huutamaan Nietoksen oikeuksista ja bändiltä meinaa mennä harjoitustila alta... Kevään lopussa kaikki ovat kuitenkin iloisia. Edessä on jopa Nosturin-keikka erään norjalaisen bändin lämppärinä.

Ohi

Ensimmäinen Nietos-kirja on todella hyvän tuulen kirja. Vaikka Aino onkin ärsyttävä, muihin bändiläisiin on kovin helppo samaistua ja kirja oli luettu yhdessä illassa, teksti oli sen verran helppoa sulattaa. Hahmot ovat realistisen tuntuisia, niitä arkkityyppejä joita löytää jokaiselta yläasteelta.

Vaikea tästä on moitittavaa keksiä. Neljä ja puoli tähteä.
Maria ja Virpi Hämeen-Anttila: Nietos: Intro. Otava, 2007. S. 333.

Riffi
Riffi  oli itse asiassa alun perin ensimmäinen Nietos-kirja jonka luin. Pääsin silloin hyvin kärryille tapahtumista ja hahmoista, eli kirjat eivät ole liikaa sidottu edeltäviin osiinsa, mikä on hyvä asia. On aina parempi, jos sarjan lukemisen voi aloittaa mistä tahansa sarjan osasta.

Spoiler

Riffin alussa Nietos aloittaa yläasteen viimeisen luokan. Takana on kesä ja Nosturin keikka, joka meni huonosti, mutta Nietos on yhtä mieltä siitä, ettei menneitä enää harmitella, vaan nyt siirrytään eteenpäin. Kristian on viettänyt kesää isänsä luona Lontoossa ja saanut sieltä uusia ideoita. Hän haluaa viedä Nietoksen musiikkia vähän kevyempään suuntaan. Siirikin on tasoittunut kesän aikana, hän ei enää suutu niin helposti ja hänen kanssaan puhuminen on helpompaa. Myös Siirin ja Aleksin välit paranevat. Milla on edelleen samanlainen hössöttäjä kuin aiemmin, Timo on yhä Nietoksen luja ja luottava kallio, ja Aino yhtä diiva kuin aiemminkin.

Vuoden mittaan Nietos kasvaa ja kehittyy niin bändinä kuin bändiläiset ihmisinä. Aleksi rupeaa ottamaan sekä koulun että musiikin vakavissaan, ja Kristian ja Aino rupeavat seurustelemaan. Nietos äänittää demon, josta eräs levy-yhtiö kiinnostuu, ja he pääsevät äänittämään sinkkua. Millastakin tämä on hienoa, mutta hän ei oikein ehdi enää keskittyä kunnolla mihinkään. Milla on haalinut itselleen niin paljon tekemistä, että löytää lopulta itsensä sairaalasta. Siiri rauhoittuu yhä enemmän. Nietoksella menee hyvin. Tietenkään tämäkään vuosi ei kulu ilman muutamaa kriisiä, mutta niistähän aina selvitään.

Ohi

Riffi on siitä mukava kirja, että siinä syntyy jo erilaisia jännitteitä bändiläisten välille, niin hyvässä kuin pahassa, että se tekee lukemisesta mielenkiintoista. Myös bändin ja ympäröivän maailman välisiä jännitteitä riittää. Aino ärsyttää minua edelleen, mutta mitä enemmän Aino tuntuu ärsyttävältä, sitä enemmän muut bändiläiset tuntuvat enemmän minun itseni kaltaisilta. Se on mukavaa. Erityisesti Milla on saanut minut vahtimaan omaa käytöstäni ja sitä, etten kuluta voimiani loppuun haalimalla liikaa tekemistä.

Samat neljä ja puoli tähteä.
Maria ja Virpi Hämeen-Anttila: Nietos: Riffi. Otava, 2008. S. 312.

Fade out
Samoin kuin Introssa nimi kertoi kyseessä olevan ensimmäinen kirja Nietoksesta, Fade outinkin nimi paljastaa, että enempää Nietos-kirjoja ei tule. Se on tavallaan surullista, pidän hirveästi tästä sarjasta ja se on toiminut innoittajana myös yhdelle omalle tarinalleni.

Spoiler

Nietoslaiset ovat aloittaneet toisen asteen opinnot. Siiri ja Milla ovat Kallion ilmaisutaidon lukiossa, Aleksi ja Kristian Sibeliuslukiossa, Aino Tikkurilan lukiossa (mokasi Sibiksen pääsykokeissa) ja Timo Myyrmäessä amiksessa. Heidän sinkkunsa pyörii radiossa ja heitä pyydetään lehtihaastatteluihin. Näennäisesti Nietoksella menee siis loistavasti, mutta pinnan alla kuohuu.
Bändiläiset riitelevät melkein jokaisissa harjoituksissa. Siiri keskittyy yhä enemmän kirjoittamiseen ja erilaisiin kouluprojekteihin. Aino on aina myöhässä eikä tunnu enää olevan kovin innostunut Nietoksesta. Kristianin ja Ainon suhteesta on jäljellä enää kuori, he eivät tapaile muualla kuin harjoituksissa eivätkä pysty puhumaan keskenään mistään merkityksellisestä.

Sitten, yllättäen kaikki alkaa taas sujua. Kristian saa aikaan uusia biisejä ja tuottajan lupaus albumista alkaa tuntua realistiselta. Mutta nietoslaiset nuolaisevat ennen kuin tipahtaa, sillä Aino jättää bändin.
Mitäs nyt? Mitkään yritykset eivät saa Ainoa kääntämään päätään, sillä tyttö on päättänyt aloittaa soolouran. Nietos on jonkin aikaa ilman solistia, kunnes Kristian saa neronleimauksen.

Aleksi on rippikoulussa tutustunut Sara-nimiseen joensuulaiseen tyttöön, ja he ovat tulleet hyviksi ystäviksi. Lukion alussa Sara muutti Helsinkiin ja tuli samaan lukioon Kristianin ja Aleksin kanssa. Nyt nietoslaiset päättävät pyytää Saraa solistikseen.

Nietos on pelastettu, mutta Aleksi ei vaikuta kovin tyytyväiseltä. Hän äksyilee ja tiuskii melkein kuin alkuaikoina, joskus pahemminkin. Kirjan loppupuolella Sara, Aleksi ja Kristian lähtevät yhdessä kahville ja selvittävät asiansa. Aleksi on ollut mustasukkainen Sarasta. Sara sanoo, että hän pitää kaikista nietolaisista yhtä paljon - tai ehkä Aleksista enemmän, jos hän alkaa taas käyttäytyä kunnolla.

Myös Milla ja Timo alkavat seurustella kolmannessa kirjassa. Milla on kasvanut ihmisenä edelliskeväisen romahduksensa jälkeen, hän ei ole enää niin suulas eikä haali itselleen joka ikistä juttua tehtäväksi, jonka vain saa. Heistä tulee hyvä pari: Milla potkii vähän vauhtia hitaaseen Timoon, ja Timo taas tasoittaa liiankin nopeakäänteisen Millan tahtia sopivaksi.

Ohi

Kolmas Nietos-kirja on muuten suosikkini, mutta en oikein pidä sen lopusta. Kirja päättyy Kristianin ja Siirin keskusteluun, ja tuntuu, että se vain jotenkin töksähtää. Loppu ei ole sujuva eikä kovin luonnollinen. Muuten kirja on ihana, ja sen takia se saa pitää neljän ja puolen tähden arvosanan sekin. Erityisesti arvostan sitä, että Ainosta päästään vihdoin eroon. Hänestä kyllä kerrotaan vaikka hän ei olekaan enää oleellinen, mutta epä-Nietos-ympyröissä hän ei ole puoliksikaan niin ärsyttävä.
Maria ja Virpi Hämeen-Anttila: Nietos: Fade out. Otava, 2009. S. 304.


Tuntuu jotenkin epätodelliselta, että nämä kirjat ovat jo näin vanhoja. Muistan nimittäin elävästi kuinka Fade out  tuli kauppoihin ja himoitsin ja samaan aikaan en himoinnut sitä, sillä pelkäsin sarjan loppua ja olisin halunnut viivyttää sitä vielä vähän.

Jaa, pitäisi varmaan selittää hiukan tuota otsikkoa:) Tiedän, että joku on todennäköisesti saanut jonkin asteen sätkyn sen nähdessään... Niin, otsikon tausta on siinä, että huomasin hyvin selvästi Aleksin olevan lempinietoslaiseni. Vähän hassua sinänsä, että tuskin oikeassa elämässä pitäisi Aleksin kaltaisesta ihmisestä. Mutta minulla tuntuu olevan vahvasti taipumusta pitää Aleksi-nimisistä ihmisistä - en ole viikon aikana keksinyt yhtäkään, josta en pitäisi. Tätä siis kutsun Aleksi-syndroomaksi. Okei, en tiedä kovin montaa Aleksia, vain kaksi tosielämässä ja tämän yhden kirjanhahmon, mutta on sekin jo jotain. Olen myös miettinyt, että ilmeisesti, jos haluaisin varmistaa, että varmasti pidän aikanani omasta pojastani, hänelle pitäisi antaa nimeksi Aleksi.
Aleksit on hyviä tyyppejä.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

24 kirjaa

Tästä tulee pikapikapäivitys, pitäisi olla tekemässä terveystiedon tutkielmaa...

Sain keskiviikkoiltana luettua Kristin Cashoren kirjan Fire. Fire on Syntymälahjan jatko-osa, ja ihana sellainen! Hiukan ärsytti välillä kun tuntui että aivan samoja asioita tapahtui tässä kuin Syntymälahjassakin, mutta ehkä se oli tarkoitus. Sellaisia yksilön oivalluksia, kuin: "Voin päättää itse omasta elämästäni ja siitä, mihin käytän voimiani!"  - jotenkin rupesi ottamaan päähän. Mutta Firessa oli maailman ihanimmat rakkaustarinat top 10 - listalle pääseviä rakkaustarinoita ainakin yksi ja ehkä kaksi, kaunista kuvailua, ihanan helppoa kieltä ja ennen kaikkea ihana juoni! Luin siis englanniksi, kyseistä kirjaa ei ole suomennettu, ja pysyin hyvin perässä ja oli mukavaa luettavaa. Yksi aivan raivostuttava hahmo, mutta hänen on tarkoituskin olla raivostuttava.
Kristin Cashore: Fire. Gollancz, 2009. S.384

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Yli viidesosan, melkein neljäsosa jo :)

Elikkäs, olen saanut nyt luettua 23 kirjaa niistä sadasta, jotka vuoden loppuun mennessä pitäisi saada.
Tämä päivitys piti tehdä jo viikko sitten, mutta kun en ole missää vaiheessa ehtinyt.
Eli tässä sitten jonkin sortin esittelyt neljästä viimeksi lukemastani kirjasta.

Piiat by Kathryn Stockett
Kiinnostuin kirjasta luettuani elokuvan synopsiksen, ja ostin sen ystävälleni joululahjaksi. Lainasin sen sitten tuossa pari viikkoa sitten häneltä ja luin, ja se oli aivan mahtava! Todellakin yksi parhaita kirjoja joita olen ikinä lukenut.

Spoilaus

Piiat sijoittuu 1960-luvun Mississippiin ja se on kirjoitettu kolmen ihmisen näkökulmasta, joista kaksi on mustia kotiapulaisia ja yksi on valkoinen, nuori kirjailijan urasta kiinnostunut tilan tytär. Tämä tytär, Skeeter, alkaa kirjoittaa kirjaa siitä, millaista on olla musta kotiapulainen Mississipin osavaltiossa. Rehellisesti sanottuna se on tietenkin aivan kamalaa, mutta eihän sitä ääneen voi sanoa (ainakaan jos joku valkoinen kuulee) koska siinähän menee työpaikka alta ja mahdollisesti pahempaakin. Mustien elämä on todella raskasta ja rotuerottelu on niin voimakasta, että leukani loksahti monta kertaa yllätyksestä. Osa jutuista, joita eroteltiin mustilta ja valkoisilta, olivat täysin naurettavia ja loput taas raivostuttavia. Nykypäivän ihmisen on vaikea ymmärtää, miten tuollainen on ollut edes mahdollista, saati sitten yleisesti hyväksyttyä ja normaali käytäntö.

Spoilaus ohi.

Piiat oli todellinen kielellinen rikkaus. Se oli kerrottu mukaansatempaavasti ja sekä ikävät että hyvät asiat oli kuvailtu hienosti. Aivan mahtava kirja. Ostan sen vielä joskus, kuuluu siis ehdottomasti tähän 'Pakko saada omaksi'-osastoon. Viisi tähteä.

Sivuja 620, julkaisija Wsoy vuonna 2010 (lukemani pokkaripainosvuonna 2011).

Tarina vailla loppua by Michael Ende
Tarina vailla loppua oli aluksi varsin hyvä kirja, mutta loppua kohden lukutahti hidastui ja hidastui. Tarina oli liian polveileva ja siinä tapahtui liikaa asioita - kirja yksinkertaisesti kesti liian kauan.
Kuvailu oli todella rikasta ja upeaa, kirjoittajalla on kerta kaikkiaan ollut loistava mielikuvitus. Olin merkannut yhden erikoisen hienon kohdan kopioidakseni sen tänne, mutta palautin kirjan kirjastoon perjantaina, joten siinä meni se.

Juoniselostusta en nyt jaksa alkaa kirjoittamaan.

Kolmen tähden kirja.
Otavan julkaisema vuonna 1982. Sivuja 492. (Ainakin sata sivua liikaa.)

Suden veli by Michelle Paver
Ostin tämän kirpputorilta marraskuussa ja se on siitä asti vain lojunut hyllyssä. Nyt, Lappiin lähdössä, päätin ottaa sen mukaan ja katsoa saisinko luetuksi. Sainhan minä, ja yllätyin iloisesti.

Suden veli oli ihanan kevyttä luettavaa, sillä luvut olivat lyhyitä ja teksti melko isoa - suunnattu siis oikeasti minua hiukan nuoremmille ihmisille, mutta mitäpä tuosta.

Spoilaus

Suden veli sijoittuu esihistorialliseen aikaan. Se kertoo 12-vuotiaasta Torak-pojasta, jonka isän riivattu karhu tappaa. Viimeisinä sanoinaan isä antaa Torakin tehtäväksi etsiä Maailmanhengen vuori ja pyytää Maailmanhenkeä auttamaan karhun tappamisessa. Torakilla on alle kuukausi aikaa, sillä alkuhärän silmän (tähti) ollessa taivaalla korkeimmillaan, karhusta tulee liian voimakas tuhota enää koskaan. Jos näin käy, riivaajan valtaama karhu tappaa lopulta koko Metsän.

Matkalla Torak joutuu Korpin klaanin kynsiin, pakenee ja saa seuralaisen. Torakin oppaana toimii sudenpentu Susi (mikä kekseliäs nimi) johon hän törmää alkumatkasta. Ajan jatkuvasti huvetessa Torak, Susi ja Renn tekevät matkaa halki Metsän.

Spoilaus ohi.

Kirjan luontokuvaukset olivat käsinkosketeltavan todentuntuisia ja jouduin muutamaan kertaan vilkaisemaan tekijän nimeä ja julkaisutietoja: eikö tämä muka ole suomalainen? Ei ollut, brittikirjailija oli, mutta kiitoksista löytyi vihdoin tyydyttävää tietoa. Siellä nimittäin sanottiin seuraavasti: "Kiitän Jorma Patosalmea siitä, että hän toimi oppaanani Pohjois-Suomen metsissä: antoi minun kokeilla tuohitorvea, näytti kuinka kuljettaa tulta kytevässä käävässä ja opetti monta muutakin hyödyllistä erätaitoa." Olin iloisesti yllättynyt. Hyvä Suomi!

Annan kirjalle neljä tähteä. Se saisi viisi, mutta hiukan naiivi kirjoitustyyli (tai naiivimmilli ihmisille suunnattu kirjoitustyyli) vähentää pisteitä.
Suden veljen on julkaissut Tammi vuonna 2004. Kirjassa on 256 sivua.


Syntymälahja by Kristin Cashore

Spoilaus

Seitsemässä kuningaskunnassa jotkut ihmiset saavat syntymälahjan. Se voi olla mikä tahansa taito, mutta yksi asia syntymälahjoja eli leivisköjä yhdistää: ne tekevät sinusta ehdottoman mestarin jossain asiassa. Leiviskänhaltijan tunnistaa siitä, että hänen silmänsä ovat eri väriset.

Syntymälahjan päähenkilö on lady Katsa, jonka toinen silmä on kirkkaan vihreä ja toinen kirkkaan sininen. Hän tutustuu Lounamaan prinssi Pohon, jonka toinen silmä on kultainen ja toinen hopeinen. Katsan leiviskä on tappaminen, Pon taisteleminen.

Katsa ja Po lähtevät yhdessä "etsimään Pon kadonnutta isoisää". Katsa johtaa neuvostoa, joka pelastaa ihmisiä ja yrittää suojella heitä kuninkaiden typeryyksiltä. Oikeasti he ovat jo pelastaneet Pon isoisän, Lounamaan ikääntyneen prinssi Teelifin, Alamaan kuningas Murgonin hovista. He veivät prinssin lady Katsan kotiin, kuningas Randan hoviin Sydänmaahan. (Katsa on kuningas Randan sisarentytär.) Nyt Po ja Katsa yrittävät selvittää, kuka oli isoisän sieppauksen takana, sillä he tietävät, ettei se ollut Murgon; se ei ollut Ror, Lounamaan kuningas ja Pon isä; se ei ollut Randa; eikä se heidän tietojensa mukaan ollut myöskään kukaan Ylämaan, Lännenseudun tai Idäntienoon kuninkaista. Jäljelle jää vain Merivuori, jonka kuningas on tunnettu hyvyydestään ja laupeudestaan. Katsa ja Po yrittävät selvittää, voiko heidän olettamansa totuus todella olla totuus.

Matkalla he kohtaavat yhtä ja toista, mm. toisensa yhä uudelleen. (Tarkoitan tätä ennemminkin henkisellä kuin fyysisellä tasolla, sillä, no, hehän matkustavat yhdessä.) Myös molempien syntymälahjoista paljastuu jotain uutta.

Spoilaus ohi.

Pidän kovasti tästä kirjasta, vaikkakaan en ehkä enää aivan yhtä paljon kuin ensimmäisillä lukukerroilla. Kerronta on sujuvaa, ja Katsan tunteet ja ajatukset tulevat lukijaa lähelle. Välillä hän alkaa ärsyttää, mutta... Kukaan ei ole täydellinen:) Joo. Hieno kirja on, neljä ja puoli tähteä. Ei täysiä, sillä jotkut kohdat ovat mielestäni vähän liian hitaita.

Wsoy julkaisi Syntymälahjan vuonna 2009. Kirjassa on 445 sivua.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

19 kirjaa

Elikkäs Potter-putki jatkuu tällä tytöllä, ja nyt sain (luonnollisestikin) luettua kolmannen osan Harry Potter ja Azkabanin vanki. Lukiessani Pottereita ensi kertaa tästä tuli lempikirjani - kunnes luin kuudennen osan, joka siis varasti tuon aseman - mutta se ei nyt ole olennaista, vaan se, että tämä on taas yksi näitä maailman parhaita kirjoja.

Spoilaantukaa...

Kolmas Harry Potter-kirja alkaa sillä, kun Harry paisuttaa Vernon-sedän siskon Margen ja karkaa sitten kotoa. Aiemmin samalla viikolla uutisissa on ilmoitettu vaarallisen massamurhaajan Sirius Mustan vankilapaosta. Kun poimittaislinja sitten poimii Harryn kyytiinsä, Harry näkee ilmoituksen Mustasta myös velhojen sanomalehdessä. Pian tämän jälkeen juttu menee yhä rumemmaksi - Harry nimittäin sattuu kuulemaan sivusta, että Musta on hänen perässään. Harry on kuitenkin luottavainen. Hänhän on lähdössä Tylypahkaan, ja miten kukaan voisi uhata häntä rehtori Dumbledoren valvovan silmän alla?

Junassa kuitenkin sattuu ikävä välikohtaus, kun Harry tekee tuttavuutta Azkabanin vankilan vartijoiden, ankeuttajien, kanssa. (Ankeuttajat ovat inhottavia olentoja, jotka imevät ihmisestä kaikki onnelliset muistot ja hyvät ajatukset ja nostavat pahimmat muistosi pintaan, niin ettet voi ajatella enää kerrassaan mitään muuta.) Ankeuttaja etsii Mustaa junasta, jolloin Harry alkaa kuulla äitinsä elämän viimeisiä hetkiä päänsä sisässä ja pyörtyy. Huonompi homma.

Koulussa alkavat taas vanhat tutut aineet ja niiden lisäksi taikaolentojen hoito, jota opettaa kaikkien rakas Hagrid, sekä ennustus, jota professoroi hämäräperäinen Sibylla Punurmio. Punurmion lempiharrastus on ennustaa Harry kuolemaa jokaikisellä oppitunnilla.

Pimeyden voimilta suojautumiseen on saatu uusi opettaja, nimittäin professori Lupin, joka on paras opettaja joka siinä aineessa on koskaan ollut tai tulee olemaankaan. Hän tosin osoittautuu myöhemmin olemaan ihmissusi, mutta mitäs pienistä.

Kouluvuoden aikana kauhua aiheuttavat porteilla vartioivat ankeuttajat ja Sirius Musta, joka murtautuu linnaan kahdesti vuoden aikana. Arkisempaa kinaa saa aikaan Hermionen uusi kissa Koukkujalka, joka on ottanut henkilökohtaiseksi tavoitteekseen tappaa Kutka, Ronin rotta. Lopulta näin käykin - näennäisesti.

Sillä vuoden lopulla, kokeiden jälkeen, Harry, Ron ja Hermione ovat käymässä Hagridin luona, jonka hevoskotka on tuomittu kuolemaan. Hermione löytää Kutkan Hagridin maitokannusta. Kun teloituskomitea tulee, kolmikko lähtee Kutka mukanaan kohti linnaa.

Ihan niin pitkälle he eivät kuitenkaan pääse, ennen kuin musta koira, jonka Harry on nähnyt useamman kerran vuoden aikana ja jota yleisesti pidetään kuoleman enteenä, raahaa Ronin ja Kutkan tällipajulta alkavaan salakäytävään. Käytävä johtaa rääkyvään röttelöön, Tylyahossa sijaitsevaan "kummitustaloon". Koira paljastuu olemaan vankikarkuri Sirius Musta. Pian röttelössä ovat myös professorit Lupin ja Kalkaros.

Pitkällisten selitysten ja dramaattisten tapahtumien päätteeksi Harryn ja Hermionen on kuljettava ajassa taaksepäin pelastaakseen kaksi viatonta henkeä. Ei mikään helppo homma, mutta eiväthän ne sankarityöt koskaan ole.

...tai älkää spoilaantuko, jossa tapauksessa jatkakaa tästä.

Tämä kirja taisi hypätä suosikikseni silloin aikoinaan etupäässä upean juonen vuoksi. Toinen syy oli varmaankin - kuten tavallista - mukaansatempaava kerronta. Nämä syyt pätevät edelleen. Muutenkin Rowlingin tyyli on vain niin upea, ja erityisiä suosikkikohtiani kirjassa ovat kuvaukset siitä, kuinka Harry kesällä viettää aikaansa Viistokujalla. Millaista on Ihmeiden eläintarhassa tai Qaino Vahvaqon jäätelöbaarissa... Hunajaherttuan pursuilevat makeishyllyt ja erityisesti tässä kirjassa esiintyvä suklaan popsiminen taas eivät tehneet hyvää paastopäätökselleni. Eli seuraavaksi tällainen yleispätevä neuvo: jos pidätte lakkoa/paastoa suklaasta/karkista ylipäätään, ei kannata lukea Azkabanin vankia. Se ei tee hyvää.

Totutut viisi tähteä, Potter kun on kumminkin kyseessä:)
Kirjoittaja J.K. Rowling, julkaisija Tammi, julkaisuvuosi 2000 ja sivumäärä 456. (Kaksi viimeistä Wikipediaan luottaen. Miten niin olen liian laiska noustakseni tuolista ja kävelläkseni hakemaan kirjaa vanhempien huoneesta? Ihan tyhmä ajatuskin.)

maanantai 5. maaliskuuta 2012

18 kirjaa

Tajusin äkkiä, että siitä on jo ikuisuuksia kun luin tuon kirjan nimeltä Kirjoittamisen ihanuus: Nuoren kirjoittajan opas ja koska luin sen kannesta kanteen, sekin laskettaneen täällä (minä ainakin lasken.) Sen ovat kirjoittaneet Katarina Kuick ja Ylva Karlsson ja suomessa sen on julkaissut Karisto Oy. Sisältää 144 sivua - puhtaasti kirjoittamisesta!! Ihana kirja, täynnä upeita vinkkejä mitä erilaisimpiin kirjoittaessa kohdattuihin ongelmiin, hienoja harjoituksia (lyhyitä ja pitkiä) ja helppotajuisesti kirjoitettua teoriaa. Aivan fantastinen teos, viisi tähteä. Kyllä ne ruotsalaiset vaan osaa.

Ja tämän merkinnän otsikon kirjoitettuani tajusin lisää, tajusin että luin lauantai-iltana tuommoisen kirjan kuin Kilroy kävi täällä. Kirjan on kirjoittanut Heikki Jokinen ja sen on julkaissut Otava vuonna 1986. Kirjan 138 sivua käsittelevät kokonaisuudessaan graffiteja. Alussa on lyhyesti kerrottu, mitä graffitit ovat, vähän niiden historiaa ja muutama esimmerkki, jonka jälkeen kirja koostuu yli 350:stä graffititekstistä. Osa on suorastaan kuvina, mutta suurin osa vain tekstinä. Se ei varsinaisesti haittaa, sillä joukossa on mitä hienoimpia viisauksia, kuten: "Se, että kesällä on pidemmät päivät kuin talvella, johtuu tietysti lämpölaajentumasta." ja "Se joka viimeksi nauraa, ei tajunnut vitsiä." Okei no en tiedä miten laatuesimerkkejä nämä nyt olivat mutta hieno kirja liian harvoin kunnolla käsitellystä aiheesta. Neljä tähteä.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

16 kirjaa

Pakko välillä vähän vaihtaa tuota otsikon asua... Ei mitää liian radikaalia:) mutta tulen hulluksi jos aina laitan samoja sanoja ja numero vain vaihtuu.

Olen ollut tosi laiskana tämän päivittämisen suhteen, joten päätin tehdä nyt oikein pitkän postauksen ja kirjoittaa kaikkien rakastamat pitkät analyysit jokaisesta kirjasta, jotka olen sitten viime kerran lukenut. Here we go.

Vastavirta by Kat Falls.
Vastavirta on viime kesänä ilmestyneen Veden alla-kirjan mahtava jatko-osa. Trilogia kertoo ekokatastrofin jälkeisestä maailmasta, jossa osa ihmisistä on muuttanut veden alle asumaan, koska maan päällä on rajallisesti tilaa (ensimmäisessä kirjassa sanottiin kaksi neliökilometriä, mutta en ole varma oliko kyseessä kirjoitusvirhe) ja liikaa ihmisiä. Kirjat ovat täynnä ihanaa ja taidokasta kuvausta vedenalaisesta maailmasta: miltä siellä näyttää, miten ihmiset siellä elävät ja millaisia ihmisiä siellä elää. Ensimmäisen kirjan suomennos oli mielestäni välillä aika kökköä (alkaen kirjan nimestä) mutta toiseen osaan mennessä laatu oli parantunut huomattavasti. Kerronta on sujuvaa, joskin alussa hiukan tylsää, mutta kun pääsin vauhtiin, en malttanut jättää kesken. Tarina on hiukan naiivi, aika ennalta-arvattava ja paikoin ärsyttävä, mutta myös sympaattinen ja mukaansatempaava.

Nyt tulee spoiler.

Veden alla-kirjassa 15-vuotias Ty (poika) tutustuu samanikäiseen Gemma-nimiseen tyttöön. Ty on ensimmäinen vedenalaisterritoriossa syntynyt lapsi, kasvanut vedessä rakastavien vanhempien ja pikkusiskon kanssa. Gemma taas on kotoisin maan päältä, orpokodista, ja on tullut vedenalaisterritorioon etsimään kadonnutta veljeään.

Tylla on hämäränlahja, joita kehittyy vain vedessä asuville lapsille ja nuorille. Yleisesti niitä pidetään taruna, eikä Tykaan ole kertonut omasta lahjastaan edes vanhemmilleen, sillä kun se ensimmäistä kertaa ilmeni, Ty kiidätettiin maan päälle kolmeksi kuukaudeksi tutkimuksiin, joiden tulos oli, että hänen vanhempansa ovat huonoja ihmisiä ja että poika on hullu. Vakuutettuaan ettei enää tuntenut mitään outoa, Ty perheineen pääsi lopulta lähtemään. Mutta hämäränlahja jäi: Ty näkee veden alla kaikuluotaimen avulla, vähän samaan tapaan kuin lepakot näkevät yöllä.

Krottiliiga terrorisoi vedenalaisterritorion elämää, varastaa heidän satoaan ja tekee tuhoa. Erityisen pelottava on Krottiliigan johtaja Hämy, jonka hämäränlahja on muuttaa ihonväriään kuten haluaa. Liigalaiset ovat selviä pahiksia, kunnes kirjan lopussa asetelma kääntyykin 180 astetta ympäri.

Vastavirrassa Ty näkee kuinka hänen vanhempansa siepataan hänen silmiensä edessä. Sieppaajia ovat syrjät, yhteiskunnan alaluokka: he asuvat veden alla valtavissa reservaattialuksissaan, kalastavat ja yrittävät tulla toimeen liian niukoilla avustuksillaan. Ty pyytää merivartioston apuun, mutta hänen mielestään heidän panoksensa asiaan ei ole riittävä, ja Ty päättä reagoida itse: yhdessä Gemman kanssa he ottavat yhteyttä Krottiliigaan ja pyytävät näiden apua. Krottiliiga suostuu auttamaan nuoria, mutta hekään eivät tee aivan niin kuin Ty tahtoisi, joten Gemma ja hän lähtevät lopulta kahden kesken etsimään Tyn vanhempia syrjien kauppasatamasta, johon heidät on neuvottu. Äitiä ja isää ei löydy, mutta sen sijaan ratkeaa kadonneiden reservaattialusten arvoitus.

Kirjan alussa Ty ja Gemma nimittäin löytävät Vaeltaja-nimisen aluksen ankkuroituna pohjaan ja koko sen asujaimiston kuolleena. He saavat kuulla, että kaksi muutakin alusta on kadonnut, Vaeltaja ensimmäisenä löydetty. Ja saapuessaan syrjien kauppasatamaan shokkiuutinen on selvä: myös se alus, jolla Tyn vanhemmat tiettävästi ovat, on kadonnut. He tietävät syyllisen, mutta tähän hätään siitä ei ole apua.

Ty ja Gemma lähtevät merivartioston apuna etsimään alusta ja Tyn vanhempia. Arvatkaa kaksi kertaa, löytyykö se viime hetkellä, ja yrittääkö pääsyyllinen vielä siinäkin vaiheessa estää heitä auttamasta ihmisparkoja aluksen sisällä. Haha. Oikein arvattu.

Siinä se.

Tosiaan välillä minua rupesi ärsyttämään Tyn hillitön tarve leikkiä sankaria (ja pari muutakin seikkaa hänessä) mutta ei mennä pikkuasioihin, että voin antaa kirjalle ne viisi tähteä, jotka se mielestäni ansaitsee. Vastavirta oli todella hyvä kirja ja taidokas jatko-osa. Julkaistu Suomessa 2011 kustannusosakeyhtiö Tammen toimesta, sivuja 339.


Liekki by Sophie Jordan
Miten minulla on ihan sellainen tunne, kuin olisin jo kirjoittanut tästä, vaikken olekaan? Olen varmaan suunnitellut tekstiä päässäni, ja se on muuttunut olevinaan-todellisuudeksi... Niin käy aika usein.

Liekki kertoo mielenkiintoisesta uudesta lajista, drakeista, jotka polveutuvat lohikäärmeistä ja ovat ikäänkuin ihmisen ja lohikäärmeen välimuotoja. Suurimman osan ajasta he viettävät ihmisen olomuodossa, mutta muututtuaan he (käsittääkseni) näyttävät juurikin siltä välimuodolta.

Spoiler.

Päähenkilö Jacinda rikkoo lauman sääntöjä ja joutuu lähtemään pakoon äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa, jotka eivät kumpikaan muutu. Äiti haluaa "lakkauttaa" Jacindankin drakin, joten he muuttavat ihmisten pariin keskelle autiomaata. Mutta yllättäen paikasta löytyy sittenkin jotain, joka saa Jacindan drakin heräämään: mysteerinen ja hiukan etäinen Will, johon Jacinda tutustuu yhteisillä itsenäisen opiskelun tunneilla. Kuulostaako Twilightilta? Kieltämättä, mutta Will ei ole puoliksikaan yhtä etäinen kuin Edward ja huomattavasti kivempi tyyppi. Sen sijaan hänen serkkunsa ovat ikäviä tapauksia, ja Jacinda tietää Willinkin salaisuuden: Will on drakinmetsästäjä.

Drakien suurin salaisuus on aina ollut se, etteivät metsästäjät tiedä heidän pystyvän ottamaan ihmishahmon. Sehän meinaa, että tässä on nyt ongelma, kun Will ja Jacinda tietenkin rakastuvat toisiinsa. Mutta sitten käy mysteerisiä asioita ja selviää, että Willilläkin on drakinverta... Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Eikös hänen pitänyt olla metsästäjä?

Kirja loppuu kihelmöivästi, sillä Jacindan heimon tuleva johtaja tulee hakemaan hänet takaisin ja Will ja Jacinda joutuvat eroon toisistaan. Lisäksi on uhkana, että Jacinda siivet leikkattaisiin, jotta hän ei enää rikkoisi sääntöjä. Emme saa tietää, kuinka käy, ennen kuin seuraava osa ilmestyy.

Saa katsoa.

Tämä oli hyvä kirja, tosin hiukan liikaa amerikkalaista diivatyttömeininkiä minun makuuni. Melko hyvä kuvaus on "Twilight lohikäärmeillä". 286-sivuisen Liekin on julkaissut kustannusosakeyhtiö Nemo Suomessa vuonna 2011. Neljä tähteä.


Harry Potter ja salaisuuksien kammio by J.K. Rowling
Yksi parhaita ikinä kirjoitettuja kirjoja.

Spoileriii (ihan kuin kaikki ei jo tietäisi, mitä Pottereissa tapahtuu...)

Harry aloittaa toisen vuotensa Tylypahkassa vauhdikkaasti: hän ja Ron lentävät kouluun autolla myöhästyttyään junasta, ja ajavat päin puuta joka hakkaa heidät (melkein) muusiksi. Pian Harry alkaa kuulla seinien sisästä kummallista ääntä, joka uhkaa tappaa ja repiä ja raastaa ja mitä kaikkea, ja aina tällaisen jälkeen joku löytyy kangistuneena koulun käytävältä. Kuullaan tarina salaisuuksien kammiosta ja Luihuisen perillisestä, joka voi vapauttaa kammiossa asustelevan hirviön. Kun sitten selviää, että Harry osaa puhua käärmeiden kanssa (joka on perinteisesti pimeyden velhojen taito) kaikki tuomitsevat hänet Luihuisen perilliseksi. Kun vielä Hermione kangistetaan, pojat ovat pulassa: porukan aivot jäässä, miten he ikinä saavat selville kuka on hyökkäysten takana?! (Ihan kuin olisi heidän hommansa ottaa siitä selvää.) Sattumalta, kangistuneen Hermionen avulla, he kuitenkin tajuavat hirviön olemuksen, ja yhden vaarallisen kielletyn metsän reissun jälkeen myös salaisuuksien kammion todennäköisen sisäänkäynnin. Kun asian selvitys on siis jo melkein valmis, Ronin sisko katoaa. Hirviö on vienyt hänet kammioon. "Her skeleton will lie in the Chamber forever" lukee seinässä. Kauhistuneet pojat lähtevät tarjoamaan apuaa raukkamaiselle pimeyden voimilta suojautumisen opettajalle, jonka tehtäväksi asian selvitys annetaan.

Loppujen lopuksi Harry ja Ron pakottavat professori Lockhartin mukaansa kammioon - jonne Harry joka tapauksessa päätyy yksin. Siellä Harry käy taas yhden eeppisen keskustelun lordi Voldemortin kanssa, taistelee basiliskia vastaan miekalla (voittaakin siinä sivussa) tuhoaa yhden hirnyrkin ja melkein kuolee. Kuitenkin kaikki päättyy onnellisesti, vaikka Lockhart menettääkin muistinsa, ja useimpien mielestä sekin on itse asiassa onnellinen tapahtuma.

Ohi on.

En tiedä, osaanko sanoa enempää kuin jo sanoin... Potterit vain ovat parhaita koskaan kirjoitettuja kirjoja, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Hahmot ovat sympaattisia ja helposti samaistuttavia, maailma on yksinkertaisesti upea ja kerronta yhtä mukaansatempaavaa kerta toisensa jälkeen. Jokin siinä on. Kukaan ei oikein tiedä mikä. Potterit vain ovat.

Viisi tähteä. Antaisin kuusi, jos voisin.
Tammi julkaissut suomeksi 1999, sivuja 365.