sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Tervetuloa Klassikkosiivoukseen!

Onko sinullakin klassikkokirjojen hamstraamisongelma? Ajatteletko niiden tuovan sinulle lisää sivistystä? Näyttävätkö ne kivoilta kirjahyllyssä? Ja tuleeko niitä ikinä luettua? Ei hätää, Ereitan ja Libertén Klassikkosiivous on täällä!

https://i.gr-assets.com/

Klassikkosiivous

Olemme jälleen hyllyihimme kasautuneiden lukemattomien kirjojen sekä vanhojen ystäviemme, klassikoiden äärellä. Olemme menneisyydessä suunnitelleet ja toteuttaneet erilaisia klassikkohaasteita, vaihtelevalla menestyksellä, ja 2019 tuo paluun tämän harrastuksen pariin. Klassikkosiivouksen ideana on useamman vuoden osaprojekteissa siirtää neljä klassikkoa vuodessa oman hyllyn lukemattomista luettuihin ja kuvitella oman sivistyksen määrän sitä mukaa lisääntyvän.

Kokosimme listat hyllyissämme pölyttyvistä klassikoista, joita olemme valmiit haasteen puitteissa lukemaan, ja sovimme vuosimääräksi neljä kirjaa. Molemmat saavat ensisijaisesti valita kaksi kirjaa, ja periaatteena on, että toinen etsii omalta listaltaan harkintaansa käyttäen vastaavan kirjan samaan aikaan luettavaksi. Sattumalta tämän vuoden valinnat osuivat kirjoihin jotka olivat molempien listoilla, joten luemme samat neljä kirjaa, mutta tämä ei ole vaatimus. Ensi vuosi voi tuoda hyvinkin eriävät lukulistat. Aikataulua emme ole säädelleet muuten kuin että pyrimme lukemaan kaksi kirjaa kuudessa kuukaudessa. 

Klassikkosiivous 2019 
1. Jane Austen: Northanger Abbey/Neito vanhassa linnassa
2. Bram Stoker: Dracula
3. Jules Verne: Kapteeni Nemo
4. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

http://68leadergroup.com/

Toivomme kiinnostavia lukuhetkiä ja parempaa menestystä kuin edellisen klassikkohaasteemme parissa!

#Queer52: None of the Above

I. W. Gregorio: None of the Above. Balzer + Bray, 2015. S. 328.

Tässäpä on kirja, jota toivoisin, etten olisi ikinä lukenut.

Kristinillä on täydellinen elämä lukionsa homecoming-kuningattarena ja menestyneenä aitajuoksijana, yliopistostipendi takataskussa. Hänellä on myös täydellinen poikaystävä, jonka kanssa hän haluaa ottaa uuden askeleen, mutta asiat eivät mene aivan suunnitelmien mukaan. Seksin yrittämisen aiheutettua valtavaa kipua Kristinille hän menee gynekologille, jossa paljastuu, että hän on intersukupuolinen. Kristin näyttää ulkoisesti naiselta, mutta hänelleä on miehen kromosomit ja joitain muita biologisia miehen ominaisuuksia. Ja kuin tämä shokki ei jo riittäisi, Kristin outataan koululleen, ja hänen kaikki ihmissuhteensa ja elämänsuunnitelmansa kääntyvät päälaelleen.

Sisältövaroitukset kirjalle: kaikki HLBT+ yhteisön yleisesti tuntemat haukkumasanat (slurrit), seksuaalinen väkivalta, interfobia, lesbofobia, outtaaminen, mielenterveysongelmien stigmatisointi, kaiken kaikkiaan parempi jättää lukematta

Vihaan kaikkea tässä kirjassa niin paljon. Aloin lukea sitä kuvitellen, että löytäisin 300 sivua hyvää intersukupuolisuus-representaatiota, ja sen sijaan sain suurimman kirjallisen ja representaatiokatastrofin mitä olen aikoihin lukenut. En edes tiedä mistä alkaisin eritellä, mikä kaikki None of the Abovessa on pielessä.

Sen sijaan että kirjassa käsiteltäisiin sensitiivisesti sukupuolen moninaisuuteen liittyviä arkoja ja monimutkaisia kysymyksiä, siinä on otettu toisenlainen näkökulma: itseinho, haukkumasanat ja yleisluontoinen problemaattisuus. Kirjan ehdottomasti yleisin haukkumasana on hermafrodiitti, jota on vanhastaan käytetty intersukupuolisista ihmisistä, mutta ei enää pitkään aikaan. Kirjan maailmassa kukaan ei kuitenkaan ole koskaan kuullutkaan intersukupuolisuudesta, ja niinpä kaikki käyttävät sanaa hermafrodiitti (myös Kristin) siitä huolimatta, että lääkäri kahdessakin eri kohtaa selittää, miksi sana ei ole enää käytössä ja sitä pidetään yleisesti loukkaavana. Samoin tietenkin transsukupuolisten yleisen haukkumasanan "tr*nsu" englanninkielinen muoto "tr*nny" on ahkerassa käytössä, sillä ilmeisesti intersukupuolisuuden ja transsukupuolisuuden erottaminen on ihmisille vaikeaa. Muutenkin kirjassa on yleisessä käytössä melko lailla kaikki mahdolliset sateenkaariyhteisön haukkumasanat joita mieleesi vain tulee, eikä niiden käyttöä missään kohdin tuomita.

Tässä kohdin, kertauksen vuoksi: transsukupuolisuudessa ja muunsukupuolisuudessa on kyse siitä, ettei syntymässä määritelty sukupuoli vastaa henkilön sukupuolikokemusta. Intersukupuolisuudessa taas on kyse siitä, etteivät henkilön biologiset sukuelimet vastaa pelkästään toisen binäärisen sukupuolen ominaisuuksia. Intersukupuolisuudella on monia muotoja, joista jotkin ovat nähtävissä henkilön ulkoisissa sukuelimissä, kun taas toiset (kuten kirjassa esillä oleva AIS-DSD) käyvät ilmi vain sisäisellä tutkimuksella eikä niitä siksi välttämättä todeta heti henkilön syntymässä. Intersukupuolisillekin henkilöille kuitenkin määritellään syntymässä binäärinen sukupuoli, sillä yhteiskuntamme on rikkinäinen. Suomessa tehdään paljon intersukupuolisten lasten suostumuksettomia "korjaus"hoitoja sen sijaan, että esimerkiksi annettaisiin ihmisten määritellä oma sukupuoli-identiteettinsä. Intersukupuolinen henkilö voi siis olla trans, jos hänen sukupuoli-identiteettinsä on eri kuin syntymässä määritelty binäärinen sukupuoli, mutta kaikki intersukupuoliset eivät ole transihmisiä, ja suurin osa transihmisistä ei ole intersukupuolisia. Konseptit eivät siis ole toisistaan riippuvaisia, vaikka voivatkin olla osittain päällekkäisiä.

Sukupuolen moninaisuuden hyväksyminen on kuitenkin Kristinille äärimmäisen vaikeaa. Sukupuoli-identiteetti on selvästi jotain mitä hän ei ole ikinä elämässään joutunut sekuntiakaan miettimään, sillä heti kuultuaan intersukupuolisuudestaan hän joutuu koko kirjan kestävään eksistentiaaliseen kriisiin. Hän jankuttaa kaikille olevansa oikeasti tyttö, mutta tämä ei kuitenkaan riitä hänen omalle sisäiselle sukupuoli-identiteetilleen, vaan kerronnassa hän jatkuvasti sanoo olevansa "rikki", "poika", ja mitä näitä nyt on. Tällaisella positiivisuudella siis representaatiota intersukupuolisille teineille! Tervetuloa kirjaan kuulemaan miten rikki ja vääränlainen olet! Eikä sillä, ei Kristinin jankutus riitä juuri kenellekään muullekaan, vaan kaikki siirtävät hänet heti friikki-kategoriaan, mikä johtaa yllämainittuun slurrien vapaaseen viljelyyn.

Henkilökohtaisesti sukupuoli on minulle täysin käsittämätön konsepti, enkä siksi osaa oikein samastua Kristinin kriisiin. Millaista olisi kuulla 18-vuotiaana yllättäen, ettet olekaan sitä sukupuolta mitä luulit olevasi (jos ajattelemme sukupuolta vain jäykkänä biologisena konseptina)? Paha sanoa, kun ihan itse sen jouduin 21-vuotiaana selvittämään (kun ajattelemme sukupuolta epämääräisenä sosiaalisena konstruktiona joka on olemassa lähinnä ihmisten mielikuvien tasolla). Minulta liikenee kyllä jonkin verran sympatiaa sille, että tämä on varmasti oikeasti todella vaikea asia käsitellä, jos se tulee yllättäen eteen, mutta samaan aikaan olen ärsyyntynyt siitä, että jos Kristin kerran tietää mielikuviensa (eli identiteettinsä) tasolla olevansa tyttö, niin siinähän se sitten olikin. Case closed, olet määritellyt itsesi, kaikki hyvin, elämä jatkuu.

Eikä siinä vielä kaikki! Lisäksi kirjassa on useampi kohtaus joissa seksuaalinen suostumus on hyvin kyseenalaista, minulle ne ainakin olivat selviä seksuaalisen väkivallan tapauksia; mielenterveysongelmista puhutaan todella huonoon sävyyn; lesbofobiaankin asti päästään. Kirsikkana kakun päällä on vielä outtausjuoni. Mitä outtausjuoniin kuitenkin tulee, tämä on paremmasta päästä (sikäli kun parempaa päätä nyt on). Muissa lukemissani outtausjuonikirjoissa outtaaminen tapahtuu kirjan lopussa konfliktin huippukohtana ja dramaattisena juonenkäänteenä, mutta None of the Abovessa Kristin outataan kirjan alkupuolella. Loppuaika menee siihen, että hän yrittää elää outtaamisen seurausten kanssa ja saada elämänsä takaisin raiteilleen. Jos on välttämätöntä tehdä outtaamisjuoni, näin se mielestäni pitäisi tehdä: outtaamisen seuraukset tuodaan ajan kanssa kunnolla esille, ja ne käsitellään asianmukaisesti.

Vielä sananen kirjan hahmoista. Kristin on rasittava etuoikeutettu tyttönen joka ei ole elämässään joutunut kohtaamaan ongelmiaan ja nyt kun ongelmat kohtaavat hänet, hänen ratkaisunsa on piiloutua huoneeseensa loppuelämäkseen ja täyttää kalenterisa ikuisella itseinholla. Suurin osa hänen ystävistään ja tutuistaan ovat vastenmielisiä, ennakkoluuloisia ihmisroskia, ja ne muutamat, jotka eivät ole, ovat turhankin täydellisiä. En muista, että kirjassa olisi ollut ketään, josta olisin erityisesti pitänyt.

Paras neuvoni tätä kirjaa koskien: POLTA SE.

Yksi ja puoli tähteä

lauantai 19. tammikuuta 2019

Kirjoittamisesta ja poikarakkaudesta: Autoboyography

Christina Lauren: Autoboyography. Simon & Schuster, 2017. S. 404.

Luenko nykyään puolet kirjoista, joita luen, siksi että Paper Fury puhuu niistä paljon? Hyvin mahdollista. En kadu sitä.

Tanner on lukion viimeistä vuotta käyvä bi-poika jonka ainoa tavoite on päästä pois pienestä utahilaisesta kotikaupungistaan mormonien keskeltä, ja elää elämäänsä avoimesti sateenkaaren alla jossakin muualla. Hänen paras ystävänsä Autumn haastaa hänet ottamaan viimeiselle lukukaudelle kirjoitusseminaarin, jossa harvat ja valitut pääsevät opettajan johdolla kirjoittamaan kirjan luonnoksen neljässä kuukaudessa. Heidän yllätyksekseen seminaaria tulee opettamaan myös Sebastian Brother, edellisenä vuonna seminaariin osallistunut mormonipoika joka on nyt onnistunut myymään seminaarissa luonnostelemansa fantasiaromaanin kustantajalle. Tanner kokee heti vastustamatonta vetoa Sebastianiin, ja tunne vaikuttaa molemminpuoliselta, mutta mormonikirkon vanhoillisuus ja Sebastianin syvä uskonnollisuus uhkaavat pilata poikien väliltä kaiken, mitä voisi olla.

Kirjojen kirjoittamista ja homoja? Kyllä kiitos! Tämä on todella kaunis kirja, joka kuvaa uskonnollisen yhteisön sateenkaarevana jäsenenä elämistä sekä sisä- että ulkopuolelta käsin tarkkuudella, mutta tuomitsematta. Tannerin perhe on muuttanut Utahiin kolme vuotta aiemmin Kaliforniasta, ja Tanner joutui muuton yhteydessä palaamaan kaappiin oman turvallisuutensa vuoksi. (Mormonit eivät ole tunnettuja homoystävällisyydestään.) Edes paras ystävä Autumn, toinen ei-mormoni teini heidän 88%-mormoneja kaupungissaan, ei tiedä Tannerin biseksuaalisuudesta. Tannerin vanhemmat eivät halua hänen seurustelevan mormonipojan kanssa, vaikka muuten tukevatkin Tannerin identiteettiä kotioloissa. Kun Tannerin ja Sebastianin välit siitä huolimatta lähenevät, ovat Tannerin vanhemmat hyvin huolissaan poikansa kohtalosta.

Sebastianin vanhemmat eivät tietenkään tiedä poikansa seksuaalisesta suuntautumisesta mitään, ja Sebastianilla on itselläänkin vaikeuksia hyväksyä itseään, mikä aiheuttaa paljon jännitettä poikien suhteeseen. Draamaa riittää, kun pojat eroavat ja palaavat yhteen useamman kerran kirjan aikana. Se ei kuitenkaan tunnu erityisen rasittavalta, sillä Sebastian on maailman suurin sweetheart ja häntä ja hänen uskonkriisiään/seksuaalisuuskriisiään tahtoo ymmärtää. Sebastianin ja hänen perheensä kautta opin myös paljon mormoniuskon arjesta ja sen hyvistä puolista. Tannerin perhehistoria (ja kirjanhetkiset tapahtumat) tuovat taas esille uskonnon rumempaa puolta. Kirjailijat ovat kuitenkin kunnioittaneet sitä, että uskonto on monille tärkeä, eikä kirjasta tule mormoneita tuomitsevaa kuvaa.

Kirjan juoni keskittyy hahmojen ihmissuhteiden välille, ja Tannerin ja Sebastianin suhde on hyvin rakkautta ensi silmäyksellä, minkä suuri fani en ole. Voin kuitenkin antaa tämän anteeksi, sillä suhteen muu kehittyminen on kirjoitettu taidolla ja tuntuu äärimmäisen aidolta. He ovat samaan aikaan söpöjä ja sydäntäsärkeviä. Tannerin suhde Autumniin sen sijaan on todella erikoinen, enkä pidä siitä miten Tanner kohtee "parasta ystäväänsä" läpi kirjan. Se muuttuu arveluttavasta tuomittavaksi yhden Tannerin ja Sebastianin eron aikana. En muutenkaan arvosta sitä, etteivät he saa olla rauhassa ystäviä - tahdon lukemiini kirjoihin miesten ja naisten välisiä oikeita ystävyyssuhteita!

Autoboyography on kerrottu Tannerin näkökulmasta kuin se olisi hänen seminaariprojektinsa. Tanner ei osaa kirjoittaa mistään muusta kuin omasta elämästään, ja yksi kirjan isoista jännitteistä on se, ettei hän voi palauttaa projektiaan outtaamatta samalla Sebastiania vähintään heidän opettajalleen. Kirjan lopussa onkin monimutkaista draamaa ja juonikuvioita Tannerin projektin ympärillä, mitä en muista enää kovin hyvin, mutta muistan että se oli osin hämmentävää. Ja tunteisiinhan tämän kirjan kanssa saa varautua: on niin ensirakkauden huumaa kuin hurjaa sydänsurua kuin suuttumusta ja pettymystä ja iloa ja ymmärrystä. Tämä kaikki siis niin lukijan kuin hahmojen puolesta. Lukuhetkellä tämä kirja kosketti minua syvästi, ja edelleen muistelen sitä lämmöllä, vaikka olenkin tullut tietyiltä osin hieman kriittisempiin johtopäätöksiin.

Neljä tähteä

lauantai 5. tammikuuta 2019

Uuden vuoden mietteet

Jo seitsemäs vuosi kirjabloggarina on takana. Se on pitkä aika! Menneen vuoden aikana ovat blogin suhteen monenlaiset mietteet pyörineet mielessä - etenkin se, miten vuoden alussa vannoin pysyväni postausten kanssa lukemieni kirjojen tahdissa, ja yrittäväni saada joka kuussa ainakin yhden kirja-arvion julkaistua. Tämä sujui hirveän hienosti elokuulle asti, sitten lähdin vaihtojaksolle Kanadaan, ja blogi jäi jälleen sijaiskärsijäksi. Syyskuussa sain vielä aikaiseksi yhden arvion julkaisun, mutta loka- ja marraskuu huutavat tyhjyyttään, ja jonossa kolkuttelee kahdeksan postaamatonta kirjaa, joista seitsemän lukeutuu vielä viime vuoden saldoon. En pystynyt lukuvuoden viimeisten viikkojen esitelmien, tenttien ja lopputöiden kirjoittamisen lomassa edes tekemään perinteistä joulukuun blogiponnistusta, jossa olen aiempina vuosina siivonnut jonoa yhdellä postauksella joka päivä. Onneksi jonokaan ei toki tänä vuonna ollut yhtä pitkä kuin se on toisinaan ollut.

https://eseautomation.com/

Tämän perusteella kuluneesta blogivuodesta täytyy siis todeta, että olen vuoden ensimmäisestä puoliskosta todella ylpeä. Pysyin tavoitteissani ja löysin rytmiä ja säännöllisyyttä bloggaamiseeni, ja nautin kirjoittamisesta. Loppuvuoden romahdus kaduttaa, mutta yritän olla tuomitsematta itseäni siitä liian rankasti - onhan sille kuitenkin varsin pätevä syy.

Katsotaanpa sitten hiukan tilastoja kuluneesta vuodesta. Vuonna 2018...
  • luin 41 kirjaa (joista 3 oli oikeastaan pienoisromaaneja ja 1 oli kansien välissä julkaistu essee, mutta laskemme ne silti)
  • julkaisin 39 postausta
  • julkaisin eniten postauksia tammikuussa (8) ja toiseksi eniten toukokuussa (5)
  • julkaisin vähiten postauksia loka- ja marraskuussa (0)

Kirjallisesti kulunut vuosi oli melkoinen vuoristorata. Varsinkin alkuvuodesta käytin aikaani kirjojen parissa, jotka eivät sitä ansainneet, mutta toisaalta luin kuluneena vuonna myös monia uskomattoman hyviä kirjoja. Olen yrittänyt opetella sitä, että jätän kesken kirjat, joista en pidä (elämä on liian lyhyt tuhlatakseni aikaa huonojen kirjojen lukemiseen), mutta esimerkiksi haasteiden parissa näitäkin tapauksia on edelleen tullut kahlattua läpi. Vuoden parhaiksi kirjoiksi ei oikeastaan ole kilpailua: minulle on itsestään selvää, että valituksi tulevat The Illuminae Files -sarjan ensimmäinen ja toinen osa Illuminae ja Gemina. Kolmas osa Obsidio on vielä lukematta, mutta rehellisesti sanottuna odotan nimittäväni sen vuoden päästä vuoden 2019 parhaaksi kirjaksi.

http://pop-culturalist.com/

Lähden uuteen vuoteen pitkälti samoin eväin kuin aiemminkin: tavoitteena on lukea niin paljon kuin pystyn, jaksan ja intoa riittää; pysyä postauksieni perässä jopa paremmin kuin edellisenä vuonna; jatkaa tuttujen haasteiden ja projektien parissa, lisäten tietenkin joukkoon vuoden 2019 HelMet-haasteen. Lisäksi olen ajatellut uudistaa blogia tarpeen ja viitsimisen mukaan. Vanhoissa teksteissä on paljon sellaista, mitä mieluummin en enää näkisi, joten täytyy katsella olisiko niiden poistaminen tai jollain tavalla yksityiseksi muuttaminen järkevää tai mahdollista. Ehkä ulkoasukin voisi kaivata hieman suurempaa remonttia. Suurimmaksi osaksi linja pysynee kuitenkin samana niin lukemiston kuin arviointityylin osalta, ja huonosta aktiivisuudestani huolimatta pidän blogin kirjoittamisesta paljon enkä siitä aio näillä näkymin luopua. Uutena uuteen blogivuoteen tulevat äänikirjat! Sain äidiltäni joululahjaksi BookBeat-tilauksen, ja sieltä tuli jo vuoden vaihteen yli yksi kirja kuunneltua, ja toinen on vakaasti työn alla. Lähtekäämme siis avoimin mielin matkaan, ja katsokaamme millaisia tuulia 2019 tuo tullessaan!

https://png.pngtree.com/

perjantai 28. joulukuuta 2018

Toisen hyllyn jätteet: Punaiset tulppaanit

Alyson Noël: Punaiset tulppaanit. Otava, 2011. S. 335. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Evermore vuonna 2009.

Liberté kirjoittaa: "Oletko kuullut nuortenkirjallisuuteen yleisimmit liitettävät kliseet? Hyvä, sillä tässä kirjassa on ne kaikki. Luin Punaiset tulppaanit vuosia sitten ehkä 13-vuotiaana saatuani sen lahjaksi. Silloin kyllä pidin kirjasta ja se sai jäädä kirjahyllyyni. Vasta viimeisimmän kirjahyllysiivoukseni yhteydessä ajattelin, että voisi olla aika antaa kirja eteenpäin. En kuitenkaan muistanut kirjan sisältöä kovin hyvin ja päätinkin häpeilemättä käyttää hyödykseni Toisen hyllyn aarteet -kirjahaastetta Ereitan kanssa ja laittaa hänet lukemaan kyseisen mestariteoksen. Muistin kyllä, että Punaiset tulppaanit on hyvin tyypillinen teinikirja ja todennäköisesti kiusallinen, mutta en ehkä ollut varautunut sen olevan niin järkyttävää kamaa, että saan nyt pelätä Ereitan kostoa..."

Yritin aikani kirjoittaa juonitiivistelmää tästä katastrofitapauksesta, mutta ottaen huomioon, että siitä kun luin kirjan ensimmäiset 75 sivua on jo useampi kuukausi, luovutin lopulta. Olisin ollut valmis luovuttamaan kirjankin suhteen jo noin viiden sivun jälkeen, mutta yhteisen projektin nimissä sovimme, että luen sivulle 75 saakka. Valitettavasti voin vain todeta, että niitäkään minuutteja elämästäni en koskaan saa takaisin. En muista enää tarkasti ensimmäisten 75 sivun antia, mutta jutun juoni menee jotenkin niin, että Everin perhe on kuollut auto-onnettomuudessa, jossa myös Ever loukkaantui vakavasti. Hän herää sairaalassa uusien kykyjen kanssa, jotka käsittävät ainakin kuolleiden näkemisen, ja muistaakseni myös jonkinlaisen ajatustenlukemisen??? Tietenkin suositun tytön elämä kääntyy traagisesti päälaelleen kun hän joutuu muuttamaan megarikkaan tätinsä luokse ja yrittää uusine kykyineen pysytellä poissa ihmisten tieltä, joten hän hyväksyy paikkansa osana koulun outojen porukkaa (johon kuuluu hänen lisäkseen yksi homo ja yksi gootti). Mutta kuinka ollakaan, kouluun ilmestyy salaperäinen mysteeripoika Damen joka näyttää Everin kyvyn mukaan kuolleelta, mutta -gasp!- kaikki muutkin voivat nähdä hänet! Ja tietenkin Damen tahtoo olla ystäviä Everin kanssa! Vaikka Ever tahtoisi vain olla rauhassa! Jotain alkavaa draamaa johon liittyi joku toinen nainen ehdin vielä lukea ja sitten sain ilokseni käydä dumppaamassa tämän roskispalon kierrätyskeskukseen. Olkoot jonkun muun ongelma.

Kuten Libertén alustuksesta kävi jo ilmi, tässä kirjassa ovat kaikki typerimmät kliseet joita circa 2010 -nuortenkirjallisuudessa harrastettiin. Se on sekä huonosti kirjoitettu että huonosti suomennettu. Kaikki hahmot ovat ärsyttäviä enkä välittänyt heistä pätkääkään. Juoni etenee yhdestä facepalmista toiseen ja kirjan seinään heittämisen tarve kasvaa sivu sivulta. Muistan katsoneeni tätä kirjaa kirjakaupassa joskus nuorempana ja päättäneeni toistuvasti kielteisesti se lukemisen suhteen - nyt voin vain sanoa, että onneksi olin jo silloinkin niin fiksu, koska tämä on ehkä kamalinta roskaa mitä nuortenkirjallisuuden nimikkeen alla on ikinä kirjoitettu. Jos se on edelleen hyllyssäsi, kannustan sinua tekemään siitä takansytykettä ensi tilassa.

Tähtiä en tietenkään kesken jääneelle kirjalle voi antaa, mutta en antaisi, vaikka voisinkin.

torstai 27. syyskuuta 2018

Jotain, mihin uskoa: I Was Born for This

Alice Oseman: I Was Born for This. Harper Collins Children's Books, 2018. S. 393

Vaihtoonlähtö Kanadaan on jättänyt blogin sijaiskärsijäksi. En ole koskenutkaan tähän postaukseen viikkoihin, vaan se on istunut luonnoksissa puolivalmiina jo lähes kuukauden. Nyt alan kuitenkin olla asettunut uuteen maahan, joten voisin yrittää taas palata kirjapostaustenikin pariin. Tänään on vuorossa I Was Born for This ja poimin tämän kirjan käteeni, koska toinen päähenkilö on trans. En katunut, vaikka minulla onkin kirjasta paljon kaikenlaista sanottavaa.

Angel Rahimin elämä pyörii The Arkin, Euroopan suosituimman poikabändin, ympärillä. Hän on matkustanut nettikaverinsa Julietin luo Lontooseen elämänsä parasta viikkoa varten: häpeämätöntä fanitusta ja huipennuksena The Arkin keikka O2-areenalla torstaina. Angelin elämässä ei ole muuta kuin The Ark, ja se on täydellistä. Jimmy Kaga-Riccin elämä pyörii myös The Arkin ympärillä. Hän on bändin laulaja, ja maineen kasvaessa, Amerikan läpimurron kolkutellessa ovella, ja fanien intensiivisyyden käydessä ylivoimaiseksi Jimmyn haaveet bändissä soittamisesta tuntuvat kääntyneen häntä itseään vastaan. Jimmyn elämässä ei ole muuta kuin The Ark, ja se on hirveää.

Minulla on paljon tunteita tästä kirjasta, mutta pakko aloittaa representaatiosta. Se on erinomaista. Jimmy on italialais-intialainen homo transmies, ja Angel on ruskea muslimityttö, joka ei ole kovin kiinnostunut romantiikasta. Hän sanoo, että menisi varmaankin treffeille tytön kanssa, mutta romantiikan ja seksuaalisuuden pohtiminen ei kiinnosta häntä. Jimmylla on ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö, ja hänen bändikaverinsa Lister on alkoholisti. Heidän toinen bändikaverinsa Rowan on tummaihoinen, ja bändin ainut heterojätkä. Kirjassa tavataan lyhyesti myös hahmo, joka käyttää they/them -pronomineja. Sekä Jimmy että Angel ovat uskonnollisia; Jimmy kristitty ja Angel hijabia käyttävä muslimi. Kyseessä on siis melkoinen monimuotoisuustaivas, eikä kirja kuitenkaan keskity päähenkilöidensä identiteettien ympärille - tällaisia he nyt vain sattuvat olemaan. Rakastan niin paljon.

Tästä eteenpäin lieviä spoilereita.

Kirja on intensiivinen lukukokemus. Angelin rakkaus The Arkia kohtaan ja Jimmyn ahdistusspiraalit luovat kaksinapaisuuden, jossa on mahdotonta olla mukavasti, mutta se on melkein parasta tässä kirjassa. Se käsittelee fandomia ja fanikulttuuria realistisesti sekä fanien että fanituksen kohteiden näkökulmasta. Kirja ei esitä eikä hyväksy (usein misogyynistä) hevonpaskaa siitä, miten fanikulttuuri on lapsellista/typerää/turhaa/muutoin huonoa, vaan se puhuu rakkaudella ja ymmärryksellä siitä, miten tärkeä fandom voi sen jäsenille olla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että fandomin ongelmapuolet jäisivät huomiotta: tarina tuo esiin, miten vahingollista yli-intensiivinen fanitus on niin faneille itselleen kuin sen kohteille. Tämä kirja on malliesimerkki siitä, miten ilmiön molemmista puolista voi puhua halventamatta kumpaakaan kokemusta. Lienee kaikille helposti selvää ja ymmärrettävää, että megakuuluisuus on vaikeaa, etenkin ihmisille jotka kärsivät mielenterveysongelmista, mutta eniten rakastin kirjassa Angelin kasvukaarta. Angel on omistanut koko elämänsä tälle bändille, eikä häntä kiinnosta mikään muu - kaikkein vähiten hän itse. Kirjan kuluessa hän joutuu kuitenkin kohtaamaan sen, miten epäterve ajattelutapa tämä on, ja siitä päästään eräisiin todella kauniisiin johtopäätöksiin. I Was Born for This käsittelee fandomia ja fanitusta niin aidon monisyisesti, että vaikka en aina tiedä pidinkö kirjasta niin paljon, joka tapauksessa ihailen sitä suuresti.

Yksi fanituksen piirre mikä kirjassa nousee esiin mutta jää kunnolla käsittelemättä on shippaus. Minulla ei ole mitään shippausta vastaan ilmiönä, mutta erästä sen alalajia kyllä: oikeiden ihmisten shippausta. Koska kirjassa käsitellään nimenomaan bändifandomia, shippaus luonnollisesti kohdistuu bändin jäseniin, ja jatkuvasti vaikeuttaa heidän elämäänsä ja henkilökohtaisia suhteitaan. Oikeiden ihmisten shippaus on mielestäni vähintäänkin hankalaa ja lähempänä vastenmielistä, sillä se esineellistää kohteensa ja unohtaa/jättää tarkoituksella huomiotta, että heillä on oikeat elämät, mahdollisesti jonkinlainen keskinäinen suhde, ja mahdollisesti oikea (muu) romanttinen suhde - ja näitä kaikkia shippaus myös (voi) (huomattavasti) vaikeuttaa. Kirjassa The Arkin fandom on vakuuttunut, että Jimmyn ja Rowanin tulisi olla suhteessa, mikä hankaloittaa poikien ystävyyttä sekä Rowanin seurustelusuhdetta. Kun tieto Rowanin tyttöystävästä tulee julkisuuteen, fandomin raivo ja suru on pelottavan suuri, mutta realistinen. Myös tässä maailmassa miesnäyttelijöiden ja -muusikoiden tyttöystävät saavat vihapostia, jopa tappouhkauksia, vain koska seurustelevat shipin jäsenen kanssa. On tietenkin sanomattakin selvää, miten älytöntä tämä on, ja ylipäätään en vain pidä oikeiden ihmisten shippaamisen esineellistävästä ajattelusta. Kirja ei kuitenkaan tuo tämän nimenomaisen ilmiön vahingollisuutta kovin selkeästi esiin.

Alice Osemanin hahmotyö on erinomaista. Kaikki hahmot ovat tunnistettavia, omia persoonallisuuksiaan, ja heissä on yllättäviä ja erilaisia puolia. Kaikki saavat myös oman juonikaarensa ja kehityksensä ihmisinä siitä huolimatta, että kirja kattaa vain viikon ja vain Angel ja Jimmy ovat sen kertojia. Lopussa Angel, Jimmy, Lister, Rowan, Juliet ja Bliss tuntuvat kuin omilta kavereilta, ja heidän kanssaan on intoillut, ahdistunut, suuttunut, pelännyt, iloinnut, nauranut ja itkenyt. Kaiken kaikkiaan kirja on erinomainen kokonaisuus aidontuntuisia henkilöitä, fandom-filosofiaa ja hahmovetoista juonta, tietenkään jo alussa ylistettyä monimuotoisuutta ja representaatiota unohtamatta. Pakko suositella erityisesti jos fandom kiinnostaa.

Neljä ja puoli tähteä

sunnuntai 19. elokuuta 2018

"FUN and chill": Gemina

Amie Kaufman & Jay Kristoff: Gemina. The Illuminae Files_02. Oneworld, 2016. S. 659

Varasin Geminan heti saatuani Illuminaen loppuun, ja sitten viivyttelin sen aloittamista kuukausitolkulla. Jo ensimmäisestä kirjasta oli selvää, että The Illuminae Files on sydämiä särkevä stressisarja, joten vaikka halusin lukea Geminan, välttelin sitä viimeiseen asti. Lopulta kirjaston uusimisraja tuli vastaan, ja oli pakko aloittaa.

Jumpstation Heimdall valmistautuu juhlimaan Terra-päivää. Avaruusaseman johtajan tytär Hanna Donnelly on sopinut tapaavansa ensin huumediilerinsä Nik Malikovin aseman sivukäytävillä ja sitten poikaystävänsä Jacksonin itse juhlassa. Nikin perhe pyörittää Heimdallin järjestäytynyttä rikollisuutta, ja niinpä bisneskuviot viivyttävät hänen saapumistaan tapaamiseen. Kun terroristit avaavat tulen atriumissa juhlijoiden joukossa, Hanna ja Nik huomaavat olevansa lähestulkoon ainoat heimdallilaiset, joilla on mahdollisuus pysäyttää terroristit ja pelastaa Heimdall sekä lähestyvä tiedealus Hypatia - ja ehkä koko universumi.

Jos Illuminae oli maton jalkojen alta vetävää materiaalia, niin Gemina ei kyllä jää toiseksi. Se on kirjoitettu samassa formaatissa kuin edeltäjänsä, eli tarina kerrotaan kokonaisuudessaan erilaisten tiedostojen kautta. Ensimmäisen osan transkripitioihin, radiokeskusteluihin, chattilogeihin ynnä muihin on lisätty myös muutama uusi tiedostoformaatti, joista erityisesti maininnan arvoinen on Hanna Donnellyn päiväkirja ja sen upeat piirrokset.

Minun oli helpompi muodostaa yhteys Geminan kuin Illuminaen päähenkilöihin. En tiedä, johtuiko se siitä, että olin jo tottunut erikoiseen formaattiin, vai siitä, että Gemina  keskittyy enemmän samoihin hahmoihin siinä missä varsinkin Illuminaen alkupuoli vaeltaa, vai siitä, että satuin nyt vain pitämään Hannasta ja Nikistä enemmän, mutta näin asia joka tapauksessa on. Ja Hanna ja Nik - he ovat elämä. Hanna on toisaalta hemmoteltu rikas tyttö, toisaalta uskomattoman kykenevä, lähitaistelutaitoinen ja sotilasstrategiaa aamupalaksi syövä badass, joka ei siedä mitään bullshittiä keneltäkään. Nik on toisaalta mafiaperheen jäsen ja jo vankilassa istunut nuorisorikollinen, toisaalta sarkastinen, traaginen, serkkuaan kaikelta pahalta suojeleva, parhaansa yrittävä kanelipullapoika. Ja ah, Nikin serkku. 15-vuotias, pyörätuolissa istuva tietokonenero Ella Malikova, joka pyörittää koko avaruusaseman tietokonejärjestelmiä pikkusormensa ympärillä, ja jolla ei ole aikaa Nikin romansseille. Bless. Nik on ihana, mutta Hanna ja Ella ovat tämän kirjan sykkivä sydän.

Juoni lähtee käyntiin nopeasti, ja kirja onkin käännettä yllättävän käänteen perään. Terroristien lisäksi asemalla ovat päässeet vapaiksi aivoja syövät loiseläimet, joku heimdallilaisista on oikeasti petturi, madonreikä aseman keskuksessa on epävakaa, eivätkä Kerenzan hyökkäyksen selviytyjät tiedä tuhosta, joka heitä Heimdallilla odottaa. Hanna, Nik ja Ella tekevät kaikkensa aseman, Hypatian ja universumin pelastamiseksi, mutta kolmen erikoislaatuisenkin teinin voimat ovat silti vain kolmen teinin voimat. Kirjan lukeminen oli uskomattoman stressaavaa, sillä halusin heidän pärjäävän ja selviytyvän, mutta en vain nähnyt, miten se olisi mahdollista. Tämän kirjan kanssa tulee siis varautua huimaa vauhtia takovaan pulssiin ja kompulsiiviseen sivujen kääntelyyn.



Lähdin lukemaan Geminaa hieman epäillen, sillä ajattelin, että en kiinnostuisi uusista hahmoista riittävästi. Nyt olen kuitenkin varovaisesti jopa sitä mieltä, että ehkä pidin Geminasta itse asiassa enemmän kuin Illuminaesta. Ja vaikka Hanna, Nik ja Ella ovat Geminan päätähdet, myös Illuminaesta selviytyneet hahmot tavataan jatko-osassa. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin kolmannessa osassa Obsidiossa he ovat kaikki yhdessä. Toisaalta en malta odottaa pääseväni lukemaan Obsidiota, toisaalta ajatuskin kauhistuttaa. Sydämestäni on tuskin sen jälkeen enää mitään jäljellä.

Ainut tapa, jolla tästä sarjasta tulisi parempi, olisi muutama tärkeä HLBT+ hahmo. Mitään muuta parannettavaa en kerta kaikkiaan keksi. Ehdottomasti tämän vuoden huippulukukokemuksia.

Viisi tähteä