perjantai 16. helmikuuta 2018

#Queer52: The Abyss Surrounds Us

Emily Skrutskie: The Abyss Surrounds Us. Flux, 2016. S. 273

Tämä #Queer52 -kirja valikoitui seuraavaksi sillä turhamaisella perusteella, että haastesuoritukseni näyttäisi nätimmältä Keskeneräiset kirjaprojektit -sivulla. Ammuin kuitenkin itseäni jalkaan tässä sikäli, että annoin Libertélle joululahjaksi The Gentleman's Guide to Vice and Virtue ja näin pilasin oman linkkilistani joka tapauksessa. The Abyss Surrounds Us oli myös ensimmäinen tämän haasteen kirja, jonka Liberté on lukenut ennen minua, ja niinpä oli mielenkiintoista lähteä lukemaan tietäen jo, mitä hän oli kirjasta sanonut.

Cas on viettänyt elämänsä kasvattaen Reckoner-petoja, jotka suojelevat laivoja Uutta Tyyntämerta vainoavilta merirosvoilta. Kun Cas pääsee 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa yksin laivan ja pedon matkaan, pitäisi kyseessä olla rento rutiinikeikka, mutta ongelmat alkavat heti sataman jäätyä näkyvistä ja huipentuvat merirosvojen hyökkäykseen. Tuloksena Cas vangitaan ja viedään merirosvojen laivalle. Nämä ovat jotenkin onnistuneet saamaan käsiinsä Reckonerin poikasen ja tahtovat Casin kasvattavan sen itselleen, mutta eivät suojelijaksi vaan hyökkääjäksi. Vartijakseen Cas saa erikoisen Swiftin, jolla on tarina takanaan itselläänkin.

The Abyss Surrounds Us on nopeatahtinen seikkailukirja, joka ei jumita yksityiskohdissa ja etenee vauhdilla. Juoni on hyvin ja huolellisesti suunniteltu, ja kaikki sen käänteet palvelevat seuraajiaan. Tällä erinomaisella ominaisuudella on kuitenkin kääntöpuoli, joka on myös toinen kirjan suurista heikkouksista: siirtymät ovat välillä niin nopeita, ettei niistä meinaa pysyä perässä. Luovan kirjoittamisen perusperiaate "näytä, älä kerro" on esikoiskirjailijalta vielä hieman hakusessa, ja monet elementit jäävät lukijalle vajaiksi, kun niiden yli pyyhitään kahdella kertovalla lauseella sen sijaan, että lukijan annettaisiin kokea ne itse, näyttämällä. Toisaalta, yksittäisissä kohtauksissa näyttäminen onnistuu monesti todella hyvin, ja niistä jää erittäin eläviä mielikuvia. Skrutskie vain tarvitsee hieman lisää harjotusta ja vaativamman kustannustoimittajan.

Toinen kirjan heikkous on Cas. Hän tuntuu usein enemmän kertojanääneltä kuin päähenkilöltä. Cas herää eloon puhuessaan Reckonereista, mutta muuten hän on melko mitäänsanomaton hahmo. Swift sen sijaan on ihana ja huomattavasti kiinnostavampi monipuolisine taustatarinoineen. Jopa kirjan pahis, merirosvokapteeni Santa Elena, saa jonkin verran syvyyttä hahmoonsa vaikka pääasiassa pahis onkin. Cas kuitenkin pysyy melko mauttomana läpi kirjan. Se hahmoista täytyy kuitenkin yleisenä plussana sanoa, että etnistä diversiteettiä tästä kirjasta ei puutu mm. Casin ollessa kiinalais-amerikkalainen ja Santa Elenan tummaihoinen, ja tämä on aina ilahduttavaa.

Hyvin suunnitellun juonen lisäksi erinomaista kirjassa on sen moraalinen pohdinta. Hahmot joutuvat käymään läpi elämänvalintojaan ja moraalisia valmiuksiaan useassa otteessa, ja se on kiehtovaa. Usein joudutaan jäämään ns. harmaalle alueelle, mikä on nuortenkirjoissa melko harvinaista ja oli siis erittäin tervetullut piirre tässä kirjassa.

Toinen loistavasti käsitelty asia on Casin ja Swiftin romanssi. Sitä rakennetaan huolella ja otetaan huomioon heidän välisensä valtasuhde niin, ettei heitä pakoteta Tukholma-syndroomalta maistuvaan vartija ja vanki -asetelmaan. Romanssikaan ei ole nuortenkirjoille tyypillinen halki, poikki ja pinoon - tyyppinen osa juonta, vaan sitä todella kehitellään hiljakseen (viemättä kuitenkaan liiaksi huomiota itse seikkailujuonelta) ja sen ratkaisukin jää odottamattomaksi. Skrutskiella on siis selvästi avaimet taskussaan erinomaisten ihmissuhteiden kirjoittamiseen.

Lopuksi täytyy vielä sanoa, että rakastin kuvauksia Casin uintiretkistä ja merestä. Meri on minulle tärkeä, vapautta edustava luonnonvoima, ja uiminen yksi niistä harvoista urheilulajeista, joista pidän, joten tunsin olevani kuin kotona Reckonerien kanssa Uudessa Tyynessämeressä.

Kolme ja puoli tähteä

Neljä kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta!

maanantai 12. helmikuuta 2018

Kelvollinen ryöstötarina: Heist Society

Ally Carter: Heist Society. Orchard Books, 2011. S. 332

Poimin Heist Societyn mukaani sillä eräällä kirjastoretkellä, kun ei pitänyt lainata mitään. Jotenkin jännästi kuitenkin kävi niin, että näin sanan "heist" kirjan nimessä ja olin heti myyty. Olen heikkona hyville ryöstötarinoille, se myönnettäköön. Katsokaa vain arviotani vaikkapa Six of Crowsista.

15-vuotias Kat on kävellyt ulos rikollissukunsa elämäntavasta ja tahtoo aloittaa normaalin elämän. Hänen yrityksensä hankkia kelvollinen koulutus katkeaa kuitenkin lyhyeen, kun hänet potkitaan pois koulusta rikkeestä, jota hän ei tehnyt, ja syykin sille selviää pian: Katin isä on pulassa. Hänen epäillään varastaneen maailman vaarallisimman miehen henkilökohtaisista kokoelmista viisi taulua, ja jos taulut eivät palaudu omistajalleen kahden viikon kuluessa, on Katin isä mennyttä. Isä vakuuttaa syyttömyyttään, ja niinpä Katille jää yksi vaihtoehto: selvittää, kuka taulut todella varasti, ja varastaa ne takaisin.

Tuntuu, että Heist Societyn jokaista positiivista asiaa seuraa aina mutta. Kirja on ehdottomasti nopealukuinen ja viihdyttävä, mutta ei lainkaan niin mukaansatempaava ja kiehtova kuin kunnon ryöstötarinan pitäisi olla. Kirjan pääryöstö on jännittävä ja hienosti toteutettu, mutta siihen pääsemisessä vetkutellaan liikaa. Kirjan hahmojen kaarti on hauska, mutta kaikki hahmot ovat melko yksipuolisia ja päähenkilö on todella mitäänsanomaton.

En edes oikein tiedä, mitä muuta sanoisin. Koko kirja on niin keskiverto, ettei siitä tunnu riittävän asiaa edes muutaman kappaleen arvioon. Kirjalla on hetkensä, etenkin loppupuolella, kun suureen ryöstöön valmistaudutaan ja sitä toteutetaan, mutta enimmäkseen siinä ei ole mitään kovin ihmeellistä. Vähän niinkuin kansitaidekin: ihan kiva kuva, mutta ei anna kovin korkeita odotuksia kirjan laadusta.

Mielenkiintoisinta Heist Societyssa lienee sen maailmanrakennus, joka on huolellista, ja rikollispiirien tarustoa on sidottu kiinnostavasti mukaan kirjan juoneen. Sen sijaan taustatarina jää heikoksi: esimerkiksi siihen, miten Kat hankki hienostokoulupaikkansa, viitataan kyllä moneen kertaan, mutta varsinaisesti sitä ei selitetä, ja tämä ärsytti minua. Jos taas plussia mietitään, niin kirjan pakollinen romanssiosuus on hoidettu hyvin hienovaraisesti eikä se vie huomiota itse juonelta.

Kolme tähteä

Kaksi kohtaa HelMetin 2018-haasteesta

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Satu, romaani, klassikko: Stardust

Neil Gaiman: Stardust. Headline Book Publishing, 1999. S. 243

Tässäpä kirja, jonka olin jo unohtanut (melkein) lukeneeni. Lainasin Stardustin kesällä kuultuani hyviä asioita sen elokuvaversiosta jo vuosia, mutta koska olen enemmän kirjaihmisiä (ja varsinkin kirja-kuuluu-lukea-ensin ihmisiä), otin sen kirjastosta mukaani paperisena enkä dvd:nä. Uusin sen viidesti, ja viimeisinä päivinä ennen pakollista palautusta yritin saada kaiken luettua. Jäin 40 sivua tavoitteesta. Tänään kirjastossa muistin äkkiä kirjan jääneen kesken, ja onnekseni se oli hyllyssä, joten saatoin lukea sen loppuun siinä samassa, joutumatta uuteen viiden lainan kierteeseen. Tämä kirja siis lasketaan vielä vuoden 2017 kirjoihin, sillä palautin sen kesken jääneenä 27.12.

Tristran Thorne Wallin kylästä lupaa rakastamalleen Victoria-neidolle hakea tälle tähden, jonka he näkevät putoavan muurin toiselle puolelle. Muuri erottaa toisistaan tavallisen maailman ja haltioiden maailman, ja ylitettyään rajan Tristran joutuu mitä epätodennäköisimpiin seikkailuihin matkallaan kohti pudonnutta tähteä. Hän ei kuitenkaan ole ainut, jota tähden kohtalo kiinnostaa...

Stardust on ensimmäinen Neil Gaimanin kirja, jonka olen saanut luettua kokonaan. Hänen tyylinsä ei ole jotenkin iskenyt minuun siitä huolimatta, että tiedän hänen olevan fantasiapiireissä todella suosittu ja arvostettu kirjailija. Stardustkin meinasi jäädä minulta kesken, ensin alkupäässään ja sitten lopussa, sillä ensin en kerta kaikkiaan saanut otetta kirjan rytmistä, ja sitten olin jo unohtanut että en ollut lukenut sitä loppuun ennen palautusta. Vaikeuksien kautta voittoon! Nyt kirja on luettu, ja pidin siitä monilta osin.

Stardust on kuin satu romaanipituudessa. Sen kerrontatapa ja kieli on vanhahtavaa, ja asioiden kuvaukset ja hahmojen nimet kuin suoraan Grimmin veljeksiltä. Kirjan sadunomainen tunnelma ja tyyli pitää horjumatta kutinsa, mutta mikään lastenkirja tämä ei ole. Esimerkiksi seksiä kuvataan pariinkin otteeseen melko estottomasti.

Myöskin sadun tapaan kirjan hahmot ovat melko yksiulotteisia ja heidän motiivinsa suoraviivaisia. Päähenkilö Tristran on rasittava valittaja joka pitää itseään mukavana heppuna, mutta ei ymmärrä sanaa ei ja kohtelee muita huonosti omien "jalojen" tavoitteidensa vuoksi. Sekä Victoria että Yvaine, tähti jota Tristran lähtee noutamaan, kärsivät Tristranin itsekkyydestä. Yvaine on kiinnostavampi ja sympaattisempi hahmo kuin Tristran, mutta en pitänyt juonikuviosta jossa hänen jo vapauduttuaan tuli uudestaan sitoutua Tristraniin. Tämä esitettiin hänen omana tahtonaan, vaikka samalla sanottiin, että kyseessä oli pakko ja velka.

Kirjan sivujuonissa seikkailee joukko Stormholdin prinssejä ja ikiaikainen noita. Prinssit olivat ehkä lopulta suosikkiseurattaviani tässä kirjassa: he ovat kamalia, mutta äärimmäisen viihdyttäviä. Noita havittelee Yvainen sydäntä, ja hänen juonensa oli mielestäni melko ahdistava, joskin hyvin toteutettu. Kaiken kaikkiaan Stardustin parhaita puolia on sivujuonien ja pääjuonen yhteen kietoutuminen, se miten kaikki lopulta liittyy kaikkeen eikä mikään aiempi teko jää vaille merkitystä myöhemmissä vaiheissa tarinaa. Erityisesti jälkijättöisesti lukemani viimeiset 40 sivua olivat yhtä pyhää juonenkäännettä. Vaikken siis niin välittänytkään kirjan hahmoista, enkä ollut samaa mieltä kaikista juonellisista ratkaisuista, täytyy Gaimanille antaa krediittiä erittäin tarkasta ja onnistuneesta juonikuvioiden suunnittelusta ja toteutuksesta. Myös haltiamaailma, jossa suurin osa kirjasta tapahtuu, on kiehtova ja olisin mielelläni lukenut siitä lisääkin.

Kolme ja puoli tähteä

maanantai 29. tammikuuta 2018

Sitä on liikaa: Odininlapsi

Siri Pettersen: Odininlapsi. Jalava, 2015. S. 612. Norjankielinen alkuteos julkaistu nimellä Odinsbarn vuonna 2013.

Suomeksi ilmestyessään Odininlapsi oli äkkiä kaikkialla, ja tuskin jäi keneltäkään fantasian lukijalta huomaamatta. Se valloitti kirjakauppojen hyllyt, ja kirjastosta sitä oli mahdoton saada, sillä kaikki kappaleet olivat koko ajan lainassa. Olen katsellut kirjaa sillä silmällä alusta asti, ja tammikuun alussa näin sen ensi kertaa kirjastossa, vain hyllyssä seisomassa. Minun ei oikeastaan ollut tarkoitus lainata mitään, mutta pelkäsin, että tämä yksisarvinen katoaa minulta taas, ellen nyt ota sitä mukaani.

15-vuotiaalla Hirkalla ei ole ikinä ollut häntää, mutta Riitin lähestyessä hänelle paljastuu, että hänen eroavaisuutensa muihin on suurempi kuin hän osasi aavistaa: Hirka on ihminen, ei yminväkeä. Selviytyäkseen Riitistä, jossa tarvittavia kykyjä Hirkalla ei ole, hän pakenee Korppihoviin, viimeiseen vapaaseen valtakuntaan. Neuvoston käsi on kuitenkin pitkä, ja pian Hirka saa huomata olevansa keskellä tapahtumia, joiden lopputulosta kukaan ei osaa ennustaa.

Odininlapsesta on vaikea kirjoittaa juonitiivistelmää, sillä sen maailma on hyvin monimutkainen ja Pettersen panttaa tietoa maailmastaan tehokkaasti ainakin ensimmäiset 200 sivua. Ensin ajattelin, että hän pitää jännitystä ja mielenkiintoa yllä hyvin, mutta lopulta salaperäinen name dropping ja kaikesta pihalla oleminen alkoi vain käydä hermoilleni, eikä minua enää kiinnostanut.

Sanoisin, että tätä kirjaa voisi turvallisesti lyhentää ainakin 200, ehkä 300 sivua, ilman että mitään oleellista jäisi pois, ja juoni pääsisi etenemään huomattavasti sujuvammin kuin se nyt tekee. Kirjan suurin ongelma onkin, että sitä on yksinkertaisesti liian paljon. Yleensä esikoiskirjailijoilta ei julkaista niin pitkä teoksia kuin Odininlapsi, ja siihen on syynsä. Tarinan pitäminen kasassa ja lukijan mielenkiinnon pitäminen yllä vaativat taitoa, jota Petterseniltä selvästi vielä puuttuu. (Hän on julkaissut aiemmin sarjakuvia, mutta Odininlapsi on hänen ensimmäinen romaaninsa.)

Kirjassa on potentiaalia, ja on suorastaan sääli miten hyvin se näkyy. Kun katsoo ohi hitaasta, hitaasta alusta ja turhista kuvauksista, tarpeettomista kohtauksista, näkee hyvin ajatellun juonen ja huolella suunnitellun maailman. Pettersenin maailma ammentaa pohjoisista kansantaruista ja kirjassa kuvattu luonto muistuttaa lappilaista luontoa, eli se on virkistävää vaihtelua fantasiassa niin käytetylle ja nähdylle keskiaikaiseen Englantiin perustuvalle maailmanrakennukselle. Yminväelle on myös laadittu oma tarustonsa ja historiansa, joilla on kirjassa merkittävä rooli.

Päähenkilöt Hirka ja Rime ovat kiinnostavia ja heidän kauttaan pohditaan tärkeitä teemoja, kuten ulkopuolisuutta ja uskonnollisuutta, vastuuta ja valintojen merkityksiä. Etenkin Rimen henkilökehitys ja moraalinen harmaus vetosi minuun; Hirkasta taas tekee samastuttavan hänen järkkymätön uskonsa elämään ja oikeuteen. Kirjan pahikselta hieman puuttuu muita ominaisuuksia kuin pahuus, enkä olisi aina jaksanut lukea hänestä, mutta muut näkökulmahahmot kyllä ansaitsivat paikkansa.

Odininlapsi tuntui saavan kiinni hyvästä rytmistä vasta viimeisen 200 sivun aikana, ja ne olivatkin sen mielenkiintoisinta antia. Luen varmaankin myös jatko-osat, sillä jotkin maailmanrakennukseen liittyvät seikat vaivaavat edelleen mieltäni ja haluan tietää, miten Hirkan ja Rimen käy. Toivon vain, että viimeisen kolmanneksen paremmuus viittaa kirjoitusprosessin aikana tapahtuneeseen kehitykseen, ja että toinen ja kolmas osa jatkaisivat tätä nousujohteista kaarta.

Kolme tähteä

Yksi kohta HelMetin 2018 -haasteesta

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Lähes napakymppi: Truly Devious

Maureen Johnson: Truly Devious. Katherine Tegen Books, 2018. S. 416

Olen mysteerien ystävä ja Maureen Johnsonin (ihmisen, enemmän kuin kirjojen) fani, joten Truly Deviousin ilmestyessä ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö hankkisi ja lukisi sitä mitä pikimmiten. Ilokseni voinkin sanoa, että pidin tästä kirjasta huomattavasti enemmän kuin muista lukemistani Johnsonin kirjoista.

Vuonna 1936 Albert Ellinghamin perustamassa Ellingham Academyssa katosi Ellinghamin vaimo, tytär ja yksi koulun oppilaista. Vuonna 2016 Stevie Bell saapuu kouluun tavoitteenaan ratkaista mysteereiksi jääneet murhat. Pian käy kuitenkin ilmi, että Ellinghamilla on enemmänkin taipumusta tragediaan...

Truly Deviousin tarina kulkee kahdella tasolla: toisaalta lukija pääsee kokemaan vuoden 1936 tapahtumat suoralta kädeltä, toisaaalta hän pääsee yhtä lailla seuraamaan Stevien elämää 80 vuotta myöhemmin. Molemmat tarinat ovat kiehtovia ja jännitys pysyy yllä niin, että aina aikaikkunan vaihtuessa harmittaa: olisin halunnut kuulla vielä lisää! Tasapaino kahden tarinan välillä kuitenkin pysyy hyvin yllä, ja vuoden 2016 tapahtumat saavat oikeutetusti isomman roolin - ovathan ne kirjan varsinainen päätarina.

Stevie on ehdottomasti paras päähenkilö, jonka olen Maureen Johnsonilta lukenut. Hän on kiinnostunut rikoksista, poliisintyöstä ja kuuntelee paljon true crime -podcasteja, mikä oli mielestäni erittäin samastuttavaa. Stevie on myös jatkuvasti vaikeuksissa vanhempiensa kanssa, koska he ovat poliittisesti huomattavast Stevietä konservatiivisempia, mikä on niin tavallinen tilanne teini-ikäisille, että oli hienoa lukea tästä turhautumisesta sanoina paperilla, tunnustettuna totuutena. Lisäksi Steviellä on ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö, joita Johnson kuvaa realistisesti mutta tekemättä niistä isoa numeroa. Stevie ei pyytele anteeksi omaa olemistaan tai luonnettaan, ja seuraa rohkeasti omaa tietään, mikä on aina virkistävää luettavaa.

Truly Devious avaa trilogian, mikä tarkoittaa, että se ei rakennu aivan kuin tavallinen murhamysteeri, joka kestää yhden kirjan ajan. Tämä on kuitenkin erinomaisesti toteutettu - murhista selviää riittävästi, ettei lukijalle jää petetty olo, ja jännitys pysyy jatkuvasti yllä, mutta toisaalta jää malttamattomana odottamaan seuraavaa osaa, että saa tietää lisää. Dekkarina kirja on siis todella onnistunut. Se on myös kerronnallisesti sujuva, ja täynnä hyviä lainauksia.

Minor spoilers

Se osa tätä kirjaa, joka aiheutti enemmän silmienpyörittelyä kuin sydämentykytyksiä, on romanssi. Romanssit eivät muutenkaan tunnu olevan Johnsonin vahvaa alaa, sillä yksikään hänen kirjoittamansa romanssi, jonka olen lukenut, ei ole ollut kovin romanttinen. Tässä kuitenkin päästiin jo heteronormative bullshit -alueelle, sillä Stevien love interest on jätkä, joka aiheuttaa hänessä inhon tunteita heti ensi katseesta. He ovat jatkuvasti tukkanuottasilla ja David vaikuttaa kaikin puolin epäluotettavalta ja ikävältä tyypiltä, ja jotenkin heille kuitenkin syttyy romanssi? Ei. Ei. Älkää tehkö tätä minulle.

No more spoilers

Onneksi kirjassa on myös ilahduttava romanssi, nimittäin HLBT+ romanssi! Sen molemmat jäsenet ovat sivuhahmoja, joten en sanoisi tätä HLBT+ kirjaksi, mutta edustusta kuitenkin löytyy. Varoituksen sanana täytyy kuitenkin sanoa, että kirjan muunsukupuolisen hahmon pronomineja ei noudateta aivan niin hyvin kuin pitäisi. Tämä oli mielestäni todella harmittavaa, sillä ei olisi iso homma tarkistaa, että kyseisestä hahmosta puhuttaessa on käytetty oikeita pronomineja sen jälkeen, kun ne on kerrottu. Mutta ilmeisesti ketään ei kiinnostanut riittävästi.

Lopuksi haluan vielä sanoa Ellingham Academysta: minäkin haluan sinne. Opiskella vapaasti omien mielenkiinnon kohteiden mukaan, korvata liikuntatunnit joogalla, asua upeassa, vanhassa ympäristössä mielettömän kirjastokokoelman kanssa.... Joo, minäkin haluan sinne.

Neljä tähteä.

Kuusi kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Turhauttavaa toistoa: Inheritance

Malinda Lo: Inheritance. Hodder Children's Books, 2013. S. 470

Adaptation oli viiden tähden kirja, joten luonnollisesti odotukset ja paineet Inheritancea kohtaan olivat kovat. Valitettavasti se ei täyttänyt niitä, eikä osunut edes lähelle.

Arvio sisältää spoilereita sekä edeltävästä osasta että tästä kirjasta.

Reesen ja Davidin käytyä läpi Imria-kansan adaptaatioprosessin heidän elämänsä on muuttunut täysin. Toimittajat seuraavat heitä kaikkialle, mielenosoittajien joukot parveilevat heidän koulunsa ympärillä, ja hallitus tarkkailee heidän jokaista liikettään. Ollessaan sekä imrioiden, hallituksen että suuren yleisön herkeämättömän kiinnostuksen kohteena nuorten on mahdoton tietää kehen luottaa heidän yrittäessään navigoida uusia kykyjään ja tuoretta seurustelusuhdettaan.

Petyin tähän kirjaan niin pahasti, etten edes tiedä mistä aloittaa. Vaikka Inheritance ottaa saumattomasti kiinni siitä, mihin Adaptation jäi, siitä puuttuu heti ensimmäisen osan vetovoima. Alusta asti kirja tuntuu laahaavan, Reese on ärsyttävä ja tapahtumat toistavat itseään. Eritelläänpä hieman.

Edellisen osan lopussa, kun Reeselle selviää että Amber on valehdellut hänelle, Reese suuttuu - ymmärrettävästi. Inheritancen puolella hänen suuttumuksensa tuntuu kuitenkin menevän kohtuuttoman puolelle. Hän velloo jatkuvasti Amberin petoksessa (joka ei mielestäni ollut kovin erikoinen, vaan varsin ymmärrettävä liike) ja siinä miten epäluotettavina pitää kaikkia imrioita. Tämä on aihe, johon palataan suunnilleen joka toisella sivulla, ja se käy nopeasti turhauttavaksi, etenkin kun mielestäni Reesen epäluottamus imrioita kohtaan on täysin suhteetonta.

Siinä missä Adaptation on vauhdikas, Inheritance ei ole. Etenkin kirjan alku, ehkä ensimmäiset sata tai parisataa sivua, ei tunnu pääsevän minnekään. Harmaan keskellä on joitain kiinnostavampia kohtia, kuten imrioiden lehdistötilaisuus ja tapaaminen CASS:n kanssa, mutta usein näistäkin seuraa joko Reesen omaa tai Reesen ja Davidin yhteistä venkoilua siitä, kehen he voivat luottaa ja mitä heidän tulisi tehdä. Mielestäni Reese ja David tekevät harvinaisen monta typerää päätöstä siitä, mitä heidän pitäisi tai ei pitäisi tehdä, eikä minulla ole aikaa sellaiselle.

Kaiken kaikkiaan kirjan sisältö ennen viimeistä sataa sivua tuntuu koostuvan lähinnä jatkuvasta imrioiden epäluotettavuuden korostamisesta sekä Reesen ja Davidin huonoista päätöksistä, unohtamatta tietenkään kuvauksia mielenosoittajista ja internetin aina-niin-ihanista ihmisistä. Mielenkiintoisempaa vaihtelua kaavaan tuovat Reesen ja Davidin oppitunnit kykyjensä käytössä (tosin Reese on sielläkin ärsyttävä) ja turhauttavampaa vaihtelua siihen tuovat Reesen muutamat keskustelut Amberin kanssa, jotka kaikki pyörivät saman aiheen ympärillä eivätkä pääse puusta pitkään.

Viimeiset sata sivua ovat kuin eri kirjasta. Äkkiä juoni ottaa vauhtia niin äkkinäisesti, että ihan hätkähdin, kun olin niin vaipunut kirjan monotoniseen harmauteen. Adaptationin vauhti ja vaaralliset tilanteet tekevät yllättävän paluun, ja lisäksi kirjaan ilmestyy eräs todella positiivinen piirre: polyamoria.

Sanoin Adaptationin arviossa, että kolmiodraama ei melkein edes tunnu kolmiodraamalta. No, tässä kirjassa se kyllä tuntuu, mutta sen loppuratkaisu on todella odottamaton ja ilahduttava. Reese, Amber ja David päätyvät polyamoriseen suhteeseen sen sijaan, että Reesen pitäisi valita jompi kumpi, ja olen erittäin ilahtunut tästä! Uskoisin, että tämä on ensimmäinen kirja, jossa olen ikinä kohdannut polyamoriaa selkeästi esitettynä ja representoituna. Myönnettäköön, että Reese tekee polyamoriasta muutaman kommentin, jotka aiheuttivat lievää irvistelyä, mutta enimmäkseen monisuhteisuus oli kuvattu hyvin (huom! minun mielestäni, joka en ole koskaan seurustellut edes yhden ihmisen kanssa, saati useamman kerralla, enkä tiedä osaisinko jos sellainen mahdollisuus tarjoutuisikin, joten en ole paras tuomari tässä asiassa).

Lopun kiinnostavuus ja polyamoria-representaatio nostivat kirjan pisteitä huomattavasti mielessäni. Edellä mainittujen koottujen valitusten lisäksi on kuitenkin vielä mainittava kahdesta silmienpyörittelyä/tavaroidenheittelyhalua aiheuttaneesta seikasta:
1) Voidaanko nyt vaan yhdessä sopia että lopetetaan se suostumukseton hahmojen outtaaminen. Olen raivonnut tästä jo aika monta kertaa, enkä arvosta, että se pomppaa esiin lukemistossani uudestaan ja uudestaan.
2) Kirjassa on sukupuoleton hahmo, mikä olisi kiva, paitsi että ensinnäkin mikä on Reesen ja Amberin keskustelu hänen pronomineistaan? Outo, sitä se on. Reesen on ilmeisesti todella vaikea ymmärtää, että joissain kielissä ei ole sukupuolitettuja pronomineja, ja kummallekaan ei tule mieleen, että yksikkömuotoinen "they" on täysin funktionaalinen pronomini puhuttaessa englanniksi muunsukupuolisista ja sukupuolettomista henkilöistä. Toiseksi, hahmo on imria-opettaja, satoja vuosia vanha olento joka ei ole aivan kuin muut imriat tai ihmiset; ymmärtääkseni Eres on ikään kuin täysin oman rotunsa edustaja. Muusu-representaationa hän on siis hyödytön, sillä muusut ovat aivan tavallisia ihmisiä, ja jonkin fiktiivisen käyttäminen tavallisten ihmisten symbolina on toiseuttavaa, ei hyödyllistä.

Sanoin Libertélle lukiessani, että tämä on kolmen tähden kirja, jos olen armollinen. Kirja sai armollisuuspisteitä lopustaan ja polyamoriasta, joten pidän sanani.

Kolme tähteä.

11 kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta! Sehän lähti hyvin käyntiin!

torstai 4. tammikuuta 2018

Rehellisesti masennuksesta: Depressiopäiväkirjat

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat. Kosmos, 2017. S. 157

Depressiopäiväkirjat jäi vuoden 2017 viimeiseksi kirjaksi. Se ei alunperin ollut kiinnostanut minua kuin etäisesti, mutta samaisen opiskelukaverin, jonka kanssa raahasimme matkalaukullisen kirjoja Tukholmasta, ostettua ja luettua tämän, ja näytettyä minullekin valittuja paloja, päätin sittenkin tarttua kirjaan. Se oli hyvä päätös.

Anni Saastamoinen kirjoittaa taistelustaan masennuksen kanssa avoimesti, sydäntäsärkevästi, samastuttavasti, hauskasti. Minulla ei ole diagnosoitua masennusta, eikä mitään lainkaan niin vakavaa kuin Saastamoisella, mutta epäilen kärsiväni lievästä masennuksesta, joka talviaikaan aina pahenee. En tiedä, oliko paras idea lukea tätä kirjaa loppuvuodesta, oman henkisen tilani ollessa huonoimmillaan, sillä vaikka pystyin samastumaan moneen asiaan tässä kirjassa, se ei erityisesti auttanut omaa oloani. Tiedän kuitenkin muita masennuksesta kärsiviä ihmisiä, joille tämä kirja on ollut suuri tuki ja lohtu ja tärkeä samastumisen kohde, joten en sano, ettei tätä pitäisi lukea masentuneena. Sanon vain, että kuuntele itseäsi, ja laita kirja tauolle, jos tuntuu liian pahalta.

Saastamoisen kirjoitustyyli on mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Kirja etenee huimaa vauhtia, ja itse luin sen kahdessa erässä - eihän se toki ole pitkäkään. Ystäväni, jolta kirjan lainasin, luki sen yhdessä illassa. Tässä kohdin on kuitenkin hyvä sanoa, että mikäli sinulla on hankala suhde kiroiluun, tämä opus kannattanee jättää välistä. Saastamoisen kieli on nimittäin varsin värikästä, ja runsaat kirosanat kuuluvat hänen tyyliinsä. Toisaalta ne myös monta kertaa tuovat raskaalle aiheelle kaivattua kevennystä.

Depressiopäiväkirjoja on vaikea kuvailla. Niiden parissa saa niin nauraa kuin itkeä, ja sydäntäsärkevistä pohjamudista huolimatta lopusta jää käteen pieni toivon kipinä. Masennus on kamala sairaus, jota en toivoisi kenenkään ristiksi, mutta se on todellista, ja on tärkeää, että siitä puhutaan. Saastamoisen kirja tuo paljon kaivattua rehellisyyttä suomalaiseen masennuskeskusteluun, joka usein pyörii sen ympärillä, kuka "saa" olla masentunut, tai kenet "lasketaan". Pahan olonsa sanoittaminen voi olla se kaikista vaikein tehtävä, vielä senkin jälkeen, kun on pystynyt tunnustamaan sairautensa itselleen, mutta kukaan muu ei voi sinun puolestasi päättää, että et olekaan masenunut, koska sitä tai tätä. Tämä on sellainen kirja, jonka toivoisin kaikkien lukevan - erityisesti niiden, jotka eivät ole itse masentuneita tai koskaan olleet läheisissä tekemisissä masentuneen ihmisen kanssa.

Ja lopuksi, muistathan tämän: Aivot ovat elin siinä missä maha, keuhkot tai mikä tahansa muukin elin. Niin kuin mikä tahansa muukin elin, aivot voivat sairastua. Sairaus voi olla masennus, tai jokin muu mielenterveyden häiriö, mutta riippumatta sairauden luonteesta, siinä ei ole mitään hävettävää. Niin kuin hakisit apua astmaan tai keliakiaan, hae apua myös mielesi sairauteen. Se on raskasta ja voi tuntua jopa mahdottomalta, mutta lopulta se auttaa. Ja jos läheisesi mieli sairastuu, älä vähättele, vaan ota selvää, ole tukena, ja pidä huolta myös itsestäsi.

Tämä on taas yksi niitä kirjoja, joille en osaa antaa tähtiä. Suosittelen kuitenkin lämpimästi.