maanantai 8. tammikuuta 2018

Turhauttavaa toistoa: Inheritance

Malinda Lo: Inheritance. Hodder Children's Books, 2013. S. 470

Adaptation oli viiden tähden kirja, joten luonnollisesti odotukset ja paineet Inheritancea kohtaan olivat kovat. Valitettavasti se ei täyttänyt niitä, eikä osunut edes lähelle.

Arvio sisältää spoilereita sekä edeltävästä osasta että tästä kirjasta.

Reesen ja Davidin käytyä läpi Imria-kansan adaptaatioprosessin heidän elämänsä on muuttunut täysin. Toimittajat seuraavat heitä kaikkialle, mielenosoittajien joukot parveilevat heidän koulunsa ympärillä, ja hallitus tarkkailee heidän jokaista liikettään. Ollessaan sekä imrioiden, hallituksen että suuren yleisön herkeämättömän kiinnostuksen kohteena nuorten on mahdoton tietää kehen luottaa heidän yrittäessään navigoida uusia kykyjään ja tuoretta seurustelusuhdettaan.

Petyin tähän kirjaan niin pahasti, etten edes tiedä mistä aloittaa. Vaikka Inheritance ottaa saumattomasti kiinni siitä, mihin Adaptation jäi, siitä puuttuu heti ensimmäisen osan vetovoima. Alusta asti kirja tuntuu laahaavan, Reese on ärsyttävä ja tapahtumat toistavat itseään. Eritelläänpä hieman.

Edellisen osan lopussa, kun Reeselle selviää että Amber on valehdellut hänelle, Reese suuttuu - ymmärrettävästi. Inheritancen puolella hänen suuttumuksensa tuntuu kuitenkin menevän kohtuuttoman puolelle. Hän velloo jatkuvasti Amberin petoksessa (joka ei mielestäni ollut kovin erikoinen, vaan varsin ymmärrettävä liike) ja siinä miten epäluotettavina pitää kaikkia imrioita. Tämä on aihe, johon palataan suunnilleen joka toisella sivulla, ja se käy nopeasti turhauttavaksi, etenkin kun mielestäni Reesen epäluottamus imrioita kohtaan on täysin suhteetonta.

Siinä missä Adaptation on vauhdikas, Inheritance ei ole. Etenkin kirjan alku, ehkä ensimmäiset sata tai parisataa sivua, ei tunnu pääsevän minnekään. Harmaan keskellä on joitain kiinnostavampia kohtia, kuten imrioiden lehdistötilaisuus ja tapaaminen CASS:n kanssa, mutta usein näistäkin seuraa joko Reesen omaa tai Reesen ja Davidin yhteistä venkoilua siitä, kehen he voivat luottaa ja mitä heidän tulisi tehdä. Mielestäni Reese ja David tekevät harvinaisen monta typerää päätöstä siitä, mitä heidän pitäisi tai ei pitäisi tehdä, eikä minulla ole aikaa sellaiselle.

Kaiken kaikkiaan kirjan sisältö ennen viimeistä sataa sivua tuntuu koostuvan lähinnä jatkuvasta imrioiden epäluotettavuuden korostamisesta sekä Reesen ja Davidin huonoista päätöksistä, unohtamatta tietenkään kuvauksia mielenosoittajista ja internetin aina-niin-ihanista ihmisistä. Mielenkiintoisempaa vaihtelua kaavaan tuovat Reesen ja Davidin oppitunnit kykyjensä käytössä (tosin Reese on sielläkin ärsyttävä) ja turhauttavampaa vaihtelua siihen tuovat Reesen muutamat keskustelut Amberin kanssa, jotka kaikki pyörivät saman aiheen ympärillä eivätkä pääse puusta pitkään.

Viimeiset sata sivua ovat kuin eri kirjasta. Äkkiä juoni ottaa vauhtia niin äkkinäisesti, että ihan hätkähdin, kun olin niin vaipunut kirjan monotoniseen harmauteen. Adaptationin vauhti ja vaaralliset tilanteet tekevät yllättävän paluun, ja lisäksi kirjaan ilmestyy eräs todella positiivinen piirre: polyamoria.

Sanoin Adaptationin arviossa, että kolmiodraama ei melkein edes tunnu kolmiodraamalta. No, tässä kirjassa se kyllä tuntuu, mutta sen loppuratkaisu on todella odottamaton ja ilahduttava. Reese, Amber ja David päätyvät polyamoriseen suhteeseen sen sijaan, että Reesen pitäisi valita jompi kumpi, ja olen erittäin ilahtunut tästä! Uskoisin, että tämä on ensimmäinen kirja, jossa olen ikinä kohdannut polyamoriaa selkeästi esitettynä ja representoituna. Myönnettäköön, että Reese tekee polyamoriasta muutaman kommentin, jotka aiheuttivat lievää irvistelyä, mutta enimmäkseen monisuhteisuus oli kuvattu hyvin (huom! minun mielestäni, joka en ole koskaan seurustellut edes yhden ihmisen kanssa, saati useamman kerralla, enkä tiedä osaisinko jos sellainen mahdollisuus tarjoutuisikin, joten en ole paras tuomari tässä asiassa).

Lopun kiinnostavuus ja polyamoria-representaatio nostivat kirjan pisteitä huomattavasti mielessäni. Edellä mainittujen koottujen valitusten lisäksi on kuitenkin vielä mainittava kahdesta silmienpyörittelyä/tavaroidenheittelyhalua aiheuttaneesta seikasta:
1) Voidaanko nyt vaan yhdessä sopia että lopetetaan se suostumukseton hahmojen outtaaminen. Olen raivonnut tästä jo aika monta kertaa, enkä arvosta, että se pomppaa esiin lukemistossani uudestaan ja uudestaan.
2) Kirjassa on sukupuoleton hahmo, mikä olisi kiva, paitsi että ensinnäkin mikä on Reesen ja Amberin keskustelu hänen pronomineistaan? Outo, sitä se on. Reesen on ilmeisesti todella vaikea ymmärtää, että joissain kielissä ei ole sukupuolitettuja pronomineja, ja kummallekaan ei tule mieleen, että yksikkömuotoinen "they" on täysin funktionaalinen pronomini puhuttaessa englanniksi muunsukupuolisista ja sukupuolettomista henkilöistä. Toiseksi, hahmo on imria-opettaja, satoja vuosia vanha olento joka ei ole aivan kuin muut imriat tai ihmiset; ymmärtääkseni Eres on ikään kuin täysin oman rotunsa edustaja. Muusu-representaationa hän on siis hyödytön, sillä muusut ovat aivan tavallisia ihmisiä, ja jonkin fiktiivisen käyttäminen tavallisten ihmisten symbolina on toiseuttavaa, ei hyödyllistä.

Sanoin Libertélle lukiessani, että tämä on kolmen tähden kirja, jos olen armollinen. Kirja sai armollisuuspisteitä lopustaan ja polyamoriasta, joten pidän sanani.

Kolme tähteä.

11 kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta! Sehän lähti hyvin käyntiin!

torstai 4. tammikuuta 2018

Rehellisesti masennuksesta: Depressiopäiväkirjat

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat. Kosmos, 2017. S. 157

Depressiopäiväkirjat jäi vuoden 2017 viimeiseksi kirjaksi. Se ei alunperin ollut kiinnostanut minua kuin etäisesti, mutta samaisen opiskelukaverin, jonka kanssa raahasimme matkalaukullisen kirjoja Tukholmasta, ostettua ja luettua tämän, ja näytettyä minullekin valittuja paloja, päätin sittenkin tarttua kirjaan. Se oli hyvä päätös.

Anni Saastamoinen kirjoittaa taistelustaan masennuksen kanssa avoimesti, sydäntäsärkevästi, samastuttavasti, hauskasti. Minulla ei ole diagnosoitua masennusta, eikä mitään lainkaan niin vakavaa kuin Saastamoisella, mutta epäilen kärsiväni lievästä masennuksesta, joka talviaikaan aina pahenee. En tiedä, oliko paras idea lukea tätä kirjaa loppuvuodesta, oman henkisen tilani ollessa huonoimmillaan, sillä vaikka pystyin samastumaan moneen asiaan tässä kirjassa, se ei erityisesti auttanut omaa oloani. Tiedän kuitenkin muita masennuksesta kärsiviä ihmisiä, joille tämä kirja on ollut suuri tuki ja lohtu ja tärkeä samastumisen kohde, joten en sano, ettei tätä pitäisi lukea masentuneena. Sanon vain, että kuuntele itseäsi, ja laita kirja tauolle, jos tuntuu liian pahalta.

Saastamoisen kirjoitustyyli on mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Kirja etenee huimaa vauhtia, ja itse luin sen kahdessa erässä - eihän se toki ole pitkäkään. Ystäväni, jolta kirjan lainasin, luki sen yhdessä illassa. Tässä kohdin on kuitenkin hyvä sanoa, että mikäli sinulla on hankala suhde kiroiluun, tämä opus kannattanee jättää välistä. Saastamoisen kieli on nimittäin varsin värikästä, ja runsaat kirosanat kuuluvat hänen tyyliinsä. Toisaalta ne myös monta kertaa tuovat raskaalle aiheelle kaivattua kevennystä.

Depressiopäiväkirjoja on vaikea kuvailla. Niiden parissa saa niin nauraa kuin itkeä, ja sydäntäsärkevistä pohjamudista huolimatta lopusta jää käteen pieni toivon kipinä. Masennus on kamala sairaus, jota en toivoisi kenenkään ristiksi, mutta se on todellista, ja on tärkeää, että siitä puhutaan. Saastamoisen kirja tuo paljon kaivattua rehellisyyttä suomalaiseen masennuskeskusteluun, joka usein pyörii sen ympärillä, kuka "saa" olla masentunut, tai kenet "lasketaan". Pahan olonsa sanoittaminen voi olla se kaikista vaikein tehtävä, vielä senkin jälkeen, kun on pystynyt tunnustamaan sairautensa itselleen, mutta kukaan muu ei voi sinun puolestasi päättää, että et olekaan masenunut, koska sitä tai tätä. Tämä on sellainen kirja, jonka toivoisin kaikkien lukevan - erityisesti niiden, jotka eivät ole itse masentuneita tai koskaan olleet läheisissä tekemisissä masentuneen ihmisen kanssa.

Ja lopuksi, muistathan tämän: Aivot ovat elin siinä missä maha, keuhkot tai mikä tahansa muukin elin. Niin kuin mikä tahansa muukin elin, aivot voivat sairastua. Sairaus voi olla masennus, tai jokin muu mielenterveyden häiriö, mutta riippumatta sairauden luonteesta, siinä ei ole mitään hävettävää. Niin kuin hakisit apua astmaan tai keliakiaan, hae apua myös mielesi sairauteen. Se on raskasta ja voi tuntua jopa mahdottomalta, mutta lopulta se auttaa. Ja jos läheisesi mieli sairastuu, älä vähättele, vaan ota selvää, ole tukena, ja pidä huolta myös itsestäsi.

Tämä on taas yksi niitä kirjoja, joille en osaa antaa tähtiä. Suosittelen kuitenkin lämpimästi.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

#Queer52: Of Fire and Stars

Audrey Coulthurst: Of Fire and Stars. Balzer + Bray, 2016. S. 400. Tiedoston koko: 2859 KB

Ilmestyessään tämä wlw-, fantasia-, prinsessatarina hevosilla höystettynä houkutteli minua saman tien, mutta se ei ole saatavilla kirjastosta Suomessa (ainakaan minun kotikaupungeissani) ja en jostain syystä tajunnut tarkistaa Adlibriksestä (sieltä sen saa, jos kiinnostaa). Joulun alla se tuli kuitenkin Kindle-alennukseen, ja tyydyin ostamaan e-kirjan, mitä nyt hieman kadun, sillä tahtoisin tämän teoksen hyllyäni kaunistamaan. Saattaa siis olla, että sorrun ostamaan siitä myös fyysisen kopion jossain vaiheessa.

Havemontin prinsessa Dennaleialla on tulikyky - siis taikuutta. 16-vuotiaana, häidensä alla, hän matkustaa ensi kerran tapaamaan Mynarian prinssi Thandilimonia, jolle hänet on kihlattu jo lapsena, mutta kihlauksessa on vaaransa: taikuus on Mynariassa lailla kiellettyä, ja levottomuudet ovat viime aikoina lisääntyneet. Kukaan ei siis saa tietää Dennan kyvystä. Harmittomat temput alkavat kuitenkin nopeasti vaikuttaa joltain muulta, kun Dennan kyvyt Mynariassa nostavat päätään entistä enemmän. Dennan saavuttua Mynarian levottomuudet eskaloituvat, ja pian prinsessa saa huomata olevansa keskellä murhatutkimusta, eikä hänen sulhasensa tahdo antaa hänelle minkäänlaista toimivaltaa valtakunnan asioissa. Sen sijaan Dennan tulee opetella ratsastamaan prinssin temperamenttisen siskon Maren johdolla, ja vaikka oppitunnit eivät ole kummankaan mieleen, lähentävät ne kahta prinsessaa pikku hiljaa.

Olin kuullut tästä kirjasta sekä hyvää että huonoa, ja niinpä lähdin seikkailulle avoimin mielin, valmiina kaikkeen. Ilokseni sain todeta kirjan olevan juuri minun makuuni, kuten olin toivonutkin - onhan siinä tyttörakkautta, taikuutta ja hevosia, joten kuinka paljon pieleen voi edes mennä? Kirjan juoni oli mielestäni mielenkiintoinen ja moniulotteinen, eikä missään nimessä käynyt tylsäksi. Rakastan hevosia, vaikka oma ratsastuskokemukseni on vähäistä, joten kaikki hevosten parissa ja satulassa vietetyt sivut viehättivät minua kovasti. Pidin myös kirjan uskontoon, taikuuteen ja vapauteen liittyvistä pohdinnoista.

Politiikka on kirjassa tärkeässä osassa, ja juonen seuraamiseksi siitä on jaksettava kiinnostua. Mielestäni sen pohjia olisi voinut avata hieman enemmän ja laajemmin, jotta eri sopimuksista ja liitoista olisi pysynyt paremmin perässä. Toinen kritiikkini ei liity niinkään juoneen kuin hahmojen nimiin. Kuten juonitiivistelmästäkin on selvää, kirjan kaikilla hahmoilla on vaikea fantasianimi (Maren oikea nimi on Amaranthine), eikä minulla ole aikaa sellaiseen. Tahdon, että hahmoilla on nimet, jotka kykenen muistamaan edes kaksi minuuttia sen jälkeen kun laskin kirjan käsistäni (enempää en pyydä, sillä olen järkyttävän huono muistamaan hahmojen nimiä, mutta kaksi minuuttia olisi ihan kiva). Mahdottomien nimien lisäksi pitää tietenkin muistaa myös lempinimet, ja mikä niistä viittaa keneneenkin. En ole vaikeiden fantasianimien ystävä.

Kirjan päähenkilöt ovat kiinnostavia, romanssi on erinomaisesti kirjoitettu, ja erityisesti pidin Dennasta. Hän on lämmin, ystävällinen akateemikko, joka osaa kuitenkin pitää puolensa ja argumentoida fiksusti menettämättä helposti temperamenttiaan. Mare ei ehkä ole aivan yhtä monipuolinen, ja sivuhenkilöt kärsivät ulottuvuuksien puutteesta sitäkin enemmän, mutta tässä kirjassa se ei juuri häirinnyt minua. He tekevät tehtävänsä juonen eteen, ja kirja edistyy. Arvostin sitä. Ylipäätään arvostin suuresti tätä suloista fantasiaromanssia, jossa hevoset saavat ansaitsemaansa arvostusta.

Neljä tähteä

tiistai 2. tammikuuta 2018

Mitä oli 2017?



On jälleen perinteisen vuosikatsauksen aika. Tänään, 2.1.2018 on blogini kuudes syntymäpäivä, ja vaikka bloggaamiseni ei tänäkään vuonna ole ollut huippukuntoista, on se kuitenkin ollut paremmissa kantimissa kuin vuonna 2016. Katsotaanpa hieman tilastoja:

Vuonna 2017...

  • julkaisin 43 postausta
  • julkaisin vähintään yhden joka kuussa, paitsi marraskuussa, joka jäi nollille
  • julkaisin eniten postauksia joulukuussa (yllätys sinänsä)
  • luin yhteensä 43 kirjaa, joista tämän postauksen julkaisuhetkellä vielä kaksi on arvioimatta
Syksyn uutuuksia, joista olen erittäin innoissani ja joista yhtäkään en ole vielä lukenut
Vuosi sitten kirjoittamassani katsauksessa toivoin, että vuosi 2017 ei olisi aivan sellaista vuoristorataa kuin vuosi 2016, vaan minulla olisi enemmän rauhaa ja aikaa ottaa rennosti. Tämä lienee toteutuneen, sillä en muista kovinkaan monia suuria tapahtumia tältä vuodelta. Olen, onnellista kyllä, saanut keskittyä elämään elämääni, opiskelemaan ja kokeilemaan uusia hauskoja asioita. Olen esimerkiksi edelleen lyhentänyt tukkaani, rei'ittänyt korvani toiseen kertaan ja aloittanut laulutunnit. Lähinnä elämäni on kuitenkin koostunut koulusta ja ystävistä, ja vaihteeksi hyvä niin. 

Tukholmassa kävimme Akademiska
Bokhandelnissa, Science Fiction
Bokhandelnissa ja English Bookshopissa
Kirjaisalta puolelta mainittavaa on yllä kuvassakin näkyvät tämän syksyn uutuuskirjat, jotka polttelevat hyllyssä lukemistaan, alkusyksyn Tukholman-reissu opiskelukaverini kanssa, sekä tietenkin Helsingin kirjamessut lokakuun lopussa. Saaliit kyseisiltä ekskursioilta näyttävät seuraavilta:

Kirjamessuilla, kuten tavallista, kävin kahtena päivänä
ja shoppailin lähinnä antikvaarisella puolella
















Haasteiden osalta tämä vuosi on ollut mielenkiintoinen. Vanhat haasteet ovat saaneet jatkua, ja tämän vuoden HelMet-haaste oli äärimmäisen käyttäjäystävällinen! Sain sen nimittäin jo lähes valmiiksi (toisin kuin kirotuksi olettamani vuoden 2016 haasteen, joka on täynnä typerän vaikeita kohtia). Oman hyllyn uohdetut ja Toisen hyllyn aarteet on jatkunut rauhallisessa tahdissa, ja uutena mukaan hyppäsi #Queer52. Se on tuonut kaikenlaista kiinnostavaa lukemista muassaan, ja suurin osa syksyn lukemistostani onkin ollut haastekirjoja lähes huomaamattani. Tavoitteenani on lukea haaste loppuun vuoden 2018 Pride Monthin loppuun mennessä. Lisähaastetta olen itselleni järjestänyt hankkimalla lisää haasteen kirjoja syksyn aikana ja täten pidentämällä listaa :D


Ajattelin tänä vuonna kokeilla jotakin sellaista, mitä en ole ennen vuosikatsauksissa tehnyt, nimittäin top-listaa. 43 lukemastani kirjasta ajattelin yrittää valita top 5. Olen arvostellessani antanut kuudelle kirjalle viisi tähteä:

  • Sinner 
  • George
  • Unbecoming 
  • The Secret Diary of Lizzie Bennet
  • Everything Leads to You
  • Adaptation
...kolmelle kirjalle neljä ja puoli tähteä:
  • Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda
  • Siege and Storm
  • If the Fates Allow
...ja kolmelletoista kirjalle neljä tähteä:
  • Taru sormusten herrasta 
  • Shadow and Bone 
  • Käännöksiä 
  • Before I Die 
  • And I Darken
  • Symptoms of Being Human 
  • Tales from the Shadowhunter Academy
  • Love is the Drug 
  • Rainbow Islands 
  • Blood Magic 
  • Play Dead 
  • The Story of Lizzy and Darcy 
  • Of Fire and Stars (vielä arvioimatta)
Näiden korkeimpien arvosanojen joukosta valinta tapahtukoon. En valitse pelkästään viiden tähden kirjojen joukosta, sillä koko vuoden top-listaan vaikuttavat myös esimerkiksi mieleenpainuvuus ja kirjan yleinen vaikuttavuus koko vuoden kirjojen joukossa, ja näitä löytyy myös neljän tähden kirjojen joukosta. Suosikkini eivät siis välttämättä ole kaikki viiden tähden kirjoja. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen tullut seuraavaan tulokseen:

Sijalla 5: Siege and Storm
"[V]ahvan juonen ansiosta kirja myös toimii hienosti omana, itsenäisenä tarinanaan, eikä jää toisen osan kirouksen uhriksi." Tämä kirja jäi mieleen koko Grisha-trilogian loistavana timanttina, ja nimenomaan harvinaisen onnistuneena toisena osana. Olen edelleen aina sitä muistellessani hämmästynyt siitä, miten mainio kirja se olikaan.

"Simon Vs. on hyväntuulinen kirja, joka ilahduttaa ja ihastuttaa, ja sopivasti myös raivostuttaa ja harmittaa. Siinä ei ole yhtäkään turhaa sanaa, vaan tarina kerrotaan kauttaaltaan mielenkiintoisesti ja luinkin koko kirjan kahdella istumalla." Rakastuin tähän kirjaan sydänjuuriani myöten, muuta ei ole sanottavissa.

Sijalla 3: Love Is the Drug
"Tämä kirja oli ehdottomasti syksyn yllättäjä. Sekä sen juoni että toteutus olivat paljon paremmat kuin etukäteen odotin, ja arvostin erinomaisesti tehtyä ei-valkoista (sekä hieman myös ei-heteroa!) representaatiota." Kaikki tarvittava taisikin tulla siinä. Tässä kirjassa kaikki oli niin paljon parempaa kuin odotin, että paikka vuoden kolmanneksi-suosikkikirjana on ansaittu!

Sijalla 2: George
"Georgessa on kaikki kohdallaan." Tämä kirja jätti todella lämpimän muiston ja oli melkein itkettävän ihana. Huolimatta siitä, että se on lastenkirja (ja etten tavallisesti lue lastenkirjoja), se sopii erinomaisesti kaikenikäisille lukijoille ja on kirjoitettu kauniisti ja lähestyttävästi. En voi suositella Georgea tarpeeksi.

Sijalla 1: Sinner
"Sinner on täynnä kohtia, jotka jäävät mietityttämään ja saavat aikaan uudenlaisia oivalluksia itsestään ja maailmasta. Kirja on jatkuvasti yllättävää ja upeaa luettavaa." Ikisuosikkini Maggie Stiefavater palkitaan ensimmäisellä sijalla, ei ehkä kovinkaan yllättävästi mutta täysin ansaitusti. Lähes vuosi kirjan lukemisen jälkeen saan edelleen kylmiä väreitä pelkästä sen ajattelemisesta. Ostin oman kappaleeni Tukholmasta, ja uskoisin piakkoin edessä olevan uudelleenlukukierroksen. Sinner vei sydämeni.

Koska kirjat eivät kuitenkaan osaa nauttia mitaleistaan,
voin selvästi syödä kaikki nämä suklaamitalit itse.
Sitä oli siis 2017! Tästä lähdemme eteenpäin taas kerran turhaan lupaillen postauksien perässä pysymistä ja enemmän aikaa lukemiselle, ja mitä näitä nyt on. Rentouttavaa ja ihanaa vuotta 2018 kaikille rakkaille lukijoilleni!


Joulusöpöilyä: If the Fates Allow

Annie Harper (toim.); Killian B. Brewer, Pene Henson, Erin Finnegan, Lilah Suzanne, Lynn Charles: If the Fates Allow. Interlude Press, 2017. S. 212. Tiedoston koko: 4568 KB.

Söpöjä jouluromansseja HLBT+ hahmoilla? Kyllä kiitos!

If the Fates Allow sisältää viisi joulunovellia, joista löytyy niin uuden rakkauden vaaleanpunaisuutta, vanhan ihastuksen uusi mahdollisuus, amorin apulaisena toimimista, vakiintuneen suhteen odotuksia kuin menetyksen surua ja uutta toivoa. Kokonaisuus on erittäin toimiva kaikki tarinat ovat erilaisia, mutta tukevat toisiaan mainiosti. Sanon nyt sanasen joka tarinasta erikseen.

Gracious Living Magazine Says It Has to Be a Live Tree
Kirjan esipuheen perusteella tämä on jatkoa jollekin toiselle, aiemmalle novellille samalta kirjoittajalta. Hahmot kuitenkin esitellään riittävän hyvin, eikä minulle tullut lainkaan sellainen olo, että saisin tarinasta irti enemmän jos tuntisin heidät jo entuudestaan. Marcus, tarinan päähenkilö on liikuttavan samastuttava tarpeessaan luoda täydellinen joulu itselleen ja poikaystävälleen, ja hänen yrityksensä mennessä hieman liiallisen puolelle hänelle voi lähinnä nauraa hyväntahtoisesti. Myös Marcuksen isoäidin ystävät, Do-Nothingsit, ovat ihastuttavan aitoja vanhoja tätejä. Novelli on mukavan kevyt aloitus kokoelmalle, joskin hieman mitäänsanomaton.

True North
WNBA:n eli Amerikan naisten koripallon tähti Shay Allen palaa pitkästä aikaa jouluksi kotiin Montanaan korjaamaan suhdetta vanhempiinsa ja nauttimaan muutamasta lomapäivästä. Vanhan ihastuksen Millan nostattaessa kuitenkin taas tunnemyrskyn pintaan loma piteneekin, ja Shay joutuu päättämään, mitä tehdä asian suhteen - vai tehdäkö mitään.
True North on perinteinen, söpö "paluu kotikaupunkiin" -tarina, joskin siihen on mukavasti sisällytetty variaatiota tekemällä päähenkilöstä tummaihoinen ja tietenkin lesbo. Tarinassa on myös vahvistettu biseksuaalinen hahmo. Se on herttainen ja hauska lukea, mutta jää ensimmäisen tarinan tavoin antologian mitäänsanomattomammalle puolelle.

Last Call at the Casa Blanca Bar & Grille
Tämä tarina alkaa hieman tylsästi, mutta on lopulta rakennettu hyvin. Töiden loputtua Jack viettää joulua yksin antaen jalkojensa kuljettaa pitkin Los Angelesin katuja ja päätyen lopulta vanhaan kantapaikkaansa, jossa hän vastentahtoisesti purkaa sydäntään uudelle, mysteeriselle baarimikolle. Lukija oppii jatkuvasti lisää Jackistä ja siitä miksi hän on yksin, miksi hän on juuri Casa Blancassa. Baarimikko tarjoaa kuuntelevan korvan ja lohduttavan olkapään, ja tarinan loppuratkaisu jättää miellyttävän jännittyneen tunteen. En halua pilata loppua kenellekään, mutta se on aika makea.

Halfway Home
Averyn elämä ei mene muutenkaan putkeen, ja kaiken huipuksi hän lähes ajaa pienen mutta raivokkaan kulkukoiran yli myöhään illalla. Vain yksi eläinsuoja on enää auki, ja Avery lähtee kiikuttamaan pikku demonia sinne. Koiran ottaa vastaan kauniisti hymyilevä Grace, ja kun tämä seuraavana päivänä soittaa ja pyytää Averya avuksi pikku Rudyn kouluttamisessa, ei vastausta tarvitse miettiä kahdesti. Aika on kuitenkin käymässä vähiin, sillä eläinsuojan rahoitus on vähissä ja saattaa loppua pian kokonaan.
Tämä oli ehdottomasti suosikkitarinani näistä viidestä. Vaikka Avery varsinkin alussa on aika ärsyttävä, on tarina aivan käsittämättömän söpö ja ilahduttava. Grace on ihana, ja kuka nyt ei pitäisi rescue-koirista! Tässä on melko lailla täydellisen romanssin ainekset, ja melko lailla täydellisesti se on toteutettukin. Averyn hahmokehitys on huomattavaa, koirat ovat ihania ja romanssi toimii. Myös tämän tarinan lopusta jää mukava jouluihmeen tuntu.

Shelved
Kokoelman viimeisessä tarinassa on elementtejä, jotka toimivat, ja elementtejä, jotka eivät toimi. Päähenkilö Karina on suloinen ja moniulotteinen hahmo, ja hänen rakkautensa kirjoihin ja kyvyttömyytensä toimia ihastuksensa kanssa ovat äärimmäisen samastuttavia piirteitä. Pidin myös siitä, että tarinassa mainitaan useita hyviä HLBT+ kirjasusoituksia kuin ohimennen. Karina on siis nuori kirjastonhoitaja ja päättää tehdä eronneesta sedästään ja leskeksi jääneestä kirjaston asiakkaasta pariskunnan joulun hengessä. Karinan amorleikki on huvittavaa, kuten on myös tarinan loppuratkaisu, mutta mielestäni se vie fokuksen väärään paikkaan - tai novellin pitäisi olla kirja. Olisin nimittäin halunnut kuulla paljon paljon enemmän Karinan omasta jouluromanssista, ja se jäi mielestäni epäreilusti taka-alalle. Shelved on silti paremmasta päästä tämän kokoelman tarinoita.

Tämä kokonaisuus toimii hyvin ja on sydäntälämmittävää luettavaa. Siinä on sama ihana joulutunnelma kuin Let It Snowssa, mutta se on parempi - onhan se gay, ja kaikki päähenkilöt ovat kivoja.

Neljä ja puoli tähteä, ja yksi kohta HelMetin 2016-haasteesta!

maanantai 1. tammikuuta 2018

#Queer52: Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda

Becky Albertalli: Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda. Penguin Books, 2015. S. 303.

Tämä kirja oli oikeastaan vain odotellut oikeaa hetkeä. Olin kuullut siitä pelkkää hyvää, se mitä tiesin konseptista kiinnosti minua, ja ostin sen alkusyksystä Tukholmasta. Eräänä vaikeana yönä aloitin mieluummin uuden kirjan kuin edes yritin nukkua, ja luinkin tätä sitten aamuneljään saakka.

Simon ei tiedä kuka Blue on, mutta Simon on rakastunut häneen. Kuukausien sähköpostien kirjoittamisen jälkeen Simon ja Blue tietävät toisistaan kaikki suuret, tärkeät asiat, mutta eivät mitään, mikä auttaisi heitä selvittämään toistensa tosielämän identiteetit. Ja niin sen kuuluukin olla. Kukaan muu kuin Blue ei tiedä Simonin olevan homo - ei ainakaan ennen kuin eräs koulututtu saa selville Simonin sähköpostittelusta ja uhkaa paljastaa asian koko koululle. Samaan aikaan kun Simon yrittää pitää salaisuutensa, hän yrittää myös kasata Bluen identiteetin palapeliä mielessään. Kaapista tulemisessa on sekä uhkia että mahdollisuuksia, mutta onko Simon valmis niihin - ja onko Blue?

Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda on eittämättä yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Se ei ole pitkä, mutta pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka. Simonin hauskaa ja samastuttavaa kertojaääntä rytmittävät Simonin ja Bluen keskenään lähettämät sähköpostit, ja ne ovat ehkä kirjan parasta antia - niiden lukeminen on käsittämättömän ilahduttavaa, ja mitä pidemmälle kirja etenee, sitä enemmän sähköposteja ja Simonia ympäröiviä hahmoja alkaa syynätä ihmetellen, kuka Bluen nimimerkin takana voi olla. Mysteeri kuitenkin piti loppuun saakka, ainakin minulle, ja ilahduin lopputuloksesta valtavasti.

Lyhyeksi kirjaksi Simonissa on todella paljon viisaita ja kiinnostavia ajatuksia. Simon puhuu esimerkiksi siitä, miten epäreilua on, että vain ei-heteroiden tarvitsee tulla kaapista - miksei kaikkien tarvitse? Miksi aina oletamme heteroutta/cissukupuolisuutta/valkoisuutta jne. kunnes toisin todistetaan? Toinen asia, josta Simon puhuu ja joka kolahti minuun, on kaapista tulemisen iso numero. Hän ei ole kaapissa siksi että pelkäisi kenenkään läheisensä torjuvaa reaktiota, vaan siksi, ettei jaksa sitä isoa numeroa mikä kaapista tulemisesta seuraisi, ja samastun tähän niin paljon. Olen itse viime viikkoina tullut kaapista muunsukupuolisena, ja koska en koe sen olevan iso asia, eikä muutoksia elämässäni tämän tiimoilta juurikaan tapahdu, en jaksaisi sitä, että siitä tulee iso numero. (Nytkin vain ovelasti livautin sen tänne tekstin sekaan toivoen, että se sulautuu kivasti muuhun asiaan.) Ainut asia Simonin kokemuksessa, jota en pitänyt uskottavana, on se, että kaikki hänen kaverinsa ovat cisheteroita. Minun ja melko lailla kaikkien tuntemieni sateenkaari-ihmisten kokemus on, että vedämme toisiamme puoleemme, usein jo ennen kuin tiedämme täysin omista identiteeteistämme. Kaveriporukat, joissa on vain yksi hetero, tuntuvat huomattavasti yleisemmiltä näissä piireissä kuin kaveriporukat, joissa on vain yksi homo.

Simon Vs. on hyväntuulinen kirja, joka ilahduttaa ja ihastuttaa, ja sopivasti myös raivostuttaa ja harmittaa. Siinä ei ole yhtäkään turhaa sanaa, vaan tarina kerrotaan kauttaaltaan mielenkiintoisesti ja luinkin koko kirjan kahdella istumalla. Ainut minua ärsyttänyt juonellinen elementti täytyy piilottaa spoilerivaroitusten alle:

Voitteko nyt jättää sen ilman suostumusta tai omaa valintaa jonkun outtaamisen jonnekin historian pölyisiin arkkuihin, kirjailijat. Ihmisen pakottaminen kaapista kertomalla muille hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan tai sukupuoli-identiteetistään ilman hänen lupaansa ja tietoaan on potentiaalisesti hyvinkin vaarallista, ja joka tapauksessa rikkoo ihmisen itsemääräämisoikeutta. Ymmärrän että sillä saa luotua hyvää draamaa, mutta todellisuudessa se on paskamainen teko, ja sen käyttäminen juonielementtinä on mielestäni erittäin kyseenalaista. Tästäkään kirjasta ei varsinaisesti käy ilmi, kuinka vahingollista se voi pahimmillaan olla, ja niinpä asioista tietämättömälle lukijalle voi jäädä mielikuva, ettei outtaaja tehnyt mitään kovin kamalaa.

/rant and spoilers
Kaiken kaikkiaan kuitenkin nautin tästä kirjasta huiman paljon ja jos osoitat sitä kohtaan pienintäkään mielenkiintoa, tungen sen lusikalla kurkustasi alas, koska sinun täytyy lukea se. Saatavilla myös suomeksi nimellä Minä, Simon, homo sapiens!

Neljä ja puoli tähteä

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Mitä kuuluu, Simon? Tales from the Shadowhunter Academy

Cassandra Clare, Sarah Rees Brennan, Maureen Johnson, Robin Wasserman: Tales from the Shadowhunter Academy. Walker Books, 2016. S. 652

Tales from the Shadowhunter Academy perustuu samanlaiseen konseptiin kuin The Bane Chronicles. Se koostuu siis joukosta erillisiä tarinoita, ja kaikki tarinat on aiemmin julkaistu yksittäisinä e-kirjoina. Painettu, yksissä kansissa oleva versio ilmestyi jo jokin aika sitten, mutta sitä ei alkanut näkyä Suomen kirjakaupoissa siitä huolimatta. Niinpä alkusyksyn Tukholman-reissulla ostin sen ja aika monta muutakin kirjaa.

Muistin virkistykseksi on hyvä todeta, että City of Heavenly Firen loppupuolella Simon Lewis ensin menettää kaikki muistonsa varjometsästäjistä ja varjomaailmasta, mutta hänet haetaan lopussa takaisin. Hänen muistojaan yritetään palauttaa kehnolla menestyksellä, ja lopputulema on, että jos Simon haluaa muistonsa takaisin, hänen on juotava muutoksen maljasta ja tultava varjometsästäjäksi itse. Shadowhunter Academyn uudelleenavautuminen on jo näköpiirissä, joten Simonista tulee yksi sen ensimmäisistä oppilaista, ja tämän kirjan kymmenen tarinaa kertovat hänen ajastaan tässä perinteikkäässä oppilaitoksessa. Tarinat ovat järjestyksessä seuraavat:

1. Welcome to Shadowhunter Academy
2. The Lost Herondale
3. The Whitechapel Fiend
4. Nothing but Shadows
5. The Evil We Love
6. Pale Kings and Princes
7. Bitter of Tongue
8. The Fiery Trial
9. Born to Endless Night
10. Angles Twice Descending

Minulla on sellainen taipumus, että odotan Cassandra Claren kirjoilta aina vähemmän kuin mitä saan. Se on toki siinä mielessä hauskaa, että saan yllättyä positiivisesti. Niin kävi tämänkin kirjan kanssa: olin jälleen unohtanut, miten paljon Claren huumori vetoaa minuun, ja olin ehdottomasti unohtanut (tai ehkä en ollut ikinä tiennytkään) miten samastuttava Simon on. Hän on kömpelö citynörtti, ja kun hänet pistetään samaan joukkoon atleettisten nuorten kanssa ja oletetaan punnertavan, ratsastavan, miekkailevan tai melko lailla tekevän mitään muuta kuin makaavan epätoivoisena maassa, tulokset ovat juuri niin katastrofaaliset kuin voi odottaakin. Ymmärsin Simonia niin hyvin. Meistä kömpelöistä citynörteistä ei tule sulavia varjometsästäjiä käden käänteessä.

Simon on siis kaikkien tarinoiden yhdistävä tekijä ja näkökulmahenkilö, ja suurimmassa osassa tarinoista esiintyy myös hänen kämppiksensä George, sekä heidän ystävänsä ja vihamiehensä Shadowhunter Academyssa. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suinkaan keskity näiden nuorten elämään, vaan monessa Simon kuulee tarinan varjometsästäjien historiasta, tai muut tutut henkilöt tulevat etualalle, mikä muodostaa suurimman osan novellista Simonin toimiessa vain kehyskertomuksena. Kuulemme esimerkiksi Viiltäjä-Jackistä, Tessa Grayn pojasta Jamesista, Helen ja Mark Blackthornista ja heidän vanhemmistaan, Malecista, sekä Valentinen Piiristä ja Michael Waylandista. Kokonaisuutena tämä kirja toimii minusta huomattavasti paremmin kuin The Bane Chronicles, sillä tässä kaikki tarinat pitävät yllä mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Jonkin verran toistoa joka tarinan alussa väistämättä tulee, sillä ne on kirjoitettu itsenäisiksi novelleiksi, ja niinpä jokaisen alussa pitää mainita, että George on Simonin kämppis. Toistoa ei kuitenkaan ole ärsyttävyyteen asti.

Ihailen sitä, miten moneen eri kiinnostavaan aiheeseen niin varjometsästäjien historiassa kuin nykypäivässä kirja onnistuu pureutumaan. Siinä käsitellään erityisen paljon varjometsästäjien ennakkoluuloja alamaailmalaisia ja maallikkoja kohtaan, ja Simon tekee osaltaan merkittävää työtä näiden ennakkoluulojen kitkemiseksi. Häntä ei voi kuin ihailla. Simonin koulutus Shadowhunter Academyssa kestää kaksi vuotta, ja näiden kahden vuoden aikana myös kehitystä on nähtävissä niin Simonissa kuin muissakin oppilaissa ja vanhoissa, rakkaissa hahmoissa.

Uusista hahmoista erityisesti sydäntäni lähelle pääsi George, ja vanhoista uutta ja mielenkiintoista näkökulmaa löytyi erityisesti Catarina Lossiin. Muut uudet hahmot, kuten Jon, Beatriz ja Julie, jäävät eittämättä hiukan yksipuolisiksi. Olisin toivonut, että Helen Blackthorn olisi saanut enemmän sivutilaa, enkä olisi kaivannut aivan niin paljon Simonin ja Isabellen will they won't they -säätöä, mutta ymmärrän että Isabelle on Simonin kannalta tärkeämpi hahmo kuin Helen. Ja vaikka tämä arvio on jo pitkä kuin nälkävuosi, niin tärkeiden hahmojen tiimoilta on vielä sanottava, että minulla on hyvin ristiriitaisia tunteita viimeisen tarinan lopusta. Toisaalta ymmärrän ratkaisun draaman näkökulmasta; olisin varmaan tehnyt itse samoin. Toisaalta se SATTUI ja oli KAMALAA, eikä siinä ehkä juoneen perustuvien todisteiden näkökulmasta ollut kovin paljon järkeä. Tämän hilpeän kryptisen ajatuksen kanssa jätän teidät tänään. Hyvää uutta vuotta!

Neljä tähteä