sunnuntai 20. elokuuta 2017

Uudenlainen ote Draculaan: And I Darken

Kiersten White: And I Darken. Corgi Books, 2016. S. 475

Olen aikanani lukenut Kiersten Whitelta Paranormaalin, joka oli mielestäni ihan kiva kirja, ja sen jatko-osan, joka ei ollut. En ikinä viitsinyt lukea trilogian päätösosaa, mikä on minulle melko harvinaista. Päätin kuitenkin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden, kun huomasin, että joku luki tätä kirjaa Pride-kuukauden aikana - mahdollisuus hyvin kirjoitetuista HLBT+ hahmoista saa minut aina suostuteltua.

Lada Dragwlya on lapsesta saakka ollut häikäilemätön ja raju prinssin tytär. Hänen veljensä Radu on toista maata: herkkä, haavoittuvainen, kiinnostunut opiskelusta ja kirjoista. Kun heidän isänsä, Wallachian prinssi Vlad, luovuttaa heidät kasvatettaviksi Ottomaanien hoviin vastineeksi oikeudesta hallita omaa maataan, saa Lada tuoda kaikki pahimmat luonteenpiirteensä esiin selviytyäkseen. Sattumalta sisarukset tutustuvat ottomaaniprinssi Mehmetiin ja alkavat lopulta kotiutua hänen luokseen, mutta ystävyyssuhteiden syvetessä ja Mehmetin vallan kasvaessa riskit suurenevat ja suurenevat.

And I Darken alkaa hieman hitaasti, tutustuttaen lukijan Ladaan ja Raduun ja ympäröivään maailmaan. Tämä on valitettavaa, sillä kirja on melko pitkä, ja alun etenemättömyys saattaa karkottaa kärsimättömämmän lukijan - mikä puolestaan olisi valitettavaa, sillä kun hahmot pääsevät teini-ikään ja asioita alkaa tapahtua, on And I Darken todella vangitseva kirja. Sen sävy on tumma, uhkaava, raskaskin, ja hahmojen moniulotteiset motiivit repivät lukijaa kahden puolen ja pitävät otteessaan. Kirjasta on vaikea päästää irti niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Päähenkilöt Lada, Radu ja Mehmet ovat hyvin rakennettuja ja inhimillisiä. Heissä on kaikissa ristiriitaisuuksia jotka tekevät heistä ihmisiä, ja erityisesti Lada täytyy nostaa esille feministisestä perspektiivistä. Etenkin kirjan alussa hän on todella epämiellyttävä eikä häneen ole helppo samastua, mutta Lada on tehokas. Hän tietää mitä tahtoo, ja ottaa sen. Naishahmona Lada on upea - hän osoittaa, ettei naisen tarvitse olla miellyttävä ja myöntyväinen menestyäkseen miesten maailmassa. Radu taas kumoaa monia toksisen maskuliinisuuden stereotyyppejä olemalla esimerkiksi herkkätunteinen, väkivallanvastainen ja homo.

And I Darken on tummasävyinen, lukijaa otteessaan pitävä romaani täynnä hovijuonittelua, verisiä taisteluita ja riskialttiita salasuhteita. Se on vangitseva sukellus Vlad Seivästäjän ja Ottomaanien kukoistuksen aikaan, ja jättää lukijan odottamaan seuraavaa osaa malttamattomana. Kaiken kaikkiaan kannustan sinua pääsemään yli hidastempoisesta aloituksesta ja nauttimaan tästä kirjasta - sekä sinä että kirja olette sen ansainneet.

Neljä tähteä.

torstai 17. elokuuta 2017

Upea toinen osa: Siege and Storm

Leigh Bardugo: Siege and Storm. Indigo, 2013. S. 381

Yleensä trilogian toinen osa on aina väliinputoajaosa. Valmistelua ja tunnelmankohotusta finaalia varten. Siege and Stormissa ei ollut mitään sellaista.

Arvio sisältää spoilereita sarjan edellisestä osasta.

Alinan ja Malin pakomatka keskeytyy Novyi Zemissä, kun Darkling ja hänen miehensä saavat heidät kiinni. Seuraavan kerran Alina tulee tietoiseksi ympäristöstään kuuluisan salakuljettaja Sturmhondin laivalla, ja vähä vähältä selviää, että Darklingilla on suuret suunnitelmat: Morozovan kaulus ei jää Alinan ainoaksi vahventajaksi. Myyttisen merihirviön metsästys sysää käyntiin tapahtumasarjan, jonka tuloksena kauan kaivattu prinssi palaa Ravkaan rinnallaan jo kuolleeksi luultu valon kutsuja, ja toisen armeijan rivejä kohtaa uudistuksen hyöky. Jos Ravka aikoo selvitä Darklingin hyökkäyksestä, heidän on oltava valmiimpana kuin he ikinä ovat olleet.

Siege and Storm on Leigh Bardugoa elementissään. Se lähtee reippaasti käyntiin ja etenee koko ajan, juonta kannattelee joukko sekä tuttuja hahmoja että kiehtovia uusia tuttavuuksia, eikä mikään ole aivan sitä miltä se aluksi näyttää. Kirjassa parasta ovat sen elävät ja monipuoliset hahmot, mutta valitettavasti ne ovat myös sen suurin kompastuskivi. Bardugo tahtoo pudota nuortenkirjojen sudenkuoppaan, jossa päähenkilötytön ulottuvilla on paha poika ja kiva poika, ja osapuolien välinen kommunikaatio on todella surkeaa. Se tietenkin luo draamaa, mutta itseäni tällainen draama lähinnä ärsyttää, eikä se mielestäni anna juonelle suurta lisäarvoa. Muutoin juoni on vauhdikas ja pitää lukijan varpaillaan, eikä kirjaa voi syyttää hidastempoisuudesta. Sanoisin että vahvan juonen ansiosta kirja myös toimii hienosti omana, itsenäisenä tarinanaan, eikä jää toisen osan kirouksen uhriksi.

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta yli kuukauden, ja se jää nyt lyhyeksi, sillä en tiedä mitä muuta sanoisin. Loppuun on toki hyvä vielä tähdentää, että olin erittäin vaikuttunut Siege and Stormista.

Neljä ja puoli tähteä.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Odotin erilaista: Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein, or the Modern Prometheus. Collector's Library, 2004 (ensipainos 1818). S. 267

Olin jo pitkään aikonut lukea Frankensteinin, ja se tuli ajankohtaiseksi osallistuessani kesällä kurssille, jonka aiheena oli romantiikan aika ja sen perintö. Kurssilla luettavaksi romaaniksi annettiin Frankenstein, joten mitäpä sitä enää jahkaamaan: nyt se oli luettava.

Nuori ja kunnianhimoinen tiedemies Victor Frankenstein haluaa tietää, kykeneekö hän herättämään eloon itse rakentamansa ihmisruumiin. Yrityksen onnistuessa hän säikähtää ja pakenee, jättäen luomansa olennon oman onnensa nojaan ja uskoen tämän olevan luonnostaan paha. Olento yrittää liittyä ihmisten yhteiskuntaan, mutta jatkuva torjunta tekee sen katkeraksi ja se päättää kostaa luojalleen oman olemassaolonsa. Victor Frankenstein ei näe muuta vaihtoehtoa kuin tappaa luomansa hirviö, ja niin alkaa kuolettava kissa ja hiiri -leikki, jossa jokainen osapuoli syyttää itseään.

Frankenstein on niin kuuluisa, että sen kutsuminen klassikoksi tuntuu vähättelyltä. Frankenstein on myytti. Jo lapsina kuulemme tiedemiehestä, joka rakentaa hirviön kuolleesta lihasta (tätä ei muuten missään kohtaa kirjaa varmisteta) ja kamalia asioita tapahtuu. Opimme yhdistämään sanat "Frankensteinin hirviö" toisiinsa tavalla, joka antaa ymmärtää, että Frankenstein on hirviön nimi, eikä suinkaan tiedemiehen. Kun siis avasin kirjan, odotin pelottavaa ja vauhdikastakin tarinaa kamalasta hirviöstä ja sen luojasta. Jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt tietää paremmin.

Ensinnäkin kirja alkaa neljällä kirjeellä joilla ei ole mitään tekemistä päätarinan kanssa - niiden kirjoittaja on englantilainen tutkimusmatkailija Walton, joka lopulta sattumalta löytää Victor Frankensteinin Jäämereltä, ottaa hänet laivaansa ja alkaa kirjoittaa hänen tarinaansa ylös. Vaikka Waltonista voi vetää erinäisiä rinnakkaisuuksia Frankensteiniin, tuntuu suurin osa kirjan alusta turhalta höpötykseltä, joka hidastaa itse asiaan pääsemistä. Kuitenkaan Frankenstein itse ei ole sen parempi tarinankertoja: hän jaarittelee ummet ja lammet perheestään ja lapsuudestaan, ja kun hän viimein pääsee hirviöönsä asti, käy nopeasti selväksi että hän on raivostuttava, täysin vastuuton, äärettömän itsekeskeinen mies-vauva. Lukijalle suodaan vapautus Frankensteinista kirjan puolimaissa, kun hirviö saa oman äänensä kertoessaan tarinaansa muutaman luvun ajan. Vaikka hän on miellyttävämäpi hahmo kuin luojansa, sai hänenkin logiikkansa lopulta minut repimään hiuksia päästäni.

Puolivälin jälkeen kirjassa sentään alkoi olla oikeita tapahtumia, mutta sen henkilöt eivät edelleenkään kiinnostaneet minua enkä pitänyt heistä. Frankenstein oli lisännyt epämiellyttävien piirteidensä joukkoon valittamisen ja itsesäälissä vellomisen, ja olin menettänyt kaiken mielenkiinnon hänen kohtaloaan kohtaan. Tämä kauhun klassikkoteos ei myöskään ollut missään kohtaa lainkaan pelottava. Tietäen kuitenkin, että kirjasta pitäisi pystyä tunnilla keskustelemaan, rämmin ohuiden sivujen ja tuhansien "wretched" -sanojen läpi loppuun saakka voittajana. Näin jälkiviisaana ja aika paljon vanhoja kirjoja lukeneena voin vain sanoa, että minun olisi pitänyt osata odottaa loputtomia kuvauksia ja hidasta tahtia myös Frankensteinilta. Myytti oli peittänyt alleen todellisen tarinan, ja iso osa kirjasta menikin siihen, kun keksin päässäni kiinnostavampia juonenkäänteitä itsestäänselvien tilalle.

Kaksi tähteä ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Oman hyllyn unohdetut: Käännöksiä

Jean Kwok: Käännöksiä. Bazar, 2011. S. 275. Englanninkielinen alkuteos Girl in Translation ilmestyi vuonna 2010.

Viimeinkin palaamme tämän haasteen pariin! Libertén saatua viimeinkin luettua Salaisen puutarhan valitsin omasta hyllystäni tämän pienen suuren kirjan, jonka sain jokin vuosi sitten Chrystalilta joululahjaksi.

Kimberley ja hänen äitinsä muuttavat Hong Kongista New Yorkiin Paula-tädin avustuksella. Kim osaa hieman englantia, äiti ei lainkaan, ja jää tyttären tehtäväksi selviytyä kaikesta arkielämän kommunikaatiosta amerikkalaisten kanssa. Äiti saa työpaikan Paula-tädin tehtaasta, mutta palkka on pieni ja päivät pitkiä, ja Kimin on mentävä aina koulun jälkeen tehtaaseen auttamaan äitiä. Hong Kongissa luokkansa huippuna loistanut Kim saa tehdä olan takaa töitä myös koulussa, sillä vieras kieli, erilaiset akateemiset käytännöt ja uudet sosiaaliset piirit tuottavat omat vaikeutensa.

Tämä kirja oli jäänyt unohdetuksi, sillä sen nyyhkytarina-draama-asetelmassa ei ollut mitään minua erityisesti kiinnostavaa. Siksi yllätyinkin kirjan hiljaisesta vetovoimasta ja voimakkaasta otteesta. Vaikka tarinassa on nyyhkytarinan elementtejä, se ei ole siirappinen eikä säälinhakuinen, vaan kertoo asiat niin kuin ne ovat. Kimberleyn kertojanäkökulma antaa lukijallekin lapsen rehellisen, mutta yllättävän ymmärtävän linssin. Pian sitä huomaakin elävänsä hahmojen toiveita ja iloitsevansa heidän onnistumisestaan niin pienissä kuin suurissakin tavoitteissa.

En ollut ihan hirveän ihastunut kirjan romanssijuoneen, vaikkakaan se ei tainnut olla vältettävissä. Pidin kuitenkin hirveästi tämän kyseisen sivujuonen loppuratkaisusta - Kimberleystä oli kasvanut vahva ja itseään arvostava nainen. Olin sen sijaan verisesti pettynyt kirjan epilogiin. Se tuntui pilaavan niin romanssijuonen hienon ratkaisun kuin muutkin ajatukseni siitä, millainen aikuinen Kimberleystä kasvaisi. Jos siis jätämme epilogin huomiotta, voin sanoa että Käännöksiä on kaunis ja vahva kasvutarina, nöyryydessään erityisen tärkeä teos.

Neljä tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016- ja yksi 2017-haasteesta.

Libertén postauksen hänen unohdetusta kirjastaan voit lukea täällä.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kuolema ei ole kivaa: Before I Die

Jenny Downham: Before I Die. Definitions, 2015 (ensipainos 2007). S. 326

Olin jo pitkään aikonut lukea tämän Jenny Downhamin esikoisromaanin, ja nyt viimein näin sen kirjaston hyllyssä minua kutsumassa. Before I Die oli hyvin erilainen kuin kumpikaan muista lukemistani Downhamin teoksista (You Against Me ja Unbecoming).

16-vuotias Tessa sairastaa kuolemaan johtavaa syöpää. Hän on masentunut ja äkkipikainen, hänellä on vain yksi ystävä eikä hänen äitinsä ikinä tule mukaan sairaalaan. Tessa on kuitenkin päättänyt elää ennen kuin kuolee. Hänellä on lista asioista, jotka hän tahtoo vielä tehdä: rakastua, rikkoa lakia, harrastaa seksiä, kokeilla huumeita, ajaa autoa. Mutta päivät kuluvat, Tessan voimat vähenevät ja lista sen kuin kasvaa.

En oikein tiedä mitä sanoa tästä kirjasta; se jätti minulle hyvin ristiriitaisen olon. Toisaalta pidin sen viestistä, tarinasta, mutta toisaalta en olisi oikein jaksanut Tessaa enkä hänen loputonta valitustaan ja typeriä valintojaan. Lienee siis ainakin turvallista sanoa, että Tessa ei ole kovin samastuttava eikä kovin miellyttävä päähenkilö, mutta kun asiaa pohtii tarinan kontekstissa, se on oikeastaan hyvä asia. Tuskin kukaan meistä olisi kovin rakastettava jos tietäisimme kuolevamme ennen kuin elämämme on oikein edes alkanut. Minua myös aina ärsyttää vastuttoman ja rikollisenkin käytöksen glorifiointi, mutta jälleen, Tessan näkökulmasta katsottuna tässä kirjassa voin sitä ymmärtää: eihän hänellä ole mitään menetettävää, joten miksei kokeilla kaikkea mitä tällä maailmalla on tarjota.

Kirjan muut henkilöt ovat myös tarkkaan ajateltuja ja kirjoitettuja kokonaisuuksia. Tessan isän uupumus, hänen äitinsä heikkous, hänen veljensä suru, viha ja hämmennys, ja jopa Tessan ystävän Zoeyn oma sivujuoni ovat käsinkosketeltavan aitoja tarinoita. Ainoastaan Adam jäi minulle hieman etäiseksi ja ehkä hieman epäuskottavan oloiseksi juonielementiksi - Tessan ja Adamin suhde tuntui hieman liian helpolta ottaen huomioon heidän tilanteensa.

Koko kirjan ajan pohdin sitä kohtaa The Fault in Our Starsissa, jossa Hazel puhuu siitä, kuinka kuolemassa ei ole mitään kaunista, jaloa tai kivaa. Hän puhuu siitä, kuinka popkulttuurissa kuolevat ihmiset usein esitetään uljaina taistelijoina, vaikka todellisuus on täynnä vihaa ja pelkoa. Sitä tämäkin kirja tuntui viime kädessä käsittelevän: Tessan tarina osoittaa hyvin selvästi, ettei kuolemassa ole mitään kivaa. Se on tuskallista ja ahdistavaa, ja kuolevalla on oikeus tuoda nämä tunteet esiin. Ehkä eniten olinkin yllättynyt Tessan epämiellyttävyydestä siksi, että tätä kirjaa on markkinoitu enemmänkin sankaritarinana kuin rehellisenä kuvauksena kuolemasta. Ja vaikka Tessasta ei ikinä tullut lempi-ihmistäni, itkin silti lopussa. Miten olisin voinut olla itkemättä.

Neljä tähteä, ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Olenko myöhässä? Wishful Drinking & Shockaholic

Carrie Fisher: Wishful Drinking. Pocket Books, 2009. S. 159.

Olin yötä kaverini luona, ja hän tunki minulle käteen ensimmäisen Carrie Fisherin omaelämäkerroista, Wishful Drinking. Kirjan luettuani voin vain sanoa, että olen todella surullinen päästyäni näin tutustumaan Carrie Fisheriin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Fisherin kieli on nopeasti etenevää ja pulppuilevaa. Hän puhuttelee lukijaansa rohkeasti eikä epäröi puhua elämästään, etenkään sen vaikeuksista - ja niitä onkin riittänyt. Kahden julkkiksen lapsen ja laajan fanipiirin ympärilleen keränneen näyttelijänkään elämä ei ole aina helppoa, vaikka niin mielellämme kuvittelisimme, mutta Fisher ei esittele itseään uhrina. Hän kertoo tarinaansa huumorilla ja itsekin itselleen silmiään pyöritellen.

Wishful Drinking käsittelee nimensä mukaisesti Fisherin alkoholi- ja huumeongelmaa, mutta myös Star Warsia, hänen äitiään Debbie Reynoldsia ja hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan Hollywoodissa. Se avaa hyvinkin suoran tuntuisen väylän Fisherin päähän ja maailmaan, ja on kokonaisuudessaan erittäin nautittavaa luettavaa. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, painavista aiheistaan huolimatta kevyt ja hauska kokemus, joka jättää hymyn huulille ja haikean kaipauksen sydämeen.



Carrie Fisher: Shockaholic. Simon & Schuster, 2011. S. 162.

Shockaholic jatkaa Carrie Fisherin puhetta itsestään ja elämästään, ja mikä voisikaan olla parempaa. Toisessa muistelmateoksessaan hän puhuu paljon mielenterveysonglemistaan ja niihin saamastaan sähköshokkihoidosta. Lisäksi Shockaholic keskittyy tarkemmin tiettyihin ihmisiin - kuten Michael Jacksoniin, erääseen USA:n senaattoriin, entiseen isäpuoleensa - ja lähes puolet kirjasta on omistettu Fisherin omalle isälle Eddie Fisherille. Tyyli on jo tuttua, ääneen naurattavan hauskaa, joskin siirtymä vakavampiin aiheisiin on aina kunnioittava ja luonteva.

Fisher kertoo jälleen asioistaan - ja muidenkin asioista - lähes järkyttävän avoimesti. Kirjan koskettavin osa on kuitenkin Michael Jacksonia käsitellyt luku. Fisher tekee alussa selväksi, ettei tuntenut laulajaa erityisen hyvin, mutta puhuu hänestä kuitenkin ymmärryksellä, jota monikaan meistä ei olisi ikinä voinut toivoa saavuttavansa. Luku avasi silmiäni niin sille, miksi monet julkisuuden henkilöt sortuvat päihteisiin, kuin sille, miksi monet julkkikset seurustelevat vain toisten julkkisten kanssa. Suosittelisin koko kirjaa luettavaksi vain tämän yhden luvun takia, sillä se jäi pohdituttamaan pitkäksi aikaa.

Nyt minulla on lukematta enää The Princess Diarist, joka julkaistiin vain noin kuukausi ennen Fisherin kuolemaa. Odotan mielenkiinnolla, mutta tähtiä en näille teoksille jaa. Ne ovat sen ylä- ja ulkopuolella.

Wisful Drinking kuittasi minulle yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta ja kaksi kohtaa 2017-haasteesta, ja Shockaholic kaksi kohtaa 2017-haasteesta.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Paluu Grishojen maailmaan: Shadow and Bone

Leigh Bardugo: Shadow and Bone. Hodder and Stoughton, 2016 (ensipainos 2012). S. 308.

Oikeastaan paluu on väärä sana. Shadow and Bone on kuitenkin ensimmäinen Bardugon kirjoittama kirja, joka sijoittuu Grishaversumiin. Minulle kyseessä on kuitenkin paluu, sillä aloitin Bardugon tuotannon Six of Crows -duologiasta (täällä ja täällä). Odotin Shadow and Bonea kirjastosta monta kuukautta (ja jatko-osa on juuri saapunut!), enkä joutunut pettymään.

Ensimmäisen armeijan sotilas Alina Starkov, ruipelo orpotyttö, yllättää kaikki vaarallisella matkalla Foldin ylitse. Fold on Ravkan poikki leviävä pimeä vyöhyke, jota asuttavat vain volcrat, ylitykseen uskaltautuvia ihmisiä metsästävät hirviöt. Alinassa ei ole ikinä ollut mitään erityistä, kunnes hänestä ensimmäisellä Foldin ylityksellään alkaa purkautua uskomaton, voimakas valo. Alina viedään suorinta tietä toisen armeijan ja Grishojen johtajan Darklingin luo. Yksikään Grisha ei pysty kutsumaan valoa. Darkling on ainut, joka pystyy kutsumaan pimeyttä. Alinan ei pitänyt olla Grisha lainkaan.

Kun Six of Crowsissa Grishat ovat läsnä ja heistä puhutaan, Shadow and Bonessa he ovat tarinan keskiössä. Tapahtumat sijoittuvat samaan maailmaan aikaan hieman ennen Six of Crowsin tapahtumia, mutta eri maahan - Venäjän inspiroima Ravka on kaikkien maailman Grishojen turvapaikka ja kotimaa, jossa heistä koulutetaan toisen armeijan sotilaita kustakin omien kykyjensä mukaisesti. Karkeasti jaoteltuina Grishojen kyvyt jakautuvat kolmeen luokkaan: Corporalkit toimivat ihmiskehon kanssa, Etherealkit ovat kutsujia ja toimivat luonnonelementtien tuulen, veden ja tulen kanssa, ja Materialkit toimivat fyysisten materiaalien kanssa. Toista armeijaa johtaa Darkling, joka kutsuu pimeyttä, ja nyt siihen liitetään Alina Starkov, joka kutsuu valoa.

Huomaan, että kirjan alkuasetelma vaatisi vielä huimasti enemmän kuvausta Ravkan poliittisesta tilanteesta, mutta se tehdään kirjassa itsessään niin paljon paremmin, että kiinnostuneille se riittäköön. Olen kuitenkin kovasti innostunut Bardugon luomasta maailmasta, jota pääsee tässä kirjassa tutkimaan paljon syvällisemmin kuin Six of Crowsissa. Se yhdistelee taitavasti politiikkaa ja fantasiaa tavalla, jota en usein nuortenkirjoissa näe. Oma lukunsa on tietenkin Alinan matka itsensä ja voimansa löytämiseen, ja tämän matkan seuraukset niin hänelle itselleen kuin hänen lapsuudenystävälleen Malille. Kuten aiemmin lukemani Bardugon teokset, kirja on mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, eikä siitä puutu yllättäviä juonenkäänteitä.

Voisin lukea vaikka kuinka monta kirjaa vain Grishojen maailmasta, ja siksi Alinan koulutuksessa viettämä aika olikin minulle kenties antoisinta kirjassa. Se on myös monella tapaa lähestyttävä ajanjakso klikkeineen ja nokkimisjärjestyksineen. Juoni ei kuitenkaan jää junnailemaan, ja loppua kohden jännitys tiivistyy, vaikka Alinan suhde Maliin nouseekin etualalle, eikä se kiinnostanut minua kovin paljon. Mal on kuitenkin mielestäni ainut perinteinen nuortenkirjallisuuden ansa johon Shadow and Bone lankeaa, ja muutoin tämä on oi niin ihastuttava kirja. Suosittelen kaikille fantasian ystäville, erityisesti jos olet kyllästynyt kulutettuun "keskiaikainen Englanti" -fantasiamaailmaan. Ravka on kaukana siitä.

Neljä tähteä.