keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Mystiikan ja logiikan liitto: Play Dead

Anne Frasier: Play Dead. Thomas & Mercer, 2014. S. 366. Tiedoston koko: 3723 KB

Ostin tämän e-kirjan jo pitkä aika sitten ja aloitinkin sitä, mutta silloisen kännykkäni akunkesto oli sen verran heikko, että kirja jäi kesken käytännöllisistä syistä. Kesällä kuitenkin löysin e-kirjat uudestaan, kuten ehkä olette jo huomanneet, ja pääsin palaamaan tämänkin opuksen pariin.

Savannahin poliisilaitosta kuohuttaa erikoinen epäkuolemien sarja. Ihmiset, jotka vaikuttavat kuolleilta, ovatkin hengissä - ainakin toistaiseksi. Etsivä Elise Sandbug ja hänen uusi parinsa David Gould, entinen FBI-agentti ja varsinainen ongelmatapaus, saavat tehtäväkseen ottaa kiinni murhaajan, mutta sitä varten heidän on sukellettava syvälle Savannahin menneisyyteen, sen juoruihin ja puolitotuuksiin, Elisen alkuperään, ja perinteisiin taikakeinoihin.

Play Dead on mukaansatempaavasti ja mysteeriä loppumetreille saakka ylläpitäen kirjoitettu dekkari - siis lajissaan erinomainen. Tapa, jolla tarinassa yhdistetään loogista poliisintyötä ja perinteistä, mystistä taikuutta on kiehtova ja ainutlaatuinen. En tiedä paljonkaan Yhdysvaltain syvän etelän perinteistä, mutta se ei haitannut, sillä kaikki tarvittava kyllä selitetään. Murhat ovat juuri sopivan kammottavia ja tappaja piileskelee näkyvillä viime hetkiin saakka, mikä tekee tarinasta mielenkiintoisen ja dekkarina onnistuneen.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Elisen ja vuoroin Davidin näkökulmasta. Molemmat ovat inhimillisiä, huolella suunniteltuja hahmoja, ja heidän menneisyyksistään paljastuu tasaisesti lisää tarinan edetessä. Mysteerin lisäksi kirjassa käsitellään jonkin verran molempien henkilökohtaista elämää, mutta pääpaino on murhaajan kiinniottamisessa, eivätkä pienet hengähdystauot välissä siis tehneet pahaa. David ei mielestäni ollut kovin samastuttava, mutta hänenkin hahmokehityksensä on kiinnostavaa seurattavaa.

Play Dead on sarjan (muistaakseni trilogian?) ensimmäinen osa, ja vakavasti harkitsen muidenkin osien lukemista. Frasierin tekstiä on miellyttävä lukea, ja hän selvästi osaa rakentaa mysteerinsä. Myös Savannahin laajaa kuvausta - kirjassa käydään monissa eri paikoissa, mikä on ehdottomasti anti - lukee aivan ilokseen. Suosittelisin tätä kenelle tahansa dekkarien ystävälle, erityisesti, jos kaipaat jotain hieman erilaista. Ostin tämän ensimmäisen e-kirjaversion aikanaan Amazonista muistaakseni muutamalla dollarilla.

Neljä tähteä

Sain myös yhden kohdan HelMetin 2017-haasteesta!

Ihana Eurooppa: 13 Little Blue Envelopes

Maureen Johnson: 13 Little Blue Envelopes. HarperTeen, 2005. S. 368. Tiedoston koko: 1808 KB

Maureen Johnson on yksi suosikki Twitter-ihmisiäni, ja co-host Says Who Podcastissa, jota syvästi rakastan. Olen aiemmin lukenut ensimmäisen osan hänen Shades of London -sarjastaan, sekä joitain kirjoja, joissa hän on ollut yhtenä kirjoittajana (Let It Snow ja The Bane Chronicles). Kun 13 Little Blue Envelopes, josta olin kuullut paljon hyvää, tuli e-kirjana alennukseen, päätin ostaa sen tukeakseni tätä ihailemaani naista.

Ginnyn kuollut täti on jättänyt hänelle kirjekuoren, joka sisältää 1000€ ja ohjeet ostaa lentolippu. Lisäksi hän on jättänyt 12 muuta kuorta, ja jokaisen kirjeen lopussa on ohje siitä, milloin seuraavan saa avata. Peg-tädin kirjekuoret vievät Ginnyn päätähuimaavalle seikkailulle halki Euroopan, eikä kukaan tiedä, mitä odottaa seuraavaksi. Kaikkein vähiten Ginny itse.

13 Little Blue Envelopes on nopealukuinen, hurmaava kesätarina, jos ei odota kovin suuria. Minä ehkä odotin hieman liian suuria. Ginny on 17-vuotias, ja hänen matkansa sääntöihin kuuluu, ettei hän saa pitää mitään yhteyttä kotiin. Elossa olleessaan hänen tätinsä tunnettiin epäluotettavuudestaan. Mitä enemmän kuulin tädistä, sitä enemmän hän ärsytti minua henkilönä, ja tuntuu epäuskottavalta, että Ginnyn vanhemmat olisivat päästäneet alaikäisen tyttärensä matkustamaan yksin ympäri Eurooppaa ilman mitään keinoa saada yhteyttä tähän.

Peg-tädin itsekkyys ja raivostuttavuus käy kirjan läpi ilmi yhä selvemmin ja selvemmin, ja vaikka juoni perustuu hänen kirjeisiinsä ja niiden ennalta-arvaamattomuuteen, se myös tekee juonen paikoin raskaaksi ja hankaksi seurata. Onneksi sentään kaikki hahmot eivät kohtele Peg-tätiä virheettömänä jumaluutena, vaan hänen uskomaton rasittavuutensa tuodaan esiin. Ginny ravaa ympäri Eurooppaa ei hirveän järkevän oloisessa järjestyksessä, ja hänen kohtalonsa riippuu jatkuvasti täysin vieraista ihmisistä. Minun puolestani Ginny saisi hieman käyttää järkeään ja rikkoa Peg-tädin asettamia sääntöjä sen mukaan kuin tarve vaatii.

Ei kirja kuitenkaan kokonaan huono ole. Se takuuvarmasti herättää matkakuumeen, ja siinä on todella kaunista kuvausta eri puolilta Eurooppaa. Rakkauskaupunkini Lontoo ja Rooma; jo pitkään matkustushaaveena ollut Amsterdam; Kööpenhamina (jossa tosin ei ole yötöntä yötä nähtykään, hah); Kreikka... Eurooppa on upea paikka ja sille tämä kirja tekee täyttä oikeutta. Kun sen siis lukee herttaisena matkustuskirjana, eikä odota liikoja juonelta tai henkilöhahmoilta, se on oikein viihdyttävä.

Kolme tähteä.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Ylpeydelle ja ennakkoluulolle ei ole loppua: The Story of Lizzy and Darcy

Grace Watson: The Story of Lizzy and Darcy: A 'Pride and Prejudice' Adaptation. Omakustanne, 2017. S. 412. Tiedoston koko: 917 KB.

The Story of Lizzy and Darcy aloitti kesän e-kirjojen lukemiseni. Kuulin kirjasta Twitterissä, kun joku oli listannut hyviä tyttörakkaudesta kertovia kirjoja, ja hardcore Ylpeys ja ennakkoluulo -fanina minun piti tietenkin saada teos heti käsiini. Se on omakustanne, ja saatavilla Amazonista e-kirjana muutamalla hassulla dollarilla, joten ei muuta kuin ostoksille.

Lizzy on palannut yliopistosta kesäksi kotiin ja syksyllä hän aloittaa harjoittelujakson yhdessä Lontoon maineikkaimmista kustantamoista. Ennen pääkaupunkiin muuttoa heidän kotinsa lähelle kuitenkin muuttavat kiinnostavat ystävykset Charlie Bingley ja Darcy Williams, eikä aikaakaan kun Lizzyn sisko Jane on romanssin pyörteissä ihastuttavan ja ystävällisen Charlien kanssa. Tämä johtaa kerran toisensa jälkeen kiusallisiin tilanteisiin, joissa Lizzy joutuu viettämään aikaa hiljaisen ja töykeän Darcyn kanssa, ja jostain käsittämättömästä syystä Charlie on vakuuttunut, että naiset kuuluvat yhteen. Liian myöhään Lizzy saa tietää, että edes syksyn harjoittelupaikka ei tuo helpotusta tilanteeseen...

Tämä kirja on diversiteetin kultakaivos. Lizzy on lesbo, Darcy on bi, Darcy ja Charlie ovat tummaihoisia, ja päähenkilöiden lisäksi kirjasta löytyy muun muassa aseksuaalinen ja transsukupuolinen sivuhahmo. Lukeminen oli suorastaan ilahduttavaa. Kaikki hahmot ovat moniulotteisia ja mielenkiintoisesti kirjoitettuja, ja heistä on helppo aidosti välittää - jopa alkuun epämiellyttävästä Darcysta (kuten tietysti kuuluukin). Darcy ei ole ainut hahmo, jonka sukupuolta on vaihdettu tässä versiossa: Lydiasta ja Kittystä on tullut Sander ja Mark. Alkuun olin hieman epäluuloinen tästä muutoksesta (mielestäni Bennetin perheen viisi tyttölasta kuuluvat olennaisesti tarinan olemukseen), mutta lopulta se toi mukanaan hyvää kommentaaria poikien välisistä suhteista ja heihin kohdistuvista paineista, ja olin tyytyväinen toteutukseen.

Paikoin, etenkin alussa, kirjan omakustanteisuus paistaa läpi tekstin kömpelyydestä ja tarinan hankaluudesta, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sen paremmaksi se muuttuu. Tekstuaalista myötähäpeää ei tarvitse kokea kuin aivan alussa, eikä sielläkään jatkuvasti. Muistuttaisin kuitenkin omakustannetta harkitsevalle, että editoijan palkkaaminen on sen arvoista, sillä se tekee lukukokemuksesta huomattavasti paremman. Myös kannen suunnitteluun on hyvä palkata ammattilainen, jos vain suinkin on varaa.

Tarina etenee rivakkaa vauhtia, käy läpi kaikki perinteiset juonenkäänteet, eikä missään vaiheessa tule tylsää. Myös loppu on ihana. Kaiken kaikkiaan pidin The Story of Lizzy and Darcysta todella paljon: se on ilahduttavan raikas tuulahdus lukemattomia kertoja uudelleenkerrotun tarinan rakenteisiin, ja suosittelen sitä lämpimästi.

Neljä tähteä.

(Minusta Elizabethin lempinimi pitäisi kyllä kirjoittaa Lizzie eikä Lizzy.)

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Erikoisen eksklusiivinen: Two Boys Kissing

David Levithan: Two Boys Kissing. Alfred A. Knopf, 2013. S. 196

David Levithanin tuotannosta minulla on jo jonkin verran kokemusta (esim. Naomi and Ely's No Kiss List ja Boy Meets Boy) joten odotukseni olivat korkealla. En... aivan tiedä, mitä lopulta ajattelin.

Craig and Harry ovat eronneet, mutta aikovat päihittää pisimmän suudelman maailmanennätyksen - yli 32 tuntia. Se on ihanaa ja kamalaa - loppua kohden yhä enemmän lähinnä kamalaa. Mitä pidemmälle heidän maailmanennätysyrityksensä kuitenkin pääsee, sitä enemmän huomiota se saa. Myös muut homopojat saavat tietää Craigin ja Harryn projektista, ja niin heidän tarinansa yhdistää orastavat romanssit, kaukosuhteet ja pois kotoaan potkitut.

Two Boys Kissing on kirjoitettu todella kauniisti. Sitä kertoo AIDS-epidemiassa kuolleiden homomiesten joukkoääni - tämä on David Levithanin oma sukupolvi, ja hän on varmasti menettänyt jonkun rakkaan taudille. Sukupolvien väliset erot kuitenkin kuroutuvat umpeen, kun vanhemmat katsovat nuorempiaan, tarkkailevat ja lempeästi ohjeistavat heidän touhujaan. Episodityylinen kerrota sitoo yhteen monta eri tarinaa, joita seurataan tasapuolisesti, ja jotka ovat sekä ilahduttavia että sydäntäsärkeviä. Kirjassa on hyvä imu, ja sitä lukee aivan ilokseen.

Minun oli kuitenkin vaikea hyväksyä kirjan eksklusiivisuutta muita HLBT+ identiteettejä kohtaan. Ymmärrän, että kirjan fokus on homomiehissä (tai pojissa) eikä siinä ole mitään vikaa, mutta toivoisin, että yhteisön muitakin identiteettejä huomioitaisiin edes jollain tavalla, edes pienellä maininnalla. Kirjan kertojanääni edustaa tietyssä mielessä koko amerikkalaista HLBT+ yhteisön sukupolvea, ja toisaalta kuitenkin vain pientä osaa siitä. AIDS kosketti kaikkia yhteisön jäseniä, mutta yhä sitä toisinaan ajatellaan "homojen tautina". Ja niinpä homojen taudista kertovat vain homot. Yksi kirjan henkilöistä on transmies, ja se on merkittävää - transhahmoja nähdään kirjallisuudessa edelleen aivan liian vähän. Se on kuitenkin ainoa kosketus "perinteisen" homoidentiteetin ulkopuolelle, mitä kirja tekee.

Jos tuntisin nuoria homopoikia, antaisin tämän kirjan joululahjaksi heille kaikille. Se on varmasti äärimmäisen tärkeä identiteetin normalisoija ja omakuvan peili monelle pojalle, ja sellaisena arvokas. Myöskään sen kirjalliset ansiot eivät ole vähäiset, mutta minun oli vaikea löytää kirjaan henkilökohtaista yhteyttä.

Kolme ja puoli tähteä.

perjantai 8. joulukuuta 2017

#Queer52: We Are the Ants

Shaun David Hutchinson: We Are the Ants. Simon Pulse, 2016. S. 451

We Are the Antsin kuvaus kuulosti vähintäänkin erikoiselta, mutta silti se onnistui olemaan jotain aivan muuta kuin mitä odotin.

Henry Dentonin elämässä on yksinkertaisia, peruuttamattomia ongelmia, kuten poikaystävän itsemurha, koulukiusaaminen ja jatkuva avaruusolentojen sieppaamaksi joutuminen. Henry Dentonin elämässä on myös monimutkaisia, valintoja vaativia ongelmia, kuten Diego Vega, entinen paras ystävä Audrey, ja se, että avaruusolennot haluavat hänen päättävän, pelastaako maailma tuholta vai ei.

Kirja on juuri niin absurdi kuin miltä se kuulostaa, ja vähän vielä päälle. Avaruusolennot ja nappi, jolla Henry voi pelastaa maailman, esitellään heti aluksi, mutta lopulta niiden merkitys tuntuu käyvän enemmänkin symboliseksi. Henryn täytyy tehdä päätöksiä niin elämästään kuin maailman kohtalosta, mutta sitä varten hänen täytyy saada selville, mitä hän haluaa ja mikä hänelle on arvokasta. Nämä ovat teemoja, jotka puhuttelevat varmasti monia meistä.

We Are the Ants ei ole HLBT+ kirja siinä mielessä kuin jotkin toiset, vaikka Henry onkin homo. Tarina ei kuitenkaan keskity Henryn seksuaalisen suuntautumisen ympärille. Se ei ole itsensälöytämistarina, se ei ole kaapistatulotarina, eikä se ole ensisijaisesti rakkaustarina. Kirja keskittyy hyvin pitkälti Henryn sisäiseen maailmaan, ja oli siksi ainakin minulle melko raskasta luettavaa. Henry vaikuttaa olevan vakavasti masentunut, ja hänen sisäinen monologinsa kuvastaa sitä. Hänen yrityksensä tehdä selkoa itsestään ja maailmasta edistyvät hitaasti, eikä varsinkaan kirjan alkupuolella juuri tapahdu mitään. Ehkä lukijalle, joka löytää yhteyden Henryn ajatusmaailmaan - minä en sitä löytänyt - lukeminen ei tunnu niin tervassa tarpomiselta, mutta minulle kirjan alkupuolisko oli todella vaikea.

Löysin enemmän tarttumapintaa kirjan muista hahmoista, jotka ovat erinomaisesti kirjoitettuja eivätkä kärsi sivuhahmon asemastaan. Henryn ystävä Audrey oli varmaankin suosikkini ja häneen samastuin eniten, mutta myös Henryn perhe on monipuolinen ja mielenkiintoinen. Edes koulukiusaajat eivät jää kasvottomiksi hirviöiksi, eli voinen turvallisesti sanoa, että hahmot ovat Hutchinsonin vahvuus kirjailijana.

Siitä huolimatta, etten pitänyt Henrystä kertojana, jossakin vaiheessa kirjan loppupuolella hän sai sympatiani puolelleen ja kirjan ehkä viimeinen kolmannes piti minua otteessaan aivan eri tavalla kuin aiemmat osat. Pidin kirjan loppuosasta paljon ja kirjan päätös oli mielestäni onnistunut. Se ei kuitenkaan tee tekemättömäksi alkuosan pitkällisyyttä, sillä hyvän kirjan tulisi alkaa kiinnostaa lukijaa aiemmin kuin kahden kolmasosan kuluttua. Mutta jos eksistentiaaliset pohdinnat ja pitkähköt, hidastahtiset kirjat ovat juttusi, tämä on varmasti sinua varten. Minua varten se ei aivan ollut.

Kaksi ja puoli tähteä.

Joulukuun blogimaraton 2017

Heipä hei pitkästä aikaa! On taas tullut vuoden loppu, ja huomaan taas olevani tilanteessa, jossa blogin luonnoksissa on 16 luettua kirjaa odottamassa arviointia. Ratkaisuni tähän on sama kuin edellisenä vuonna: yritän tästä päivästä eteenpäin saada postattua yhden kirja-arvion joka päivä (inhimillisyyden, koulun ja sosiaalisten velvoitteiden rajoissa, eli välipäiviä saattaa tulla). Tervetuloa siis joulukuun blogimaratoniin vuosimallia 2017! Yritän olla tekemättä tästä jokavuotista perinnettä, mutta huonolta näyttää...

https://i.pinimg.com/

torstai 26. lokakuuta 2017

#Queer52: Symptoms of Being Human

Jeff Garvin: Symptoms of Being Human. Balzer+Bray, 2016. S. 330

Valitsin Symptoms of Being Humanin seuraavaksi #Queer52-kirjakseni, sillä pidin sen nimestä niin paljon. Se oli varsin hyvä valinta.

Rileyn elämä muuttuu, kun hän aloittaa uuden koulun, ja perustaa psykologinsa ehdotuksesta blogin, jossa käsittelee mielenterveyttään ja sukupuoli-identiteettiään. Riley on gender fluid: se tarkoittaa, että joinain päivinä hän tuntee olonsa tytöksi, joinain pojaksi, joinain joksikin siltä väliltä. Riley ei kuitenkaan ole eläessään tullut kaapista muille kuin psykologilleen, eikä se hänen isänsä vaalikampanjan aikaan tunnu edes mahdollisuudelta. Niinpä uuden koulun sosiaalisen elämän navigoiminen on haastavaa, mutta kiusatuksi tuleminen ei riitä: joku löytää Rileyn blogin ja uhkaa paljastaa hänet kaikille.

Symptoms of Being Human on hyvä gender fluidin identiteetin kuvaus ja koskettava kertomus yhden teinin elämästä. Sukupuoli-identiteettiään etsiville ja kyseenalaistaville nuorille tämä on äärimmäisen tärkeä kirja, ja muille hyvä opas sukupuolen moninaisuuteen. Kirja ei oleta lukijan tuntevan alan sanastoa etukäteen, ja kaikki selitetään - moneen kertaan. Riley johdattaa lukijaa kädestä pitäen, mutta tämä ei häirinnyt minua, vaikka tiedänkin näistä asioista jo melko paljon. Asiantunteva kertaus on opintojen äiti.

Spoilers ahead

Sen sijaan minua häiritsi muutama muu asia siinä, miten kirjassa käsiteltiin sukupuolivähemmistöön kuulumista. Sukupuolivähemmistöjen edustajat kohtaavat paljon seksuaalista väkivaltaa, ja vaikka toisaalta siitä puhuminen on tärkeää, niin toisaalta minua nyppii, että sen piti tapahtua Rileylle. Kirjan kuvaus gender fluidin teinin elämästä on niin negatiivinen, että toivo, jota sen pitäisi tuottaa, jää taka-alalle. Pitikö pelata ne kaikki kurjimmatkin kortit? Toiseksi en pitänyt siitä, miten Rileyn kaapista tulo ei ollut hänen omissa käsissään. Eihän se aina ole, tämäkin on surullinen totuus, mutta mielestäni kirjassa ei painotettu riittävästi toisen ihmisen outtaamisen ('to out someone' = tuoda joku toinen kaapista ilman lupaa) vaaroja. Tällainen toiminta voi pahimmillaan johtaa vähemmistön edustajan kuolemaan, ja niinpä sen käyttäminen juonen edistämiseen oli mielestäni erittäin kyseenalaista.

Safe to read on

Symptoms of being Human on rauhallinen, mutta melko synkkä kirja. Se on itkettävä ja ahdistava. Se on myös todella tärkeä ja hyvin kirjoitettu. Hahmot on rakennettu huolella. Se ei viljele vääriä tai virheellisiä käsityksiä sukupuolen moninaisuudesta totuuksina. En kuitenkaan suosittelisi kirjaa täysin varauksetta, sen verran raskasta lukemistoa se lopulta oli.

Neljä tähteä